perjantai 27. joulukuuta 2013

Vuoden 2013 parhaat elokuvat

On aika listata vuoden 2013 kovimmat saavutukset elokuvan saralla. Näiden listojen työstäminen on  ajankohtaisuustasolla haastavaa, sillä kansainvälisten nettisivujen Top-10:t sisältävät kasan nimikkeitä, joita ei Suomessa ole vielä kyennyt tarkastamaan. En kuitenkaan jätä laskematta niitä elokuvia, joiden varsinainen ensi-ilta on vasta tulevaisuudessa, mutta jotka olen siitä huolimatta päässyt näkemään. Tulevalla vuodelle menee kuitenkin Scorsesen The Wolf of Wall Street, O. Russelin American Hustle, Coenien Inside Llewin Davis, McQueenin 12 Years as a Slave, sekä Jonzen Her.  Indie-puolelta ovat myös näkemättä mainetta niittäneet Fruitvale Station, Short Term 12 ja The Spectacular Now. Lista voisi siis olla hyvin erilainen, mutta näillä mennään eteenpäin…

Läheltä liippaa, mutta…
Epämääräisille sijoille 11-> jäi erinomaisia elokuvia, jotka kuitenkin lopulta jäivät hieman vaatimattomammiksi kuin Top 10. Ron Howardin Rush on ohjaajan paras elokuva kautta aikojen. Se kulkee vauhdikkaalla tempolla ja antaa koskettavan kuvan kahdesta lajin suuresta sankarista joiden elämänmotot olivat hyvin erilaiset ja silti niin samanlaiset. Filth oli miellyttävän törkeä kokonaisuus ja samalla vuoden hauskin elokuva, joka kuitenkin hieman vesittyi viimeisen puolen tunnin aikana. Philomena oli hyvin tehtyä laatudraamaa, mutta ei ehkä lopulta mitään sen enempää. Les Salauds taas oli Claire Denis’n armoton kostodraama, joka samalla kunnioitti ja halveksi kovaksikeitettyjä juuriaan. Django Unchained oli lopulta liiankin eeppinen Tarantinon  Spagettiwestern, joka olisi voinut loppua aiemminkin.  Tekee mieli myös mainita listan jatkeeksi sellaiset elokuvat kuin Mud, The Past ja The Counselor, joiden arvo mitä luultavimmin nousee toisen katselukerran jälkeen. Viime vuonna taisi saada ensi-iltansa myös O. Russelin erinomainen romanttinen komedia Silver Linings Playbook, joka myös ansaitsee maininnan hyvien elokuvien joukossa.
Seuraavaksi luvassa vuoden 2013 parhaat elokuvat järjestyksessä, joka ei kuitenkaan ole kiveen kirjoitettu, varsinkaan sijojen 6 – 10 osalta…

10. Drug War
Johnnie To on tuottelias ohjaaja, mutta Drug War yltää miehen parhaimpien teosten joukkoon. Ton saaga poliiseista ja rikollisista saavuttaa Jean-Pierre Melvillen haudanvakavan hengen ja sisältää vuoden parhaimman ampumavälikohtauksen, jossa tappaminen muistuttaa kiinalaisten shakinvastinetta Weiqitä. En ihmettelisi, jos Micheal Mann ilmoittaisi joskus tekevänsä uusintaversion.

9. Gravity
Gravity ansaitsee paikkansa jokaisella vuoden TOP-listalla, mutta luultavasi ainoastaan teknisistä syistä. Tarinana se on ohut, yksinkertainen ja helppo, tosin tarjoten juuri sen takia niin hyvän visuaalisen harjoituksen. Se on toimintaelokuvakokemuksena upea saavutus, mutta sisältä hieman ontto. Pidän elokuvista, joiden tarinat vievät minut tunteiden äärirajoille ja sitä ei Gravity tehnyt.

Minulle alkaa pikkuhiljaa avautua Nicolas Winding Refnin vuoden lempilause ”Art is an act of violence”. Hänen elokuvansa ovat aggressiivisia, brutaaleja ja primitiivisiä reaktioita, ja sen takia painivat aivan omassa sarjassaan. Only God Forgives on visuaalisesti upea, äänimaailmaltaan uskomattoman painostava kokemus, joka samalla sisältää Kirstin Scott Thomasin suusta hervotonta dialogia. Kyseessä on ehdottomasti yksi tämän hetken kiinnostavimmista ohjaajista, joka ohjaa täysin omilla ehdoillaan. Vihaisista reaktioista huolimatta ja juuri sen takia elokuva ansaitsee paikkansa parhaassa 10:ssä

7. Before Midnight
Trilogian aiemmat osat eivät ole koskaan lämmittäneet minua kovinkaan paljon. Olen aina pitänyt niitä kiinnostavina elokuvina kyllä, mutta samalla omassa narsismissaan vastenmielisinä. Woody Allen saa leikkiä omassa intellektuelli-universumissaan, mutta Before Sunrise ja Before Sunset rakastivat vähän turhan paljon omaa boheemia ja hyvätuloista kulttuurirallatusfilosofiaansa. Sen sjaan Before Midnight oli todellinen yllätys. Elokuva sisälsi uskomattoman hienoja oivalluksia parisuhteista ja elämästä itsestään ja se harvoin eksyy ihailemaan omaa dialogiansa aiempien osien tavoin. Lisäksi se sisältää kaikkien aikojen parhaimpiin kuuluvat parisuhteen kriisitilanteen, joka muistuttaa Godardin Le Mépris’tä. Kyllä sen silloin täytyy hyvä elokuva olla.

Vielä parempi elokuva parisuhteista on se ranskalainen Cannes voittaja, joka on herättänyt kohua niin seksikohtausten kuin ohjaajan työskentelymetodienkin takia.  La vie d’Adèle on naturalistinen kuvaus ensi-rakkaudesta ja sen loppumisesta… tai itse asiassa eihän se rakkaus lopu, vaan elämäntilanteet muuttuvat ja sillä on aina seurauksensa. Kyseessä on kuitenkin upea elokuva, joka sisältää vuoden parasta näyttelemistä.

5. Amour
Amour on tärkeä elokuva ja täydellinen elokuva. Se ei mitenkään voisi olla enää parempi siinä mitä se on. Syy miksi se ei ole #1 johtuu ainoastaan elokuvamaustani, joka silti nojaa enemmän visuaalisuuteen ja juonenkäänteisiin (jollain tasolla). Hanekenin Amour on upea kuvaus ikääntymisestä, sukupolvien välisistä eroista ja rakkaudesta. Kerrassaan jäätävä ja sydäntäsärkevä elokuva, joka pistää ajattelemaan.

4. Zero Dark Thirty
Huomattavasti The Hurt Lockeria kunnianhimoisempi teos, joka onnistui mahdottomassa tehtävässään. Olin alun perin hyvin skeptinen elokuvaa kohtaan, mutta Bigelow on luonut yhden viime vuosien parhaista trillereistä, jonka pitää katsojan tuolin reunalla viimeisen puolituntisensa. Erinomainen sisarteos elokuvalle All the President’s Men.

Listan toinen elokuva vanhuudesta on Alexander Paynen upeasti kuvattu mustavalkoinen road-movie, joka samalla naurattaa ja koskettaa. Paynen taito kuvata aitoja peri-amerikkalaisia ihmisiä on  tiedetty jo aimminkin, mutta Nebraskassa eniten viehättää kuinka hyvin se taltioi ajasta taaksensa jääneen peri-amerikkalaisen pienen kaupungin. Kyseessä on se katsojaystävällisempi elokuva sukupolvien välisestä erosta ja tulee siis Suomessa ensi-iltaan vuonna 2014.

2. Jagten
Thomas Vinterberg nousi takaisin kansainvälisen elokuvan huipulle, tällä todellisella helmellä, joka pistää katsojan emotionaalisesti koville. Jahdin Joulukirkko kohtaus on tunnelataukseltaan vuoden kovin ja nostaa ihokarvat pystyyn vielä kuukausiakin myöhemmin. Vie parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin ansaitusti ja vahvistaa entisestään Tanskan asemaa elokuvamaana.

