Fury: Kaunista kuvaa ruumiista ja raajoista

Sota on rujoa ja rumaa. Eletään huhtikuuta 1945 ja Saksa on ajettu kulmaan oman maansa rajojen sisäpuolella, mutta kuten raivotautinen rakki - se ei luovuta, vaan iskee verisillä hampaillaan kaikkeen mikä ympärillä liikkuu. Don "Wardaddy" Collier (Brad Pitt) on pitänyt lupauksestansa kiinni aina sodan viime hetkille asti. Kukaan Fury-tankin miehistöstä ei saa kuolla, mutta toisin käy, kun sakemannit osuvat ja puolet apukuskin naamasta leviää pitkin tankin seiniä. Apukuskin korvaajaksi nimetään konekirjoittajaksi koulutettu, taistelukentällä täysin avuton pojankloppi Norman Ellison (Logan Lerman), joka kokemattomuutensa takia ei ole vaaraksi pelkästään itselleen, vaan koko Fury-tankin miehistölle. Sodan viimeisinä päivinä ei ole enää tilaa toivolle. Kaikki sodasta tähän asti selvinneet tietävät, että ihminen on eläin ihmiselle. Tapa tai tule tapetuksi on leikin nimi.

Ohjaaja-käsikirjoittaja David Ayer on ensimmäistä kertaa siirtynyt pois mukavuusalueeltaan Los Angelesin slummeista, mutta luottaa edelleen vahvaan maskuliiniseen elokuvaan. Sota on monilla tavoin johdonmukainen jatke poliisi-gangsta tarinoille. Ayer on aina kuvannut elokuvissaan miesten välistä ystävyyttä ja miehen psyykettä. Debyytti-elokuva Harsh Times keskittyi Christian Balen näyttelemän sotaveteraanin ongelmiin orientoitua takaisin tasapainoisempaan maailmaan, kun taas ohjaajan paras elokuva End of Watch kertoi kahdesta poliisista, joiden kohtaloa sinetöi sokea kunnianhimo. Ayerin elokuvien henkilöhahmot eivät ole nykyajan gladiaattoreja, mutta he haluavat kovasti olla sellaisia. Macho-kulttuuri muovaa vahvasti käyttäytymistä ja Furyn Norman on mahdollisesti ensimmäinen Ayer-hahmo, jolla ei ole tarvetta pullistella egoaan väkivallalla (ainakaan aluksi).

Olisi houkuttelevaa kutsua David Ayeria nykyajan Sam Peckinpahiksi, mutta vertaus ei täysin pidä paikkaansa. Vaikka molemmat ohjaajat tekevät elokuviaan ennen kaikkea miehille (vuonna 2014 varmaankin kielletty asia sanoa), on heidän maailmankuvissaan lopulta selkeä ero. Kuten Furykin todistaa, Ayerissa on aimo annos sentimentaalisuutta, kun taas Peckinpah edustaa puhdasta kyynisyyttä. Ayerin miehiä ohjaa lopulta aina jokin ideologia. Vaikka kunnioituksesta, sankaruudesta, isänmaallisuudesta ja uskonnollisuudesta puhutaan ennemminkin halveksittavina vitseinä, ovat ne silti se voima miesten jaksamisen takana. Peckinpahin miehet taas ovat sellaisia kuin ovat, koska he eivät muuta osaa olla. Ayerin miehiä kiinnostaa se miltä he muun maailman mielestä näyttävät ja sen takia he ovat haavoittuvaisempia. Peckinpahin miehet eivät välitä muusta maailmasta, eivätkä edes itsestään ja sen takia maailmankuva on lopulta paljon armottomampi ja kylmempi.

Fury on monilla tavoin hyvin ristiriitainen elokuva. Se haluaa olla niin kovasti väkivaltainen ja raaka kuvaus sodasta, mutta silti se kurottelee tarinankerronnallista dramaattisuutta (esim. hevoset). Vaikka sen hahmot ja maailma, ovat veren ja irronneiden raajojen turruttamaa kylmää todellisuutta, uskoo se silti ihmisen hyvyyteen. Kaiken sen rujouden takana on kuitenkin sovitteleva elokuva. Se ei tee siitä huonoa elokuvaa, mutta vähän falskin ehkä. Fury on äärimmäistä väkivaltaa kuvattuna äärimmäisen kauniisti 35 mm filmille.

Fury muistuttaa ennen kaikkea vanhvan ajan elokuvaa (mitä se ikinä tarkoittaakaan, ei tosin mitään tiettyä aikakautta). Se on erinomaisesti kuvattu ja kerrottu tarina. Työn jäljen laatu on vuoden korkeatasoisinta. Yksikään elokuva vuonna 2014 ei ole näyttänyt yhtä hyvältä kuin Fury ja näillä näkymin se edustaa myös filmiaikakauden viimeisiä tuotoksia (katsotaan miten pitkään PT Anderson ja Quentin Tarantino saavat jatkaa oman tiensä kulkemista). Vaikea uskoa, että kylmän saksalaisen aamun usva tai konekiväärin tulitus pilkkopimeässä voisivat näyttää yhtä tunnelmallisilta digitaalisesti kuvattuna. Ayer on lähtenyt tekemään vanhan liiton eeppistä sotaelokuvaa ja siinä hän on onnistunut erinomaisesti.

Parhaimmat sotaelokuva käsittelevät jotain suurempaa kuin pelkästään tarinaa. Sodan kauheus, rumuus ja rujous taas ovat lopulta aika läpikoluttuja aiheita. Tässä piilee myös Furyn suurin ongelma. Valitessaan tarinakseen kasvukertomuksen (mitä elokuva nimenomaan on), se lopulta nojaa tarinankerronnallisiin kliseisiin. Furyssa on niin paljon kunnianhimoa koko elokuvan tunnelman ja yksittäisten kohtausten osalta, että on sääli nähdä sen valitsevan aina välillä helpoimman tien... ja vaikka lopun action onkin palkitsevaa, on se myös elokuvan yllätyksettömintä antia.

David Ayerin kunnianhimoisin päätös on sijoittaa elokuvan puoliväliin 10 minuuttinen päivälliskohtaus, joka tuo pinnalle tankin miehistön arvot ja synnit. Vaikka päällisin puolin kohtaus myy ajatusta nuoresta rakkaudesta, kätkee se sisälle ennemminkin häiriintynen asetelman, jossa nuori saksalaistyttö joutuu käytännössä valitsemaan kenen raiskattavaksi hän joutuu. Sodan macho-kulttuuri on esitteillään läpikieroimmillaan. Muutenkin Ayer pidättäytyy maalaamasta kenestäkään hyvää tai pahaa, vaan ennemminkin kaikki ovat olosuhteidensa uhreja. Warddadykään ei kiellä nuorukaista sotimasta kuolemaan, sillä on jo vuosien mittaan nähnyt niin monen nuoren ja viattoman kuolevan. Se on sotaa, ja sota on veristä ja raakaa.

Seuraavaksi ohjaaja, tai jopa auteuriksi kutsuttava, David Ayer siirtyy Warner Brosin ja DC Comicsin universumiin luotsaamaan Suicide Squad nimistä sarjakuvafilmatisointia. Se on sääli, sillä nyt kun Ayer on uskaltautunut ulos LA:sta, olisi kiinnostava nähdä minkälaista muuta elokuvaa miehen sisältä löytyy. Tässä kaikessa ollaan kuitenkin sen verran lähellä Peckinpahin käsialaa, että miehelle toivoisi samanhenkistä filmografiaa ja siihen filmografiaan eivät sarjakuvafilmatisoinnit sovi, ei edes 2010-luvulla.

****

Gone Girl ja Fincherin muut täysosumat

I: FINCHER

Fincher on aikakautensa tuote. Mainos- ja musiikkivideoista aloittanut ohjaaja on visuaalisen tyylinsä kautta ollut aina ajan hermolla, ehkä jopa luomassa sitä. Hän on monessa mielessä täydellinen ohjaaja; kontrollifriikki, joka ottaa uuden teknologian avoimesti vastaan, opettelee sen salat ja vie sitä eteenpäin. Hän on visuaalisesti trendienluoja ja tarinankertojana konseptoija. Suonissa virtaa edelleen MTV ja mainoskatkot.

Seitsemän on nykyajan sarjamurhaajaelokuvan virstanpylväs. Uhrilmapaat oli ennen kaikkea elokuva Hannibal Lecterin ja Clarice Sterlingin suhteesta, kun taas Seitsemän on elokuva murhaajasta ja etsivistä. Murhaajan motiivi, etsiväparin välinen kemia ja loppumaton kaatosade ovat kaikki ominaisuuksia, joita on toistettu kyllästymiseen asti vuoden 1995 jälkeen. Seitsemän on elokuva, joka kiteyttää aiheensa ja ulkonäkönsä puolesta hyvin vahvasti 1990-luvun elokuvan. Se on väkivaltainen kahden tunnin musiikkivideo ihokarvat nostattavalla finaalilla.

Fight Club taas ei ole musiikkivideo, vaan ironinen mainos tai ennemminkin poliittinen pamfletti. Se ampuu konekiväärillä ideoitansa, joka suuntaan toivoen, että katsojat tarraavat mahdollisimman moneen luotiin kiinni. Se on aggressiivinen hyökkäys kulutusyhteiskuntaa vastaan, joka on toteutettu mainonnan keinon. Se on kauaskantoinen huuto alkukantaiselle miehelle, jota se kuitenkin niin halveksii. Valkoiset kaulukset kahlitsevat miehet sovinnaisuuteen, mutta vaihtoehtona on on vain eläimellinen/lapsellinen uho, sillä mies pysty koskaan olemaan vapaa. Fight Club on samaan aikaan postmoderni elokuva yksilöstä, joka on menettänyt merkityksensä maailmankaikkeudessa, sekä räävitön screwball-komedia miehestä ja naisesta, jotka ovat liian suuria persoonia toisilleen. Fincherin väkevä cocktail taltioi tarkkuudella Milleniumin maanis-depressiivisen hukkumistilan.

Vuoden 2007 Zodiac tulee aina olemaan Fincherin uralle käänteentekevä elokuva. Zodiac on ohjaajan ensimmäinen digitaalisesti kuvattu elokuva ja se edustaa edelleenkin sen parasta jälkeä. Fincher toimii elokuvassa myös ensimmäistä kertaa täysiverisenä tarinankertojana. Mainos- ja musiikkivideomaisuus loistavat poissaololla ja lopputulos muistuttaakin 70-luvun Pakulaa ja Lumet'a. Zodiac on monilla tavoin David Fincherin ansioitunein teos, mutta myös hänen ajattomin. Verrattuna Fight Clubiin ja Social Networkiin, se on yllättävän vanhanaikainen ja hillitty.

Social Network onkin taattua Fincheriä uudella Zodiacin aloittamalla otteella. Se ei ole Facebook-elokuva, eikä sos.med-elokuva, vaan zeitgeist-elokuva. Se on oman aikansa Citizen Kane, jossa kunnianhimo korvaa aidon ihmiskosketuksen. Se on elokuva nuorista, jotka esittävät isompia, pahempia ja tylympiä kuin mitä todellisuudessa ovat. Samalla se on elokuva vanhemmista, jotka eivät edes tajua ajan pyyhältävän heidän ohitseen. Social Network kuvaa uudenlaisesta hierarkiaa, jossa ei ehkä pukeuduta tuhansien dollarien pukuihin tai ajeta satojen tuhansien autoilla, mutta selkään puukotetaan silti samalla veitsellä. Se myös tulee jäämään historiaan siinä missä Fight Clubikin.

Näin lopuksi hypätään Fincherin kuoleman balladin (Benjamin Button) ohi ja keskitytään miehen uusimpiin kioskikirjallisuuden tulkintoihin. Monet ovat jo kritisoineet ohjaajan päätöstä kuvata peräjälkeen kaksi ns. "airport-bestseller" kirjaa. Ensiksi tuli Stieg Larssonin Girl with the Dragon Tattoo ja nyt Gillian Flynnin Gone Girl. En allekirjoita syytöksiä, sillä ensinnäkin Dragon Tattoo oli loppukädessä epäonnistunut elokuva, kun taas Gone Girl on yksi Fincherin uran mielenkiintoisimpia ja terävimpiä teoksia.

Dragon Tattoo oli jo alun alkaen yllättävä valinta, nimittäin remake ja sellaisenaan lopulta aika yllätyksetön. En mene sanomaan kumpi tulkinta on parempi, mutta kovin montaa katselukertaa eivät elokuvat kestä. Yli kaksi ja puolituntisena Fincherin murhamysteeri on tunnelmaltaan vaikuttava, mutta muuten otteeltaan kylmä ja etäinen. Ohjaajaa voi tietenkin syyttää tästä samasta muidenkin elokuvien kohdalla, mutta Dragon Tattoossa se etenkin vaivaa. Elokuvan teemat jäävät jähmeästi liikuvan juonen alle ja jo tutulla tarinalla on hyvin vähän lisää annettavaa. Daniel Craig on hyvä ja Rooney Mara erinomainen, mutta elokuva ei. Elokuvakokemus on lopulta väkinäinen, eikä koskaan kasva raakaa ja synkkää luonnettansa suuremmaksi.

II: GONE GIRL

Gone Girl on täysin erilainen paketti verrattuna edelliseen kioskikirjatulkintaan ja erottuu hampaidensa terävyydellä, jopa Fincherinkin tuotannossa. Pintatasolla elokuva toimii tietenkin trillerinä ja murhamysteerinä. Minne Amy Dunne on kadonnut viisivuotishääpäivänään? Pinnan alla virtaa taas halveksiva tulkinta amerikkalaisen median viihteellisyydestä ja tekopyhyydestä. Nick Dunnen tarina on sen viikon lounastarjous. Miehen elämä revitään palasiksi, kun uutisina myytävää sosiaalipornoa tungetaan television kautta kansan ahmittavaksi. Tarina kiinnostaa niin pitkään, kun se tarjoaa käänteitä - tätä perinnettä kunnioittaa myös Gone Girl. Syvimmissä vesissä elokuva kertoo kuitenkin lopulta ihmisten teennäisyydestä ja heikkoudesta, joka korostuu etenkin parisuhteen muodostuksessa. Jokainen näkee itsensä joukosta erottuvana parempana yksilönä, jonka tarina ei seuraa kliseitä, vaan edustaa ainutlaatuisuutta. Se on unelma ja se on vale, joka ajaa Dunnen pariskunnan sen lopulliseen tuhoon.

Gone Girl on elokuva, josta tullaan tekemään loputtomasti tulkintoja. Sitä voi analysoida niin mediasatiirina, sukupuoliroolianalyysinä kuin myös ilkeänä parisuhdekomediana ja ilkeä elokuva se nimenomaan on. Se on tarinaltaan puhdasta pulpia, hahmoiltaan täynnä karikatyyrejä ja juoneltaan toinen toistaan suurempia twistejä, mutta silti se uskaltaa itsevarmasti heitellä omia mielipiteitään mitä universaalimpiin kysymyksiin. Vaikka se visuaalisesti edustaakin Fincherin kypsempää kameratyötä, käsittelee se materiaaliansa kuten Fight Club. Social Network kuvasi aikakauttamme. Gone Girl kuvaa aikakautemme tapaa ajatella ja se tapa on ruma. Tärkeintä ei ole oma rehellinen käsitys itsestämme, vaan ulkopuolisten meistä muodostama tarina. Totuus häviää aina hyvin kerrotulle tarinalle, ja lisäksi siitä saatavat palkkiot ovat surkeat.

