Vuoden 2013 parhaat elokuvat

On aika listata vuoden 2013 kovimmat saavutukset elokuvan saralla. Näiden listojen työstäminen on  ajankohtaisuustasolla haastavaa, sillä kansainvälisten nettisivujen Top-10:t sisältävät kasan nimikkeitä, joita ei Suomessa ole vielä kyennyt tarkastamaan. En kuitenkaan jätä laskematta niitä elokuvia, joiden varsinainen ensi-ilta on vasta tulevaisuudessa, mutta jotka olen siitä huolimatta päässyt näkemään. Tulevalla vuodelle menee kuitenkin Scorsesen The Wolf of Wall Street, O. Russelin American Hustle, Coenien Inside Llewin Davis, McQueenin 12 Years as a Slave, sekä Jonzen Her.  Indie-puolelta ovat myös näkemättä mainetta niittäneet Fruitvale Station, Short Term 12 ja The Spectacular Now. Lista voisi siis olla hyvin erilainen, mutta näillä mennään eteenpäin…

Läheltä liippaa, mutta…

Epämääräisille sijoille 11-> jäi erinomaisia elokuvia, jotka kuitenkin lopulta jäivät hieman vaatimattomammiksi kuin Top 10. Ron Howardin Rush on ohjaajan paras elokuva kautta aikojen. Se kulkee vauhdikkaalla tempolla ja antaa koskettavan kuvan kahdesta lajin suuresta sankarista joiden elämänmotot olivat hyvin erilaiset ja silti niin samanlaiset. Filth oli miellyttävän törkeä kokonaisuus ja samalla vuoden hauskin elokuva, joka kuitenkin hieman vesittyi viimeisen puolen tunnin aikana. Philomena oli hyvin tehtyä laatudraamaa, mutta ei ehkä lopulta mitään sen enempää. Les Salauds taas oli Claire Denis’n armoton kostodraama, joka samalla kunnioitti ja halveksi kovaksikeitettyjä juuriaan. Django Unchained oli lopulta liiankin eeppinen Tarantinon  Spagettiwestern, joka olisi voinut loppua aiemminkin.  Tekee mieli myös mainita listan jatkeeksi sellaiset elokuvat kuin Mud, The Past ja The Counselor, joiden arvo mitä luultavimmin nousee toisen katselukerran jälkeen. Viime vuonna taisi saada ensi-iltansa myös O. Russelin erinomainen romanttinen komedia Silver Linings Playbook, joka myös ansaitsee maininnan hyvien elokuvien joukossa.

Seuraavaksi luvassa vuoden 2013 parhaat elokuvat järjestyksessä, joka ei kuitenkaan ole kiveen kirjoitettu, varsinkaan sijojen 6 – 10 osalta…

10. Drug War

Johnnie To on tuottelias ohjaaja, mutta Drug War yltää miehen parhaimpien teosten joukkoon. Ton saaga poliiseista ja rikollisista saavuttaa Jean-Pierre Melvillen haudanvakavan hengen ja sisältää vuoden parhaimman ampumavälikohtauksen, jossa tappaminen muistuttaa kiinalaisten shakinvastinetta Weiqitä. En ihmettelisi, jos Micheal Mann ilmoittaisi joskus tekevänsä uusintaversion.

9. Gravity

Gravity ansaitsee paikkansa jokaisella vuoden TOP-listalla, mutta luultavasi ainoastaan teknisistä syistä. Tarinana se on ohut, yksinkertainen ja helppo, tosin tarjoten juuri sen takia niin hyvän visuaalisen harjoituksen. Se on toimintaelokuvakokemuksena upea saavutus, mutta sisältä hieman ontto. Pidän elokuvista, joiden tarinat vievät minut tunteiden äärirajoille ja sitä ei Gravity tehnyt.