1. Spring Breakers

Ehkä ansaitsee paikkansa, ehkä ei, mutta Spring Breakers on rohkeinta elokuvaa pitkiin aikoihin. Se pelaa täysin eri peliä kuin muut ja sen takia sitä on pakko kunnioittaa. Se on räävitön pop-essee, joka syöttää teemaansa musiikkivideoiden ja Internetin säännöillä.  Se kuvaa maailmaa, jossa viattomuus elää sulassa sovussa huumeiden, pornon ja aseiden kanssa. Disney-tähtien bileputki on lähes hengellinen kokemus, joka auttaa nuoria löytämään sen ”aidon elämisen”. Samalla Brittney Spearsin Everytimen tahtiin tanssittu haulikkobaletti on vuoden paras kohtaus. Sofia Coppolan. ajatustasolla samanhenkinen, The Bling Ring on säälittävän näköinen Harmony Korinen populaarikulttuurin ajankuvan rinnalla.

torstai 19. joulukuuta 2013

Kuinka sarjakuvat tappavat perinteisen amerikkalaisen toimintaelokuvan

Vajaa viikko sitten Sony otti isot aseet esiin, esitellessään The Amazing Spiderman sarjansa tulevaisuudensuunnitelmat. Vietin itse viimeviikon Kiinassa ja tapani mukaan kävin paikallisessa elokuvateatterissa ja katsoin Aasian vuoden suurimpiin elokuviin kuuluvan Hong Kongin "Heatin" Firestorm 3D:n. Se oli ajatuksia herättävä kokemus, tosin ei ehkä sen suuremmassa taiteellisessa mielessä...

Marvel aloitti ja Warner on kovaa vauhtia perässä tulevan Superman vs. Batman elokuvansa kanssa (kts. http://bit.ly/1foD1VC), joka ilmeisesti sisältää nyt myös Wonder Womanin. Mikäli puolentoistavuoden päästä ilmestyvä Teräslepakko uhkapeli onnistuu, on luvassa kauan puhuttu (muttei odotettu) Justice League elokuva. Justice Leaguenhan piti alunperin ilmestyä Mad Max-luoja George Millerin toimesta, mutta sitten ilmestyi Martin Campbellin 200 miljoonan dollarin kalkkuna The Green Lantern, joka toimi syanidina monen näyttelijän uralle (Ryan Reynolds ja Blake Lively). Warner Brosilla on kova halu luoda oma Marvel brändinsä, mutta tuntuu siltä, että heillä ei ole kärsivällisyyttä pohjustaa suurempaa tarinaa. Vaikka en Marvelin elokuvista suuremmin välitä, arvostan silti heidän liiketoimintamallia, joka kärsivällisesti sitoo verkkoaan luoden suuren universumin, johon katsojat jäävät koukkuun. Lisäksi odotan innolla Edgar Wrightin tulevaa Ant-Man filmatisointia, joka on nerokas tapa laajentaa brändin kohderyhmää. 

Tällä hetkellä minun on vaikea nähdä, että Warner Bros kykenisi aidosti luomaan Marvelin elokuvauniversumia vastaavan kokonaisuuden DC Comics hahmoista. Heiltä puuttuu sekä kärsivällisyys että riskinottokyky. 

Nyt Sonykin on hypännyt tähän samaan kelkkaan, mielenkiintoisella tavalla. Sonylla on oikeudet ainoastaan yhden sarjakuvahahmon maailmaan ja aikoo laajentaa sen suuremmaksi elokuvasarjaksi. Samalla kun ensi-iltaan tulee tällä vuosikymmenellä vielä The Amazing Spiderman 2,3 ja 4,ilmestyy myös kaksi elokuvaa hämähäkkimiehen pahiksista. Mm. Star Trek kässäreistä vastannut Alex Kurtzman hyppää Venomin maailmaan ja erinomaisen The Cabin in the Woodsin ohjannut Drew Goddard luotsaa taas kankaille Sinister Sixin.  Lahjakkuutta siis Sonyn universumissa on etenkin Marc Webbin ja Drew Goddardin osalta. Samalla, kun elokuvastudiot Marvelin Dinseystä Sonyyn luovat sarjakuvahahmoistaan myös pienempiä elokuvia, saattaa kankaille päätyä myös jotain huomattavasti persoonallisempaa. Totuus on, että elokuvien linkittäminen on ennen kaikkea studioiden myyntivaltti, mutta toivottavasti lahjakkaat ohjaajat pystyvät samalla luomaan kunnianhimoisia visioitansa. Vaikka perinteinen sarjakuvaelokuva on jo kaavoihinsa kangistunut, voi sen rajoja aina rikkoa. Sitä odotankin Marvelin tulevaisuudelta, kun he valitsevat rohkeampia hahmojaan elokuvan keskiöiksi (vrt. James Gunn ja Guardians of Galaxy). 

Silti olen kyllästynyt siihen, että aina kun haluan elokuviin katsomaan perinteistä toimintaviihdettä, joudun ostamaan lipun supersankarisekoiluun. Hollywood on unohtanut perinteisen toimintaelokuvan kokonaan. Genre on kuollut lännessä, mutta onneksi Aasiasta saamme vielä konekivääridraamaa. Firestorm 3D olikin ennen kaikkea nostalginen kokemus. Se oli aasialaiseen tyyliinsä paikoitellen ylisentimentaalinen ja toimintajaksoiltaan välillä naurettava, mutta silti harvinaisen viihdyttävä. On mukava katsoa perinteistä toimintaelokuvaa, jossa on poliiseja ja varkaita ja perkeleesti aseita. Lopun tulitaistelu pistää puolet Hong Kong Islandista matalaksi ja minä nautin siitä. Hollywood on unohtanut suuren luokan R-rated toimintaelokuvat ja se on sääli. Minulla on ikävä 48 tunteja, Tappavia aseita, Die Hardeja (älkää sanoko 4 tai 5!) ja muita vastaavia. Jotenkin surullista ja sopivaa, että 90-luvun alun jumala Shane Black vastaa Iron Man 3:sta. Vaihtokauppa, jossa Marvel voitti ja Shane Black fanit lopulta hävisivät. Micheal Baykin on jäänyt Transformers-limboon, sen sijaan että saisimme kankaille vielä The Rockin tasoisen toimintaspektaakkelin. Amerikkalaisten toimintaelokuvien osalta todellakin pätee sanonta "they don't make'em like they used to!"

torstai 5. joulukuuta 2013

Man of the Year 2013: Ron Burgundy

En ole vielä ehtinyt koota listaa vuoden 2013 parhaista elokuvista (työn alla), mutta voin silti helposti tituleera vuoden henkilön. Se ei ole ylistyksensä ansaitseva, elokuvaa teknisesti Gravitylla eteenpäivievä, ennakkoluuloton ohjaaja Alfonso Cuaron, eikä uskomattomalla suosion aallonharjalla surffaava Jennifer Lawrence, joka näillänäkymin on yltämässä kolmanteen Oscar ehdokkuuteensa (American Hustle). Mitä ilmeisemmin ovat myös Steve McQueen, David O. Russel ja Coenin veljekset vähintäänkin ylläpitäneet jo suunnattoman korkean tasonsa uusimpien elokuviensa kanssa, mutta heistäkään ei ole pokkaamaan "Man of the Year" palkintoa. Sen suon kunnialla miehelle, jonka comeback on ollut työn alla jo 10 vuotta. Pysti kuuluu 70-luvun San Diegon uutisankkureiden rokkitähdelle, Ron Burgundylle, joka mitä ilmeisemmin on seuraavaksi valtaamassa New Yorkin 80-luvun kadut. Samalla osoitan syvän kumarruksen Anchorman 2:n markkinointitiimin suuntaan, joka on luonut tulevasta jatko-osasta yhden 2013 suurimmista ilmiöistä, ainakin Yhdysvalloissa. Will Ferrelin Ron Burgundy on postmoderni konsepti, joka rikkoo ajan ja elokuvan rajat, luoden jotain paljon suurempaa kuin vain sketsihahmon...

