maanantai 29. syyskuuta 2014

R&A #9 ja #10: Festivaalin parhaat elokuvat Winter Sleep ja Turist

Vuoden 2014 R&A:n kaksi parasta elokuvaa kertoivat avioliitoista, ja vaikka molemmat käytännössä luettanee arthouse-tekeleiksi, eivät ne voisi olla yhtään erilaisia. Nuri Bilge Ceylanin Kultaisella Palmulla palkittu Winter Sleep on  kolmen tunnin ja 19 minuutin mittaisena järkälemäinen teos, joka edustaa arthousea parhaimmillaan ja pahimmillaan. Se on hitaan elokuvan mestariteos, joka silti herättää kysymyksen, "eikö tätä olisi voitu kertoa lyhyemminkin?" Upeita kuvia sisältävä elokuva pysyttelee suurimman osan ajasta sisätiloissa, kuvaten ihmisten välisiä keskusteluja elämästä ja sen oikeasta käyttötavasta. Elokuvassa on juoni, mutta tärkeämpää ovat itse päähenkilöt ja heidän henkilökaariensa rakennus. Lopputulos on äärimmäisen syvällinen ja tarkkanäköinen teos, joka muistuttaa enemmän kirjaa kuin elokuvaa.

Ohjaajan aiempi elokuva, R&A:ssakin muutama vuosi sitten nähty ja Cannesin Grand Prix'llä palkittu, Once Upon a Time in Anatolia hallitsi jo hitaan kerronnan taiteen. Winter Sleepin tavoin elokuva onnistui kertomaan äärimmäisen paljon hyvin pienin elein. Nuri Bilge Ceylanista onkin kuoriutunut ansaitusti 2000-luvun taide-elokuvan hehkutetuimpia nimiä, mutta kaikki ei hänen kädenjälkeään tule arvostamaan. Jos Anatolia vaati katsojalta jo paljon keskittymiskykyä ja istumalihaksia, niin 40 minuuttia pidempi Winter Sleep vaatii vielä enemmän. Viihde-elokuva Winter Sleep ei ole, mutta ei elokuvan vuonna 2014 tarvitsekaan olla pelkästään viihdettä, vaikka kulutustottumuksemme ovat sitä siihen suuntaan viemässä.

Winter Sleepin Aydin on ikääntyvä entinen näyttelijä, joka viettää päivänsä pyörittäen hotellia, keräten velkoja vuokra-asunnoistansa ja kirjoittaen kovasanaisiakin kolumneja alueen vähälevikkiseen sanomalehteen. Isänsä perinnön kautta Aydinista on tullut köyhän ja askeettisen asuinalueen merkkihenkilöitä, jonka mielipidettä arvostetaan, usein pakostakin. Hotellin pyörittämisessä Ayudinia auttaa epäonnistuneen parisuhteen käynyt sisko Necla, sekä kaunis nuorempi vaimo Nihal. Pian tulee selväksi, että rauhallisen ja kiireettömän elämän takia ovat ihmissuhteet tulehtuneet jo pitkän aikaa. Vuosia sitten huomatut pienetkin luonneviat ovat kasvaneet mammuttimaisiin kokoihin ja pienikin teko tai sana voi räjäyttää tilanteen täysin auki. Winter Sleep on elokuva vaietuista mielipiteistä, jotka paljastuessaan repivät vuosia rupeutuneet haavat syvältä auki.

Aydin on sympaattisesta ulosannistaan huolimatta pohjimmiltaan narsisti, joka on rakentanut ympärilleen maailman, jossa hän itse tuntee olonsa merkittäväksi ja miellyttäväksi. Muut ovat vain osasia, jotka tukevat tämän maailman olemassaoloa. Verbaalisen lahjakkuutensa ja oppineisuutensa takia hän pystyy vaivattomasti tamppaamaan muita maanrakoon, näkemättä siihen edes kovin paljon vaivaa. Likaiset työt teetetään muilla, koska silloin pysyy oma omatunto puhtaana. On selvää, että Aydinista olisi voinut tulla jotain paljon suurempaa ja niinpä hän salaakin katkeruutensa oman kaikkitietävän roolinsa taakse. Todellisuudessa Aydin, sekä hänen vaimonsa Nihal ovat molemmat menettäneet paikkansa Anatolian ulkopuolella ja se kalvaa molempia sisältäpäin.

Winter Sleep kuvaa hiljaista myrskyä, joka jättää jälkeensä täydellisen hiljaisuuden. Onko viimeisen U-käännöksen optio jo menetetty on vaikea sanoa, mutta kolmen ja puolen tunnin aikana katsoja on oppinut tuntemaan hahmot sen verran hyvin, että toivottavasti ei ole.