8. Only God Forgives

Minulle alkaa pikkuhiljaa avautua Nicolas Winding Refnin vuoden lempilause ”Art is an act of violence”. Hänen elokuvansa ovat aggressiivisia, brutaaleja ja primitiivisiä reaktioita, ja sen takia painivat aivan omassa sarjassaan. Only God Forgives on visuaalisesti upea, äänimaailmaltaan uskomattoman painostava kokemus, joka samalla sisältää Kirstin Scott Thomasin suusta hervotonta dialogia. Kyseessä on ehdottomasti yksi tämän hetken kiinnostavimmista ohjaajista, joka ohjaa täysin omilla ehdoillaan. Vihaisista reaktioista huolimatta ja juuri sen takia elokuva ansaitsee paikkansa parhaassa 10:ssä

7. Before Midnight

Trilogian aiemmat osat eivät ole koskaan lämmittäneet minua kovinkaan paljon. Olen aina pitänyt niitä kiinnostavina elokuvina kyllä, mutta samalla omassa narsismissaan vastenmielisinä. Woody Allen saa leikkiä omassa intellektuelli-universumissaan, mutta Before Sunrise ja Before Sunset rakastivat vähän turhan paljon omaa boheemia ja hyvätuloista kulttuurirallatusfilosofiaansa. Sen sjaan Before Midnight oli todellinen yllätys. Elokuva sisälsi uskomattoman hienoja oivalluksia parisuhteista ja elämästä itsestään ja se harvoin eksyy ihailemaan omaa dialogiansa aiempien osien tavoin. Lisäksi se sisältää kaikkien aikojen parhaimpiin kuuluvat parisuhteen kriisitilanteen, joka muistuttaa Godardin Le Mépris’tä. Kyllä sen silloin täytyy hyvä elokuva olla.

6. La Vie d'Adèle

Vielä parempi elokuva parisuhteista on se ranskalainen Cannes voittaja, joka on herättänyt kohua niin seksikohtausten kuin ohjaajan työskentelymetodienkin takia.  La vie d’Adèle on naturalistinen kuvaus ensi-rakkaudesta ja sen loppumisesta… tai itse asiassa eihän se rakkaus lopu, vaan elämäntilanteet muuttuvat ja sillä on aina seurauksensa. Kyseessä on kuitenkin upea elokuva, joka sisältää vuoden parasta näyttelemistä.

5. Amour

Amour on tärkeä elokuva ja täydellinen elokuva. Se ei mitenkään voisi olla enää parempi siinä mitä se on. Syy miksi se ei ole #1 johtuu ainoastaan elokuvamaustani, joka silti nojaa enemmän visuaalisuuteen ja juonenkäänteisiin (jollain tasolla). Hanekenin Amour on upea kuvaus ikääntymisestä, sukupolvien välisistä eroista ja rakkaudesta. Kerrassaan jäätävä ja sydäntäsärkevä elokuva, joka pistää ajattelemaan.

4. Zero Dark Thirty

Huomattavasti The Hurt Lockeria kunnianhimoisempi teos, joka onnistui mahdottomassa tehtävässään. Olin alun perin hyvin skeptinen elokuvaa kohtaan, mutta Bigelow on luonut yhden viime vuosien parhaista trillereistä, jonka pitää katsojan tuolin reunalla viimeisen puolituntisensa. Erinomainen sisarteos elokuvalle All the President’s Men.

3. Nebraska

Listan toinen elokuva vanhuudesta on Alexander Paynen upeasti kuvattu mustavalkoinen road-movie, joka samalla naurattaa ja koskettaa. Paynen taito kuvata aitoja peri-amerikkalaisia ihmisiä on  tiedetty jo aimminkin, mutta Nebraskassa eniten viehättää kuinka hyvin se taltioi ajasta taaksensa jääneen peri-amerikkalaisen pienen kaupungin. Kyseessä on se katsojaystävällisempi elokuva sukupolvien välisestä erosta ja tulee siis Suomessa ensi-iltaan vuonna 2014.