Anchorman: The Legend of Ron Burgundy ilmestyi vuonna 2004 ja oli kohtalainen hitti. Pienehkö 26 miljoonan dollarin komedia keräsi pelkästään kotimaassa liki 90 miljoonaa dollaria. Will Ferrelilla oli muutama hitti takana, mutta pääosanäyttelijä hän ei missään nimessä vielä ollut. Siellä missä Ferrel, siellä myös aina perinteisemmät pääosakasvot Ben Stiller ja Vince Vaughn. Myös Paul Rudd, David Koechner ja Steve Carrel olivat niminä vielä vaatimattomia. Judd Apatow:n komediadynastia oli vasta alkutaipaleilla ja 40v ja neitsyt saapuisikin vasta vuotta myöhemmin. Anchorman luotti pitkälti idioottimaiseen (hyvässä mielessä) konseptiin ja onkin velkaa paljon Will Ferrelin Saturday Night Live aikojen sketseille. Anchorman saapui ja se vastaanotettiin lämpimästi. Se otti vahvan paikkansa siinä samassa trendissä, joka antoi meille sellaiset klassikot kuin Zoolander, Old School ja Dodgeball: An Underdog Story. Onkin hauska huomata, että ainoastaan se taloudellisesti menestynein eli Dodgeball ei ole kyennyt luomaan itselleen ikääntymistä ehkäisevää kulttimainetta. Muita kolmea elokuvaa rakastetaan edelleen (ainakin pienemmissä piireissä) ja jatko-osista on ollut puhetta. Old Schoolille jatkoa tulemme tuskin koskaan näkemään, mutta Stillerin on sanottu jo pitkään painivan Zoolanderin tulevaisuuden kanssa. Ron Burgundy on kuitenkin omassa itsekeskeisyydessään ja vanhoillisessa sovinismissaan niin rakastettu hahmo, että jatkoa on aina vaadittu ja suunniteltu. Onkin vaikea ymmärtää miten Anchormanin jatko-osan syntyminen on voinut olla niin suuren työn takana, ottaen huomioon koko näyttelijäkaartin maineen kasvun. Komediat eivät vaadi paisuteltuja budjetteja, päinvastoin (ref. Land of Lost ja Year Zero),joten luulisi studion rahoittavan mielellään uutisankkureiden uuden seikkailun.

Olen ollut Anchorman fani ensimmäisestä kerrasta lähtien ja odottanut innolla jatko-osaa, joka tuntui jo kuolleen kerran jos toisenkin. Ohjaaja Adam McKay ja Will Ferrelilla oli myös yhdessä vaiheessa suunnitteilla tehdä jatko-osa näytelmälavoille musikaalina. Ajatus, joka edelleen lämmittää mieltäni. On selkeää, että koko tekijätiimi rakastaa Anchormanin hahmoja ja sen maailmaa. Taustalla on varmastkikin valtaisat paineet ja pelko pettymyksen tuottamisesta faneille on suuri...

Mutta Ron Burgundy, kun ei ole enää pelkkä hahmo elokuvissa. Se on jotain paljon suurempaa ja Anchorman 2: The Legend Continues on vain loppufanfaari mitä hienoimmalle mediatempaukselle. Ron Burgundy on kasvanut elokuvaa suuremmaksi ilmiöiksi ja sen takia itse jatko-osa onkin enää oheistuote. Ron Burgundy ei elä 70 - 80 -luvun vaihteella, vaan nykyajassa. Anchorman elokuvat ovat vain erillisiä sivukertomuksia suuremmassa tarinassa. Mieleen tulee tuore Brett Easton Ellis/ Paul Schrader kollaboraatio The Canyons, jossa lopullisella elokuvalla oli mitätön arvo. The Canyons projekti havainnollisti enneminkin vanhan elokuvanteon kuoleman ja Hollywood-tähteyden hetkellisyyden. Ron Burgundy taas muistuttaa meitä vanhasta televisiosta ja vanhasta ajasta. Nopeasti muuttuvassa maailmassa Burgundy edustaa vanhoja naurunalaiseksi muuttuneita arvoja. 

Hyvänä vertailukohtana toimii myös Sacha Baron Cohenin hahmot ja etenkin Borat. Borat rikkoi ennennäkemättömällä tavalla valkokankaan/TV-ruudun ja todellisuuden rajat. Erona on kuitenkin, että Borat kommunikoi oikeiden ihmisten kanssa. Katsoja istui korkeammalla ja nauroi tapahtumille, jotka lopulta eivät eroa perinteisestä piilokamerasta kovinkaan paljon. Tietenkin Borat kasvoi lopulta ulos ruudulta tosielämän performanssiksi, mutta hänkään ei pystynyt tekemään sitä yhtä monipuolisesti kuin Ron Burgundy,vaikkakin myönnettäköön, että viimeisen viiden vuoden aikana media ja mainonta ovat sirpaloituneet entisestään. Se mikä tekee Ron Burgundystä ainutlaatuisen, on kuinka suuri yleisö on valmis "uskomaan" hahmoon. Täysin fabrikoitu henkilö, jonka ympärillä käyttäydytään kuin hän olisi aito henkilö. Jotkut voivat sanoa tähän väliin Putous-hahmot ja oikeassa ovatkin. Munamies ja Karim ovat osa samaa ilmiötä, mutta nämä hahmot synnytetään muutaman  sloganin brändeiksi, kun taas Ron Burgundy on huomattavasti laajempi syvempi hahmo yksinkertaisuudessaankin. 

Anchorman 2:n tekemisen julkistaminen oli täydellinen suoritus. Sen sijaan, että lähetettääisiin tylsä pressitiedotus, itse Ron Burgundy astui Conan O'Brianin lavalle maaliskuussa 2012, kertoakseen koko Amerikalle tulevasta. Samalla elokuvan markkinointikampanja aloitettiin ennen kuin sekuntiakaan elokuvasta oltiin kuvattu. Eikä se tapahtunut tylsän julisteen kautta, vaan valtakunnallisessa televisiossa, hyvin viraalilla tavalla. Uutinen levisi ja odotus alkoi. Näin rakennetaan ilmiötä.



Vain muutamaa kuukautta myöhemmin julkaistiin ensimmäinen teaser, joka ei tietenkään sisältänyt yhtään kuvaa vielä filmaamattomasta elokuvasta, vaan ainoastaan päähahmojen perinteistä huutelua. Niin kutsuttu BUZZ oli luotu ja jokaisessa tekijätiimiläisen haastattelussa, koskivat ne mitä tahansa, kysyttiin tulevasta Anchorman elokuvasta. Ron Burgundyn ja Channel 4 tiimiläisten tekeminen oli kaikkien huulilla. 

Seuraava suuri yllätys oli ilmoitus, että marraskuussa 2013 julkaistaan Ron Burgundyn elämänkerta. Periaatteessa kyseessä on tyypillistä oheistuotevalikoimaa, mutta harvoin niitä mainostetaan sen suuremmin. Sitä paitsi yleensä vastaavanlaiset elokuvaan perustuvat kirjat ovat "making of" tyylisiä. Nyt sen sijaan Ron Burgundy on "itse" kirjoittanut kirjan ja samalla hahmon ulottuvuudet kasvavat. Nerokasta markkinointia ja lisämyyntiä. Tärkeintä on, että Anchorman tiimi tietää mikä fanikuntaan uppoaa. Voidaan jo puhua jonkinasteisesta communitysta.

Elokuvat aiheuttavat usein suurta kiinnostusta Internetissä ja olemmekin viime vuosien aikana todistaneet kuinka nettimelu ei näy dollareina. Snakes on a Plane, Scott Pilgrim ja Kick-Ass ovat kaikki esimerkkejä elokuvista, joiden odotukset paisuivat aktiivisten fanien takia suhteettomasti. Anchorman 2:n osalta pelättiin varmaan samaa ainakin jossain määrin, mutta sitten tuli case Durango. Yhdessä Dodge Durangon kanssa tehtiin yksinkertaisia lyhyitä spotteja, jossa Ron Burgundy kehuu uutta autoa. Nopeasti katsottuna mainokset edustavat nokkelaa cross marketingia, mutta sitten tuleekin suurin yllätys. Adage kirjoittaa kuinka kampanja kasvatti auton myyntiä yli 50% ja lisäsi nettisivujen liikennettä yli 80%. Ron Burgundyn avulla pystyy siis myymään autoja. Sen rinnalla elokuvalipun myynti ei olekaan niin suuri juttu. 


Kampanja ei kuitenkaan lopu vielä tähän, vaan ensi-iltaan on vielä jäljellä useita kuukausia. Sen takia Ron Burgundy alkaakiin ilmestyä  siellä täällä. On MTV European Music Awardsien väliklippejä ja on Talk Show vierailuita. Lisäksi menestysuutisankkuri kutsuttiin myös juontamaan North Dakotan aitoa uutislähetystä. Ron Burgundy siis esiintyi ohjelmaformaatissa, jota se itse niin kovasti satirisoi. Täysin keksitty 70-luvun uutisankkuri juontaakin vuonna 2013 aitoa uutislähetystä!

Ensimmäinen Anchorman oli menstys kotimaassaan, mutta huuma ei levinnyt koko maailmaan. Nyt Ron Burgundy aikoo kasvattaa suosionsa maailmanlaajuiseksi. The Hollywood Reporter kirjoittaa kuinka Anchormanin kampanja ulottuu niin Ruotsiin kuin Australiaankin tekaistujen uutislähetysten kautta ja kommentoimalla paikallisia kuuluisuuksia. Adweek taas ilmoittaa, että pian levitykseen lähtee video, jossa Ron Burgundy onnittelee iralantilaisnäyttelijä Jamie Dornania saamastaan 50 Shades of Grey roolista. Elokuvan markkinointikampanja siis liittää itseään jatkuvasti kaikkiin ajankohtaisiin tapahtumiin, muuttaen itse Ron Burgundyn jonkinlaiseksi koomiseksi mediakanavaksi.