Ovelinta kaikessa on kuitenkin David Fincherin päätös olla omistautumatta millekään. Hän on provokaattori, emmekä saa koskaan tietää onko hän missään vaiheessa tosissaan. House of Cardsin tavoin kieli on koko ajan ainakin puoliksi poskessa. Gone Girl voi yhtä lailla olla vakava satiiri ja teennäinen draama. Yksikään henkilöhahmo ei ole koskettava uhri, vaan pilkattava narri. Sillä ei kuitenkaan ole mitään väliä, jos katsojat silti alkavat kuitenkin pohtimaan elokuvan teemoja. Fincher on palannut mainosjuurilleen.

****

Netflix kasvaa, elokuva muuttuu

Netflix on viime aikoina repinyt palstatilaa samalla mitalla kuin aikoinaan julkistaessaan suunnitelmat House of Cardsille. Omatuotantoiset TV-sarjat ja dokumentit saavat komeaa jatkoa, kun videovuokrauksesta lähtenyt alan innovaattori lisää ruokalistalleen nyt myös kokoillan fiktiiviset elokuvat. Alkuviikosta ilmoitettiin kuinka Weinsteinen tuottama jatko-osa vuosikymmenentakaiselle wuxia-klasikkolle Crouching Tiger, Hidden Dragon saa ensi-iltansa samanaikaisesti IMAX-kankailla, sekä Netflixin verkkopalvelussa. Nyt taas yhtiö on ilmoittanut kuinka he ovat solmineet neljän elokuvan sopimuksen suvantovaihetta potevan Adam Sanderin kanssa. Uutiset ovat kova isku perinteisille elokuvateatteriketjuille, jotka ovat jo pitkään yrittäneet kontrolloida multiplatform ensi-iltoja (esim. The Tower Heist). Sen sijaan sopimuksen osapuolille ne tuovat taloudellista riskittömyyttä. Silti loppukädessä kaikista kovimman hinnan saattaa maksaa itse elokuva. Se on entistä kovemmassa paineessa, kun studiot johtavat sitä numeroiden kautta ja uudet teknologiset ratkaisut taas ajavat sitä lähemmäs televisiota. Ennen kuin tätä väitettä sen enempää, niin ohessa muutama totuus:

• Adam Sandler operoi ajantuhlaus-bisneksessä (molemmissa merkityksissä)
• Adam Sandler on parhaimmillaan elokuvissa
• Netflix operoi ajantuhlaus-bisneksessä
• Netflix on parhaimmillaan markkinoinnissa
• Elokuvan kulutuksen kasvu ei ole yhtä kuin elokuvan kasvu

Adam Sandlerin ura on ollut jo pitkään laskussa. Viime vuosien hittien (Grown Ups) ohella on tullut eteen suurenevissa määrin myös floppeja. Syitä on monia. 2000-luvun lapset ovat kasvaneet aikuisiksi, perinteinen romanttinen komedia on tehnyt kuolemaa jo vuosikymmenen ajan ja miehen elokuvien jo valmiiksi alhainen taso on laskenut entisestään. En kuitenkaan halua olla se jäykkäniskainen kriitikon paskiainen, joka välttää Sandlerin leffoja kuin läski lapsi salaattia. Sandler teki 90-luvulla kaksi komdia-klassikkoa; Billy Maddison ja Happy Gilmore. En uskalla taata niiden laatua enää, mutta muistan nauttineeni niistä vielä yllättävän myöhäänkin 2000-luvulla. Ns. tyhmien komedioiden jälkeen Sandler iski kultasuoneen Wedding Singerin kanssa ja paletti alkoikin olla kasassa. Sandlerin leffat edustivat Amerikassa niin suosittua koko perheen Underdog-kaavaa. Yksinkertainen ja sympaattinen kaveri kasvaa aikuiseksi ja valloittaa ihmisten sydämet. Formaatti toimi yllättävänkin pitkään, ottaen huomioon, että tarinankaari edusti menneisyyttä.

Sandler osaa olla myös vakava näyttelijä, mutta hän omistautuu sille satunnaisesti. Hän näytti uutta puoltaan, ensiksi Paul Thomas Andersonin pastelliproosassa Pucnh Drunk Love ja myöhemmin elokuvissa Reign Over Me, Spanglish ja Funny People. Funny People on muuten elokuva, joka katosi varkain, sillä se on osoittautunut Aptow'n ainoaksi elokuvaksi, joka edelleen toimii. Tänä vuonna on taas luvassa vakavampia rooleja, kun Sandler esittää pääosaa Thomas McCartheyn fantasiasävytteisessä indie-draamassa The Cobbler, sekä sivuosaa Jason Reitmanin some-analyysissä Men, Women and Children. Sandler on näytellyt niin pitkään samaa hahmoa, joten siitä poikkeava roolityö on aina mielenkiintoinen. 

Sandler on silti aina Sandler. Hänen vakavatkin elokuvat ovat vahvasti komediallisia ja ennen kaikkea budjeteiltaan ja katsojatavoitteiltaan pienempiä. Edelleen voi luottaa, että kun julisteessa lukee Sandler, niin elokuva noudattaa tuttua kaavaa, eivätkä vitsit pääse ainakaan yllättämään älykkyydellä. 2010-luvun Sandler-elokuvat ovat piirun verran korkeammalla kuin teinikomedioiden straight-to-VOD/BR/DVD jatko-osat. Se on myös kostautunut miehen maineelle ja lippuluukkuvetovoimalle, joka on vain varjo siitä mitä se 2000-luvun alkuvuosina oli. Sen takia Netflix on yllättävänkin yllätyksetön veto. 

Sandler elokuvat eivät tavoita taivasta, eivätkä edes puskan ylintä oksaa. Ne ovat "viihdettä", silloin kun viihde on ajan tappamista. Niihin ei tarvitse keskittyä. Ei ehkä edes pidäkään. Netflix julkaisi juuri tutkimuksen, joka paljassti kuinka keskimääräinen asiakas kuluttaa n. 1,5 tuntia elokuvaa päivässä. Kuluttaminen on oikea sana, koska kyseessä täytyy olla passiivinen katsominen. Se myös kuvasta hyvin sitä, kuinka Netflix on omimassa television roolia päivittäisenä viihdetulvana. Tavalliset ihmiset eivät katso yhtä elokuvaa päivässä, mutta he katsovat useita tunteja televisiota. Tälle alueelle on Netflix laajentumassa kovaa vauhtia. Se on ymmärrettävää, mutta se on myös vaarallista. Se kertoo 2000-luvun uudesta elintavasta, jossa liikkuva kuva on taustamelua, johon ei koskaan keskitytä 100 prosenttisesti. Keskitytäänkö enää mihinkään, sitä en tiedä. Televisiot, videonauhurit, dvd-soittimet, puhelimet ja tabletit ovat kaikki välineitä, jotka ovat auttaneet meitä katsomaan enemmän kuvaa. Samalla ne ovat kuitenkin tehneet kuvasta kulutustuotteen, jopa kertakäyttötuotteen. Siihen eivät ole kuitenkaan elokuvantekijät koskaan halunneet teoksensa joutuvan.

Ajatus elokuvasta on katoamassa. Nykyään on syytä luokitella elokuva, musiikkivideot, mainokset ym. samaan kategoriaan. Ne ovat kaikki visuaalista tykitystä, informaatiotulvaa, jotka täyttävät arkemme tyhjät hetket. En tuomitse tätä kaikkea. Uskon, että musiikkivideo ja mainos voi olla yhtä ansioitunut kuin elokuvakin. Sen sijaan haluan painottaa, että itse elokuvasta on katoamassa tai jopa kadonnut sen erityisyys. Elokuva elää niille, jotka siitä ovat kiinnostuneita, mutta sen asema on romahtamaisillaan. Jos kukaan ei keskity, miksi tuotteen edes pitäisi olla viimeistelty? 

Ihmisen keskittymiskyky liikkuvaa kuvaa kohtaan on pienentynyt. Youtube-aikakausi on luonut tarpeen klikata ja vaihtaa. Samaan tapaan, kun televisio kertoi meille, että elokuvan voi keskeyttää mainoksia varten, niin tietokoneet ovat näyttäneet mallia kuinka useita asioita voidaan katsoa samaan aikaan. 

Se on ihan OK, että kaikki eivät katso elokuvia samalla silmällä. Sama pätee kaikkeen taidemuotoon maalauksista musiikkiin. Ikävä kyllä yksittäinen elokuva maksaa ja vaatii enemmän panostusta kuin yksittäinen maalaus. Se tuo elokuvalle taloudelliset paineet ja sen takia elokuvan on miellytettävä mahdollisimman monia ihmisiä (periaatteessa siis). 

Olen jo ehtinyt ajautumaan raiteilta. Todellisuudessa Netflix on tuonut paljon elokuvalle, mutta samalla se luo käyttäytymiskulttuuria, joka alentaa itse tuotteen arvoa. Elokuvasta on tullut buffet-tuote. Leffa-Rax, jossa kannattaa syödä vaikka elämän tylsyyteen ja tyhjyyteen. Miten meidän taas kuuluisi tulkita IMAX-kokeilu? No se myy ajatusta, jossa elokuva on joko huvipuisto tai televisio. Elokuvan tarkoitus on siis toimia vuoristoratana tai ajantappoaseena. Ei kovin mairittelevaa elokuvalle.  

R&A #9 ja #10: Festivaalin parhaat elokuvat Winter Sleep ja Turist

Vuoden 2014 R&A:n kaksi parasta elokuvaa kertoivat avioliitoista, ja vaikka molemmat käytännössä luettanee arthouse-tekeleiksi, eivät ne voisi olla yhtään erilaisia. Nuri Bilge Ceylanin Kultaisella Palmulla palkittu Winter Sleep on  kolmen tunnin ja 19 minuutin mittaisena järkälemäinen teos, joka edustaa arthousea parhaimmillaan ja pahimmillaan. Se on hitaan elokuvan mestariteos, joka silti herättää kysymyksen, "eikö tätä olisi voitu kertoa lyhyemminkin?" Upeita kuvia sisältävä elokuva pysyttelee suurimman osan ajasta sisätiloissa, kuvaten ihmisten välisiä keskusteluja elämästä ja sen oikeasta käyttötavasta. Elokuvassa on juoni, mutta tärkeämpää ovat itse päähenkilöt ja heidän henkilökaariensa rakennus. Lopputulos on äärimmäisen syvällinen ja tarkkanäköinen teos, joka muistuttaa enemmän kirjaa kuin elokuvaa.

Ohjaajan aiempi elokuva, R&A:ssakin muutama vuosi sitten nähty ja Cannesin Grand Prix'llä palkittu, Once Upon a Time in Anatolia hallitsi jo hitaan kerronnan taiteen. Winter Sleepin tavoin elokuva onnistui kertomaan äärimmäisen paljon hyvin pienin elein. Nuri Bilge Ceylanista onkin kuoriutunut ansaitusti 2000-luvun taide-elokuvan hehkutetuimpia nimiä, mutta kaikki ei hänen kädenjälkeään tule arvostamaan. Jos Anatolia vaati katsojalta jo paljon keskittymiskykyä ja istumalihaksia, niin 40 minuuttia pidempi Winter Sleep vaatii vielä enemmän. Viihde-elokuva Winter Sleep ei ole, mutta ei elokuvan vuonna 2014 tarvitsekaan olla pelkästään viihdettä, vaikka kulutustottumuksemme ovat sitä siihen suuntaan viemässä.

Winter Sleepin Aydin on ikääntyvä entinen näyttelijä, joka viettää päivänsä pyörittäen hotellia, keräten velkoja vuokra-asunnoistansa ja kirjoittaen kovasanaisiakin kolumneja alueen vähälevikkiseen sanomalehteen. Isänsä perinnön kautta Aydinista on tullut köyhän ja askeettisen asuinalueen merkkihenkilöitä, jonka mielipidettä arvostetaan, usein pakostakin. Hotellin pyörittämisessä Ayudinia auttaa epäonnistuneen parisuhteen käynyt sisko Necla, sekä kaunis nuorempi vaimo Nihal. Pian tulee selväksi, että rauhallisen ja kiireettömän elämän takia ovat ihmissuhteet tulehtuneet jo pitkän aikaa. Vuosia sitten huomatut pienetkin luonneviat ovat kasvaneet mammuttimaisiin kokoihin ja pienikin teko tai sana voi räjäyttää tilanteen täysin auki. Winter Sleep on elokuva vaietuista mielipiteistä, jotka paljastuessaan repivät vuosia rupeutuneet haavat syvältä auki.

Aydin on sympaattisesta ulosannistaan huolimatta pohjimmiltaan narsisti, joka on rakentanut ympärilleen maailman, jossa hän itse tuntee olonsa merkittäväksi ja miellyttäväksi. Muut ovat vain osasia, jotka tukevat tämän maailman olemassaoloa. Verbaalisen lahjakkuutensa ja oppineisuutensa takia hän pystyy vaivattomasti tamppaamaan muita maanrakoon, näkemättä siihen edes kovin paljon vaivaa. Likaiset työt teetetään muilla, koska silloin pysyy oma omatunto puhtaana. On selvää, että Aydinista olisi voinut tulla jotain paljon suurempaa ja niinpä hän salaakin katkeruutensa oman kaikkitietävän roolinsa taakse. Todellisuudessa Aydin, sekä hänen vaimonsa Nihal ovat molemmat menettäneet paikkansa Anatolian ulkopuolella ja se kalvaa molempia sisältäpäin.

Winter Sleep kuvaa hiljaista myrskyä, joka jättää jälkeensä täydellisen hiljaisuuden. Onko viimeisen U-käännöksen optio jo menetetty on vaikea sanoa, mutta kolmen ja puolen tunnin aikana katsoja on oppinut tuntemaan hahmot sen verran hyvin, että toivottavasti ei ole.

Vaikka Winter Sleep kerää kunnioitukseni, pidin silti festivaalien parhaimpana elokuvana ruotsalaista räävitöntä taide-elokuvan ja vitsin sekamelskaa eli Turistia (Force Majeuria). Cannesissa palkittu elokuva on infantiili versio Michael Haneken töistä. Se on psykologisesti yhtä tarkkanäköistä, mutta oivalluksen jälkeen seuraa analyysin sijasta nöyryyttämistä/pilkkaamista. Turist ei missään vaiheessa välitä hahmoistaan, vaan nauraa niille olan takaa. Yhdistelmä on herkullinen. Lisäksi ohjaaja Ruben Östlund rajaa kamerakulmiaan kunnianhimoisesti, jättäen välillä puolet kohtauksen tapahtumista kuvan ulkopuolelle, keskittyen täysin valitun henkilöhahmon sen hetkiseen maailmaan (lapset kuuntelemassa vanhempiensa riitelyä, miehet uhoamassa ja puolustamassa omaa egoansa).

Turist kertoo ruotsalaisesta perheestä, joka on viettämässä viisipäiväistä lomaa Alpeilla. Toisena päivänä perheen nauttiessa lounasta rinneravintolan terassilla, hallittu lumivyöry melkein yllättää heidät. Uhkaava lumimassa syöksyy vauhdilla perhettä päin ja hetken aikaa näyttää siltä, että se yltää ravintolan terassille asti. Mies Isä nappaa kännykkänsä ja juoksee pakokauhun vallassa terassilta poispäin. Äiti tarttuu lapsistaan kiinni ja heittäytyy heidän päälle turvaksi. Vanhempien primitiiviset reaktiot paljastavat syvät totuudet suhteesta ja arvomaailmasta. Totuus tekee kipeää jokaiselle ja sen käsitteleminen ravistaa sukupuolisuhteita ja perheen merkitystä.