2. Jagten

Thomas Vinterberg nousi takaisin kansainvälisen elokuvan huipulle, tällä todellisella helmellä, joka pistää katsojan emotionaalisesti koville. Jahdin Joulukirkko kohtaus on tunnelataukseltaan vuoden kovin ja nostaa ihokarvat pystyyn vielä kuukausiakin myöhemmin. Vie parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin ansaitusti ja vahvistaa entisestään Tanskan asemaa elokuvamaana.

1. Spring Breakers

Ehkä ansaitsee paikkansa, ehkä ei, mutta Spring Breakers on rohkeinta elokuvaa pitkiin aikoihin. Se pelaa täysin eri peliä kuin muut ja sen takia sitä on pakko kunnioittaa. Se on räävitön pop-essee, joka syöttää teemaansa musiikkivideoiden ja Internetin säännöillä.  Se kuvaa maailmaa, jossa viattomuus elää sulassa sovussa huumeiden, pornon ja aseiden kanssa. Disney-tähtien bileputki on lähes hengellinen kokemus, joka auttaa nuoria löytämään sen ”aidon elämisen”. Samalla Brittney Spearsin Everytimen tahtiin tanssittu haulikkobaletti on vuoden paras kohtaus. Sofia Coppolan. ajatustasolla samanhenkinen, The Bling Ring on säälittävän näköinen Harmony Korinen populaarikulttuurin ajankuvan rinnalla.

Kuinka sarjakuvat tappavat perinteisen amerikkalaisen toimintaelokuvan

Vajaa viikko sitten Sony otti isot aseet esiin, esitellessään The Amazing Spiderman sarjansa tulevaisuudensuunnitelmat. Vietin itse viimeviikon Kiinassa ja tapani mukaan kävin paikallisessa elokuvateatterissa ja katsoin Aasian vuoden suurimpiin elokuviin kuuluvan Hong Kongin "Heatin" Firestorm 3D:n. Se oli ajatuksia herättävä kokemus, tosin ei ehkä sen suuremmassa taiteellisessa mielessä...

Marvel aloitti ja Warner on kovaa vauhtia perässä tulevan Superman vs. Batman elokuvansa kanssa (kts. http://bit.ly/1foD1VC), joka ilmeisesti sisältää nyt myös Wonder Womanin. Mikäli puolentoistavuoden päästä ilmestyvä Teräslepakko uhkapeli onnistuu, on luvassa kauan puhuttu (muttei odotettu) Justice League elokuva. Justice Leaguenhan piti alunperin ilmestyä Mad Max-luoja George Millerin toimesta, mutta sitten ilmestyi Martin Campbellin 200 miljoonan dollarin kalkkuna The Green Lantern, joka toimi syanidina monen näyttelijän uralle (Ryan Reynolds ja Blake Lively). Warner Brosilla on kova halu luoda oma Marvel brändinsä, mutta tuntuu siltä, että heillä ei ole kärsivällisyyttä pohjustaa suurempaa tarinaa. Vaikka en Marvelin elokuvista suuremmin välitä, arvostan silti heidän liiketoimintamallia, joka kärsivällisesti sitoo verkkoaan luoden suuren universumin, johon katsojat jäävät koukkuun. Lisäksi odotan innolla Edgar Wrightin tulevaa Ant-Man filmatisointia, joka on nerokas tapa laajentaa brändin kohderyhmää. 

Tällä hetkellä minun on vaikea nähdä, että Warner Bros kykenisi aidosti luomaan Marvelin elokuvauniversumia vastaavan kokonaisuuden DC Comics hahmoista. Heiltä puuttuu sekä kärsivällisyys että riskinottokyky. 