Taannoisessa Conan O'Brian jaksossa Ron Burgundy kehui myös erittäin hyvää ystäväänsä, Toronton kohupormestaria Rob Fordia ja esitti hänen kampanjakappaleensakin. Ei ole siis aihetta johon vuoden 2013 uutisankkuri ei pystyisi heittäytymään. Ron Burgundy linkittää itsensä aiheeseen kuin aiheeseen, ja rikkoo ruudun ja todellisuuden rajoja. Sen takia tämä burgundin punaiseen pukeutuva Ron Burgundy on Man of the Year 2013.

P.S. Ron Burgundy tulee pitämään ääntä vielä pitkään. Missä kulkee hahmon rajat?

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Philomena - Perinteistä englantilaista elokuvaa parhaimmillaan

Suuri totuus on, että massa ostaa elokuvansa tiettyinä muotteina. Studiotkin mielellään antavat vihreän valon käsikirjoituksille, jotka yhdistävät Lost in Translationin ja Blade Runnerin tai, jossa Bourne kohtaa Robocopin. Kun elokuva yhdistää menestysformaatteja on siihen helpompi investoida rahaa ja aikaa. Sen takia myös Only God Forgives  ja The Counselor pettivät suurimman osan katsojista ja ne tullaan tituleeraamaan vuoden 2013 flopeiksi. Joka vuosi saamme myös vuoden King’s Speechin, tuon sympaattisen englantilaisen tarinan, joka valloittaa niin kriitikoiden kuin suuren yleisönkin sydämet. Tämän vuoden King’s Speech on huomattavasti hyvin keskinkertaista esikuvaansa parempi elokuva. Stephen Frearsin Philomena jättää elokuvallisen kikkailemisen täysin piiloon ja antaa kaiken tilan sen vahvuuksille; loistavalle tositarinalle sekä täydelliselle castingille.

Elokuva kertoo tositarinan Philomenasta, irlantilaisesta simppelin elämän eläneestä naisesta, joka lähtee etsimään 50 vuotta aiemmin katolisen kirkon painostuksesta pois luovuttamaansa poikaa. Matkan mahdollistaa poliittisen toimittajan virasta potkut saanut, elämäänsä tyytymätön kyynikko Martin Sixmith, joka työttömyyden tyhjyydessä päättää kirjoittaa halveksimaansa journalismimuotoa, henkilökuvaa. Sixmith kuitenkin yllättyy huomatessaan kuinka tarinan käänteet koskettavat niin henkilötasolla kuin suuremmassa historiallisessa skaalassakin. Vanha irlantilaismummo pyrkii lievittämään elämänsä suurimman katumuksen aiheuttamaa tuskaa ja kylmän maailmankuvan omaava toimittaja taas pääsee lähemmäksi pientä ihmistä.

Vaikka paperilla Philomenasta lähtee vahva kliseisen tv-elokuvan löyhkä, on se todellisuudessa koskettava ja yllättävän piikikäskin tulkinta tarinasta. Stephen Frears ottaa vahvasti kantaa uskonkysymyksiin, eikä pelkää osoittaa syyttävää sormeaan kirkon suuntaan. Tarinan taustat ovat synkät ja katolilaisuuteen yhdistetty vahva syyllistäminen näytetään rumana ja kohtalokkaana. Samalla Judi Dench tekee päähenkilöstä riemastuttavan vanhan rouvan, joka ei muuttuvasta maailmaa kauhistele. Hyvin mahdollista, että Judi Dench tullaan näkemään Oscar-ehdokkaana. Steve Coogan taas näyttelee itselleen tyypillistä roolia perinteiseen vakuuttavaan tyyliin. Cooganin jokaista hahmoa voisi helposti kuvata itsekeskeisenä kyynikkona ja nämä luonteenpiirteet varmasti kuvaavat näyttelijääkin ainakin jollain mitta-asteikolla. Sixmithin hahmo kuitenkin paljastaa myös sydäntä ja toimiikin oivana vastaparina Denchin Philomenalle.

Visuaalisesti elokuva on hyvin vaatimaton ja Frearsin tyyli on tyylinpuute. Syksyinen Irlanti näyttää upealta, mutta kamera harvoin syleilee luontoa. Tarina itsessään on niin hyvä, että ei se tarvitse mitään visuaalisesti suuria eleitä. Ei sitä kuitenkaan ohjauksesta voi kehua (Ei muuten King’s Speachiäkään!). Philomena uppoaa etenkin vanhempaan katsojakuntaan, osakseen näyttelijätär-legendan takia, mutta tarina on niin hyvä, että sille toivoisi suurempaakin menestystä. Se on siinä ja siinä riittääkö elokuvan rahkeet suuriin palkintokisoihin, mutta mielestäni kyseessä on huomattavasi King’s Speachiä parempi elokuva. Ehkäpä juuri pidin elokuvasta sen takia, että odotukset olivat vaatimattomat.


Olipa hieman kuivakka ja perinteinen arvostelu, mutta se sopiikin hyvin elokuvalle.

****

torstai 28. marraskuuta 2013

Hunger Games: Catching Fire - Tapporuletti pyörii samalla kaavalla kuin ennenkin

Olen elänyt hetken hiljaiselossa ja totesinkin, että on taas parasta avata sana-arkkua ilmiöstä nimeltä Hunger Games. Hunger Games on siitä hauska YA (Young Adult) genreen kuuluva teos, että sen elokuvia ei ole liotettu paskamudissa kriitikoiden toimesta. Se on myös viimeistään nyt ottanut paikkansa tulevien vuosien taloudellisesti lupaavimpana franchisena, vaikka se kylläkin jatkuu enää perinteikkääseen tapaan kahdeksi eri elokuvaksi paisutetun loppunsa kanssa. Ei siinä mitään. Hunger Gamesit ovat perinteisiä teinityttöjen posteriunelmia älykkäämpiä teoksia, joiden juonessa on koukkua, vaikkakin plagioitua sellaista. Sen lisäksi tulevaisuuden dystopian sankarina toimii tämän hetken kuumin tähti Jennifer Lawrence.

Jennifer Lawrence on täydellinen elokuvatähti ja hyvin mahdollisesti niitä harvoja naisnäyttelijöitä, jotka pystyvät kantamaan isonkin elokuvan harteillaan. En ole nyt sovinistinen sika, vaan totean vain Hollywoodin ikävät faktat. Lawrencen karisma kantaa niin kankaalla kuin PR-hommissakin. Hän on Oscarin-arvoisten näyttelijätaitojen lisäksi, reipas amerikkalainen poikatyttö, jonka figuurista pojat myös tykkäävät. Täydellinen nainen, jota naiset arvostavat ja antavat samalla myös poikaystäviensä arvostaa. Jennifer Lawrence on persoona, jonka shotin kumoaminen kuvataan hullunkurisuutena eikä pintaliitona, kuten niin  monen muun kollegan tapauksessa. Nuoren tytön roolimalliksi hän sopii täydellisesti ja sen takia myös Hunger Games sarja on loistava alusta lopulliseen kansainväliseen tähteyteen.

Hunger Games elokuvat perustuvat menestyskirjasarjaan, joka on kieltämättä poiminut tehokkaasti vaikutteita niin Kinji Fukasakun brutaalista Battle Royalista kuin myös Roger Cormanin 70-luvun helmestä Death Race. Fukasakulta on lähtenyt teinien teloittaminen ja Cormanilta taas tulevaisuuden gladiaattoriareenoiden mediamylläkkä. Lisäksi Hunger Games tuo vahvasti mieleen myös ne Ylen aikoinaan esittämät, hieman vaivaannuttavat, tulevaisuuden dystopiaan sijoittuvat teinisarjat ja jopa Lostin. On kuitenkin turha kritisoida liikaa Hunger Gamesin konseptia, sillä 13-vuotias teinityttö en ole.

Nyt ollaan päästy periaatteessa tarinan puoliväliin ja vallankumouksen alkusoinnut ovat kuultu. Katniss kärsii sirkuspellensä roolista, mutta herättää toivoa muille sorretuille. Mitä suuremmaksi  toivonsymboliksi nuori tyttö kasvaa, sitä vaikeampi on valtaapitävien hänestä päästä eroon. Tarvitaan mainosmiestä ja imagoeksperttiä (Philip Seymour Hoffman) näyttämään, kuinka tuhota puhdas maine.