Östlund on luonut ennenäkemättömän elokuvan. Sen asenne on jotain, mitä en ole aiemmin elokuvissa nähnyt. Visuaalinen puoli on puhdasta taide-elokuvaa, mutta ohjaajan ääni on räävitöntä, jopa ilkeää komediaa. Turist on lähempänä ivaa kuin vitsiä, mutta silti sille nauraa ääneen jatkuvasti. Elokuvan tarinan lähtölaukaus on nerokas ja pelottavinta kokonaisuudessa on, että kaiken stereotypioihinkin nojautuneen hauskuuttamisen takana on äärimmäisen tarkkanäköinen teos. Se kertoo hyvin paljon miesten ja naisten eroista käsitellä omaa elämäänsä, ja kuinka se näennäinen perheenpää ei välttämättä ole se perheen vahvin yksilö. Turistin näkemys puhuu vahvasti sen puolesta, että vuonna 2014 se on edelleen äiti, joka ylläpitää "perinteisen" perheen illuusiota yllä.

Winter Sleep: ****
Turist: ****1/2

R&A #8: The Tribe todistaa, että ruma elokuva ei ole hyvä elokuva

Voiko täysin viittomakielisen elokuvan tehdä viittomakieltä osaamattomalle katsojalle? The Tribe todistaa, että kyllä voi. Muuta se ei kuitenkaan todista, sillä elokuva oli - pardon my language - täysin perseestä. Lopputulos on tyypillistä nihilististä taide-elokuvaa. Tosin taide, kun on katsojan silmissä, niin taidetta en myöskään nähnyt. Idea on rohkea ja onnistunut, mutta itse tarina on äärimmilleen vietyä pahanolontunnetta. Surkeuden kuvausta ja juonenkäänne juonenkäänteeltä epätoivoisemmaksi etenevää tarinaa ei ole vaikea kertoa, enkä voi sitä sen takia arvostaa. Elokuvan haastava idea muuttuu nopeasti mitättömäksi, kun tarinasta tulee itsetarkoituksellista provokaatiota. Miettikääpä, vaikka minkälainen elokuva The Tribe olisi ollut, jos viittomakielen sijaan elokuvassa olisi puhuttu ukrainaa?

The Tribe kuvaa ukrainalaista kuuromykkien sisäoppilaitosta, jossa vallitsee hyvin selkeä hierarkia. Nuoret opetetaan taskuvarkaiksi, ja kun ikää tulee tarpeeksi, otetaan myös väkivalta käyttöön. Korkein tehtävä on toimia tyttöjen sutenöörinä rekkakuskien taukopaikalla. The Tribe on siis täynnä vihaa, väkivaltaa, prostituutiota ja raiskausta. Herättääkö elokuva katsojalle sympatian tunnetta tai välittääkö katsoja edes elokuvan henkilöhahmoista? Ei juurikaan. Kaikki ovat ympäristönsä uhreja, mutta tavoiltaan epämiellyttäviä sellaisia. Viittomakieli taas estää katsojaa edes tutustumasta hahmoihin muulla tavalla kuin heidän tekojensa kautta. Ymmärrän, että se on ajatuksena kiinnostava; katsojat tutkailevat täysin ulkopuolisena olosuhteiden runtelemia yksilöitä paheksuen tai säälien. Emmekö me tee tätä jatkuvasti oikeassakin elämässä? Mutta se ei silti tee elokuvasta sen parempaa. Taiteena se herättää keskustelua. Elokuvataiteena se on itsetarkoituksellista ja yksinkertaisiin provosointimenetelmiin perustuvaa tarinankerrontaa - ehkä se on sitä taiteenakin.

Viittomakielisyys on elokuvan vahvuus. Se tuottaa tarinankerronnallisia haasteita ja luo ennennäkemättömän siteen katsojan ja kankaan välille. Mutta kun tarina kertoo huoraamisesta ja hakkaamisesta, niin se samalla syö kaiken hyvän mitä elokuvassa alunperin on. Pahimmassa tapauksessa se saattaa jopa mustamaalata kaikki elokuvan ansiot. The Tribe tulee keräämään arvostusta, kuten niin monet muutkin ahdistavuuteen pyrkivät elokuvat, mutta itse en pysty arvostamaan elokuvia, jotka omistautuvat omalle rumuudelleen. The Tribe kuuluu samaan sarjaan kuin Gaspar Noen Yksin kaikkia vastaan. En aio omistaa kummallekaan elokuvalle uuden katsomiskerran verran aikaa.

**

R&A #6 ja #7: Laadukasta ranskankielistä elokuvaa à la The Blue Room ja Kaksi päivää, yksi yö

Vuoden 2014 R&A listalleni kuului kaksi ranskankielistä elokuvaa. Ensimmäinen oli näyttelijänä tunnetumman Mathieu Almaricin toinen kokopitkä ohjaustyö Le Chambre Bleue. Debyytti-ohjaus oli puolidokumentaarinen burleskisekoilu Le Tournée, mutta nyt näyttelijä-ohjaaja on kääntänyt kelkan 180-astetta ja tehnyt tyylikkään, klassista elokuvaa ja Simenonin vähäeleistä kirjallisuutta kunnioittavan jännitystragedian. Ainoastaan elokuvan rohkeat seksikohtaukset paljastavat sen syntyneen 2000-luvulla.

Le Chambre Bleue on poliisikuulustelujen kautta takautuvasti kerrottu murhamysteeri, jonka keskiössä on Almaricin itsensä näyttelemä, kahden naisen loukussa elävä Julien Gahyde. Julien on käymässä jonkinlaista hiljaista keski-iän kriisiä, jossa avioliitto ja samalla koko elämä on muuttunut rutiineiden kautta tylsäksi ja innottomaksi. Maustetta elämään tuo nuoruuden ihastus Esther, jonka kanssa hänelle syntyy kiihkeä, mutta lopulta mitätön suhde. Vuoden aikana pari tapaa toisensa kiihkeissä merkeissä pienen hotellin sinisessä huoneessa 11 kertaa, harrastaen äänekästä seksiä, joka ei jää ulkomaailmalta kuulematta ja näkemättä täysin aukinaisen ranksalaisen parvekkeen ovien takia. Pettävän parin välinpitämättömyys sinisen huoneen ulkopuolista elämää kohtaan johtaa tragediaan Syntyy kolmio tai, jopa neliödraama, jossa uhreiksi päätyvät kaikki.

Le Chambre Bleue on klassista ranskalaista elokuvaa, jonka juuret ovat vahvasti 60- ja 70-luvun, Hitchcockin innoittamassa ranskalaisessa elokuvassa. Ja nyt ei ole kyse Hitchcockin Psykon ja Vertigon aikaisesta freudilaisesta tuotannosta, vaan mieleen tulee ennemminkin unohdetut, surumielisemmät teokset kuten I Confess ja The Wrong Man. Kyseessä on nimenomaan tragedia, eikä murhamysteeri. Murhilla ei ole merkitystä, vaan kohtaloilla.

Almaricin kerronta on yllättävän varmaa, ottaen huomioon kuinka pirstaloitunut käsikirjoitus todellisuudessa on. Elokuva on myös todella tyylikkäästi kuvattu, jossa etenkin auringonvalo pääsee useissa kohtauksissa oikeuksiinsa. Kankaalla näkyy äärimmilleen tyyliteltyjä hetkiä, joista kuitenkin tulee hyvin naturalistinen tunne. Lisäksi kuvakerronnallisesti Almaric löytää tyylikkäällä tavalla huulesta putoavan veripisaran ja tarinalle lopulta niin merkittävän, leivästä tietokoneen päälle putoavan hillopisaran yhtäläisyydet.

Almaricin elokuva on klassinen teos, joka lyhyen 76 minuutin pituudessaan tuntuu silti yllättävän raskaalta elokuvalta. Käytännössä Le Chambre Bleueta voisi haukkua pitkäveteiseksi eurooppalaisdekkarijaksoksi, mutta jotain hienoa on siinä pidättyväisyydessä, jolla Almaric on elokuvansa koonnut. Se on samaan aikaan äärimmäisen vanhanaikainen, mutta silti valinnoissaan moderni. Le Chambre Bleue on perinteitä kunnioittava ranskalainen elokuva.

Toinen ranskankielinen elokuvani olikin Belgialais-veljesten, Jean-Pierre ja Luc Dardennen, moraalinen satu, Deux Jours, Une Nuit. Elokuvassa Marillion Cotillardin näyttelemä Sandra menettää työpaikkansa muiden työntekijöiden bonusten takia. Esimiehen epärehellisyyden ja Sandran kollegan peräänantamattomuuden takia kamppailu Sandran työpaikka vs. 1000€ bonus saa kuitenkin lisäaikaa viikonlopun yli. Niinpä Sandralla onkin elokuvan nimen mukaisesti aikaa kerätä työntekijöidensä sympatiat puolelleen ja siten pitää perheelle niin elintärkeä työpaikkansa. Ikävä kyllä, kovina aikoina 1000€ bonus on monille välttämätön ja Sandran auttaminen ei olekaan niin helppo valinta.

Deux jours, une nuit on kokonaisuudessaan täydellinen elokuva. Sen vahvuus löytyy juonesta, joka itsessään on äärimmäisen hyvä konsepti. Dardennen veljekset ovat löytäneet vaikean moraalisen dilemman (kuten aiemmissakin elokuvissaan), jonka kautta pystyvät ottamaan kantaa koko yhteiskuntaa kattaviin asioihin. Tarina on henkilökohtainen, mutta teema maailmanlaajuinen.

Marillon Cottilard tekee loistavan työn toivottomuuden kanssa taistelevana Sandrana, joka pistää itsensä epämukavuusalueelle kerta toisensa jälkeen. Dardennen pitkät (7 min) otot ovat näyttelijälle haaste, mutta samalla onnistuvat antamaan realistisen kuvan henkilöidensä taistelusta. Oikeudenmukaisuus ja säälin hakeminen ovat joko-tai tulkinnat johon Sandran kollegat päätyvät. Silti ero 1000€ ja pahimmassa tapauksessa vuosien palkan välillä on selkeä. Kyse on lopulta lähimmäisen auttamisesta.

Dardennet ovat tällä elokuvalla myös kaupallisimmilla markkinoilla koko uransa aikana. Osasyy johtuu juonen nerokkuudesta, jonka pystyy myymään yhdellä lauseella. Toinen syy on Marion Cotillard, joka upeasta suorituksestaan huolimatta on Marillon Cotillard. Jos pääroolissa olisikin ollut vähemmän näyttävä nainen, elokuva tuskin saisi yhtä paljon kansainvälistä huomiota - varsinkaan normaalin yleisön puolesta. Elokuva toimii asetelmansa ja kauniin sorjetun prinsessan kautta siis satuna, vaikka Dardennen jalat realismissa niin tiukasti ovatkin kiinni.

Vaikka kokonaisuus lopulta antaakin vähän karamellisoidun kuvan, löytää elokuva yksittäisistä hetkistä kauneutta. Dardennen veljekset ovat tarkkasilmäisiä ohjaajia, joiden moraalisia elokuvia tavallisista ihmisistä tarvitaan. Nykyään elokuvilla on tapana käyttäytyä kyynisesti maailmaa kohtaan (myönnettäköön, että itsekin kyseisistä elokuvista pidän, paljon). Dardennen veljekset eivät sitä tietä ole valinneet ja hyvä niin.

Le Chambre Bleue: ***1/2
Deux Jours, Une Nuit: ****

R&A #3 ja #4: White Bird in a Blizzard ja Återträffen (Luokkakokous)

White Bird in a Blizzard on hyvin vahvasti Gregg Araki elokuva, mutta se on samalla kaupallisinta elokuvaa, mitä mieheltä on nähty. Se on kuvaukseltaan sovitteleva, mutta ratkaisultaan silti rohkea. Shaileene Woodley on varma valinta, niin näyttelijänä kuin myös lippuluukkumagneettina. Juoni toimii sekä kasvukertomuksena että mysteerinä. Silti elokuvaa maustaa tyypilliset Gregg Araki hetket ja hahmot. Juuri sen takia kokonaisuudessa maistuu tyypillinen ajatus "annetaan tämän oudon ohjaajan tehdä kerrankin elokuva suuremmalle yleisölle".

Lopputulos on kiinnostava, mutta pliisu. Samaa tosin voi sanoa monesta Arakin elokuvasta. White Bird in a Blizzard on kannabiksen turruttamaa Douglas Sirk melodraamaa, joka tapahtuu John Hughesin lukiossa. Arakin nuoret ovat täysin eri maata kuin esimerkiksi Larry Clarkin inhorealistiset teinit, mutta silti yhtäläisyyksiä löytyy. Kumpikaan ohjaajajista ei pelkää näyttää alaikäisiä ja seksiä samassa yhtälössä, vaikkakin aihe niin suuri tabu onkin, etenkin Yhdysvalloissa. Jos kuitenkin Larry Clarkin kamera tavoittelee lähdes dokumentaarista tuntumaa, niin Araki pyörii, jossain Almodovarilaisessa saippuaoopperamaailmassa, josta ei saa oteta millään. Vaikka White Bird in a Blizzard on paikoitellen koskettava ja kuvastoltaan kaunis elokuva, vaivaa sitä jonkinasteinen muovisen TV-elokuvan tunne. Elokuva elää vahvasti omassa maailmassaan ja se maailma tuntuu äärimmäisen suljetulta. Juoni ja värit dominoivat elokuvaa, eikä sillä ole tilaa hengittää. Juonta punotaan liian järjestelmällisesti harkituin rytmikuvioin ja kokonaisuus muistuttaa sarjakuvaa, ei elokuvaa.

Näin jälkeenpäin tuntuu, että suorastaan haukun elokuvaa, mutta todellisuudessa viihdyin katsomossa hyvin. Ongelmat heräävät kuitenkin henkiin, kun elokuvaa alkaa jälkeenpäin pohtimaan. White Bird in a Blizzard on ulkoa korea, mutta sisältä kuollut. Laskelmoitua viihdettä vakaviin teemoihin puettuna.

Toista on ruotsalaisen taitelijan Anna Odellin debyyttielokuva Återträffen, jota toisaalta ei ehkä elokuvaksi kuulu edes kutsua. Odell on kokenut koulukiusaamista käytännössä koko lapsuutensa ajan. Sen aiheuttamat arvet ovat syvät ja ne ovat vahvasti osana sitä ihmistä kuka Anna Odell nykyään on. Återträffen on koulukiusaamisen kärsimyksen kokeneen henkilön vuosia kypsynyt purkaus ja yhteiskunnallinen keskustelunavaus, mutta ennen kaikkea elokuva on myös äärimmäisen luovia keinoja hyödyntävä tutkimus ihmisten sosiaalisista suhteista ja niiden hierarkiasta.

Elokuva jakautuu kahteen osioon. Ensimmäinen on fiktiivinen lyhytelokuva siitä, mitä olisi tapahtunut jos Anna Odell olisi kutsuttu muutama vuosi takaperin omaan luokkakokoukseensa. Fiktiivinen Odell on äärimmäisen vieraantunut vanhojen luokka"kaveriensa" keskuudessa ja vaivaantuneisuuden tunne muuttuu nopeasti väkivaltaiseksi vanhojen arpien repimiseksi. Jälkimmäisessä osiossa ns. oikea Anna Odell sitten tekee kaikkensa tavoittaakseen vanhat luokkatoverinsa ja näyttääkseen heille fiktiivisen ensimmäisen osion, jonka jälkeen menneisyydestä olisi tarkoitus keskustella. Molemmat osiot ovat silti näyteltyjä, Anna Odell mukaan lukien tai sitten ei. On siis elokuva elokuvassa ja useita näyttelijöitä yhdelle henkilölle.