Nyt Sonykin on hypännyt tähän samaan kelkkaan, mielenkiintoisella tavalla. Sonylla on oikeudet ainoastaan yhden sarjakuvahahmon maailmaan ja aikoo laajentaa sen suuremmaksi elokuvasarjaksi. Samalla kun ensi-iltaan tulee tällä vuosikymmenellä vielä The Amazing Spiderman 2,3 ja 4,ilmestyy myös kaksi elokuvaa hämähäkkimiehen pahiksista. Mm. Star Trek kässäreistä vastannut Alex Kurtzman hyppää Venomin maailmaan ja erinomaisen The Cabin in the Woodsin ohjannut Drew Goddard luotsaa taas kankaille Sinister Sixin.  Lahjakkuutta siis Sonyn universumissa on etenkin Marc Webbin ja Drew Goddardin osalta. Samalla, kun elokuvastudiot Marvelin Dinseystä Sonyyn luovat sarjakuvahahmoistaan myös pienempiä elokuvia, saattaa kankaille päätyä myös jotain huomattavasti persoonallisempaa. Totuus on, että elokuvien linkittäminen on ennen kaikkea studioiden myyntivaltti, mutta toivottavasti lahjakkaat ohjaajat pystyvät samalla luomaan kunnianhimoisia visioitansa. Vaikka perinteinen sarjakuvaelokuva on jo kaavoihinsa kangistunut, voi sen rajoja aina rikkoa. Sitä odotankin Marvelin tulevaisuudelta, kun he valitsevat rohkeampia hahmojaan elokuvan keskiöiksi (vrt. James Gunn ja Guardians of Galaxy). 

Silti olen kyllästynyt siihen, että aina kun haluan elokuviin katsomaan perinteistä toimintaviihdettä, joudun ostamaan lipun supersankarisekoiluun. Hollywood on unohtanut perinteisen toimintaelokuvan kokonaan. Genre on kuollut lännessä, mutta onneksi Aasiasta saamme vielä konekivääridraamaa. Firestorm 3D olikin ennen kaikkea nostalginen kokemus. Se oli aasialaiseen tyyliinsä paikoitellen ylisentimentaalinen ja toimintajaksoiltaan välillä naurettava, mutta silti harvinaisen viihdyttävä. On mukava katsoa perinteistä toimintaelokuvaa, jossa on poliiseja ja varkaita ja perkeleesti aseita. Lopun tulitaistelu pistää puolet Hong Kong Islandista matalaksi ja minä nautin siitä. Hollywood on unohtanut suuren luokan R-rated toimintaelokuvat ja se on sääli. Minulla on ikävä 48 tunteja, Tappavia aseita, Die Hardeja (älkää sanoko 4 tai 5!) ja muita vastaavia. Jotenkin surullista ja sopivaa, että 90-luvun alun jumala Shane Black vastaa Iron Man 3:sta. Vaihtokauppa, jossa Marvel voitti ja Shane Black fanit lopulta hävisivät. Micheal Baykin on jäänyt Transformers-limboon, sen sijaan että saisimme kankaille vielä The Rockin tasoisen toimintaspektaakkelin. Amerikkalaisten toimintaelokuvien osalta todellakin pätee sanonta "they don't make'em like they used to!"

Man of the Year 2013: Ron Burgundy

En ole vielä ehtinyt koota listaa vuoden 2013 parhaista elokuvista (työn alla), mutta voin silti helposti tituleera vuoden henkilön. Se ei ole ylistyksensä ansaitseva, elokuvaa teknisesti Gravitylla eteenpäivievä, ennakkoluuloton ohjaaja Alfonso Cuaron, eikä uskomattomalla suosion aallonharjalla surffaava Jennifer Lawrence, joka näillänäkymin on yltämässä kolmanteen Oscar ehdokkuuteensa (American Hustle). Mitä ilmeisemmin ovat myös Steve McQueen, David O. Russel ja Coenin veljekset vähintäänkin ylläpitäneet jo suunnattoman korkean tasonsa uusimpien elokuviensa kanssa, mutta heistäkään ei ole pokkaamaan "Man of the Year" palkintoa. Sen suon kunnialla miehelle, jonka comeback on ollut työn alla jo 10 vuotta. Pysti kuuluu 70-luvun San Diegon uutisankkureiden rokkitähdelle, Ron Burgundylle, joka mitä ilmeisemmin on seuraavaksi valtaamassa New Yorkin 80-luvun kadut. Samalla osoitan syvän kumarruksen Anchorman 2:n markkinointitiimin suuntaan, joka on luonut tulevasta jatko-osasta yhden 2013 suurimmista ilmiöistä, ainakin Yhdysvalloissa. Will Ferrelin Ron Burgundy on postmoderni konsepti, joka rikkoo ajan ja elokuvan rajat, luoden jotain paljon suurempaa kuin vain sketsihahmon...

