lauantai 2. huhtikuuta 2016

Season Film Festival 2016: Mistress America

Torstaina alkoi vuoden 2016 Season Film Festival ja omalta osaltani se alkoi kahdella pätevällä elokuvalla. Varmaan selkeä ratkaisu olisi kirjoittaa festivaalin virallisesti avanneesta ennakosta ja perjantain ensi-illasta, ranskalais-turkkilaisesta Mustangista, joka kulttuurikriittisenä Virgin Suicidesina on varsin onnistunut esikoiselokuva, mutta silti jotenkin oman kontekstinsa vanki. Siksi kirjoitankin nyt mieluummin uudesta Noah Baumbachista ja Mistress Americasta.

Noah Baumbachista tuli ns. kova tekijä kymmenen vuotta sitten julkaistuaan omaelämänkerrallisen 80-luvun avioero dramedyn The Squid and the Whale. Se on pienimuotoinen, mutta valtavan tarkkanäköinen tutkielma perheestä ja avioeron paljastavasta vaikutuksesta ihmissuhteiden todelliselle tilalle. Ja siis silti lyhyen kestonsa ajan äärimmäisen viihdyttävä. Sitä seuranneet, tavallaan samaa komedia-draama mixiä hyödyntäneet Margot at the Wedding ja Greenberg olivatkin silti kaukana siitä sisällöllisestä rikkaudesta ja tyylillisestä keveydestä, mikä teki The Squid and the Whalesta niin ainutlaatuisen.

Onkin hauska huomata kuinka keski-ikäistyminen on riisunut Baumbachin elokuvista kaiken paatoksen ja jäljellä on kerronnallinen keveys, mutta edelleen tarkkanäköiset huomiot ajasta ja ajan ihmisistä. Siitä todistuksena Baumbachin screwball-trilogia, jonka muodostavat elokuvat Frances Ha, While We're Young ja nyt siis Mistress America. Frances Ha'ta ja Mistress Americaa yhdistää vielä Baumbachin muusa, luontaiset komediennen lahjat omaava Greta Gerwig, joka on siis myös toinen käsikirjoittajista.

Mistress America kertoo aiempien elokuvien tavoin aikuistumisesta ja kunnianhimoista/kunnianhimottomuudesta katkeransuloisen ilon kautta. Nostalgia ja coming-of-age tagit voisi helposti liittää elokuviin, vaikka sinällään ne eivät ole lainkaan läsnä. Frances Ha'n tavoin Greta Gerwig näyttelee lasi-aina-täynnä ajattelevaa kaikkien kaveria, joka silti ehkä sisimmällä tasollaan tiedostaa olevansa kävelevä kaaos, jolla on aina kavereita, mutta tuskin koskaan ystäviä. Tilanne saattaa muuttua tai sitten vaan laastarin repäisy pidentyä, kun kuvioihin astuu tuore siskopuoli Tracy. Tracy on Gerwigin Brooken vastakohta, hiljaisesti ylemmyyttä tunteva tuore college-oppilas, joka kaipaa yllätyksiä ja energiaa tylsähköön todellisuuteensa. Brooke taas on luontainen huomion keskipiste.

Baumbachin käsitys nuorista on positiivinen, mutta ilkikurinen. While We're Youngin tavoin nuoret ovat välillä häikäilemättömiäkin opportunisteja, jotka käyttävät muita hyväkseen saavuttavakseen omia etuja. Samalla Baumbach ymmärtää sen osaksi ikää, sen sijaan että tuomitsisi henkilön puhtaasti epämiellyttäväksi. Aikuiset tai aikuisuuteen astuvat taas taistelevat ja sekoilevat oman ikääntymisensä kanssa. Baumbachin nuoret haluavat olla aikuisia, ja aikuiset nuoria, mutta todellisuudessa kaikki elävät yhtä suurta farssia, mutta yksin.

Mistress America on elokuvana näennäisesti spontaani, mutta tarkasti asetellun kuvauksen, dialogin punchlineja alleviivaavan leikkauksen ja harkitun musiikin käytön kautta kaukana siitä. Elokuvan tyyli tuo mieleen 70-luvun Woody Allenin, soundtrack 80-luvun ja hahmojen habitus 90-luvun. Visuaalinen estetiikka on taas 2010-luvulta Instagrammista. Jos tykkää pohtiä tällaisia tyyllillisiä autenttisuus-kysymyksiä, se saattaa tehdä kokemuksesta epäaidon. Onko sillä väliä? Ei kai. Baumbachin psykologinen silmä on edelleen tarkka ja kynä terävä. Mistress America on Baumbachin screwball-trilogian screwball-komediamaisin elokuva. 84-minuuttisena se lentää, naurattaa ja saa ajattelemaankin. Paha siitä on sanoa pahaa sanaa.