Dokumentiksi Återträffen on aivan liian subjektiivinen kokemus, joten siitä ei ole kyse. Koulukiusaaminen on vahvasti läsnä elokuvan teemana, mutta tarinana toimii nimenomaan Anna Odellin tutkimustyö. Paljastaako elokuva lopulta niin paljoa ihmisten välisistä suhteiden hierarkiasta? Tuskin. Osasyynä on tietenkin itse Anna Odellin julkinen persoona, jonka "vaarallisuus" synnyttää kielteisiä vastauksia haastattelupyynnöille siinä missä vuosien takaisen kiusaamisen häpeäkin. Osaa entisistä luokkatovereista on varmasti kiehtonut olla osana projektia, kun taas osaa ei.

Återträffen on Anna Odellin elokuva ja myös hänen subjektiivinen tulkintansa haastatteluista. Sen takia ensimmäinen fiktiivinen osa saattaa jopa olla paljastavampi kokonaisuus, kun jälkimmäisen osan haastatteluiden rekonstruktio. Ensimmäinen osa on Anna Odellin kärjistetty purkaus, kun taas jälkimmäinen osa on sovittelevaa tulkintaa.

Toisen osan myötä elokuvan teemaksi nousee myös minä-kuvan hallinta, joka on kieltämättä kohteillensa epäreilua, mutta ajatusleikkinä mielenkiintoista. Osa henkilöistä ymmärtää Odellin vallan ja pyrkiikin korjaamaan Odellin käsitystä heidän rooleistaan kiusaajina. Viimeisessä kohtauksessa ohjaaja avaa myös elokuvan tekotavan ristiriitaisuutta.

Återträffen on äärimmäisen rikas ja monimutkainen elokuva, joka herättää keskustelua niin aiheensa kuin myös tekotapansa puolesta. Sen lähin toveri on Orson Wellesin 70-luvun "dokumentti" F is for Fake, jossa vanhentunut Wuderkind kertoo huijaamisen ja valehtelun lisäksi myös itsestään. Anna Odellin debyyttielokuvan kaltaista kuvaa näkee harvoin kankaalla, joten vahva suositus sille. Kyseessä on poikkeuksellinen elokuva, joka on ennen kaikkea kokemus.

White Bird in a Blizzard: ***
Återträffen: ****

R&A #2 ja #3 Australialainen perjantai: The Rover & 20,000 Days on Earth

Erinomaisen Whiplashin jälkeen perjantai tarjoilikin minulle kaksi australialaista tekelettä. Ensiksi oli vuorossa David Michôdin maailmaloppuwestern The Rover, jonka jälkeen kävin katsomassa Nick Caven maailmasta/todellisuudesta kertovan, fiktiota ja faktaa sekoittavan, dokumentin 20,000 Days on Earth. Kumpikin työ on kunnianhimoinen, mutta jättää lopulta aika tyhjän ja mitäänsanomattoman olon.

The Rover on kehutun David Michôdin toinen ohjaustyö. Vuonna 2010 kankaille saapunut perherikossaaga Animal Kingdom oli tunnelmallinen ja viipyilevä elokuva, joka ei kuitenkaan uponnut ainakaan allekirjoittaneeseen aivan maineensa veroisesti. Elokuva ei vain ollut yhtä kuin osiensa summat. Näyttelijät olivat huippuja, ohjaus hallittua ja käsikirjoituskin rikasta, mutta silti elokuvasta jäi etäinen tunnelma. Katsojan ja elokuvan välille ei koskaan syntynyt aitoa välittämisen tunnetta. Sama ongelma tuntuu vaivaavan The Roveria. Sen lisäksi The Roverin käsikirjoitus on mitäänsanomaton ja se sisältää useita epämääräisyyksiä.

The Rover sijoittuu kymmenen vuotta maailman romahduksen jälkeiseen aikaan. Guy Pearcen näyttelemä Eric on toivottomuuden sisäistänyt entinen maanviljelijä, jonka auto varastetaan yllättäen kolmen varkaan ja tappajan toimesta. Varkaus käynnistää ajojahdin, johon liittyy myös yhden ryöstäjän yksinkertainen veli Rey (Robert Pattinson). Juoni on yksinkertainen ja täysin sivutuote elokuvassa, joka keskittyy kuvaamaan toivottomia ihmisiä, toivottomassa maailmassa. David Michôd on lahjakas ohjaaja, joka rajaa kuviaan erinomaisesti ja luo taidokkaasti painostavan tunnelman äänimaailman kautta. Harmi vain, että The Roverin ääripessimistisestä ja likaisesta maailmasta on vaikea kiinnostua. Ruumiit kasautuvat tasaiseen tahtiin, sillä Roverin maailmassa teoilla ei ole seurauksia. Ainoastaan omatunto voi tuomitsee, mutta suurin osa ihmisistä on siitä jo luopunut.

Mieleen tulee luonnollisesti Mad Maxin lisäksi Nick Caven käsikirjoittama ja John Hillcoatin ohjaama The Proposition, mutta se oli lopulta paljon parempi elokuva. Proposition löysi ihmisten ja ympäristön rumuudesta aina jotain runollista. Nick Caven käsikirjoitus loi maailman, Edgertonin ja Michôdin käsikirjoitus on luonut vain kuvia. The Rover on lopulta pelkkää pintaa. Sen paketti on täydellisessä hallinnassa ulkopuolisesti, mutta sisältä elokuva on tyhjä ja kuollut. Äärimmäisestä pessimistisyydestä on vaikea tehdä koskettavaa elokuvaa. Sen huomasi Nick Cave ja John Hillcoat Propositionia seuranneessa Cormac McCarthy filmatisoinnissa The Road, ja sen huomaa David Michôd The Roverissa. Totuus on se, että kuka hahmo tahansa olisi voinut ampua luodin päähänsä missä vaiheessa elokuvaa tahansa, eikä katsojaa olisi kauheasti koskettanut.

Tosiaan, The Roverin maailma kopioi vahvasti Nick Caven kynää. Nick Cavesta on omasta mielestäni kasvanut yksi tämän hetken karismaattisimpia ja kiehtovimpia rock-tähtiä. Hänen Flow-konserttinsa on yksi kaikkien aikojen parhaita keikkoja, joita olen pääsyt todistamaan. Miehen intensiivisyys ja läsnäolo lavalla on koettava omakohtaisesti. 20,000 Days on Earth taas on miehen itsensä näköinen katsaus hänen teoksiinsa, mutta elokuva kertoo lopulta hyvin vähän itse Nick Cavesta. Dokumentti on osa Nick Caven maailmaa. Se on kirja, se on fanituote, se on essee-kokoelma Nick Cavesta ratkaisemassa Nick Caven arvoitusta. Mitään suurempaa se ei kuitenkaan ole. Fanit tulevat siitä pitämään, mutta muille se tuskin tarjoaa paljoa.

Eräässä elokuvan kohtauksessa Nick Cave käy läpi omaa sääpäiväkirjaansa. Hän kertoo kuinka se pikkuhiljaa kasvoi fiktiiviselle tielle paisuen lopulta täysin muuksi kuin sääpäiväkirjaksi. Vähän samanlainen on myös 20,000 Days on Earth. Se ei ole dokumentti Nick Cavesta, vaan nimenomaan miehen omaa fiktiivistä kerrontaa. Se on yksi pieni pala valtavasta palapelistä, joka on mysteeri nimeltä Nick Cave. Kuten artisti itse kuvailee omaa kerrontaansa - se ei koskaan tavoita lopputulosta tai kokonaisuutta, mutta aina silloin tällöin, hirviö eli tarkoitus pulpahtaa pintaan. Itsenäisenä teoksena 20,000 Days on Earth on hyvin vähäpätöinen, mutta osana Nick Cavea, se on mielenkiintoinen lisä. Kerronnallisesti mielenkiintoista, mutta sisällöltään lopulta ohutta teosta on helppo fiilistellä, mutta vaikeata arvostaa.

The Rover: **1/2
20,000 Days on Earth: ***

R&A #1: Whiplash aloittaa festivaalin ryminällä

Jazz parantaa elokuvaa kuin elokuvaa. Sen takia on sanomattakin selvää, että Whiplashissa on äänimaailma kondiksessa. Sen lisäksi kunnossa on myös näyttelijät, tarina ja kuvaus. Mieleen tulee 70-luvun turhaan unohdetut James Tobackin elokuvat The Gambler ja Fingers. New Yorkin kadut, kokonaisuutta hallitseva musiikki ja paikoitellen klaustrofobiseksikin yltyvä kuvaus vie katsojan takaisin amerikkalaisen elokuvan kulta-aikaan. Whiplash on ankara kuvaus työn teosta ja täydellisyyden tavoittelusta. Jazz-mestarin, siis aidon mestarin, asemaan ei pääse ilman täydellistä omistautumista musiikille. Se tarkoittaa sosiaalisten suhteiden sivuuntyöntämistä, aamun pikkutunneille asti treenaamista ja kirjaimellisesti verta ja hikeä. Harva pystyy tähän myöskään yksin. Harva on itselleen tarpeeksi ankara, jotta pystyisi viemään omistautumisensa täysin äärirajoille. Siihen tarvitaan asialle vähintäänkin yhtä omistautunutta opettajaa, jonka tavoite ei ole luoda ystävyysssuhdetta, vaan ruoskia lahjakkuudesta aito mestari. Whiplash on elokuva kunnianhimosta ja sen raadollisuudesta.

Elokuvan ohjannut Damian Chazelle on lahjakkuus, joka kannattaa muistaa. Amerikkalainen indie-elokuva suoltaa vuosittain laadukkaita töitä kankaille, mutta usein niitä vaivaa oman genrensä tahallinen oikukkuus. Pikkunokkelat hahmot töksäyttelevät absurdia dialogia ja pohtivat oman elämänsä tyhjyyttä/tyhjänpäiväisyyttä. Tyyli sivuuttaa usein tarinan ja oivaltavaisuus voittaa sisällön. Whiplash keskittyy vain olennaiseen eli aiheeseensa, elokuvan teemaan. Sitä tukee kaksi vahvaa henkilöhahmoa, joista kumpikaan ei ole selkeästi hyvä tai paha. J.K Simmonsin Terence Fletcher on opetusmenetelmiltään sadistinen perfektionisti, joka tavoitellessaan taivasta, jättää matkan varrelle useita sivullisia uhreja. Miles Tellerin näyttelemä lahjakas rumpali Andrew taas saattaa elokuvan alussa olla vielä naiivi nuori mies, mutta matkan varrella hänestä kuoriutuu äärimmäisen itsetietoinen ja itsekäs yksilö. Molempien miehien synti ja siunaus on kunnianhimo, joka tulee lopulta musertamaan heidät, mutta sillä ei ole merkitystä, niin kauan, kun heidät muistetaan.

Whiplash on samaan aikaan hauska ja henkeäsalpaava elokuva. Sen soittokohtaukset ovat intensiivisyydeltään kaikkien aikojen urheiluelokuvien tasolla. Lopun rumpusoolon aikana katsoja pidättelee hengitystä, tietämättä toivooko päähenkilön onnistumista vai epäonnistumista. Ovenraosta poikaansa tuijottava isä ymmärtää, että ns. tavallinen elämä ei tule koskaan olemaan hänen poikansa tulevaisuus. Andrew Neyman on outsider siinä missä Travis Bickle tai Jimmy Fingerskin. Terence Fletcheristä taas ei ehkä itse tule koskaan legendaa, mutta hän tietää, että jonkun on heitettävä symbaali. 

Whiplash on äärimmäisen aggressiivinen ja ankara elokuva. Silti toivon, että se olisi käynyt antagonistinsa tapaisen käsittelyn vielä kerran. Whiplash on erinomainen elokuva, mutta siinä olisi potentiaalia olla mestarillinen. Se tekee edelleen sovittelevia ratkaisuja, etenkin romanttisen sivujuonensa kohdalla, jotka tietenkin tekevät elokvuasta helpommin myytävän. On makukysymys tarvitseeko elokuva ilmaa, mutta mielestäni Whiplash olisi toiminut vieläkin paremmin, jos katsojalle ei olisi annettu hetkeäkään aikaa hengittää. Silti Rakkautta ja Anarkiaa elokuvafestivaali alkoi pamauksella. Whiplash on amerikkalaista elokuvaa parhaimmillaan. Sen kaltaisia elokuvia tulee kankaille liian harvoin.

****

Clouds Of Sils Maria - Assayasia terävimmillään

Oliver Assayas on eurooppalaisen taide-elokuvan laatunimiä, jonka kädenjälki ei ole kuitenkaan koskaan yltänyt mestarillisiin mittasuhteisiin. Itse en tunne miehen filmografiaa läpikotaisin, mutta etenkin viimevuosien tuotannosta (Carlos ja Après Mai) on jäänyt vähän pliisu maku. Aiheet kiinnostavat ja elokuvat rakentavat tunnelmaansa ansiokkaasti, mutta ohjaajana Assayas käsittelee kokonaisuutta silkkihansikkain, jättämättä mitään kiinnostavaa säröä kankaalle. Samalla, vaikka elokuvien tempo (etenkin Carlosin kohdalla) on nopea, niin tarinankuljetus tuntuu uniselta. Lopulta katsoja ei todista niinkään elokuvallista tarinaa, vaan ohjaajan harhailevaa ajatuksenjuoksua, joka ei välttämättä ole aina huono asia, mutta Assayas'n tapauksessa elokuvista uupuu tarttumapinta. Silti on arvostettava tätä aidosti kansainvälistä ohjaajaa, joka omasta keskinkertaisuudestaan huolimatta on aina kiinnostava.

Clouds of Sils Maria on paperilla äärimmäisen teennäisen tuntuinen ja tuo kyynikolle mieleen eurooppalaisen taide-elokuvan irvikuvan. Kaksi tuntia kahden naisen syvällisiä keskusteluja viinipullojen ja tyhjien tupakka-askien ympäröimänä sekä aimo annos metaforia. Tätä elokuva kieltämättä on, mutta se kokoaa pakettinsa äärimmäisen hyvin kasaan. Samalla se tekee tarkkanäköisiä havaintoja vanhenemisesta, sukupolvien eroista sekä elokuvan tulevaisuudesta. Juliette Binochen näyttelemä Maria Enders on kansainvälinen tähti, jonka ikääntyminen on työntämässä pois valokeilasta. Rooli, joka 20 vuotta sitten teki nimenomaan hänestä maailmankuulun on siirtymässä nuoremman polven edustajalla, median silmissä räävittömälle Jo-Ann Ellisille (Chloë Grace Moretz). Marialle taas tarjotaan vanhemman ja haavoittuvamman uhrin roolia - roolia, jonka kenkiin Marian ei ikinä pitänyt astua. Auttamassa Mariaa hyväksymään iän tuomat muutokset ja nykyajan säännöt, on hänen assistenttinsa ja ystävänsä Valentine (Kirsten Stewart).

Käytännössä elokuva kuvaa ongelmaa johon jokainen naisnäyttelijä törmää uransa aikana. Kuinka sulattaa se totuus, että tähteys ei ole koskaan ikuista, nuoruutta palvovassa yhteiskunnassamme - varsinkaan naisnäyttelijälle. Samalla vuodet ja iän tuoma viisaus poistaa väistämättömästi osan särmikkyydestämme. Harkitsevaisuus ja itsehillintä ovat ominaisuuksia, joista on vaikea tehdä suurta yleisöä kiinnostavaa uutisointia. Sen sijaan nuoruuden äkkipikaiset ratkaisut ovat keltaisen lehdistön petrolia. Maria ei koskaan pysty muuttumaan Youtube- ja Hunger Games-aikakauden tähdeksi, mutta ei pysty Jo-Annkaan pysymään suosionsa huipulla yli kymmentä vuotta. Itse asiassa, jos elokuvia 2000-luvun efektivoittoisia elokuvia kutsutaan Big Maceiksi, niin yhtälailla samaa voi sanoa elokuvatähdistä. Uutuudenviehätys on ylivoimainen tunne, jota kukaan ei pysty taltioimaan ikuisiksi ajoiksi ja sen tunteen poltamme myös nykyään huomattavasti nopeammin kuin ennen.