Anchorman: The Legend of Ron Burgundy ilmestyi vuonna 2004 ja oli kohtalainen hitti. Pienehkö 26 miljoonan dollarin komedia keräsi pelkästään kotimaassa liki 90 miljoonaa dollaria. Will Ferrelilla oli muutama hitti takana, mutta pääosanäyttelijä hän ei missään nimessä vielä ollut. Siellä missä Ferrel, siellä myös aina perinteisemmät pääosakasvot Ben Stiller ja Vince Vaughn. Myös Paul Rudd, David Koechner ja Steve Carrel olivat niminä vielä vaatimattomia. Judd Apatow:n komediadynastia oli vasta alkutaipaleilla ja 40v ja neitsyt saapuisikin vasta vuotta myöhemmin. Anchorman luotti pitkälti idioottimaiseen (hyvässä mielessä) konseptiin ja onkin velkaa paljon Will Ferrelin Saturday Night Live aikojen sketseille. Anchorman saapui ja se vastaanotettiin lämpimästi. Se otti vahvan paikkansa siinä samassa trendissä, joka antoi meille sellaiset klassikot kuin Zoolander, Old School ja Dodgeball: An Underdog Story. Onkin hauska huomata, että ainoastaan se taloudellisesti menestynein eli Dodgeball ei ole kyennyt luomaan itselleen ikääntymistä ehkäisevää kulttimainetta. Muita kolmea elokuvaa rakastetaan edelleen (ainakin pienemmissä piireissä) ja jatko-osista on ollut puhetta. Old Schoolille jatkoa tulemme tuskin koskaan näkemään, mutta Stillerin on sanottu jo pitkään painivan Zoolanderin tulevaisuuden kanssa. Ron Burgundy on kuitenkin omassa itsekeskeisyydessään ja vanhoillisessa sovinismissaan niin rakastettu hahmo, että jatkoa on aina vaadittu ja suunniteltu. Onkin vaikea ymmärtää miten Anchormanin jatko-osan syntyminen on voinut olla niin suuren työn takana, ottaen huomioon koko näyttelijäkaartin maineen kasvun. Komediat eivät vaadi paisuteltuja budjetteja, päinvastoin (ref. Land of Lost ja Year Zero),joten luulisi studion rahoittavan mielellään uutisankkureiden uuden seikkailun.

Olen ollut Anchorman fani ensimmäisestä kerrasta lähtien ja odottanut innolla jatko-osaa, joka tuntui jo kuolleen kerran jos toisenkin. Ohjaaja Adam McKay ja Will Ferrelilla oli myös yhdessä vaiheessa suunnitteilla tehdä jatko-osa näytelmälavoille musikaalina. Ajatus, joka edelleen lämmittää mieltäni. On selkeää, että koko tekijätiimi rakastaa Anchormanin hahmoja ja sen maailmaa. Taustalla on varmastkikin valtaisat paineet ja pelko pettymyksen tuottamisesta faneille on suuri...