Vaikka Winter Sleep kerää kunnioitukseni, pidin silti festivaalien parhaimpana elokuvana ruotsalaista räävitöntä taide-elokuvan ja vitsin sekamelskaa eli Turistia (Force Majeuria). Cannesissa palkittu elokuva on infantiili versio Michael Haneken töistä. Se on psykologisesti yhtä tarkkanäköistä, mutta oivalluksen jälkeen seuraa analyysin sijasta nöyryyttämistä/pilkkaamista. Turist ei missään vaiheessa välitä hahmoistaan, vaan nauraa niille olan takaa. Yhdistelmä on herkullinen. Lisäksi ohjaaja Ruben Östlund rajaa kamerakulmiaan kunnianhimoisesti, jättäen välillä puolet kohtauksen tapahtumista kuvan ulkopuolelle, keskittyen täysin valitun henkilöhahmon sen hetkiseen maailmaan (lapset kuuntelemassa vanhempiensa riitelyä, miehet uhoamassa ja puolustamassa omaa egoansa).

Turist kertoo ruotsalaisesta perheestä, joka on viettämässä viisipäiväistä lomaa Alpeilla. Toisena päivänä perheen nauttiessa lounasta rinneravintolan terassilla, hallittu lumivyöry melkein yllättää heidät. Uhkaava lumimassa syöksyy vauhdilla perhettä päin ja hetken aikaa näyttää siltä, että se yltää ravintolan terassille asti. Mies Isä nappaa kännykkänsä ja juoksee pakokauhun vallassa terassilta poispäin. Äiti tarttuu lapsistaan kiinni ja heittäytyy heidän päälle turvaksi. Vanhempien primitiiviset reaktiot paljastavat syvät totuudet suhteesta ja arvomaailmasta. Totuus tekee kipeää jokaiselle ja sen käsitteleminen ravistaa sukupuolisuhteita ja perheen merkitystä.

Östlund on luonut ennenäkemättömän elokuvan. Sen asenne on jotain, mitä en ole aiemmin elokuvissa nähnyt. Visuaalinen puoli on puhdasta taide-elokuvaa, mutta ohjaajan ääni on räävitöntä, jopa ilkeää komediaa. Turist on lähempänä ivaa kuin vitsiä, mutta silti sille nauraa ääneen jatkuvasti. Elokuvan tarinan lähtölaukaus on nerokas ja pelottavinta kokonaisuudessa on, että kaiken stereotypioihinkin nojautuneen hauskuuttamisen takana on äärimmäisen tarkkanäköinen teos. Se kertoo hyvin paljon miesten ja naisten eroista käsitellä omaa elämäänsä, ja kuinka se näennäinen perheenpää ei välttämättä ole se perheen vahvin yksilö. Turistin näkemys puhuu vahvasti sen puolesta, että vuonna 2014 se on edelleen äiti, joka ylläpitää "perinteisen" perheen illuusiota yllä.

Winter Sleep: ****
Turist: ****1/2

perjantai 26. syyskuuta 2014

R&A #8: The Tribe todistaa, että ruma elokuva ei ole hyvä elokuva

Voiko täysin viittomakielisen elokuvan tehdä viittomakieltä osaamattomalle katsojalle? The Tribe todistaa, että kyllä voi. Muuta se ei kuitenkaan todista, sillä elokuva oli - pardon my language - täysin perseestä. Lopputulos on tyypillistä nihilististä taide-elokuvaa. Tosin taide, kun on katsojan silmissä, niin taidetta en myöskään nähnyt. Idea on rohkea ja onnistunut, mutta itse tarina on äärimmilleen vietyä pahanolontunnetta. Surkeuden kuvausta ja juonenkäänne juonenkäänteeltä epätoivoisemmaksi etenevää tarinaa ei ole vaikea kertoa, enkä voi sitä sen takia arvostaa. Elokuvan haastava idea muuttuu nopeasti mitättömäksi, kun tarinasta tulee itsetarkoituksellista provokaatiota. Miettikääpä, vaikka minkälainen elokuva The Tribe olisi ollut, jos viittomakielen sijaan elokuvassa olisi puhuttu ukrainaa?

The Tribe kuvaa ukrainalaista kuuromykkien sisäoppilaitosta, jossa vallitsee hyvin selkeä hierarkia. Nuoret opetetaan taskuvarkaiksi, ja kun ikää tulee tarpeeksi, otetaan myös väkivalta käyttöön. Korkein tehtävä on toimia tyttöjen sutenöörinä rekkakuskien taukopaikalla. The Tribe on siis täynnä vihaa, väkivaltaa, prostituutiota ja raiskausta. Herättääkö elokuva katsojalle sympatian tunnetta tai välittääkö katsoja edes elokuvan henkilöhahmoista? Ei juurikaan. Kaikki ovat ympäristönsä uhreja, mutta tavoiltaan epämiellyttäviä sellaisia. Viittomakieli taas estää katsojaa edes tutustumasta hahmoihin muulla tavalla kuin heidän tekojensa kautta. Ymmärrän, että se on ajatuksena kiinnostava; katsojat tutkailevat täysin ulkopuolisena olosuhteiden runtelemia yksilöitä paheksuen tai säälien. Emmekö me tee tätä jatkuvasti oikeassakin elämässä? Mutta se ei silti tee elokuvasta sen parempaa. Taiteena se herättää keskustelua. Elokuvataiteena se on itsetarkoituksellista ja yksinkertaisiin provosointimenetelmiin perustuvaa tarinankerrontaa - ehkä se on sitä taiteenakin.