Samalla Olivier Assayas kritisoi myös nykyelokuvan kehitystä, tosin tietenkin ikääntyneen ihmisen näkökulmasta. Valentine löytää paljon hyvää uusimmasta 3D-scifieepoksesta, mutta Marie tunnistaa elokuvasta vain yksiulotteisuutta ja yksinkertaisuutta. Onko kyse elokuvan typerystymisestä vai sukupolvien eroista? Onko Valentinen näkökulma lapsellinen vai Marien näkökulma ylimielinen? Jotain kertoo myös se, että elokuvassa tehtävä remake ei olekaan elokuva, vaan näytelmä. Lisäksi Assayasin ylivoimaisesti monimutkaisin/visuaalisin kohtaus on nimenomaan kohtaus näytelmässä. Onko teatteri korvaamassa "entisen" elokuvan roolin?

Clouds of Sils Maria on vähäeleinen elokuva, joka onnistuu herättämään keskusteluaiheita äärimmäisen hienovaraisesti. Assayasille tyypillinen uninen tunnelma on jälleen kerran paikallaan, mutta se sopii erityisen hyvin elokuvan sisältöön ja visuaaliseen ilmeeseen. Kieltämättä se ei täysin pääse irti "eurooppalainen taide-elokuva" leimastaan ja välillä se herättää samanlaisia tuntemuksia kuin Woody Allenin elokuvat pahimmillaan. Kyllähän Clouds of Sils Maria pintapuolisesti on täyttä "kulturelli punaviinin ystävä"-elokuvaa, mutta se on myös harvinaisen eheä ja rikas kokemus. Elokuvassa on kerroksia.

*** 1/2

Miksi Transformers: Age of Extinction on parempi elokuva kuin Dawn of the Planet of the Apes

Toukokuiset ajatukseni tulevasta elokuvakesästä kiteytyivät vahvasti ennakko-odotuksiini kahdesta helteiden suuresta jatko-osasta. Michael Bayn Transformers 4 edusti ennakkomateriaalin perusteella kesän turhamaisinta toimintaa. Turha jatko-osa, jonka lapsellinen mielikuvitusmaailma oli paisuteltu asetelmaan, jossa dinosauruksetkin olivat saaneet metalliromuolomuodon. Sitten oli tietenkin muutaman vuoden takaisen täydellisen yllätyksen tarjonneen Rise of the Planet of the Apesin sysimusta jatko-osa ihmisen kyvyttömyydestä löytää rauhaa ja tasapainoa ympärilleen.  Ensimmäisestä toivoin floppia ja jälkimmäisestä taas elokuvakokemusta, joka nousisi vuoden kovimpien joukkoon. Tulikin yllätys ja joudun syömään sanani...

Aiempi Transformers trilogia edustaa Hollywoodia kaupallisimmillaan. Otetaan Hasbron luoma lelubrändi ja rakennetaan sen ympärille teinejä nuoleskeleva yltäkylläisyyden teatteri, jota pitää juuri ja juuri kasassa mitä typerimmät macguffinit. Elokuvat jakautuivat kahteen osaan. Ensimmäisessä keskityttiin Shia LaBeoufin Maxin kasvukertomukseen pojasta mieheksi ja jälkimmäisessä taas tyydyttiin tuhoamaan joku suurkaupunki, joka nyt käsikirjoitusvaiheessa oltiin päädytty valitsemaan. Elokuvat olivat typeriä ja tuottavia. Michael Bayn nautittavat väkivaltaviihde-elokuvat vaihtuivat teineille sopivampaan rymistelyyn, jossa veren sijaan mässäiltiin pellillä. Bay ei ole kuitenkaan yhtä kuin elokuvansa. Hän on mainosmies, joka tietää mikä myy. Hän on manipulaattori (puppet master), joka nauttii roolistaan ohjaajana, joka kriitikoiden jatkuvasta loanheitosta huolimatta tekee elokuvia, josta tavalliset elokuvankävijät maksavat. Transformers 4 on Bayn uran ehkä hävyttömin ja rohkein elokuva.

Muutaman vuoden takainen Rise of the Planet of the Apes oli paperilla, Transformers 4:n tavoin, täysin tarpeeton rahanahne reboot. Apinat eivät ole toimineet sitten vuoden 1968 ja kliseiseltä kuulostanut origins/prequel-näkökulma ei kasvattanut odotuksiani. Toisin kävi ja Rupert Wyattin luotsaama uusi alku apinoille oli vuoden 2011 parasta elokuvaa. Tarina oli ihmistasolla koskettava ja toimintansa puolesta vaikuttava. Kun vanhentunut ja viisastunut Ceasar-apina lopussa ravaa Golden Gate siltaa hevosen selässä, osoittaa Rise of the Planet of the Apes kuinka yhdistetään tarina ja toiminta täydellisesti yhteen. Sen lisäksi elokuvalla oli myös sanottavansa tieteestä ja etiikasta. Katsoin elokuvan lentokoneessa ja se nousi siitä huolimatta ylivoimaisesti vuoden parhaimmaksi toimintaelokuvaksi listallani.

Michael Bay on elokuviensa herra. Toisen transformersin jälkeen Megan Fox haukkui ohjaajan ja elokuvat. Fox sai lähteä ja korvaaja otettiin Victoria's Secretin mallistosta. Kolmannen elokuvan jälkeen Shia Labeouf aloitti oman mediapelinsä, joka johti siihen, että tästä potentiaalisesta tulevaisuuden Tom Hanksista tulikin lippuluukkumyrkkyä. Bay buuttasi koko franchisen ja uuden trilogian sankariksi valittiin Mark Wahlberg. Bay on oman formaattinsa diktaattori ja suurempi kuin kukaan tähdistään.

Helposti kuitenkin ajatellaan, että Michael Bay tekee mitä ikinä haluaakaan. Se ei kuitenkaan täysin pidä paikkaansa. Bay tekee mitä ikinä haluakaan maksavien asiakkaiden asettamien rajoitusten sisällä. Siellä hän kuitenkin haluaa testata ei pelkästään hyvän maun rajojen ylittämistä, vaan kaikkien rajojen ylittämistä. Kun kolmen tunnin elokuvan jokainen kohtaus näyttää Super Bowlin 30 sekunnin mainoksilta, ollaan lähempänä satiiria kuin moni ymmärtää. Micheal Bay tarjoaa janoiselle kansalle sitä mitä he haluavat ja tekee sen taloudellisemmin kuin kukaan muu. Hän kääntää kaikki kivet aina product placementista vanhan materiaalin hyödyntämiseen ja nauttii siitä. Michael Bay ja Transformers 4: Age of Extinction on nimenomaan aikansa tuote. Se on meluisa, sekainen ja visuaalisesti äärimmilleen tyylitelty itsetietoinen elokuva, joka ampuu kaikkiin suuntiin, eikä pyytele mitään anteeksi. Bay rakastaa ja halveksii elokuviensa maailmaa samaan aikaan. Ne ovat mainoskuplia täynnä romantiikkaa ja kyynisyyttä. Kaikista suurin hymy koristaa Michael Bayta matkalla pankkiin...

Dawn of the Planet of the Apesin ohjaaja Matt Reeves on ns. hired gun. Colverfield ja Ystävät hämärän jälkeen-remake eivät nyt kumpikaan ole mitään klassikoita ja ainakaan vielä ei ole ohjaaja paljastanut todellista oman käden jälkeään. Sinällään teknisesti taitavalta ohjaajalta tuntuu puuttuvan persoonallinen jälki elokuvistaan tyystin. Uusin apinat elokuva ei tuo muutosta. Dawn of the Planet of the Apesin ongelma on, että se tuntuu auttamatta keskinkertaiselta kompromissilta koko komeudessaan. Lupaavan alkuasetelman saattelemana katsojat kokevat kaksi tuntia kliseistä käsikirjoitusta ja riskitöntä ohjausta. Tarina tarjoaa mahdollisuuksia vaikka mihin. On yhteiskuntien ja arvopohjien eroja, rasismia, yhteisön perustamista, petturuutta, sotaa ja yleistä pelkotilaa. Siitä huolimatta käsikirjoitus tyytyy kuluttamaan kliseitä ja lopputuloksena on jonkinlainen köyhän miehen Leijonakuningas.

Vika ei kuitenkaan ole pelkästään käsikirjoituksessa. Yhtälailla Matt Reevesin ohjaus on kauttaaltaan tasapaksua. Kohtausten tunnetasoja ei edes yritetä nostaa ohjauksella. Juna kulkee tasaisesti ja hitaasti, aivan kuten keskinkertaisen TV-sarjan normi jakso. Karvat eivät nouse kertaakaan, kun kunnianhimoisia montaaseja ei löydä suurennuslasillakaan. Dawn of the Planet of the Apes on ennen kaikkea potentiaalinsa takia suuri pettymys. Odotin spektaakkelia, mutta sen sijaan sain keskinkertaisen elokuvan, joka kulkee satojen muiden kesä-elokuvien jo piirtämän reitin mukaan. Ihan kivan näköinen, mutta ei mitään persoonallisuutta.

Dawn of the Planet of the Apesin piti olla se ajankohtainen elokuva, mutta toisin kävi. Sen sijaan Transformersin uuden trilogian alku edustaa uutta aikakautta. Enää ei ole valoisasta tulevaisuudesta unelmoiva naiivi teinipoika pääosassa, vaan kovia kokenut Maker-sukupolven taistelija, jolta asunto olisi pitänyt jo lähteä alta kauan sitten. Transformers 4:n Amerikka on työttömyyden lamaannuttama, kahtiajakautunut kansakunta, jossa tavalliset kaduntallaajat taistelevat elannostaan, kun taas maailmaa pyörittävät yritykset elävät niin syvällä omassa BS-filosofiassaan, että eivät näe omaa napaa pidemmälle. Amerikan lippu liehuu edelleen tuulessa, mutta se on muutaman kerran pudonnut jo maahan ja hyvin todennäköistä, että putoaa tulevaisuudessakin, kun on lahoon lautaan kiinnitetty.

Kotimaan turvallisuus on ulkoistettu epämääräiselle toimijalle, jonka tekemisiä ei valtion päämiehet jaksa vartioida, niin kauan kuin saadaan tuloksia. Tulokset saadaan ihmisten (amerikkalaisten) yksityisyyden rikkomisella ja jopa aseella uhkaamisella. Transformersit ovat oman maailmansa terroristeja ja toive palkkiosta saa naapurit kavaltamaan toisiaan. Amerikka on jo imenyt hyötynsä Autoboteista ja nyt on aika päästä heistä kaikista eroon. Kun kansakunnan tyytymättömyys on tarpeeksi matalalla taholla, on kannattavinta löytää uusi yhteinen vihollinen.

Kiina on uusi mahdollisuuksien maa, etenkin epäeettisen tuotekehityksen kannalta. Idässä ei ole vielä säännöstelyt tulleet liiketoiminnan esteeksi ja kun paska lentää kattoon Amerikassa, kannattaa toiminta siirtää Kiinaan. Kiina on myös elokuvien kannalta mahdollisuuksien maa (vrt. Iron Man 3). Kiinasta on tulossa markkinoina yhtä merkittävä kuin Yhdysvaltojen sisäiset markkinat. Se tarkoittaa, että elokuvia kannattaa entistä enemmän tehdä kiinalaisen maun mukaan. Transformers toimii jo genrenä erinomaisesti siellä ja varsinkin nyt, kun elokuvasta on 30% sijoitettu Hong Kongiin ja näyttelijäkaartiin kuuluu mm. Bingbing Li. Kuten sanoin, Bay tietää miten kulut saadaan pidettyä alhaalla...

Yllättävintä uusimmassa Transformersissa on Bayn hävyttömyyden määrä, joka siis kohdistuu jokaiseen ilmansuuntaan. Kamera nuolee 18-vuotiaan Nicole Peltzin kroppaa odotettuun tyyliin - ei yllätys ohjaajalta, joka pisti koekuvauksissa Megan Foxin pesemään Fefensä mahdollisimman seksikkäästi. Wahlbergin näyttelemän Cade Yeagerin (MIKÄ NIMI!) kaveri Lucas toteaa ystävälleen "you're daughter's hot!...teenager", johon Cade vihaisesti toteaa, "is that supposed to make it alright". Bay kyllä tietää elokuviensa estetiikan kyseenalaisuuden, mutta hyväksyy sen osana nykyaikaa. Massat päättävät lompakolla.

Myöhemmin elokuvassa John Goodmanin äänellä puhuva Autobot ampuu ulkoavaruuden  olion, "koska se on niin ruma". Kyseessä on siis elokuvan huumoria, tosin Bay myös tietää, että sen kohdeyleisö luultavasti kuluttaa kesäpäivänsä tappamalla erilaisia ötököitä ja kaloja huvikseen. Eroa todellisuuteen ei ole. Vitsi on vitsi, kun sille nauretaan. Bay pääsee ujuttamaan myös yllättäviä tabuja elokuvaan. Cade Yeagerin kollega/ystävä muistuttaa Cadea, että "Amerikassa ei muistaakseen ole saanut omistaa ihmistä yli sataan vuoteen, ei edes Texasissa." Myöhemmin pienikokoinen autobot/decepticon vertaa Applen, anteeksi KSI:n, tuotekehityksessä oloaan "worse than water boarding". Orjuus ja vankien kidutus ovat edelleen suuria tabuja ja hyvin epäkaupallisia aiheita. Baylla on silti pokkaa heittää huulta niistäkin asioista.

Michael Bay on äänekäs kyynikko, mutta myös amerikkalainen romantikko. Vaikka jatkuvasti liehuvat Amerikan liput ja amerikkalainen Budweiser-hetki voidaan tulkita myös kyynisen mainosmiehen tekeleeksi, löytää Bayn kamera jotain periamerikkalaista näistä hetkistä. Texasin auringonlaskut saavat ränsistyneen maatilan näyttämään tunnelmalliselta kodilta. Ensimmäinen trilogia oli Megan Foxin lisäksi etenkin metallipornoa. Age of Extinction jättää nousukauden autot pienempään rooliin ja keskittyy hekumoimaan amerikkalaisen perheen yhtenäisyyttä. Onko Bay romanttinen kyynikkoa vai kyyninen romantikko, paha sanoa.

Kaikki yllämainittu edustaa tietenkin vain pientä osaa kolmetuntisesta Age of Extinctionista. Elokuva on tietenkin täynnä rasistisiksikin kääntyviä karikatyyrejä (samurai autobot), typeriä ja turhia juonenkäänteitä sekä päätöntä toimintaa. Omaksi ilokseni ihmiset ovat suuremmassa roolissa toiminnassa, kuin ollaan aiemmin totuttu näkemään. Ei Transformers 4 perinteisessä mielessä ole hyvä elokuva, mutta se on kokemuksena kesän parhaita. Sitä on hauska katsoa, jota on vaikea sanoa monesta muusta kesän hitistä. Michael Bay on lopulta myös taitava ohjaaja. Hän omistaa jokaisen kohtauksen ja rajauksen, ja hänen tyylinsä on tunnistettava (jota ei voi sanoa Matt Reevesistä).

Transformers 4: Age of Extinction on elokuva, jonka vuosi 2014 ansaitsee. Se on kaoottinen kokoelma viime aikojen trendejä ja tapahtumia mainosvideomuodossa. Sen analysoiminen on myös äärimmäisen hauskaa. Uskon, että Tony Scottin tavoin Michael Bay tulee vielä saamaan arvostusta tyylistään. Dawn of the Planet of the Apes on taas tympivää vanhan toistoa. Se ei löydä tarinansa tai ilmaisutapansa kautta mitään tuoretta.