Mutta Ron Burgundy, kun ei ole enää pelkkä hahmo elokuvissa. Se on jotain paljon suurempaa ja Anchorman 2: The Legend Continues on vain loppufanfaari mitä hienoimmalle mediatempaukselle. Ron Burgundy on kasvanut elokuvaa suuremmaksi ilmiöiksi ja sen takia itse jatko-osa onkin enää oheistuote. Ron Burgundy ei elä 70 - 80 -luvun vaihteella, vaan nykyajassa. Anchorman elokuvat ovat vain erillisiä sivukertomuksia suuremmassa tarinassa. Mieleen tulee tuore Brett Easton Ellis/ Paul Schrader kollaboraatio The Canyons, jossa lopullisella elokuvalla oli mitätön arvo. The Canyons projekti havainnollisti enneminkin vanhan elokuvanteon kuoleman ja Hollywood-tähteyden hetkellisyyden. Ron Burgundy taas muistuttaa meitä vanhasta televisiosta ja vanhasta ajasta. Nopeasti muuttuvassa maailmassa Burgundy edustaa vanhoja naurunalaiseksi muuttuneita arvoja. 

Hyvänä vertailukohtana toimii myös Sacha Baron Cohenin hahmot ja etenkin Borat. Borat rikkoi ennennäkemättömällä tavalla valkokankaan/TV-ruudun ja todellisuuden rajat. Erona on kuitenkin, että Borat kommunikoi oikeiden ihmisten kanssa. Katsoja istui korkeammalla ja nauroi tapahtumille, jotka lopulta eivät eroa perinteisestä piilokamerasta kovinkaan paljon. Tietenkin Borat kasvoi lopulta ulos ruudulta tosielämän performanssiksi, mutta hänkään ei pystynyt tekemään sitä yhtä monipuolisesti kuin Ron Burgundy,vaikkakin myönnettäköön, että viimeisen viiden vuoden aikana media ja mainonta ovat sirpaloituneet entisestään. Se mikä tekee Ron Burgundystä ainutlaatuisen, on kuinka suuri yleisö on valmis "uskomaan" hahmoon. Täysin fabrikoitu henkilö, jonka ympärillä käyttäydytään kuin hän olisi aito henkilö. Jotkut voivat sanoa tähän väliin Putous-hahmot ja oikeassa ovatkin. Munamies ja Karim ovat osa samaa ilmiötä, mutta nämä hahmot synnytetään muutaman  sloganin brändeiksi, kun taas Ron Burgundy on huomattavasti laajempi syvempi hahmo yksinkertaisuudessaankin. 

Anchorman 2:n tekemisen julkistaminen oli täydellinen suoritus. Sen sijaan, että lähetettääisiin tylsä pressitiedotus, itse Ron Burgundy astui Conan O'Brianin lavalle maaliskuussa 2012, kertoakseen koko Amerikalle tulevasta. Samalla elokuvan markkinointikampanja aloitettiin ennen kuin sekuntiakaan elokuvasta oltiin kuvattu. Eikä se tapahtunut tylsän julisteen kautta, vaan valtakunnallisessa televisiossa, hyvin viraalilla tavalla. Uutinen levisi ja odotus alkoi. Näin rakennetaan ilmiötä.

Vain muutamaa kuukautta myöhemmin julkaistiin ensimmäinen teaser, joka ei tietenkään sisältänyt yhtään kuvaa vielä filmaamattomasta elokuvasta, vaan ainoastaan päähahmojen perinteistä huutelua. Niin kutsuttu BUZZ oli luotu ja jokaisessa tekijätiimiläisen haastattelussa, koskivat ne mitä tahansa, kysyttiin tulevasta Anchorman elokuvasta. Ron Burgundyn ja Channel 4 tiimiläisten tekeminen oli kaikkien huulilla. 

Seuraava suuri yllätys oli ilmoitus, että marraskuussa 2013 julkaistaan Ron Burgundyn elämänkerta. Periaatteessa kyseessä on tyypillistä oheistuotevalikoimaa, mutta harvoin niitä mainostetaan sen suuremmin. Sitä paitsi yleensä vastaavanlaiset elokuvaan perustuvat kirjat ovat "making of" tyylisiä. Nyt sen sijaan Ron Burgundy on "itse" kirjoittanut kirjan ja samalla hahmon ulottuvuudet kasvavat. Nerokasta markkinointia ja lisämyyntiä. Tärkeintä on, että Anchorman tiimi tietää mikä fanikuntaan uppoaa. Voidaan jo puhua jonkinasteisesta communitysta.