Viittomakielisyys on elokuvan vahvuus. Se tuottaa tarinankerronnallisia haasteita ja luo ennennäkemättömän siteen katsojan ja kankaan välille. Mutta kun tarina kertoo huoraamisesta ja hakkaamisesta, niin se samalla syö kaiken hyvän mitä elokuvassa alunperin on. Pahimmassa tapauksessa se saattaa jopa mustamaalata kaikki elokuvan ansiot. The Tribe tulee keräämään arvostusta, kuten niin monet muutkin ahdistavuuteen pyrkivät elokuvat, mutta itse en pysty arvostamaan elokuvia, jotka omistautuvat omalle rumuudelleen. The Tribe kuuluu samaan sarjaan kuin Gaspar Noen Yksin kaikkia vastaan. En aio omistaa kummallekaan elokuvalle uuden katsomiskerran verran aikaa.

**

R&A #6 ja #7: Laadukasta ranskankielistä elokuvaa à la The Blue Room ja Kaksi päivää, yksi yö

Vuoden 2014 R&A listalleni kuului kaksi ranskankielistä elokuvaa. Ensimmäinen oli näyttelijänä tunnetumman Mathieu Almaricin toinen kokopitkä ohjaustyö Le Chambre Bleue. Debyytti-ohjaus oli puolidokumentaarinen burleskisekoilu Le Tournée, mutta nyt näyttelijä-ohjaaja on kääntänyt kelkan 180-astetta ja tehnyt tyylikkään, klassista elokuvaa ja Simenonin vähäeleistä kirjallisuutta kunnioittavan jännitystragedian. Ainoastaan elokuvan rohkeat seksikohtaukset paljastavat sen syntyneen 2000-luvulla.

Le Chambre Bleue on poliisikuulustelujen kautta takautuvasti kerrottu murhamysteeri, jonka keskiössä on Almaricin itsensä näyttelemä, kahden naisen loukussa elävä Julien Gahyde. Julien on käymässä jonkinlaista hiljaista keski-iän kriisiä, jossa avioliitto ja samalla koko elämä on muuttunut rutiineiden kautta tylsäksi ja innottomaksi. Maustetta elämään tuo nuoruuden ihastus Esther, jonka kanssa hänelle syntyy kiihkeä, mutta lopulta mitätön suhde. Vuoden aikana pari tapaa toisensa kiihkeissä merkeissä pienen hotellin sinisessä huoneessa 11 kertaa, harrastaen äänekästä seksiä, joka ei jää ulkomaailmalta kuulematta ja näkemättä täysin aukinaisen ranksalaisen parvekkeen ovien takia. Pettävän parin välinpitämättömyys sinisen huoneen ulkopuolista elämää kohtaan johtaa tragediaan Syntyy kolmio tai, jopa neliödraama, jossa uhreiksi päätyvät kaikki.

Le Chambre Bleue on klassista ranskalaista elokuvaa, jonka juuret ovat vahvasti 60- ja 70-luvun, Hitchcockin innoittamassa ranskalaisessa elokuvassa. Ja nyt ei ole kyse Hitchcockin Psykon ja Vertigon aikaisesta freudilaisesta tuotannosta, vaan mieleen tulee ennemminkin unohdetut, surumielisemmät teokset kuten I Confess ja The Wrong Man. Kyseessä on nimenomaan tragedia, eikä murhamysteeri. Murhilla ei ole merkitystä, vaan kohtaloilla.

Almaricin kerronta on yllättävän varmaa, ottaen huomioon kuinka pirstaloitunut käsikirjoitus todellisuudessa on. Elokuva on myös todella tyylikkäästi kuvattu, jossa etenkin auringonvalo pääsee useissa kohtauksissa oikeuksiinsa. Kankaalla näkyy äärimmilleen tyyliteltyjä hetkiä, joista kuitenkin tulee hyvin naturalistinen tunne. Lisäksi kuvakerronnallisesti Almaric löytää tyylikkäällä tavalla huulesta putoavan veripisaran ja tarinalle lopulta niin merkittävän, leivästä tietokoneen päälle putoavan hillopisaran yhtäläisyydet.

Almaricin elokuva on klassinen teos, joka lyhyen 76 minuutin pituudessaan tuntuu silti yllättävän raskaalta elokuvalta. Käytännössä Le Chambre Bleueta voisi haukkua pitkäveteiseksi eurooppalaisdekkarijaksoksi, mutta jotain hienoa on siinä pidättyväisyydessä, jolla Almaric on elokuvansa koonnut. Se on samaan aikaan äärimmäisen vanhanaikainen, mutta silti valinnoissaan moderni. Le Chambre Bleue on perinteitä kunnioittava ranskalainen elokuva.

Toinen ranskankielinen elokuvani olikin Belgialais-veljesten, Jean-Pierre ja Luc Dardennen, moraalinen satu, Deux Jours, Une Nuit. Elokuvassa Marillion Cotillardin näyttelemä Sandra menettää työpaikkansa muiden työntekijöiden bonusten takia. Esimiehen epärehellisyyden ja Sandran kollegan peräänantamattomuuden takia kamppailu Sandran työpaikka vs. 1000€ bonus saa kuitenkin lisäaikaa viikonlopun yli. Niinpä Sandralla onkin elokuvan nimen mukaisesti aikaa kerätä työntekijöidensä sympatiat puolelleen ja siten pitää perheelle niin elintärkeä työpaikkansa. Ikävä kyllä, kovina aikoina 1000€ bonus on monille välttämätön ja Sandran auttaminen ei olekaan niin helppo valinta.