Hunger Games sisältää suuria huomioita ja ideoita yhteiskunnasta, mutta myös käsilaukullisen sentimentaalisuutta ja naiiviutta. Lisäksi se 2,5 tunnin mittaisena elokuvana on ylipitkä ja tuntuu tavallaan turhalta ensimmäisen osan kierrätykseltä. Ei se huono elokuva ole, mutta sen rakenne toistaa liikaa ensimmäisen osan tapahtumia (syyttävä sormi osoittaa alkuperäisteokseen). Vasta viimeisten minuuttien aikana saa elokuva aikaan minkäänlaista oikeata substanssia tulevaa varten. Hunger Games osaa viihdyttää etenkin itse kuoleman polttopallon aikana, en vain näe elokuvan merkitystä suuremmassa tarinassa.

Hunger Games on kuitenkin huomattavasti terveempää fanituotetta kuin sen vertailukohde Twilight. Sen lisäksi, että elokuvat ovat parempia, ovat ne myös sanomaltaan älykkäämpiä kuin vampyyrien viisiosainen saaga pidättyväisyydestä. Sen sijaan, että teinityttöä heitellään eläimeltä toiselle, on tervettä nähdä tyttö vahvana muutosta synnyttävänä yksilönä.


Näyttelijätyö on myös kauttaaltaan huippuluokkaa. Sen lisäksi, että Jennifer Lawrence on jälleen kerran rautaa, ovat myös Donald Sutherland, Woody Harrelson, ja etenkin Philip Seymour Hoffman vakuuttavia. Hoffman laiskimmillaankin ottaa kohtaukset vaivattomasti haltuunsa ja sitä on ilo seurata. Hunger Games elokuvat edustavat tällä hetkellä kaikkien aikojen kuudetta ja seitsemättä parhaiten avannutta elokuvaa Yhdysvalloissa. On sanomattakin selvää, että trendi tulee jatkumaan nousevana. Sinällään elokuvien menestys on niin suurta, että en täysin edes käsitä sitä, varsinkin ensimmäisen osan kohdalla. Jos perinteiset Hollywood järkäleet ovat laadullisesti Hunger Gamesien tasolla, niin hyvä niin. Sen sijaan toivon, että tulevat kopiot palavat lippuluukuilla.

***-

lauantai 9. marraskuuta 2013

The Counselor - Desinfioitu törky


The Counselor tulee olemaan suurimmalle osalle pettymys. Tähtiloistoa janoavat ja keltaista lehdistöä kuluttavat järkyttyvät elokuvan väkivallasta ja nihilistisestä maailmankuvasta. Cormac McCarthyn takia taas saliin saapuneet joutuvat toteamaan kirjailijalegendan päässeen liiankin vapaaksi, pseudofilosofisten tyhjänpäiväisyyksien latelemisessa. Laatutrilleriä odottavat taas joutuvat vastahakoisesti nielemään faktan, että The Counselorissa ei todellisuudessa ole mitään järkeä. Juuri näiden syiden takia tykkään myös elokuvasta, luultavasti enemmän mitä kuuluisi. Aikoinaan innostuin hämmästyttävän paljon velipoika Tony Scottin psykedeelisestä poptaideyrjöstä, Dominosta. Se oli elokuvaversio elokuvamaailmasta. Nyt Ridley Scott on ohjannut elokuvan, joka on hyvin lähellä edesmenneen veljensä maailmaa, mutta törkyisen kuvien editoimisen sijaan, kaikki on esitetty kylmän kliinisesti taattuun isoveljen tapaan.

The Counselor on elokuva seurauksista ja ahdingosta. Michael Fassbenderin The Counselor (nimetön, alleviivaten elokuvan elokuvallisuutta) on kiimainen ja rakastunut juristi, joka on elänyt varojensa yli ja löytää itsensä tilanteesta, jossa hyppy lain väärälle puolelle on ainoa(hko) vaihtoehto. Javier Bardemin ja Brad Pittin esittämät liikekumppanit varoittavat juristipoloa riskeistä, mutta ahneus on ihmisen tunteista vahvin. The Counselor löytää itsensä sattumien ja kuolemien kautta ahdingosta, josta ei ole pääsyä ulos. Cormac McCarthyn maailmassa kaikki mitataan rahassa ja ihmishenki on arvoton. The Counselorissa taas kaikki mitataan monologeissa ja juoni on arvoton.

Sen lisäksi, että juoni katoaa yksittäisten kohtausten sekaan, on myös mainittava henkilöhahmojen ohuudesta. Jokainen hahmo on vain syy Cormac McCarthyn sanoille. Ridley Scott sylkee kankaalle jatkuvalla syötteellä uusia A-listan näyttelijöitä, joiden merkitys jää kysymykseksi. Kenties elokuvasta on olemassa massiivisesti pidempi leikkaus, joka selittää ainakin osakseen erinäisten kohtausten olemassaoloa. Siitäkin huolimatta The Counselor on viihdyttävä elokuva, joka haluaa härnätä katsojaa. Javier Bardemin habitus, Cameron Diazin autoerotiikka ja bollito niminen tappoväline ovat kiehtovaa elokuvaa, vaikkakin hyvin laskelmoitua sellaista.

Elokuva tuo myös mieleen Oliver Stonen toissakesäisen pilvieepoksen The Savages, joka The Counselorin tavoin oli kansoitettu Hollywoodin kermalla (lähes). Molemmat elokuvat nyökkäävät myös vahvasti westernin suuntaan, aina morriconemaista musiikkia myöten. Jostain piilotetuista eläimellisistä aggressioista ovat molemmat elokuvat saaneet syntynsä.

Siis periaatteessa The Counselor on täydellinen sekasotku, mutta juuri sen takia viihdyinkin sen parissa niin hyvin. Sen suurin ongelma on kuitenkin, että se on paikoitellen tylsähkö ja se ei ole läheskään niin pimeä ja likainen kuin se haluaa olla. Sen tyylitelty dialogi ampuu myös pahasti ohi yhtä usein kuin se osuu ja uppoaa.

Ei The Counselor mikään No Country for Old Man ole, mutta ei se ole tarkoituskaan. Se on äärimmilleen viety karikatyyri amerikkalaisesta rikoselokuvasta tarkoituksella tai tarkoittamatta. Se on tervetullut outolintu syksyn syvälliseen ja moraaliseen elokuvasatoon. Brad Pitt todistaa myös jälleen kerran karismansa laajuuden aidon filmitähden tapaan. The Counselor on kyyninen kokemus, jossa elokuva mieluummin sylkee henkilöhahmojensa päälle kuin tuntee empatiaa. Siinä mielessä se on aika kunnioitettavasti koottu elokuva. 

***1/2

perjantai 8. marraskuuta 2013

The Canyons & This is the End: Kuinka Hollywood rakastaa itseään


Tänä kesänä sai ensi-iltansa kaksi elokuvaa, jotka havainnollistavat hyvin elokuvantekijöiden narsismin ja oman tuotoksensa/jätöksensä rakastamisen. Toinen on itsensä käsittämättömän vakavasti ottava The Canyons. Brett Easton Ellisin The Hillsiäkin paskempi tulkinta The Hills ilmiöstä. Toinen taas on Judd Aptown opetuslasten luoma oman nokkeluuden ylistyslaulu This is the End, joka itse asiassa on täysin kelpo komedia. Vaikkakin elokuvat ovat sisällöllisesti ja laadullisestikin täysin eri luokkaa, ovat ne silti teoksia, jotka ovat molemmat hyvin tietoisia omista tekijätiimeistään. Ne eivät siis elokuvina seiso omilla jaloillaan, vaan tukeutuvat vahvasti oletukseen, että katsoja tietää kuka naruja ohjailee.

The Canyons on syntynyt Brett Easton Ellisin väsyneeksi muuttuneesta vuodatuksesta ja Paul Schraderin vuosien varrella särmänsä menettäneistä aggressioista. Sen tarkoitus on osoittaa nykymaailman ja nykymaailman ihmisten kylmyys sekä nykyelokuvan kuolevaisuus. Näillä kahdella teemalla ei sinänsä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Kyseessä on lopulta hyvin vaatimaton B-elokuva, jota tekijät pitävät huomattavasti merkittävämpänä teoksena kuin mitä se todellisuudessa on. Muutama hylätty elokuvateatteri, Lindsay Lohan ja pornotähti pääosassa ei paranna tätä itsetarkoituksellista elokuvaa, joka lopulta keräsi enemmän kiinnostusta tekovaiheessa kuin valmiina tuotteena.