Elokuvat aiheuttavat usein suurta kiinnostusta Internetissä ja olemmekin viime vuosien aikana todistaneet kuinka nettimelu ei näy dollareina. Snakes on a Plane, Scott Pilgrim ja Kick-Ass ovat kaikki esimerkkejä elokuvista, joiden odotukset paisuivat aktiivisten fanien takia suhteettomasti. Anchorman 2:n osalta pelättiin varmaan samaa ainakin jossain määrin, mutta sitten tuli case Durango. Yhdessä Dodge Durangon kanssa tehtiin yksinkertaisia lyhyitä spotteja, jossa Ron Burgundy kehuu uutta autoa. Nopeasti katsottuna mainokset edustavat nokkelaa cross marketingia, mutta sitten tuleekin suurin yllätys. Adage kirjoittaa kuinka kampanja kasvatti auton myyntiä yli 50% ja lisäsi nettisivujen liikennettä yli 80%. Ron Burgundyn avulla pystyy siis myymään autoja. Sen rinnalla elokuvalipun myynti ei olekaan niin suuri juttu. 

Kampanja ei kuitenkaan lopu vielä tähän, vaan ensi-iltaan on vielä jäljellä useita kuukausia. Sen takia Ron Burgundy alkaakiin ilmestyä  siellä täällä. On MTV European Music Awardsien väliklippejä ja on Talk Show vierailuita. Lisäksi menestysuutisankkuri kutsuttiin myös juontamaan North Dakotan aitoa uutislähetystä. Ron Burgundy siis esiintyi ohjelmaformaatissa, jota se itse niin kovasti satirisoi. Täysin keksitty 70-luvun uutisankkuri juontaakin vuonna 2013 aitoa uutislähetystä!

Ensimmäinen Anchorman oli menstys kotimaassaan, mutta huuma ei levinnyt koko maailmaan. Nyt Ron Burgundy aikoo kasvattaa suosionsa maailmanlaajuiseksi. The Hollywood Reporter kirjoittaa kuinka Anchormanin kampanja ulottuu niin Ruotsiin kuin Australiaankin tekaistujen uutislähetysten kautta ja kommentoimalla paikallisia kuuluisuuksia. Adweek taas ilmoittaa, että pian levitykseen lähtee video, jossa Ron Burgundy onnittelee iralantilaisnäyttelijä Jamie Dornania saamastaan 50 Shades of Grey roolista. Elokuvan markkinointikampanja siis liittää itseään jatkuvasti kaikkiin ajankohtaisiin tapahtumiin, muuttaen itse Ron Burgundyn jonkinlaiseksi koomiseksi mediakanavaksi.

Taannoisessa Conan O'Brian jaksossa Ron Burgundy kehui myös erittäin hyvää ystäväänsä, Toronton kohupormestaria Rob Fordia ja esitti hänen kampanjakappaleensakin. Ei ole siis aihetta johon vuoden 2013 uutisankkuri ei pystyisi heittäytymään. Ron Burgundy linkittää itsensä aiheeseen kuin aiheeseen, ja rikkoo ruudun ja todellisuuden rajoja. Sen takia tämä burgundin punaiseen pukeutuva Ron Burgundy on Man of the Year 2013.

P.S. Ron Burgundy tulee pitämään ääntä vielä pitkään. Missä kulkee hahmon rajat?