Deux jours, une nuit on kokonaisuudessaan täydellinen elokuva. Sen vahvuus löytyy juonesta, joka itsessään on äärimmäisen hyvä konsepti. Dardennen veljekset ovat löytäneet vaikean moraalisen dilemman (kuten aiemmissakin elokuvissaan), jonka kautta pystyvät ottamaan kantaa koko yhteiskuntaa kattaviin asioihin. Tarina on henkilökohtainen, mutta teema maailmanlaajuinen.

Marillon Cottilard tekee loistavan työn toivottomuuden kanssa taistelevana Sandrana, joka pistää itsensä epämukavuusalueelle kerta toisensa jälkeen. Dardennen pitkät (7 min) otot ovat näyttelijälle haaste, mutta samalla onnistuvat antamaan realistisen kuvan henkilöidensä taistelusta. Oikeudenmukaisuus ja säälin hakeminen ovat joko-tai tulkinnat johon Sandran kollegat päätyvät. Silti ero 1000€ ja pahimmassa tapauksessa vuosien palkan välillä on selkeä. Kyse on lopulta lähimmäisen auttamisesta.

Dardennet ovat tällä elokuvalla myös kaupallisimmilla markkinoilla koko uransa aikana. Osasyy johtuu juonen nerokkuudesta, jonka pystyy myymään yhdellä lauseella. Toinen syy on Marion Cotillard, joka upeasta suorituksestaan huolimatta on Marillon Cotillard. Jos pääroolissa olisikin ollut vähemmän näyttävä nainen, elokuva tuskin saisi yhtä paljon kansainvälistä huomiota - varsinkaan normaalin yleisön puolesta. Elokuva toimii asetelmansa ja kauniin sorjetun prinsessan kautta siis satuna, vaikka Dardennen jalat realismissa niin tiukasti ovatkin kiinni.

Vaikka kokonaisuus lopulta antaakin vähän karamellisoidun kuvan, löytää elokuva yksittäisistä hetkistä kauneutta. Dardennen veljekset ovat tarkkasilmäisiä ohjaajia, joiden moraalisia elokuvia tavallisista ihmisistä tarvitaan. Nykyään elokuvilla on tapana käyttäytyä kyynisesti maailmaa kohtaan (myönnettäköön, että itsekin kyseisistä elokuvista pidän, paljon). Dardennen veljekset eivät sitä tietä ole valinneet ja hyvä niin.

Le Chambre Bleue: ***1/2
Deux Jours, Une Nuit: ****

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

R&A #3 ja #4: White Bird in a Blizzard ja Återträffen (Luokkakokous)

White Bird in a Blizzard on hyvin vahvasti Gregg Araki elokuva, mutta se on samalla kaupallisinta elokuvaa, mitä mieheltä on nähty. Se on kuvaukseltaan sovitteleva, mutta ratkaisultaan silti rohkea. Shaileene Woodley on varma valinta, niin näyttelijänä kuin myös lippuluukkumagneettina. Juoni toimii sekä kasvukertomuksena että mysteerinä. Silti elokuvaa maustaa tyypilliset Gregg Araki hetket ja hahmot. Juuri sen takia kokonaisuudessa maistuu tyypillinen ajatus "annetaan tämän oudon ohjaajan tehdä kerrankin elokuva suuremmalle yleisölle".

Lopputulos on kiinnostava, mutta pliisu. Samaa tosin voi sanoa monesta Arakin elokuvasta. White Bird in a Blizzard on kannabiksen turruttamaa Douglas Sirk melodraamaa, joka tapahtuu John Hughesin lukiossa. Arakin nuoret ovat täysin eri maata kuin esimerkiksi Larry Clarkin inhorealistiset teinit, mutta silti yhtäläisyyksiä löytyy. Kumpikaan ohjaajajista ei pelkää näyttää alaikäisiä ja seksiä samassa yhtälössä, vaikkakin aihe niin suuri tabu onkin, etenkin Yhdysvalloissa. Jos kuitenkin Larry Clarkin kamera tavoittelee lähdes dokumentaarista tuntumaa, niin Araki pyörii, jossain Almodovarilaisessa saippuaoopperamaailmassa, josta ei saa oteta millään. Vaikka White Bird in a Blizzard on paikoitellen koskettava ja kuvastoltaan kaunis elokuva, vaivaa sitä jonkinasteinen muovisen TV-elokuvan tunne. Elokuva elää vahvasti omassa maailmassaan ja se maailma tuntuu äärimmäisen suljetulta. Juoni ja värit dominoivat elokuvaa, eikä sillä ole tilaa hengittää. Juonta punotaan liian järjestelmällisesti harkituin rytmikuvioin ja kokonaisuus muistuttaa sarjakuvaa, ei elokuvaa.