Enpä olisi uskonut kesän alussa, mutta valitsen mieluummin autobotit kuin apinat.

Transformers: Age of Exctinction: ***1/2
Dawn of the Planet of the Apes: **

Toiminnan miehet vaihtoivat konekiväärit McDonald'sin Happy Meal leluihin

Itkin jo viime kuussa Edge of Tomorrow'n siivittämänä sitä tosiasiaa, että toimintatähdet ovat sukupuuttoon kuollut eläinlaji. Harva elokuva alkaa enää kohtauksella, jossa viinanhuuruinen sankari herää ikuisuuden pölyttyneestä roskaluukustaan ja sytyttää savukkeen ennen kuin on edes ehtinyt nousta sängystään tai todennäköisemmin sohvaltaan. Ei ole John McClane, Martin Riggs, Joe Hallenbeck tai John Rambo saaneet arvoisiaan korvaajia. Lähimpänä nostalgista toimintarymistelyä on varmaankin ollut Tony Starkin kolmas seikkailu, joka sekin tietenkin kärsii siitä faktasta, että Tony Stark on Iron Man. Sen lisäksi kolmanteen osaan mennessä Starkin oli jo luopunut viskistä. Sanokaa mitä sanotte, mutta John McClean heräsi myös vuonna 1995 kaameasta krapulassa.

2010-luvulla aitoa äijätoimintaa edustaa, "straight-to-dvd-genreä" lukuunottamatta, ainoastaan The Expendables trilogia - elokuvasarja, joka oli parhaimmillaan sen ensimmäisessä trailerissa. Niin pitkään jaksoi nimittäin toimintasankarien vahakabinetti viihdyttää. Sen sijaan, että elokuvat olisivat aitoa 90-luvun vaihteen toimintaa, ovat ne todellisuudessa metakomediaa. Ne ovat huomattavasti lähempänä "Not Another..."-spoof genreä kuin esimerkiksi Die Hardia tai Ramboa. Hyvät päähahmot, kemia ja dialogi ovat yhtä kateissa kuin John McClanen hihat. Elokuvan sisältö on sen näyttelijät. The Expendables on ilmiö, jonka tylsin tuote on itse elokuvat. Rollareiden ja The Expendablesien ero on, että ensimmäinen jättää uuden tuotannon esittämättä keikoillaan...

Jollain tasolla The Expendables on myös verrattavissa Sinkkuelämää elokuviin. Molemmat edustavat elokuvia, jotka toisen sukupuolen on vain pakko nähdä, laadusta välittämättä. Liiketoiminnan kannalta tuote on siis kunnossa. Kohderyhmä syö huolimattomasti valmistetun pikaruoka-aterian lähes pakosta. Elokuvan katsominen ei itsessään ole se pääarvo, vaan siitä viestittäminen. Entisten toimintasuuruuksien tehtävä on lähempänä sirkuspelleä kuin näyttelijää. Bruce Willis näyttelee halpaa kopiota entisaikojen supertähdestä, Bruce Willisistä. Hurmoksen sijaan nousee pinnalle melankolinen nostalgia. Suosittelen seuraavan elokuvan castingiin Las Vegasin omaa poikaa Wayne Newtonia. Päästäisiin jo metan metatasolle.

Pari päivää sitten uutisoitiin kuinka The Expendables 3 saa Yhdysvalloissa ikärajakseen PG-13. Uutinen on yllättävä, mutta arvattava. Jo hyvin kaupallinen tuote kaupallistetaan entisestään. Hollywood on jo vuosia myynyt salit täyteen nk. väkivallattomalla väkivallalla. Kuolemaa saa esittää, vaikka kuinka paljon, kunhan sitä ei tee liian raa'alla tavalla. Fuck sanaa saa käyttää kerran ja se varmastikin hyödynnetään mahdollisimman nokkelalla tavalla à la Be Cool tai Die Hard 4. Silti tuntuu absurdilta, että elokuva jonka tarkoitus on kunnioittaa vanhaa, pelaakin uusien sääntöjen mukaan. Kenties tuotantoyhtiökin on vakuuttunut, että kolmatta kertaa ei sama kala syöttiin tarraa. Teini-ikäiset ovat myös erittäin potentiaalista elokuvakävijää ja sen takia niiden mukaan ottaminen yhtälöön parantaa elokuvan taloudellisia mahdollisuuksia. Hollywoodin kesähän käytännössä räätälöidään 15-vuotiaan teinipojan maun mukaan.

The Expendables esiintyi alunperin vastaiskuna 2000-luvun efektivoittoiselle, sliipatulle toiminnalle. Nyt se itsekin on syyllistynyt silottelemaan omaa jälkeänsä. Kuten varmasti huomaatte, en ole erityisemmin koskaan välittänyt sarjasta, mutta nyt viimeistään kyseenalaistan sen koko olemassaolon. The Expendables ei ole elokuva, vaan tähtiensä markkinointikikka. Se viimeinen tapa pitää nämä entisaikojen sankarit vielä hetken uuden yleisön huulilla. Harmi vaan, että jälkimaun kesto on pitkä.

Snowpiercer - Luokkajärjestys sekaisin

Kesän hiljaisina viikonloppuina Helsinki saa onneksi kankaille myös omalaatuisempaa tuotosta maailmalta. Pari viikkoa sitten ilmestyi Richard Ayoaden psykologinen itsemurhakomedia ja Dostojevski filmatisointi The Double, joka tuskin olisi teatteritarjontaa maustanut ilman iso D:n lyhykäistä cameota. Reilun viikon päästä taas kankaille saapuu multikansallinen maailmanloppuelokuva, jonka on ohjannut yksi 2000-luvun parhaimmista ohjaajista, Etelä-Korealainen Joon-ho Bong. Bong kuuluu Chan-wook Parkin ja Kim Jee-woon ohella 2000-luvun alkupuolella kovaa hehkutusta keränneisiin Korealaisen uuden aallon lupauksiin, jotka viime vuosina ovat siirtyneet kohtalaisen vähin äänin englanninkielisen elokuvan pariin. Kim Jee-woon kaitsi yhden lukuisista viime aikojen Arnold Schwarzenegger flopeista (The Last Stand), kun taas Chan-wook Park loi itselleen tyypillisen, mutta lopulta yllätyksettömän taiteellisen väkivaltadraaman (Stoker).

Joon-ho Bongin elokuvat ovat rikkoneet Etelä-Korean lippuluukkuennätyksiä säännöllisesti, mutta silti ohjaajan kädenjälki on ollut hyvin ehdotonta. Tarinankerronta yhdistää omintakeiselle tavalla länsimaiset klassikot korealaiseen ympäristöön. Oma suosikkini on kuitenkin yli kymmenen vuoden takainen sarjamurhamysteeri Memories of a Murder, joka on David Fincherin Zodiacin ohella parhaita genrensä tuotoksia. Nyt Bong on saanut käsiinsä 40 miljoonaa dollaria kansainvälistä rahaa, kourallisen huippunäyttelijöitä aina Tilda Swintonista John Hurtiin sekä ranskalaisen apokalyptisen sarjakuvan. Lopputuloksena on viime vuosien häijyimpiä elokuvia, niin juonelta kuin teemoiltansakin.

Nykyinen maailmamme on jäänyt uuden jääkauden alle. Kylmyys on tappanut ja tuhonnut kaiken muun, paitsi Snowpiercer junan, joka kulkee maailman ympäri tasan 365 päivässä. Ilotulitusrakettien sijaan, Uutta Vuotta symboloi sillan ylitys. Junan sisällä toimii luokkayhteiskunta, jossa köyhimmät syövät kirjaimellisesti mitä vain selvitäkseen, kun taas ylin luokka pakenee todellisuutta huumaavien aineiden ja joukko-orgioidensa parissa. Kuulostaako kärjistetyltä? Nimenomaan, sitä sen on tarkoituskin olla. Bongin Snowpiercer on hävytön elokuva, joka rakastaa groteskeja käänteitään kertomatta kuitenkaan niistä. Elokuva on täynnä graafista väkivaltaa, surkeita ihmiskohtaloita ja vastenmielisiä juonenkäänteitä, jotka eivät kuitenkaan merkitse mitään, sillä kaikista hävyttömintä on elokuvan lopullinen ajatus maailmanjärjestyksestä.

Juna on yhteiskuntamme ja sen sisältö on täynnä kurjuutta, aivopesua, oman edun tavoittelua ja todellisuuden pakoa. Maailma toistaa itseään ja omia virheitään, koska ihminen ei muutu. Bong sijoittaa kyynisiä ajatuksia maailmasta ja maailmanjärjestyksestä vaunusta toiseen. Kaikki on satiiria tai jopa satiirin satiiria. Koko elokuva on etevästi käsikirjoitettu peli, koska niin on maailmakin. Hahmot ovat vain nappuloita, tarkoituksella. Snowpiercer on isku vasten kasvoja. Hävyttömän kylmä peilikuva todellisuudesta. Todellinen antikesäelokuva.

****

Edge of Tomorrow - Tom Cruise on Hollywoodin viimeinen supertähti

Tom Cruise on supertähteyden viimeisiä mohikaaneja, mutta edessä odottaa välttämätön sukupuuttoon kuoleminen. Enää ei valovoimainen nimi riitä kantamaan elokuvaa - etenkään kesän täyteen ahdettuina, ruuhkaisina viikonloppuina. Jotta elokuva pystyisi edes haaveilemaan tavoitellusta kassamagneetin tittelistä, on sen perustuttava ohuista sivuista ja värikkäistä kuvista koostuvaan alkuperäisteokseen. 80- ja 90- luvun kaltaiset originellit toimintaelokuvat, kuten Terminaattorit, Robocopit ja Die Hardit, ovat kuluttaneet oman löpönsä loppuun ja antaneet paikkansa, nuoremmille ja paisutetummille sarjis-filmatisoinneille. Sen takia olen iloinen, että kesällä 2014 saimme Edge of Tomorrow'n ja sen takia olen pettynyt, että sen taloudellinen menestys vaikuttaa jäävän vaatimattomaksi.

Edge of Tomorrow on suuren konseptin toimintaelokuva, joka vielä 15 vuotta sitten olisi vetänyt salit täyteen koko kesän ajan. Sen juonen ytimessä on Bill Murrayn komediaklassikko Päiväni Murmelina, jossa päähenkilö joutuu/saa elää saman päivän yhä uudelleen ja uudelleen. Tom Cruise on PR-taitojensa kautta majurin arvonimen saanut nykyaikainen selviytyjä, jonka lieromainen kierous kerää tulosten ohella myös yhden vihamiehen liikaa. Epäselväksi jäävien motiivien takia, majuri Cage lähetetään taistelemaan 2000-luvun Normandian maihinnousuun, jossa vastassa on saksalaisten sijaan ulkoavaruuden örkit. Pian Cage huomaakin omaavansa kyvyn palata takaisin päivän alkuun aina kuollessaan. Piileekö majurin kyvyissä avain ihmiskunnan selviytymiseen ja miten Full Metal Bitch, Emily Blunt liittyy tähän kaikkeen?

Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa Christopher McQuarrie, jolla on aina ollut selkeätä vanhan koulukunnan otetta omissa elokuvissaan. McQuarrien käsikirjoitus keskittyy lopulta sopivalla sekoituksella henkilöhahmoihin ja vauhtiin. Logiikkaa sen sijaan meinaa välillä jäädä toiminnan alle ja etenkin elokuvan viimeiset minuutit eivät kestä sitten minkäänlaista järjellistä tutkiskelua. Mieleen tulee Tim Burtonin Planet of the Apes, joka kaiken muun ohella syyllistyi myös täysin idioottimaiseen loppuratkaisuun.  Ei loppu kuitenkaan paljoa jää vaivaamaan, sillä vuoristoradan kyyti on siihen saakka niin nautittava. Myös ohjaaja Doug Liman on juuri parhaimmillaan Edge of Tomorrown kaltaisissa elokuvissa, vaikka ohjaajana aika mauton ja näkymätön onkin.

Edge of Tomorrow on lopulta ennen kaikkea Tom Cruisen elokuva ja se tuokin hyvällä tavalla mieleen parin vuoden takaisen "old school" -trilleri Jack Reacherin. Molemmat ovat supertähtien elokuvia, jotka ikävä kyllä on tuotettu yli vuosikymmenen myöhässä ollakseen suuria menestyksiä. Jos Jack Reacher toi mieleen Clint Eastwoodin tusinatrillerit hyvällä tavalla, niin Edge of Tomorrow muistuttaa James Cameronin osaamisaluetta aina erinomaista Bill Paxtonin sivuosaa myöten.

On mukavaa, että saamme kesällä kankaille edes yhden suuren budjetin toimintaelokuvan, joka ei perustu sarjakuviin tai jatko-osiin. Tosin voidaanko tätä enää odottaa tulevaisuudessa, kun Edge of Tomorrow keräsi Amerikan markkinoilla avausviikonloppuna alle 30 miljoonaa dollaria? Tom Cruise on edelleen tähti, mutta ei sellainen, joka takaisi pelkästään omin avuin kassamagneetin, ja sen takia tulevaisuuden elokuvat ovatkin Mission Impossible 5 ja Top Gun 2. Supertähtien aikakausi on viimeistään nyt ohi. Näyttelijät ovat nykyään verrattavissa kannattavuutensa kautta ohjaajiin ja käsikirjoittajiin. Suurien voittojen taustalla on mitä suurimmassa määrin koneista, jonka katse on tulevaisuuden sijasta kohdistettu menneisyyteen viimeiselle viidelle vuodelle. Edge of Tomorrow on tähän mennessä kesän paras elokuva.

***1/2

Godzilla - Hirviö ei pääse lentoon

Toukokuusta on viimeisen kymmenen vuoden aikana tullut vuoden kilpailluin kuukausi elokuvien saralta. Tuutista tulee ulos viikoittain vähintäänkin yksi dollareita tuhonnut ja toivon mukaan dollareita takova kassamagneetti. Olen ollut kalenterista hieman jäljessä, mutta ajattelin nyt kuitenkin jakaa muutaman ajatuksen lupaavan ohjaajan, Gareth Edwardsin ensimmäisestä aikuisten kukkarolla tehdystä hirviöelokuvasta, Godzillasta. Neljän vuoden takainen Monsters oli kiinnostava yhdistelmä monsteri-elokuvaa ja Lost in Translationia. Se ei missään nimessä ollut mikään innovatiivisuuden mestarinäyte, mutta raikas cocktail ilman muuta. Lisäksi ainakin PR-puheen mukaan 10 000 $ budjetilla tehty elokuva näytti todella hyvältä. Markkinointibudjetin summa olikin sitten absurdi tuotantokustannusten rinnalla. Joka tapauksessa elokuva loi tuoreella tavalla maailman, jossa kriisialueet eivät johtuneet sodista, vaan hirviöistä (viisaalta kuulostava lause). Neljä vuotta myöhemmin ja mies on ohjannut elokuvan, jonka budjetti ylittää 150 000 000 $. Pieni upgrade...

Monster-elokuvat ovat klassikko genre, jonka uusia lämmityksiä näkee tasaisin väliajoin. Roland Emmerichin Godzilla oli epäonnistunut, mutta itse asiassa sekaista Cloverfieldiä arvostan, jos en muusta niin ainakin ilmiön rakentamisesta. Viimevuotinen Guillermo Del Toron Pacific Rim taas kuului ehdottomasti kesän parempaan tarjontaan. Pacific Rimissä hirviöt olivat verrattavissa luonnonkatastrofeihin, joita maailma koki säännöllisesti. Monien sivujuonien kautta Del Toro loi kiinnostavan maailman täynnä hauskoja pieniä yksityiskohtia, kuten esimerkiksi hirviöiden mustat markkinat.