The Canyons on minimaalisella budjetilla toteutettu tyhjyysprojekti. Brett Easton Ellisin tuotanto kirjailijana on ollut harvinaisen terävää ja hän on taltioinut sivuilleen loistavasti 24/7 jatkuvan yksinäisyyden, jota turruttavat populaarikulttuuri ja huumausaineet. Päivät valuvat hukkaan, kun kaikki, niin ura kuin ihmissuhteetkin ovat menettäneet merkityksensä. Mutta Easton Ellisin kynä ei ole koskaan ollut yhtä tylsä kuin The Canyonsissä. Kohukirjailija kierrättää vanhaa materiaaliaan banaalimpana versiona, ilman yhtään yllätystä. Dialogi vaihtelee puuduttavasta idioottimaiseen ja kohtaukset ovat jatkuvasti ylipitkiä. Brett Easton Ellis ei ole Twitter-aikakaudella enää muuta kuin tyhjänpäiväinen provokaattori.

Paperilla Paul Schraderin ja Brett Easton Ellisin yhteistyö on herkullinen, mutta kenties elokuva olisi kerännyt oikean budjetin, jos The Canyonsin paperiversio olisi ollut edes keskinkertainen. Käsikirjoitus on suurin syypää elokuvan epäonnistumiseen, mutta ei Schraderin persoonaton ohjaus nosta elokuvan tasoa. Ennen kaikkea kohtausten rytmissä on usein ongelmia, joita olisi voinut korjata paremmalla leikkauksella. Näyttelijävalinnat taas ovat pelkkää provosoimista. Lindsay Lohanin markkina-arvo on romahtanut jo vuosia sitten, eikä The Canyons hänen uraansa pelasta.  Pornotähti James Dean on taas elokuvassa, jotta media kiinnostuisi kirjoittamaan enemmän à la ”porno on kaupallistunut/Hollywoodissa…”. Elokuvalla on kauhea halu pitää kovaa meteliä, ilman minkäänlaista tuoretta sisältöä. Se on lopulta itsekeskeinen pannukakku niin elokuvana kuin ilmiönäkin.

This is the End on taas aidosti kiinnostava ilmiö tähtikultista, jopa ehkä vähän vahingossa. Elokuva perustuu saman porukan vuonna 2007 tekemään lyhytelokuvaan, mutta harvinaisen paisutellusti. Vuosien aikana elokuvaan on lisätty sen ehdottomasti hauskin yksityiskohta; kaikki näyttelijät esiintyvät omana itsenään. Viimeisen vuosikymmenen aikana Judd Aptown elokuvat ovat esitelleet täysin omanlaistaan, vahvasti improvisaatioon perustuvaa komediaa. Samalla tähtikartalle on ilmestynyt tusinan verran uusia koomikoita, jotka kaikki osaavat aukoa päätä ja kertoa sladdi-vitsin. Yleensä näyttelijöiden roolihahmot ovat myös hyvin samanlaisia elokuvasta toiseen, piirtäen katsojalle kuvan, että näyttelijä = roolihahmo. This is the End tavallaan sulkee ympyrän antaen näyttelijöilleen filmografiansa kaltaiset roolihahmot omalla nimellään varustettuna.

Omaa tähtipersoonaa on harvoin käytetty/hyödynnetty yhtä suoraan kuin This is the Endissä. Orson Welles ja F for Fake on periaatteessa hyvä vertailukohta. Molemmat hyödyntävät tekijöidensä imagoa ja alleviivaavat niiden tavaramerkkejä. Harold and Kumar elokuvissa taas Neil Patrick Harris esittää itseään, mutta H&K:n huumeita kittaava ja naisia kaatava Neil Patrick Harris on hyvin kaukana oikeasta Neil Patrick Harrisista, johon itse asiassa otetaankin kantaa kaverusten jouluelokuvassa. Cameo-roolit ovat kuitenkin aina cameo-rooleja, eikä ne ole täysin verrattavissa siihen mitä Seth Rogen ja kaverukset ovat tehneet.

This is the End on ennen kaikkea hauska sen takia, että se kuvaa näiden pieniksi narsisteiksi kasvaneiden koomikoiden kaveruussuhdetta. Heidän kaveruussuhde taas kiinnostaa luultavasti juuri sen takia, että he ovat kuuluisia. Tietysti elokuva sisältää hauskoja vitsejä ja hyvää dialogia, mutta jotain harvinaisen kiinnostavaa ja hauskaa on katsoa, kun Danny McBride, Seth Rogen etc. naureskelevat James Francon munanimemiselle. Elokuva ylittää valkokankaan rajat ja muodostaa fiktion ja faktan luoman uuden todellisuuden. Se olisi sopiva päätepiste koomikoiden luomille hahmoille, mutta sitä se tuskin on. Itse elokuvaa voisi kuvata Judd Aptown The Thinginä, vaikkakin Aptow ei ohjaajanpallilla istu.

The Canyons ja This is the End eivät voisi olla erilaisempia elokuvia. Silti ne ovat syntyneet ajatuksesta, jossa ollaan tiedostettu tekijöiden oma merkitys tekijöinä. The Canyons edustaa ikävä kyllä itseään huijaavaa epäaitoa saarnaajaa, kun taas This is the End haluaa vain naurattaa muita omalla kustannuksellaan. Se on näiden elokuvien hiuksenhieno ja järkälemäinen ero.

The Canyons: 1/2
This is the End: ***+

lauantai 2. marraskuuta 2013

Filth - Bad Lieutenant - The Skunk of Edinburgh


Nyt tuli rehellinen kolaus tuntemattomasta. Irvin Welsh filmaus Filth on yksi vuoden kovimpia tapauksia. Se repii katsojan saman tien mukaansa härskillä huumorillaan ja tarjoaa tripin, joka sisältää niin ikuista ilonpitoa kuin jatkuvaa pahoinvointiakin. Sen jokaisesta kuvasta pystyy haistamaan krapulan, tupakansavun ja viskin. James McAvoy, näyttelijä, josta en ole sen koommin välittänyt koskaan, vetää tähän asti vuoden parhaimman roolisuorituksen viinaa ja kamaa kittaavana manipulaattorina, jonka jokainen liike on itsekäs liike. Bruce Robertson on läpeensä mätä etsivä, joka etsii vanhaa hyvää itseään ja selvittää samalla murhaa, joka ei rehellisyydessä kiinnosta ketään, ei itse elokuvaakaan.

Filth on elokuva, jossa Abel Ferreran Bad Lieutenant on sijoitettu Hunter S. Thompsonin universumiin ja päälle on ripoteltu Trainspottingia ja Shane Blackin käsikirjoituksia. Se kieltämättä varastaa paljon esikuviltaan, mutta tekee aineksista niin herkullisen coktailin, että ei se haittaa. Trainspottingin tapaan se leikittelee rytmeillä ja käyttää populaarimusiikki tehokkaasti hyödykseen. Abel Ferreralta Filth poimii nihilismin, mutta esikuvansa sijaan katsojalla ei ole tarvetta repiä ihoansa puhtaaksi. Fear & Loathing in Las Vegasista taas on varastettu hallusinaatioita aiheuttavat huumeet, mutta trippi muuttuu lopussa yllättävän pahaksi. Itse asiassa Filth on parhaimmillaan komediana ja kun moraalisesti arveluttavat käytöstavat lopulta katkaisevat päähenkilön kamelinselän, menettää Filthkin terävimmän kärkensä. On elokuvan kannalta ymmärrettävää että päähenkilöllä on oltava jokin kehityskaari, mutta se tavallaan väännetään vähän turhankin ankarasti rautalangasta.

Aiemmin tuntematon ohjaaja John S. Baird on ohjannut pirun hyvän elokuvan, joka ei pahemmin kalpene sen kuuluisimman Welsh filmatisoinnin rinnalla. Filth ei ehkä kaikilla taiteellisilla mittasuhteilla ole napakymppi, mutta en muista olisiko minulla tänä vuonna ollut yhtä hauskaa teatterissa, kun tämän törkyn kanssa. Vulgaaria kiroilua, ylenpalttista kaman kiskomista, perverssiä seksiä ja täydellistä moraalittomuutta. Taustalla piilee synkkiäkin aiheita, mutta näiden syntien kanssa on mukava viettää 96 minuuttia. Britit olivat aikoinaan loistavia tekemään Filthin kaltaisia elokuvia. Onneksi jotkut vielä kunnioittavat tuota vanhaa viinanhajuista perinnettä. Vietän mieluummin aikani Bruce Robertsonin ja malt-pullon kanssa, kuin kittaamassa tuoppeja World’s End porukan kanssa. Ihan kivoja nekin ovat, mutta on tässä deliriumissa, jotain paljon sähäkämpää. 