Näin jälkeenpäin tuntuu, että suorastaan haukun elokuvaa, mutta todellisuudessa viihdyin katsomossa hyvin. Ongelmat heräävät kuitenkin henkiin, kun elokuvaa alkaa jälkeenpäin pohtimaan. White Bird in a Blizzard on ulkoa korea, mutta sisältä kuollut. Laskelmoitua viihdettä vakaviin teemoihin puettuna.

Toista on ruotsalaisen taitelijan Anna Odellin debyyttielokuva Återträffen, jota toisaalta ei ehkä elokuvaksi kuulu edes kutsua. Odell on kokenut koulukiusaamista käytännössä koko lapsuutensa ajan. Sen aiheuttamat arvet ovat syvät ja ne ovat vahvasti osana sitä ihmistä kuka Anna Odell nykyään on. Återträffen on koulukiusaamisen kärsimyksen kokeneen henkilön vuosia kypsynyt purkaus ja yhteiskunnallinen keskustelunavaus, mutta ennen kaikkea elokuva on myös äärimmäisen luovia keinoja hyödyntävä tutkimus ihmisten sosiaalisista suhteista ja niiden hierarkiasta.

Elokuva jakautuu kahteen osioon. Ensimmäinen on fiktiivinen lyhytelokuva siitä, mitä olisi tapahtunut jos Anna Odell olisi kutsuttu muutama vuosi takaperin omaan luokkakokoukseensa. Fiktiivinen Odell on äärimmäisen vieraantunut vanhojen luokka"kaveriensa" keskuudessa ja vaivaantuneisuuden tunne muuttuu nopeasti väkivaltaiseksi vanhojen arpien repimiseksi. Jälkimmäisessä osiossa ns. oikea Anna Odell sitten tekee kaikkensa tavoittaakseen vanhat luokkatoverinsa ja näyttääkseen heille fiktiivisen ensimmäisen osion, jonka jälkeen menneisyydestä olisi tarkoitus keskustella. Molemmat osiot ovat silti näyteltyjä, Anna Odell mukaan lukien tai sitten ei. On siis elokuva elokuvassa ja useita näyttelijöitä yhdelle henkilölle.

Dokumentiksi Återträffen on aivan liian subjektiivinen kokemus, joten siitä ei ole kyse. Koulukiusaaminen on vahvasti läsnä elokuvan teemana, mutta tarinana toimii nimenomaan Anna Odellin tutkimustyö. Paljastaako elokuva lopulta niin paljoa ihmisten välisistä suhteiden hierarkiasta? Tuskin. Osasyynä on tietenkin itse Anna Odellin julkinen persoona, jonka "vaarallisuus" synnyttää kielteisiä vastauksia haastattelupyynnöille siinä missä vuosien takaisen kiusaamisen häpeäkin. Osaa entisistä luokkatovereista on varmasti kiehtonut olla osana projektia, kun taas osaa ei.

Återträffen on Anna Odellin elokuva ja myös hänen subjektiivinen tulkintansa haastatteluista. Sen takia ensimmäinen fiktiivinen osa saattaa jopa olla paljastavampi kokonaisuus, kun jälkimmäisen osan haastatteluiden rekonstruktio. Ensimmäinen osa on Anna Odellin kärjistetty purkaus, kun taas jälkimmäinen osa on sovittelevaa tulkintaa.

Toisen osan myötä elokuvan teemaksi nousee myös minä-kuvan hallinta, joka on kieltämättä kohteillensa epäreilua, mutta ajatusleikkinä mielenkiintoista. Osa henkilöistä ymmärtää Odellin vallan ja pyrkiikin korjaamaan Odellin käsitystä heidän rooleistaan kiusaajina. Viimeisessä kohtauksessa ohjaaja avaa myös elokuvan tekotavan ristiriitaisuutta.

Återträffen on äärimmäisen rikas ja monimutkainen elokuva, joka herättää keskustelua niin aiheensa kuin myös tekotapansa puolesta. Sen lähin toveri on Orson Wellesin 70-luvun "dokumentti" F is for Fake, jossa vanhentunut Wuderkind kertoo huijaamisen ja valehtelun lisäksi myös itsestään. Anna Odellin debyyttielokuvan kaltaista kuvaa näkee harvoin kankaalla, joten vahva suositus sille. Kyseessä on poikkeuksellinen elokuva, joka on ennen kaikkea kokemus.

White Bird in a Blizzard: ***
Återträffen: ****

lauantai 20. syyskuuta 2014

R&A #2 ja #3 Australialainen perjantai: The Rover & 20,000 Days on Earth

Erinomaisen Whiplashin jälkeen perjantai tarjoilikin minulle kaksi australialaista tekelettä. Ensiksi oli vuorossa David Michôdin maailmaloppuwestern The Rover, jonka jälkeen kävin katsomassa Nick Caven maailmasta/todellisuudesta kertovan, fiktiota ja faktaa sekoittavan, dokumentin 20,000 Days on Earth. Kumpikin työ on kunnianhimoinen, mutta jättää lopulta aika tyhjän ja mitäänsanomattoman olon.