Philomena - Perinteistä englantilaista elokuvaa parhaimmillaan

Suuri totuus on, että massa ostaa elokuvansa tiettyinä muotteina. Studiotkin mielellään antavat vihreän valon käsikirjoituksille, jotka yhdistävät Lost in Translationin ja Blade Runnerin tai, jossa Bourne kohtaa Robocopin. Kun elokuva yhdistää menestysformaatteja on siihen helpompi investoida rahaa ja aikaa. Sen takia myös Only God Forgives  ja The Counselor pettivät suurimman osan katsojista ja ne tullaan tituleeraamaan vuoden 2013 flopeiksi. Joka vuosi saamme myös vuoden King’s Speechin, tuon sympaattisen englantilaisen tarinan, joka valloittaa niin kriitikoiden kuin suuren yleisönkin sydämet. Tämän vuoden King’s Speech on huomattavasti hyvin keskinkertaista esikuvaansa parempi elokuva. Stephen Frearsin Philomena jättää elokuvallisen kikkailemisen täysin piiloon ja antaa kaiken tilan sen vahvuuksille; loistavalle tositarinalle sekä täydelliselle castingille.

Elokuva kertoo tositarinan Philomenasta, irlantilaisesta simppelin elämän eläneestä naisesta, joka lähtee etsimään 50 vuotta aiemmin katolisen kirkon painostuksesta pois luovuttamaansa poikaa. Matkan mahdollistaa poliittisen toimittajan virasta potkut saanut, elämäänsä tyytymätön kyynikko Martin Sixmith, joka työttömyyden tyhjyydessä päättää kirjoittaa halveksimaansa journalismimuotoa, henkilökuvaa. Sixmith kuitenkin yllättyy huomatessaan kuinka tarinan käänteet koskettavat niin henkilötasolla kuin suuremmassa historiallisessa skaalassakin. Vanha irlantilaismummo pyrkii lievittämään elämänsä suurimman katumuksen aiheuttamaa tuskaa ja kylmän maailmankuvan omaava toimittaja taas pääsee lähemmäksi pientä ihmistä.

Vaikka paperilla Philomenasta lähtee vahva kliseisen tv-elokuvan löyhkä, on se todellisuudessa koskettava ja yllättävän piikikäskin tulkinta tarinasta. Stephen Frears ottaa vahvasti kantaa uskonkysymyksiin, eikä pelkää osoittaa syyttävää sormeaan kirkon suuntaan. Tarinan taustat ovat synkät ja katolilaisuuteen yhdistetty vahva syyllistäminen näytetään rumana ja kohtalokkaana. Samalla Judi Dench tekee päähenkilöstä riemastuttavan vanhan rouvan, joka ei muuttuvasta maailmaa kauhistele. Hyvin mahdollista, että Judi Dench tullaan näkemään Oscar-ehdokkaana. Steve Coogan taas näyttelee itselleen tyypillistä roolia perinteiseen vakuuttavaan tyyliin. Cooganin jokaista hahmoa voisi helposti kuvata itsekeskeisenä kyynikkona ja nämä luonteenpiirteet varmasti kuvaavat näyttelijääkin ainakin jollain mitta-asteikolla. Sixmithin hahmo kuitenkin paljastaa myös sydäntä ja toimiikin oivana vastaparina Denchin Philomenalle.

Visuaalisesti elokuva on hyvin vaatimaton ja Frearsin tyyli on tyylinpuute. Syksyinen Irlanti näyttää upealta, mutta kamera harvoin syleilee luontoa. Tarina itsessään on niin hyvä, että ei se tarvitse mitään visuaalisesti suuria eleitä. Ei sitä kuitenkaan ohjauksesta voi kehua (Ei muuten King’s Speachiäkään!). Philomena uppoaa etenkin vanhempaan katsojakuntaan, osakseen näyttelijätär-legendan takia, mutta tarina on niin hyvä, että sille toivoisi suurempaakin menestystä. Se on siinä ja siinä riittääkö elokuvan rahkeet suuriin palkintokisoihin, mutta mielestäni kyseessä on huomattavasi King’s Speachiä parempi elokuva. Ehkäpä juuri pidin elokuvasta sen takia, että odotukset olivat vaatimattomat.

Olipa hieman kuivakka ja perinteinen arvostelu, mutta se sopiikin hyvin elokuvalle.

****