****+

torstai 31. lokakuuta 2013

Gravity - Avaruusseikkailu 2013


Muutama vuosi sitten Lars Von Trier kuvasi masennusta maailmanlopun kautta elokuvassaan Melancholia. Nyt Alfonso Cuarón on valinnut saman kaltaisen aiheen, mutta toteuttaa sen scifin ja toiminnan kautta. Gravity on vuoristorata-ajelu, joka vie teknisesti elokuvaa aivan uuteen suuntaan, mutta sisällöltään se on lopulta auttamattoman ohut ja jännityksenkaareltaan yllättävänkin perinteinen. Se on yhtä aikaa innovatiivinen ja kaavoihin kangistunut sekä mestarillinen että mukiinmenevä.

Gravity kuvaa Sandra Bullockin esittämän naisastronautti Ryanin selviytymistaistelua avaruudessa. Venäläinen satelliitti on räjähtänyt ja synnyttänyt 80 000 km/h syöksyvän romusateen, joka keskeyttää ikävästi amerikkalaisten operaation. Syntyy kauhuskenaario, jossa astronautit löytävät itsensä ajelehtimasta yksin avaruudessa ilman yhteyttä maahan pikavauhtia loppuvan hapen kanssa. Ryanin traaginen tausta on alunperin syössyt hänet avaruuden yksinäisyyteen, josta ainoastaan hän yksin pystyy ponnistamaan pois. Onko kyseessä oikea avaruus vai sängyn pohja, päättäköön katsoja itse. Itse visuaaliseen kokemukseen se ei kuitenkaan vaikuta ja sitä Gravity suurimmassa määrin onkin.

Ennen Gravityä olen törmännyt ainoastaan yhteen kohtaukseen, jossa olen todella ymmärtänyt 3D:n käytön. Se on Ang Leen Piin elämän alkupuolella, missä päähenkilön isä (muistaakseni) hyppää uima-altaaseen ja nauttii veden vapaudesta. Se on ainoa kerta, kun olen aidosti yllättynyt ja haukkonut henkeä. Hyvä rajaus on aiheuttaa aivoissani tuhat kertaa voimakkaamman reaktion kuin silmille lentävä vasara. Gravity kuitenkin lisää uskoani 3D:n mahdollisuuksiin. Se vie katsojan aivan uuteen ulottuvuuteen ja sen 3D:n yksityiskohtien tarkkuus on henkeäsalpaavaa. Samalla se on myös ensimmäinen elokuva, joka ymmärtää kuvan rajausta 3D:näkin. Se ottaa uudesta ulottuvuudesta kaiken irti ja se on vauhdikkaimpia toimintaelokuvia vuosiin.

Kuvauksesta vastaa Cuarónin vakiomies Emmannuel Lubezki, joka on viimeiset vuodet taltioinut Terrence Malickin rukousrunoja hyvässä ja pahassa (Tree of Life / To the Wonder). Jo mainitsemani mestarillisen 3D:n lisäksi, Lubezkille on annettava kiitosta kameran liikkeestä, joka on vähintäänkin yhtä merkittävä tekijä avaruuden illuusion luomisessa. Koskaan ennen ei ole kamera taltioinut yhtä hyvin painovoimattomuuden tilaa kuin tässä kyseisessä teoksessa. Kamera liikkuu ja leijuu vimmatulla vauhdilla, lähtien välillä täysin lapasesta. Jonkinlaista kamerabalettia se on, josta kiitos kuuluu myös ohjaajan visiolle ja perfektionismille. Huimaa, kuin miettii miten tarkkaan elokuvan jokainen otos on täytynyt suunnitella. Bullockin ja Clooneyn hyvistä roolisuorituksista huolimatta, Gravityn pääosassa on kamera.

Tässä piileekin elokuvan heikkous. Se on nykystandardeilla teknisesti niin monimutkainen opus, että kaikki muu jää vähän varjoon. Se yltää visuaalisena kokemuksen niin korkealle, että millään muulla ei kauheasti ole väliä. Sen tarina on tarkoituksella minimaalinen, koska kyseessä on nimenomaan tekninen harjoitus. Tuleekin ongelma miten arvostella tätä henkeäsalpaavaa trilleriä, jossa henkilöhahmot ovat kuitenkin paperinohuita. Henkilöhahmot ovat taas paperinohuita sen takia, että koko avaruusseikkailu on pelkkää symboliikkaa. Elokuvasta ei lopulta saa selkeää otetta ja tavallaan se on myös sen tarkoitus.

Ei Gravityä ole tarkoitettu pienille kankaille tai näytöille. Tosin, onko mitään elokuvaa? Se on seikkailu, jota ei ole ennen nähty. Se vie 3D elokuvaa oikeaan suuntaan. Se on Alfonso Cuarónin ja Emmanuel Lubezkin urotyö, joka toivottavasti herättää muitakin ottamaan oikeita riskejä. Paperilla arthouse-ohjaajan 105 milljoonan dollarin toiminnallinen tulkinta pohjalta  nousemisesta ei ole taloudellisesti lupaavin mahdollinen. Onneksi lippuluukut ovat vastanneet hyväksyvästi. Take a leap of faith.

****

perjantai 25. lokakuuta 2013

Mikä on Netflixille rajana?


Kun perinteinen televisio viihtyy turpakäräjillä, ainakin Suomessa, niin Netflixin kunnianhimoiset tavoitteet ja kasvu herättää ihailusta. Sen lisäksi, että palvelu on toimivuudeltaan erinomainen, on se myös ryminällä haastanut muut amerikkalaiset kaapelikanavat originaalin sisällön tuotannossa. Tämän vuoden voittomarssi alkoi House of Cardsilla ja jatkui Arrested Developmentin neljännellä tuotantokaudella, Hemlock Grovella, Orange is the New Blackilla ja Derekillä. Ei ne kaikki mitään mestariteoksia ole, mutta ei se haittaa. Trendi on hyvä ja tarjonta monipuolista.

Netflix on tällä hetkellä Suomessa itsessään jo itseisarvo ja uskon, että sen takia sarjat keräävät etenkin nuorten mielenkiinnon. Olen varma, että osaa sarjoista katsotaan sen takia, että ne ovat Netflixissä, eikä laadun takia. Itse asiassa olisin varmastikin lopettanut Eli Rothin Hemlock Groven katsomisen ensimmäiseen jaksoon, jos se olisi ollut perinteinen televisiotuotanto. Mielenkiinto uutta kilpailijaa kohtaan herätti ruokahaluni ja kulutin tämän kliseisen ja harvinaisen tökerön kauhusarjan pikaiseen tahtiin. Netflix on tällä hetkellä uutta ja trendikästä, ja sen takia sen uudet sarjat herättävät myös niin suurta mielenkiintoa. Ihmiset, jotka eivät aiemmin olleet binge-watchingin harrastajia, ovat yhtäkkiä hypänneet tähän junaan, koska se ”kuuluu ajan henkeen”.

House of Cards on David Fincherin luotsaama, alun perin brittiläiseen sarjaan perustuva, poliittinen trilleri, joka kieltämättä kierrättää 70-luvun elokuvien hahmoja ja tunnelmia häpeilemättä. Se ei yllä HBO:n tai AMC:n parhaimmistoon, mutta vakuuttavaa jälkeä se silti on etenkin Kevin Spaceyn osalta. Tuntuu kuitenkin siltä, että Netflixin sarjoja käsitellään kritiikin suhteen keskimääräistä hellemmällä kämmenellä. Netflix tuo itsessään lisäarvoa sisällölle ja sen takia sen sarjat ovatkin niin kova juttu.

Nyt Variety uutisoi (http://bit.ly/18E6Gca ), että Netflixin lähitulevaisuuden näkymissä ovat myös originaalit elokuvat. Vaikka tällä hetkellä Netflixin oma sisältö vastaa vain 10 % globaalista sisältöbudjetista, uskotaan sen osuuden kasvavan jatkuvasti. Netflixille on edelleenkin käyttäjäkunnan kasvattaminen ehdottomasti tärkein tehtävä, mutta omalla sisällöllään he ennen kaikkea alleviivaavat palvelunsa erityisyyttä - puhumattakaan word-of-mouthin lisäämisestä. House of Cards ja Orange is the New Black on parasta markkinointia Netflixille.

”Original Netflix Flick” on herkullinen idea, jota on mukava viedä mielessä ehkä liiankin pitkälle.