The Rover on kehutun David Michôdin toinen ohjaustyö. Vuonna 2010 kankaille saapunut perherikossaaga Animal Kingdom oli tunnelmallinen ja viipyilevä elokuva, joka ei kuitenkaan uponnut ainakaan allekirjoittaneeseen aivan maineensa veroisesti. Elokuva ei vain ollut yhtä kuin osiensa summat. Näyttelijät olivat huippuja, ohjaus hallittua ja käsikirjoituskin rikasta, mutta silti elokuvasta jäi etäinen tunnelma. Katsojan ja elokuvan välille ei koskaan syntynyt aitoa välittämisen tunnetta. Sama ongelma tuntuu vaivaavan The Roveria. Sen lisäksi The Roverin käsikirjoitus on mitäänsanomaton ja se sisältää useita epämääräisyyksiä.

The Rover sijoittuu kymmenen vuotta maailman romahduksen jälkeiseen aikaan. Guy Pearcen näyttelemä Eric on toivottomuuden sisäistänyt entinen maanviljelijä, jonka auto varastetaan yllättäen kolmen varkaan ja tappajan toimesta. Varkaus käynnistää ajojahdin, johon liittyy myös yhden ryöstäjän yksinkertainen veli Rey (Robert Pattinson). Juoni on yksinkertainen ja täysin sivutuote elokuvassa, joka keskittyy kuvaamaan toivottomia ihmisiä, toivottomassa maailmassa. David Michôd on lahjakas ohjaaja, joka rajaa kuviaan erinomaisesti ja luo taidokkaasti painostavan tunnelman äänimaailman kautta. Harmi vain, että The Roverin ääripessimistisestä ja likaisesta maailmasta on vaikea kiinnostua. Ruumiit kasautuvat tasaiseen tahtiin, sillä Roverin maailmassa teoilla ei ole seurauksia. Ainoastaan omatunto voi tuomitsee, mutta suurin osa ihmisistä on siitä jo luopunut.

Mieleen tulee luonnollisesti Mad Maxin lisäksi Nick Caven käsikirjoittama ja John Hillcoatin ohjaama The Proposition, mutta se oli lopulta paljon parempi elokuva. Proposition löysi ihmisten ja ympäristön rumuudesta aina jotain runollista. Nick Caven käsikirjoitus loi maailman, Edgertonin ja Michôdin käsikirjoitus on luonut vain kuvia. The Rover on lopulta pelkkää pintaa. Sen paketti on täydellisessä hallinnassa ulkopuolisesti, mutta sisältä elokuva on tyhjä ja kuollut. Äärimmäisestä pessimistisyydestä on vaikea tehdä koskettavaa elokuvaa. Sen huomasi Nick Cave ja John Hillcoat Propositionia seuranneessa Cormac McCarthy filmatisoinnissa The Road, ja sen huomaa David Michôd The Roverissa. Totuus on se, että kuka hahmo tahansa olisi voinut ampua luodin päähänsä missä vaiheessa elokuvaa tahansa, eikä katsojaa olisi kauheasti koskettanut.

Tosiaan, The Roverin maailma kopioi vahvasti Nick Caven kynää. Nick Cavesta on omasta mielestäni kasvanut yksi tämän hetken karismaattisimpia ja kiehtovimpia rock-tähtiä. Hänen Flow-konserttinsa on yksi kaikkien aikojen parhaita keikkoja, joita olen pääsyt todistamaan. Miehen intensiivisyys ja läsnäolo lavalla on koettava omakohtaisesti. 20,000 Days on Earth taas on miehen itsensä näköinen katsaus hänen teoksiinsa, mutta elokuva kertoo lopulta hyvin vähän itse Nick Cavesta. Dokumentti on osa Nick Caven maailmaa. Se on kirja, se on fanituote, se on essee-kokoelma Nick Cavesta ratkaisemassa Nick Caven arvoitusta. Mitään suurempaa se ei kuitenkaan ole. Fanit tulevat siitä pitämään, mutta muille se tuskin tarjoaa paljoa.

Eräässä elokuvan kohtauksessa Nick Cave käy läpi omaa sääpäiväkirjaansa. Hän kertoo kuinka se pikkuhiljaa kasvoi fiktiiviselle tielle paisuen lopulta täysin muuksi kuin sääpäiväkirjaksi. Vähän samanlainen on myös 20,000 Days on Earth. Se ei ole dokumentti Nick Cavesta, vaan nimenomaan miehen omaa fiktiivistä kerrontaa. Se on yksi pieni pala valtavasta palapelistä, joka on mysteeri nimeltä Nick Cave. Kuten artisti itse kuvailee omaa kerrontaansa - se ei koskaan tavoita lopputulosta tai kokonaisuutta, mutta aina silloin tällöin, hirviö eli tarkoitus pulpahtaa pintaan. Itsenäisenä teoksena 20,000 Days on Earth on hyvin vähäpätöinen, mutta osana Nick Cavea, se on mielenkiintoinen lisä. Kerronnallisesti mielenkiintoista, mutta sisällöltään lopulta ohutta teosta on helppo fiilistellä, mutta vaikeata arvostaa.