Uusin Godzilla on paljon suoraviivaisempi tapaus. Vaikka se liikuttaa hahmojaan Japanista, Honolulun kautta San Franciscoon, niin on sen maailma ja hahmot huomattavasti yksinkertaisempia. Hirviöiden olemassaoloon ei kiinnitetä makropuolella huomiota lainkaan, vaan tarina kerrotaan yksilöiden näkökulmasta. Samalla kun hahmot ovat  paperinohuita, jää koko elokuvan alkupuoli auttamattoman vaatimattomaksi. Juliette Binoche, Brian Cranston, Ken Watanabe, Sally Hawkins ja Elisabeth Olsen ovat vain mitättömiä pelinappuloita elokuvassa, joka jostain syystä silti luulee keskittyvänsä hahmoihin. Aaron Johnsonin päähenkilö on taas täysin mauton ja hajuton sankari, jonka nyt vain on pakko olla elokuvan keskiössä viemässä tarinaa eteenpäin. Godzilla yrittää keskittyä tarinaan, mutta todellisuudessa tarina on vain keino päästä elokuvan lopputaisteluun.

Itse hirviöt ovat loistavia ja varsinkin lopputaistelu nostaa elokuvan sille tasolle, missä sen kuuluukin olla. Vasta silloin Gareth Edwardsin visuaalinen silmä loistaa ja elokuva muuttuu nautittavaksi. Savuiset San Franciscon rauniot näyttävät upeilta, samalla kuin armeijan erikoisjoukot hyppäävät koneesta punaisen savun saattelemana. Tässä on ehdottomasti elokuvan paras rajaus, ehkä jopa koko kesän. Ikävä kyllä, sitä ennen elokuvan visuaalinen ilme on harvinaisen pliisu.

Uusin Godzilla update on ongelmallinen. Sen käsikirjoitus on kliseinen ja ohut, mutta silti elokuva on kiinnostunut kertomaan väsynyttä tarinaansa. Se viettää liikaa aikaa hahmojen parissa, joista se ei kuitenkaan paljasta oikein mitään. Pacific Rim tunnusti lapsellisuutensa ja löysi sen kautta ilon kertoa lopulta hyvin perinteistä tarinaa. Godzilla taas ottaa itsensä liian vakavasti, tarjoamatta lainkaan mitään järkevää sanottavaa. Vasta kun Godzilla saa tilaa kankaalta, löytää elokuva oikean tahdin. Eivät katsojat ostaessaan Godzillaan lipun, halua puoltatoista tuntia kolmen pennin saippua-oopperaa. He haluavat nähdä hirviöiden tappelevan ja onneksi elokuva lunastaa lupauksena lopussa, mutta se taitaa silti olla liian myöhään.

**

The Amazing Spiderman 2: Hämiksen seitti takkuilee pahasti

Nolanin Dark Knight oli selkeä edistysaskel supersankarielokuville (vaikka tosin trilogian päätösosan kanssa minulla on kana kynittävänä). Se unohti kangistuneet tarinankaaret ja kliseet, ja ennen kaikkea se hylkäsi ajatuksen, että sarjakuvaelokuva olisi oma genrensä itsessään. Tietenkin muun muassa American Splendor ja Ghost World ovat myös osoittaneet sarjakuvan mahdollisuuden kertoa täysin omanlaisiaan tarinoita, mutta ne eivät sisälläkään kaupunkia pelastavaa, narsistista ja neuroottista viittasankaria. Sen sijaan Nolanin Batman osoitti, että sarjakuvaan pohjautuva elokuva voi ottaa mallia esimerkiksi suurista rikoselokuvista à la Heat. Sen ei tarvitse aina esitellä pahistensa synty, eikä sen tarvitse missään nimessä rytmittää rakennettansa kolmeen ennalta arvattavaan osaan. Marvelkin rikkoo genrejen rajoja jatkuvasti ja huhun mukaan Edgar Wrightin tuleva Antman on käytännössä Heist-movie.

Sen takia Marc Webbin jatko-osa yllättävän viihdyttävälle Amazing Spidermanille on säälittävä suoritus ja aidosti paska aloitus tulevalle kesälle. Se muistuttaa 90-luvun Batmaneja ja nyt en puhu Burtonin aidosti rajoja rikkovista ensimmäisistä osista. Vaikea erottaa, onko ohjaimissa Webb vai Joel Schumaher. Koska en jaksa avautua koko kansan hämiksestä kappalemuodossa,  listaan vain kaikki asiat, jotka tässä rahareiässä ottavat kalloon.

1. Markkinointi: The Amazing Spiderman 2:n markkinointi on ollut väsyneintä mainontaa, mitä tämän kaliiberin elokuvilta on nähty vähään aikaan. Sen lisäksi, että trailerit # 1 - loputon ovat käytännössä näyttäneet koko elokuvan, eivät ne ole myöskään tarjonneet minkäänlaista jännitettä - Kappas vaan mikä yllätys hämis, pahis, räjähdys, huuli, räjähdys, uusi pahis, efektiä, efektiä, efektiä ja huuli. Lelujen lisäksi, Sonyn roskatuutista on myös ammuttu kesän sinkkubiisi, jonka vetää tämän hetken kaksi kuumaa nimeä, Kendrick Lamarr ja Alicia Keys. Miten ihmeessä tämä eroaa mitenkään Batman Foreverin 97 kampanjasta? Julisteista en jaksa edes aloittaa. Paska kuvakollaasi on paska kuvakollaasi
2. Käsikirjoitus: On suorastaan ihme, että Hollywood kerta toisensa jälkeen kääntyy kaksikon Kurtzman & Orci puoleen tarinoiden luomisessa. Tämä kaksikko on vastannut viime vuosien ylivoimaisesti vaatimattomimmista käsikirjoituksista aina Transformerseista Star Trek 2:een. Ensimmäinen Star Trek on ainoa valonpilkahdus tämän kaksikon sysimustassa filmografiassa. Haastan kenet vaan viettämään päivä miesten aikaansaannosten parissa. Kurtzman & Orcilla on takataskussaan kaikki kliseet, mutta omaperäisyys ja innovatiivisuus on jo pudonnut kauan sitten kyydistä. Siitä viimeisimpänä esimerkkinä The Amazing Spiderman 2. Osa 1: toimintakohtaus +  mitättömän juonen pohjustus. Osa 2: pahiksen synty + toimintaa + mitättömän juonen käännekohta. Osa 3: Lopputaistelu + mitättömän juonen lopetus + jatko-osa pohjustus. Toiminta ei toimi, juoni ei kiinnosta ja läpät ovat 90-luvun teinisarjojen tasoa. 
3. Electro: Näin paperinohutta pahista saa viimeaikojen sarjis-leffoista hakea. Nurkkaan unohdettu, valokeilaa palvova nörtti on kulutetuimpia kliseitä mitä ollaan nähty. Kun vihdoin saamme itse Electron kehiin, on hän ala-arvoisia onelinereita huutava sininen efektipallo. Electro yhdistää 90-luvun Batmanien arvuuttajan ja jäämiehen, mutta tasoltaan hän on huomattavasti lähempänä Schwartzeneggerin surkuhupaisaa monsteria. Miten tämä ei ole tullut tekijätiimin mieleen on ihme, ottaen huomioon itse pahiksen ulkonäön. Ai Jamie Foxx veti roolin? Well spent dollars.
4. Spidey ja Gwen Stacey: Webbin katu-uskottavin elokuva tähän mennessä on hipsteriromantikkojen 500 days of Summer. Elokuva on nokkela ja tarkkanäköinen. Ensimmäinen Spidermankin löysi aina paikoitellen hyvän nuotin kertoessaan hahmoistaan. Tällä kertaa saamme toinen toistaan vaivaannuttavampia parisuhdekohtauksia, jotka välillä tuovat naurun ja välillä oksennuksen suuhun. Suuren romanssin rakennus tuo ennemminkin mieleen jälleen kerran ne teinisarjat. Itse asiassa OC on huomattavasti koskettavampaa parisuhdehömppää kuin hämiksen uusin seikkailu. 
5. Ympäristö: Uusimmassa Batmanissa kaupunkilaiset katosivat tyystin kun paska lensi kattoon. Mitä tapahtuu spindelmanissa? Kaupunkilaiset ovat päättömiä idiootteja, jotka seuraavat kaupunkinsa tuhoa kuin jotain vapaapainiottelua. Hämis taistelee vastustajiensa kanssa keskellä estradia, kun tavallinen kaduntallaaja ahmii hodariaan, seuratessaan aivotonta viihdettä. Välillä tappelun hegemonia ulottuu katsomoon asti ja fani huutaa "go spidey". Minä sanon no spidey, ja pudistan päätäni.
6. Jännite: Miten rakennetaan jännitettä elokuvan toimintakohtauksissa. Laitetaan aidosti päähenkilöt kovan paikan eteen? Annetaan katsojan tuntea päähenkilön tuska ja puristus taistellessaan parempaa maailmaa kohti? Ei, lisätään sivujuonia kuten toisiinsa törmäävät lentokoneet ja spidermaniksi pukeutunut pieni poika. Kliseitä ja korniutta, siitä on uusin spiderman tehty. Sen lisäksi, että elokuvan koko rakenne on täyttä huttua, toistaa elokuva vielä Jerry Bruckheimerin elokuvista tuttua komennushuonetuuletus-pelleilyä, kun SPOILERI lentokoneet eivät törmääkään.

Kokonaisuudessaan Spiderman on hyvin kulunut tuote. Nämä elokuvat on jo kulutettu 90-luvulla ja ne ovat lopettaneet elämänsä, jos ei nyt VHS:nä niin ainakin DVD:nä. Siinä yhdistyy Jerry Bruckheimer, huonot sarjakuvaelokuvat ja teini-TV:N herkkyys. Visuaalinen puolikin tuo eniten mieleen Will Smith - sotku Hancockin. 

Sony yrittää rakentaa Spidermanista omaa Marvel-universumiaan, uusien pahisten ja tulevan Sinister Sixin kautta. Harmi vaan, että unohdettiin käsikirjoituksen merkitys kokonaan. Spiderman on kesän ensimmäinen roska. Toivottavasti trendi ei ole jatkuva.

P.S.

Puolitähteä on pakko antaa Dane DeHaanille. Mies ansaitsee parempaa materiaalia…

*1/2

Noah - Aronofskyn vimmainen aivopieru

Muistan taannoin nähneeni haastattelun, jossa David O. Russel kertoi kollega Darren Aronofskyn kommentoineen aikaansa ennen The Wrestleriä. Mies oli käyttänyt kuusi vuotta elämästään tuodakseen valkokankaalle suuren filosofis-uskonnollisen pieraisunsa The Fountainin ja vastaanotto oli jäänyt viileäksi niin yleisön kuin kriitikoidenkin puolesta. Aronofsky siirtyi simppelimmän tarinan pariin (The Wrestler) ja omien sanojensa mukaan poisti päänsä perseestä. Wrestler oli kevyellä varustuksella kuvattu simppeli tarina elämän hakkaamasta miehestä. Tuli kultainen jellona ja tuli kiitelty comeback. Sitä seurannut The Black Swan onkin hienointa amerikkalaista elokuvaa viime vuosilta. Se hyödynsi The Wrestlerin vahvuuksia ja yhdisti ne upeasti genre-elokuvan visuaalisesti vahvaan kerrontaan...

Tiedoksi nyt kaikille, Aronofsky on taas tunkenut päänsä paksusuoleen.

Noah on valtavan kunnianhimoinen elokuva, täynnä suuria ajatuksia ja samalla täysin käsittämätön Hollywood-efektispektaakkelin ja ihmisten kurjuuden kuvauksen hybridi. Sen ei olisi koskaan pitänyt saada paisunutta 125 miljoonaa dollaria budjetiksi. Tosin Mel Gibson näytti aikoinaan kuinka väkivallalla myydään uskonnollista elokuvaa, niin varmaan joku studiopomo näki kullan tässäkin.

Noaan arkki taitaa olla yksi niistä raamatun tarinoista, joka jää jo lapsuuden uskonnontunneista ensimmäisenä mieleen. Aronofskyn Noah ei ole sen tarinan visuaalinen kuvitus. Sen sijaan Noah on kuvaus ihmisen synnynnäisestä itsekeskeisyydestä ja selviytymisvaistosta, joka on johtanut ja johtaa kaiken puhtaan tuhoutumiseen. Ihmisen halu hallita, on sen vaistoista vahvin ja sen takia se raiskaakin elinympäristönsä ja tappaa kaikki sen tielle astuvat. Kielletyn hedelmän syöminen oli osoitus ihmisen mielen heikkoudesta ja Kainin isku taas edusti ihmisen raukkamaista luonnetta. Aronofsky näkee ihmisen kautta aikojen syntisenä olentona. Nooan tehtävä ei olekaan aloittaa maailma puhtaalta pöydältä, vaan ihmisettömältä pöydältä.

Noah on siis äärimmäisen synkkä ja julma elokuva. Sen ympäristöviestiä ei ole esitetty hienovaraisesti, vaan sen lyödään kankaan läpi verisellä kirveellä. Aronofsky purkaa pahaa oloansa kankaalle ja tekee sen välillä komeilla kollaaseilla. Elokuva hyödyntää Kainin tappavan iskun visua voimakkaalla tavalla, jollaista harvoin näkee Hollywood-tuotteissa. Kaikessa maailman rumuudessaan, Noah/Aronofsky näyttäytyy jonkinlaisen maailmanlopun saarnaajana. Jos Aronofsky olisi pappi, niin Noah-saarnassaan hän keskittyy ainoastaan ihmisen heikkouksiin ja synteihin. Ihmisen hyvyys jää sokean pisteen taakse tyystin - sitä edustavat henkilöhahmot ovat niin naiiveja, että mieleen tulee pahimmanlaatuiset raamatun tv-filmatisoinnit.

Elokuvan suurin ongelma on kuitenkin sen osasten epätasaisuus. Välillä katsotaan, kun ihmiset myyvät toisiaan saadakseen ruokaa ja seuraavassa kohtauksessa pitäisikin ihailla lentäviä lintuparvia. Kontrastit ovat liian suuria - shokeeraus ja myötähäpeä tulevat liian usein mieleen elokuvan aikana. Sen lisäksi ihmisiä alun perin auttamaan lähetetyt Watcherit tuovat mieleen kivikautisajan Transformerit ja kun raamatullista elokuvaa pystyy vakavalla naamalla vertaamaan Micheal Bayn kesäkuseen, on elokuva kusessa.

Noah on täydellinen sekasotku, täynnä ihmisvihaa ja hengellistä hölynpölyä. Sieltä pystyy erottelemaan kuitenkin aidosti raakoja ja rohkeita, ajatuksia ja aiheita. Se on fiasko, johon lahjattomat  eivät pysty. Näin hulluna Aronofsky ei ole kuitenkaan vielä aiemmin ollut.

Olipa hyvä, että Anthony Hopkins lopulta löysi marjan.?.?.?

***

Captain America: Winter Soldier - Keskinkertaisuus vaivaa edelleen Marvelia

Olen jo maininnut tämän aiemmin. Arvostan Marvelia suunnattomasti liiketoimintana. Se on ottanut valtaisasti riskejä rakentaessaan omaa monimutkaista brändiverkkoaan ja elokuvauniversumia. Se on hyvässä ja pahassa muuttanut Hollywood studioiden ajatusmallia. Marvel universumi on yksinkertaisuudessaan 2010-luvun merkittävin idea/trendi elokuva-alalla. The Dark Knightin vaikutteet saattavat olla suuressa roolissa yksittäisen elokuvan juonen rakentamisessa, mutta Marvel universumi mahdollistaa jatko-osa-ajattelun aivan uudella tasolla. Elokuvat, TV ja Netflix muuntautuvat yhdeksi saumattomaksi kokonaisuudeksi, joka tosifanin on otettava haltuun. Nerokasta liiketoimintaa...