The Rover: **1/2
20,000 Days on Earth: ***

perjantai 19. syyskuuta 2014

R&A #1: Whiplash aloittaa festivaalin ryminällä

Jazz parantaa elokuvaa kuin elokuvaa. Sen takia on sanomattakin selvää, että Whiplashissa on äänimaailma kondiksessa. Sen lisäksi kunnossa on myös näyttelijät, tarina ja kuvaus. Mieleen tulee 70-luvun turhaan unohdetut James Tobackin elokuvat The Gambler ja Fingers. New Yorkin kadut, kokonaisuutta hallitseva musiikki ja paikoitellen klaustrofobiseksikin yltyvä kuvaus vie katsojan takaisin amerikkalaisen elokuvan kulta-aikaan. Whiplash on ankara kuvaus työn teosta ja täydellisyyden tavoittelusta. Jazz-mestarin, siis aidon mestarin, asemaan ei pääse ilman täydellistä omistautumista musiikille. Se tarkoittaa sosiaalisten suhteiden sivuuntyöntämistä, aamun pikkutunneille asti treenaamista ja kirjaimellisesti verta ja hikeä. Harva pystyy tähän myöskään yksin. Harva on itselleen tarpeeksi ankara, jotta pystyisi viemään omistautumisensa täysin äärirajoille. Siihen tarvitaan asialle vähintäänkin yhtä omistautunutta opettajaa, jonka tavoite ei ole luoda ystävyysssuhdetta, vaan ruoskia lahjakkuudesta aito mestari. Whiplash on elokuva kunnianhimosta ja sen raadollisuudesta.

Elokuvan ohjannut Damian Chazelle on lahjakkuus, joka kannattaa muistaa. Amerikkalainen indie-elokuva suoltaa vuosittain laadukkaita töitä kankaille, mutta usein niitä vaivaa oman genrensä tahallinen oikukkuus. Pikkunokkelat hahmot töksäyttelevät absurdia dialogia ja pohtivat oman elämänsä tyhjyyttä/tyhjänpäiväisyyttä. Tyyli sivuuttaa usein tarinan ja oivaltavaisuus voittaa sisällön. Whiplash keskittyy vain olennaiseen eli aiheeseensa, elokuvan teemaan. Sitä tukee kaksi vahvaa henkilöhahmoa, joista kumpikaan ei ole selkeästi hyvä tai paha. J.K Simmonsin Terence Fletcher on opetusmenetelmiltään sadistinen perfektionisti, joka tavoitellessaan taivasta, jättää matkan varrelle useita sivullisia uhreja. Miles Tellerin näyttelemä lahjakas rumpali Andrew taas saattaa elokuvan alussa olla vielä naiivi nuori mies, mutta matkan varrella hänestä kuoriutuu äärimmäisen itsetietoinen ja itsekäs yksilö. Molempien miehien synti ja siunaus on kunnianhimo, joka tulee lopulta musertamaan heidät, mutta sillä ei ole merkitystä, niin kauan, kun heidät muistetaan.

Whiplash on samaan aikaan hauska ja henkeäsalpaava elokuva. Sen soittokohtaukset ovat intensiivisyydeltään kaikkien aikojen urheiluelokuvien tasolla. Lopun rumpusoolon aikana katsoja pidättelee hengitystä, tietämättä toivooko päähenkilön onnistumista vai epäonnistumista. Ovenraosta poikaansa tuijottava isä ymmärtää, että ns. tavallinen elämä ei tule koskaan olemaan hänen poikansa tulevaisuus. Andrew Neyman on outsider siinä missä Travis Bickle tai Jimmy Fingerskin. Terence Fletcheristä taas ei ehkä itse tule koskaan legendaa, mutta hän tietää, että jonkun on heitettävä symbaali. 

Whiplash on äärimmäisen aggressiivinen ja ankara elokuva. Silti toivon, että se olisi käynyt antagonistinsa tapaisen käsittelyn vielä kerran. Whiplash on erinomainen elokuva, mutta siinä olisi potentiaalia olla mestarillinen. Se tekee edelleen sovittelevia ratkaisuja, etenkin romanttisen sivujuonensa kohdalla, jotka tietenkin tekevät elokvuasta helpommin myytävän. On makukysymys tarvitseeko elokuva ilmaa, mutta mielestäni Whiplash olisi toiminut vieläkin paremmin, jos katsojalle ei olisi annettu hetkeäkään aikaa hengittää. Silti Rakkautta ja Anarkiaa elokuvafestivaali alkoi pamauksella. Whiplash on amerikkalaista elokuvaa parhaimmillaan. Sen kaltaisia elokuvia tulee kankaille liian harvoin.