Marvelin elokuvia en kuitenkaan pysty arvostamaan samassa mittakaavassa. Eivät ne missään nimessä mitään pohjanoteerauksia ole, mutta mielestäni yksikään elokuva ei kanna koko kestoansa. Hahmot toimivat, mutta 2000-luvun tietokone-efekteillä rasitetut, kestoltaan tuhottoman pitkät lopputaistelut ovat liikaa. Ironman on parhaimmillaan viskilasi kädessä. Ikävä, kyllä tämä huvi kestää ainoastaan ensimmäisen elokuvan ensimmäiset viisitoista minuuttia. Thor toimi parhaiten huutaessaan viikinkikarjaisujaan kahvilassa, ei niinkään taistellessaan örkkejä vastaan. Bruce Banner taas on kiinnostavampaa katsottavaa kuin Hulk. Tosin vihreän raivopään kaoottisuudessa on itse asiassa myös kosolti taikaa. Captain America on hahmona siitä poikkeus, että ilman trikoita tämä särmätön Amerikan patriootti on tavattoman tylsä. Huumorintajuttoman patsastelijan ajatukset eivät sitten kiinnosta lainkaan, ellei Tony Stark ole vieressä ivaamassa niitä. Ehkä juuri sen takia Captain Americanin elokuvat kuuluvat Marvelin parhaimmistoon. Juonen ja konseptin on pakko toimia, koska itse hahmo ei kovin kummoinen ole.

Captain America on tehnyt viisaasti valitessaan jokaiselle elokuvalleen oman genren. Ensimmäinen osa oli yllättävän veikeä, vanhan liiton "korkea jännitys"/Men on a mission rymistely, jossa oli sopivasti svengiä ja natseja. Ohjaajana toimi hajuton ja mauton, mutta tehtäväänsä hyvin valittu Joe Johnston. Uusi Captain America: Winter Soldier taas nyökkää 70-luvun paranoia elokuville kuten Three Days of Condor ja The Parallax View. Ei uusin Marvel installaatio kuitenkaan läpi yli kahden tunnin kestonsa ole pelkkää salaliittoteoriaa, vaan tasaisin väliajoin saadaan myös perinteistä action rymistelyä. Alleviivaan muuten sanan perinteistä, sillä yllättävän paljon käytetään välien selvittelyyn toimintaelokuvien kulta-ajalta tuttuja konekivääreitä, luoteja ja potkuja, ennen sitten lopun välttämätöntä ja tylsää efektiryöpytystä.

Winter Soldier rikastuttaa myös Marvel universumia, antamalla Shieldistä hyvin ajankohtaisen kuvan. Korruption lonkerot ylettyvät pitkälle ja terrorismin vastaisen järjestön toimintatavat ovat moraalisesti vähintäänkin arvelluttavia. Kukaan ei ole piilossa uudelta teknologialta ja pelko on maailman hallintakeinoista vahvin. Captain America esittää Marvel universumista yllättävänkin realistisen kuvan, kun kriisipesäkkeitä löytyy ympäri maailmaa, avaruuden ja toisen ulottuvuuden sijaan.

Pidän Winter Soldierin lähtöasetelmista, mutta en sittenkään välitä lopputuloksesta kovinkaan paljoa. Se apinoi erinomaisia 70-luvun elokuvia, mutta ei lopulta yllä sinne päinkään. Osasyynä on elokuvan kiire liikkua paikasta toiseen, jolloin kiinnostus hahmoihin jää minimiin. Draama ja dilemmat jäävät paperinohuiden hahmojen ongelmiksi. Sen Goldeneyesta varastettu loppu, ei sekään herätä minkäänlaista tunnetta. Ja sitten on tietenkin vielä itse Captain American hahmo, joka istuu 2000-luvun nostalgittomaan ympäristöön Toista maailmansotaa huonommin. Scarlett Johanssonin Black Widow on elintärkeä hahmo elokuvan toimivuudelle ja on ansaitusti saamassa oman jatkonsa Marvel-universumissa. Mysteerinen venäläisagentti tuo kaivattu seksikkyyttä ja särmää, muuten niin tasapaksuun tarjontaan Lisäpisteet myös Robert Redfordista, joka pelkällä mukanaolollaan nostaa elokuvan coolius-pisteitä.

Marvelin tähän astisesti suurin ongelma on, että sen elokuvien puikoissa ei lopulta ole vielä Shane Blackia lukuunottamatta ollut aidosti luovaa tekijää. Myös Winter Soldier kaipaisi enemmän näkemystä visuaaliseen ilmeeseensä, joka nyt jää vähän pliisuksi. Elokuvasta puuttuu itse elokuvallisuus. Nyt mieleen tulee liikaa 90-luvun televisi. Shane Black oli ensimmäinen ohjaaja, joka uskalsi näyttää oman äänensä Marvel-universumissa. Tony Starkinkin piti tietenkin lopussa taas hypätä metallipukuun ja viedä elokuva keskinkertaisuuteen, mutta Iron Man 3:ssa oli hetkensä. Winter Soldierissa on hetkensä käsikirjoituksen kautta, mutta ei sen kuvituksen. Harmi.

Tulevaisuus näyttää kuitenkin mielenkiintoiselta. Kauhuäklöily Slitherista tunnettu James Gunn luotsaa vielä kesän lopulla hämmentävän näköisen Guardians of Galaxyn ja ensi vuonna saammekin Edgar Wrightin Ant Manin. Nämä ovat ohjaajia, jotka pystyvät tarjoamaan aidosti yllättävää elokuvaa, jos sille päälle sattuvat. Lisäksi Marvel tuo kankaille selkeästi tuntemattomampia sankareitansa, joten lopputulokset voivat olla yllättäviä. Kun universumi on kasvanut tarpeeksi suureksi, alkavat he myös tarjoamaan tarkemmin kohdennettua elokuvaa.

**1/2

Suuri kauneus - Italialainen mestariteos

Oli aikakausi jolloin italialaiset elokuvat edustivat alan ehdotonta kärkeä. Niissä oli yllätyksellisyyttä, rohkeutta ja ennen kaikkea tyyliä. Fellinin elokuvissa todellisuus oli absurdia. Antonioni teki taas toinen toistaan makeampia elokuva. Se kylmä viileys mikä hahmoista ja kuvan rajauksista huokui oli ainutlaatuista ja sen jäljet ovat jääneet elämään etenkin muotibrändien mainoksissa. Pasolini kohautti kerran, jos toisen ja Leone muutti idyllisen sankarien villin lännen kostonhaluisten miesten veriseksi taistelutantereeksi. Jopa kauhukin sai genrenä uutta tuulta alleen, kun Argento loi Giallon. Unohtamatta tietenkään muita jo aiemmin vaikuttaneita mestareita, kuten De Sica, Visconti ja Bertolucci. Italia on ollut elokuvamaana järisyttävän hyvä. Mitä sitten oikein tapahtui 80-, 90- ja 2000-luvulla on vaikea sanoa? Itselleni ei ainakaan tule yhtään ohjaajaa mieleen, jonka teoksia olisin odottanut vesi kielellä vuodesta toiseen. Tornatore taitaa olla ainoa tekijä, joka on pitänyt nimensä yllä useamman elokuvan voimin, kun Benigninkin tähdenlentokin oli tyypillisen lyhyt. Italialaiselta elokuvalta on puuttunut oma Almodovarinsa, Von Trierinsä tai Caraxinsa, ehkä...

On mahdollista, että mielipiteeni on täysin perseestä, sillä en ole ennen La Grande Bellezzaa nähnyt yhtään ohjaaja Paolo Sorrentinon aiempaa työtä, joista kehuja on kerännyt kosolti ainakin Il Divo. La Grande Belleza (suomennettu Suuri kauneus) on nimittäin äärimmäisen hieno teos ja kevään ehdottomasti paras ensi-ilta elokuva. Se kuvaa ihmisten melankolista nuoruuden ja menneiden mahdollisuuksien haikailuja. 65-vuotiaan ikuisen playboy Jepin elämä on ollut yhtäjaksoista letkajenkkaa, joka polkee vaan paikallaan. Nuoruudessa kirjoitettu mestariteos on ainoa ikääntyvän miehen merkittävä teko. Sen jälkeen elämä on omistettu ulkoisesti täydelliselle, mutta sisällöllisesti tyhjälle elämälle. Rooman juhliva kansa tanssii läpi yön, tekemättä koskaan mitään muille tai edes itselleen merkittävää. Suurta kauneutta kyllä etsitään, mutta kovin paljon työtä sen eteen ei lopulta olla valmiita näkemään. Rooman kerma kelluu omassa kusessaan, eristyksissä kaikista muista.

Sorrentinon teos huokuu Fellinin henkeä, mutta vuonna 2013. Juhlat ja aito ilo ovat loppuneet jo vuosikymmeniä sitten. Nyt jäljelle ovat jääneet viimeiseen kappaleeseen kynsillään tarranneet yksinäiset juhlijat. Rooman kattobaari koostuu edelleen sirkuslaumasta, mutta tämä sirkuslauma pitää itseään pystyssä alkoholin ja botoxin avulla. Vaikka kuva näyttää nopeasti katsottuna kauniilta, on se todellisuudessa halvasta muovista rakennettua. Jep on läpeensä kyllästynyt ympärillä vellovaan todellisuuteen ja vähät välittää sen osista. Hän velloo mielellään omassa itsekeskeisessä kyynisyydessään siinä määrin, ettei huomaa ainoan tosi ystävänsä kärsivän vieressään. Suuren kauneuden ihmiset ovat etääntyneet toisistaan, vaikka litkivätkin viiniä toistensa terassilla. Millään ei ole mitään väliä, kaikki vaan on. Jep pitää itseään omaa todellisuuttaan ylempänä, joka kuitenkin joutuu sitä sietämään laiskuutensa takia. Ehkä lopulta Jep, jopa rakastaa omaa melankoliaansa ja sen takia on sinne tuomittu ikuiseksi jäämään.

Sorrentinon elokuva on pelkkää tunnelmaa. Se tuo mieleen ne hetket, jolloin kävelet yksiksesi keskiyön kynnyksellä, läpi kaupungin tyhjien katujen, ja etäältä kantaa kaukana juhlivan väenpaljouden äänet. La Grande Bellezza on ainutlaatuinen elokuva.

****1/2

The Grand Budapest Hotel - The Fantastic Mr. Anderson

Rosebud oli Charles Foster Kanen viimeiset sanat elokuvassa Citizen Kane. Jotain samaa hakee nyt myös Wes Anderson elokuvallaan The Grand Budapest Hotel, tosin kyseessä onkin lopulta huomattavasti lennokkaampi ja katkeransuloisempi elokuva. Vaikka The Grand Budapest Hotelin mystinen miljonääri Moustafa ei ole yhtä armoton kuin Wellesin Kane, niin molempia silti vainoaa kaino menneisyyteen. Samasta syystä Kane kaipaa Rosebudia ja Moustafa viettää aikaansa jo vuosia sitten ränsistyneessä hotellissa ja asuu sen vaatimattomimmassa aulapojan huoneessa.

Tästä päästän seuraamaan Moustafan nuoruuden suurta seikkailua ja selkeästi hänen koko elämän antoisinta aikaa. Sen täyttävät oppiminen (Mr Gustaven kautta) ja rakkaus (Agathan kautta). The Grand Budapest Hotel sijaitsee kuvitteellisessa Zubrovkan valtakunnassa ja on varsinainen seurapiirien kohtauspaikka. Ralp Fiennesin esittämä Mr Gustave on ehkä maailman paras Concierge, joka pitää harvinaisen hyvää huolta etenkin hotellin vanhemmista naisasiakkaista, vaikkakin moni mies epäileekin omahyväisen hotellipalvelijan seksuaalista suuntausta. Kun erään perijättären kuolema ja testamentti osoittautuu yhdeksi suureksi sekasotkuksi, alkaa nopeatempinen ja väkivaltaa kaihtamaton kamppailu edesmenneen naisen mittaamattoman arvokkaasta perinnöstä.

Tarina on pääosin hyvin kevyttä hattaraa. Wes Andersonin tuttuun tapaan sivuhahmot suorastaan juoksevat kohtaustensa läpi kadotakseen elokuvasta kokonaan. Juonenkäänteitä tulee paljon ja usein ne ovatkin lapsellisia, mutta ei Andersonin elokuvat koskaan tarinaltaan monimutkaista seittiä pudokaan. Wes Andersonin elokuvat, etenkin viime vuosina, ovat alkaneet muistuttamaan enemmän ja enemmän lastenkirjojen juonenkaaria. Jos tyylilaji on jo ennestään ärsyttänyt, ei kannata hypätä The Grand Budapest Hotelin matkaan. Kaikille muille taas on todettava, että ohjaajan voittoputki jatkuu.

The Grand Budapest Hotel on kunnianosoitus vanhalle Keski-Euroopalle ja samalla se on myös melankolinen rakkauskirje menneelle ajalle (vai nuoruudelle?), jota ei tulla saamaan enää koskaan takaisin. Ohjaajan t sekkiläisen nukkeanimaation fiilistely tulee myös selväksi. The Grand Budapest Hotel on visuaalisesti niin lähellä Fantastic Mr. Foxin maailmaa, kuin näytelty elokuva voi käytännössä olla. Wes Andersonin uusin on 1/3 kirjaa, 1/3 nukkeanimaatiota ja vain 1/3 perinteistä elokuvaa.

Wes Anderson on maanmies Quentin Tarantinon kanssa lopulta yllättävänkin samanhenkinen elokuvantekijä. Molempien miesten vaikutteet tulevat vahvasti eurooppalaisen elokuvan perinteestä ja molemmat ovat hyvässä ja pahassa oman tyylinsä vankeja. Elokuva elokuvalta ja mainos mainokselta Andersonin kieli on muuttunut entistä omaleimaisemmaksi ja tavallaan myös karikatyyrimäisemmäksi. Sanotaan, vaikka näin: "Wes Anderson on The Grand Budapest Hotellissa Wes Andersonmaisin kautta aikojen. Mitä se konkreettisesti tarkoittaa? No henkilöhahmot ovat entistäkin enemmän ajasta sijoittuneita kuvaan kultaisen leikkauksen säännön mukaan ja kamera tekee ainoastaan tarkkoja 45°, 90° ja 180° käännöksiä. Lisäksi tarina on täynnä mitä koomisimpia karikatyyrejä ja keskiössä on taas jonkinlainen isä-poika suhde. Visuaalisesti The Grand Budapest Hotel toistaa ohjaajan tyyliä uskollisesti, mutta tekee sen komeammin kuin koskaan aiemmin. Nyt Anderson leikkii myös kuvasuhteilla ja lopputuloksena on 100 minuuttinen elokuva, jonka jokainen kuva toimii itsenäisenä taideteoksena.

Palveleeko tyyli aina sanomaa? Ei välttämättä, mutta Wes Andersonin elokuvia kuvaa parhaiten sanalla "quirky". Ne ovat omia pikku maailmojansa, joissa on omat säännöt. On totta, että nokkela visuaalinen ilotulitus pitää katsojan aina hieman etäällä henkilöhahmoista ja tarinasta, mutta se on ohjaajan tyyli. Olisihan se joskus hauska nähdä Andersonin oman mukavuusalueensa ulkopuolella, mutta tällä hetkellä ohjaaja on tulessa tuon nimenomaisen alueen sisällä. Jossain vaiheessa vitsi muuttuu vanhaksi, mutta ei vielä.

****+