****

torstai 18. syyskuuta 2014

Clouds Of Sils Maria - Assayasia terävimmillään

Oliver Assayas on eurooppalaisen taide-elokuvan laatunimiä, jonka kädenjälki ei ole kuitenkaan koskaan yltänyt mestarillisiin mittasuhteisiin. Itse en tunne miehen filmografiaa läpikotaisin, mutta etenkin viimevuosien tuotannosta (Carlos ja Après Mai) on jäänyt vähän pliisu maku. Aiheet kiinnostavat ja elokuvat rakentavat tunnelmaansa ansiokkaasti, mutta ohjaajana Assayas käsittelee kokonaisuutta silkkihansikkain, jättämättä mitään kiinnostavaa säröä kankaalle. Samalla, vaikka elokuvien tempo (etenkin Carlosin kohdalla) on nopea, niin tarinankuljetus tuntuu uniselta. Lopulta katsoja ei todista niinkään elokuvallista tarinaa, vaan ohjaajan harhailevaa ajatuksenjuoksua, joka ei välttämättä ole aina huono asia, mutta Assayas'n tapauksessa elokuvista uupuu tarttumapinta. Silti on arvostettava tätä aidosti kansainvälistä ohjaajaa, joka omasta keskinkertaisuudestaan huolimatta on aina kiinnostava.

Clouds of Sils Maria on paperilla äärimmäisen teennäisen tuntuinen ja tuo kyynikolle mieleen eurooppalaisen taide-elokuvan irvikuvan. Kaksi tuntia kahden naisen syvällisiä keskusteluja viinipullojen ja tyhjien tupakka-askien ympäröimänä sekä aimo annos metaforia. Tätä elokuva kieltämättä on, mutta se kokoaa pakettinsa äärimmäisen hyvin kasaan. Samalla se tekee tarkkanäköisiä havaintoja vanhenemisesta, sukupolvien eroista sekä elokuvan tulevaisuudesta. Juliette Binochen näyttelemä Maria Enders on kansainvälinen tähti, jonka ikääntyminen on työntämässä pois valokeilasta. Rooli, joka 20 vuotta sitten teki nimenomaan hänestä maailmankuulun on siirtymässä nuoremman polven edustajalla, median silmissä räävittömälle Jo-Ann Ellisille (Chloë Grace Moretz). Marialle taas tarjotaan vanhemman ja haavoittuvamman uhrin roolia - roolia, jonka kenkiin Marian ei ikinä pitänyt astua. Auttamassa Mariaa hyväksymään iän tuomat muutokset ja nykyajan säännöt, on hänen assistenttinsa ja ystävänsä Valentine (Kirsten Stewart).

Käytännössä elokuva kuvaa ongelmaa johon jokainen naisnäyttelijä törmää uransa aikana. Kuinka sulattaa se totuus, että tähteys ei ole koskaan ikuista, nuoruutta palvovassa yhteiskunnassamme - varsinkaan naisnäyttelijälle. Samalla vuodet ja iän tuoma viisaus poistaa väistämättömästi osan särmikkyydestämme. Harkitsevaisuus ja itsehillintä ovat ominaisuuksia, joista on vaikea tehdä suurta yleisöä kiinnostavaa uutisointia. Sen sijaan nuoruuden äkkipikaiset ratkaisut ovat keltaisen lehdistön petrolia. Maria ei koskaan pysty muuttumaan Youtube- ja Hunger Games-aikakauden tähdeksi, mutta ei pysty Jo-Annkaan pysymään suosionsa huipulla yli kymmentä vuotta. Itse asiassa, jos elokuvia 2000-luvun efektivoittoisia elokuvia kutsutaan Big Maceiksi, niin yhtälailla samaa voi sanoa elokuvatähdistä. Uutuudenviehätys on ylivoimainen tunne, jota kukaan ei pysty taltioimaan ikuisiksi ajoiksi ja sen tunteen poltamme myös nykyään huomattavasti nopeammin kuin ennen.

Samalla Olivier Assayas kritisoi myös nykyelokuvan kehitystä, tosin tietenkin ikääntyneen ihmisen näkökulmasta. Valentine löytää paljon hyvää uusimmasta 3D-scifieepoksesta, mutta Marie tunnistaa elokuvasta vain yksiulotteisuutta ja yksinkertaisuutta. Onko kyse elokuvan typerystymisestä vai sukupolvien eroista? Onko Valentinen näkökulma lapsellinen vai Marien näkökulma ylimielinen? Jotain kertoo myös se, että elokuvassa tehtävä remake ei olekaan elokuva, vaan näytelmä. Lisäksi Assayasin ylivoimaisesti monimutkaisin/visuaalisin kohtaus on nimenomaan kohtaus näytelmässä. Onko teatteri korvaamassa "entisen" elokuvan roolin?

Clouds of Sils Maria on vähäeleinen elokuva, joka onnistuu herättämään keskusteluaiheita äärimmäisen hienovaraisesti. Assayasille tyypillinen uninen tunnelma on jälleen kerran paikallaan, mutta se sopii erityisen hyvin elokuvan sisältöön ja visuaaliseen ilmeeseen. Kieltämättä se ei täysin pääse irti "eurooppalainen taide-elokuva" leimastaan ja välillä se herättää samanlaisia tuntemuksia kuin Woody Allenin elokuvat pahimmillaan. Kyllähän Clouds of Sils Maria pintapuolisesti on täyttä "kulturelli punaviinin ystävä"-elokuvaa, mutta se on myös harvinaisen eheä ja rikas kokemus. Elokuvassa on kerroksia.

*** 1/2