Netflixin sisällöstä vastaava Ted Sarandos paljastaa tulevaisuudesta, että ainakin omat dokumentit ovat suunnitelmissa. Vaikka fiktiivisistä elokuvista ei puhuta – ei niiden mahdollisuuksia myöskään kielletä. Huhujen mukaan (http://bit.ly/1aizzsQ ) Netflixin sarjojen kustannukset pyörivät neljän miljoonan dollarin paikkeilla per jakso. Nykyään vakuuttavia indie-tuotantoja saadaan aikaan pienemmälläkin panostuksella. Voisiko Netflix luoda oman” Movie of the  Week” perinteen? HBO tuo vuosittain omia elokuvia TV-ruudulle, mutta niitä usein vaivaa niiden oma kliseinen tyyli, niin aiheen kuin toteutuksenkin puolesta (unohdetaan hetkeksi Behind the Candelabra). Sen sijaan olisi herkullista saada palvelu, joka ottaisi riskejä aiheidensa puolesta ja antaisi ohjakset nuorien lahjakkuuksien käteen. Ei unohdeta, että Steven Spielbergkin aloitti uransa Movie of the Weekin kautta, näppärällä jännärillään Duel 70-luvun alussa. Voisiko Netflix toimia ponnistuslautana uusille lahjakkuuksille?

Vielä yksi ajatus, joka kiinnostaa ja pelottaa kirjoittajaa yhtä paljon. Netflix edustaa tulevaisuutta/nykyaikaa, jossa elokuvia voidaan nauttia missä vaan, miten vaan. Voisiko Netflix tuoda suuremman budjetin elokuvan suoraan palveluun? Kyseessä ei ehkä olisi taloudellinen sijoitus, mutta selkeä statement tulevaisuudesta. Ron Howardin Rush kustansi 38 miljoonaa dollaria eli keskimääräisen Netflixin oman TV-sarjan tuotantokauden verran. VOD-kulttuuri yhdysvalloissa porskuttaa hyvin – kysymys kuuluu, uskaltaisiko Netflix haastaa myös suuret ensi-illat?

torstai 24. lokakuuta 2013

Rush - Howardin hyvin kerrottu tarina


Myöhässä tulee seuraava kirjoitus ja vielä enemmän myöhässä seuraava arvostelu. Aina silloin tällöin, mutta ikävän harvoin kylläkin, innostun elokuvasta sen perinteisen tarinan ja tarinankerronnan takia. Se muistuttaa minua, mitä viihteellinen Hollywood elokuva voi parhaimmillaan olla. Tällaisia teoksia ovat viime vuosina olleet David O. Russelin The Fighter ja Ben Affelckin Argo, jotka ovat molemmat vakuuttaneet ja häikäisseet minut ammattitaidolla, jolla niiden tarinat ovat koottu ja esitetty. Ne kumpikin muistuttavat minua vanhan ajan Hollywood-elokuvasta, jolloin tarina itsessään vei katsojan mukanaan ja hyvien näyttelijöiden ja rautaisen ohjaajan ensisijainen rooli on palvella nimenomaan itse tarinankerrontaa.  Iloiseksi yllätykseksi nostan Ron Howardin Rushin näiden elokuvien joukkoon ja ainakin Argon rinnalle.

Rush kuvaa formulatähtien James Huntin ja Niki Laudan kasvua maailmanmestareiksi, keskittyen eniten vuoden 1976 kauteen, jolloin tapahtui myös Laudan traaginen onnettomuus. Vaikka elokuva viihtyykin vauhdin huumassa, se on ennen kaikkea elokuva kahdesta lähestymistavasta lajia ja menestystä kohtaan. Hunt edustaa vapaata sielua, joka nauttii elämästään ja on valmiina tiukan paikan tullen riskeeraamaan kaikkensa, jopa elämänsä voiton vuoksi. Lauda on taas analyyttinen ja laskelmoiva ammattilainen, joka omistautuu lajille 110%:sti tullakseen maailman parhaaksi formulakuskiksi, ottamatta kuitenkaan koskaan tyhmiä riskejä. Hunt on kaikkien rakastama viinaa litkivä playboy, kun taas Lauda on epäsosiaalinen ja eristäytynyt erakko. Samalla päähahmojensa kautta Howard kuvaa koko Formula 1:stä urheiluna, joka vaatii kuskeiltansa niin omistautumista ja strategiaa kuin myös uhkarohkeutta.

Vaikka lähtökohtaisesti Rush kertoo James Huntista, on se lopulta kertojanääntä myöten Niki Laudan elokuva. Sen sijaan, että Howard olisi voinut helposti luoda elokuvan kateudesta, hän kuvaakin itsensä ylittämistä ja vastustajan kunnioitusta. Hunt ei olisi ollut Hunt ilman Laudaa ja päinvastoin. Elokuva keskittyy kuvaamaan kilpailua ja kilpailuhenkisyyttä niin kokonaisvaltaisesti, että se välillä unohtaa hahmojen syvyyden. Hunt ja Lauda jäävät epäilemättä aavistuksen karikatyyrimäisiksi, mutta Chris Hemsworthin ja Daniel Brühlin roolisuoritukset pelastavat paljon. Marvelin Thor sopii täydellisesti englantilaisen naistenmiehen rooliin ja väitänkin, että Hemsworthin ”comic timing” on aikamme parasta. Pitemmän korren vie kuitenkin Daniel Brühl, joka tekee mahdottoman tehtävän ja kerää sympatiat puolelleen. Brühlin äänensävy taltioi täydellisesti omahyväisen kusipään ja epävarman yksinäisen suden roolin. Hyvin toimivat muutkin näyttelijät, mutta heille ei paljon tilaa jää näiden kahden mammutin rinnalla.

Kiitokset ansaitsee myös Peter Morganin käsikirjoitus, joka suoriutuu kunniakkaasti käsikirjoittajalle vaikeasta tehtävästä, jossa tarinaan pitäisi taltioida niin kilpailuita kuin kuluneita vuosiakin. Kliseisistä montaaseista ei tarvitse katsojan kauheasti kärsiä. Parhaat urheiluelokuvat eivät keskity liikaa itse urheiluun ja sen on Morgankin ymmärtänyt. Vaikkakin muutama vähän liian simppeli hahmon sympatisointi on sivuille päätynyt (toimittajan törkeä kysymys Laudan avioliitosta), on Rush silti pirun hyvin kirjoitettu tarina, joka voittaa mennen tullen edellisen Howard-Morgan ytheistyön Frost/Nixon.

Ron Howard ei ole koskaan herättänyt minussa suurta kunnioitusta ohjaajana. Hänen jälkensä on aina ollut vähän liian sentimentaalista ja viimeisen 10 vuoden tuotosten taso on ollut vähintäänkin arveluttavaa. Nyt kuitenkin Howard pystyy kohtalaisen pienellä budjetilla luomaan yhden vuoden viihdyttävimmistä elokuvista. Vaikka trailerit toivat mieleeni jonkinlaisen ”Instagram-elokuvan”, niin visuaalisesti Rush vakuutti minut tai ehkä tyylin vain tottui. Suuremmalla budjetilla Rushiin olisi kieltämättä saatu lisää hohtoa (ja extroja), mutta on hienoa, että alle 40 miljoonalla voidaan luoda Hollywoodissa vakuuttava autourheiluelokuva.

Rushissa on hyvä tarina, hyvät hahmot ja hyvä jännite. Ammattitaitoisella tiimillä on tuotettu perinteinen hyvä elokuva, jollaisia näkee ani harvoin nykyään. Rush on helposti lippunsa arvoinen ja toivon, että tämä pienehkö elokuva löytää tarpeeksi katsojia ja mainetta myös maailmalla. Ron Howardin filmografiassa Rush on ehdoton helmi.

****

perjantai 11. lokakuuta 2013

Leijonasydän - pohjoismaalaista suomalaista elokuvaa


Dome Karukoski on tällä hetkellä kaikkein korkeimmalla profiililla liitelevä suomalainen elokuvaohjaaja. Hän on alle kymmenessä vuodessa rakentanut taitavasti niin mainettansa kuin filmografiaansa, ja onkin nyt seuraavaksi matkalla kansainvälisen projektin pariin. Sinänsä arvostettavaa, sillä Karukosken elokuvat ovat tarinoiltaan kuitenkin aika pieniä ja suomalaisia, jotta ne herättäisivät suurempaa huomiota maailmalla. Sen sijaan Leijonasydämessä ohjaaja Karukoski ja käsikirjoittaja/tuottaja Bardy ovat löytäneet herkullisen lähtökohdan tarinalle, joka myös eittämättä helpottaa elokuvan myyntiä ulkomaille. Elokuvan juoni, konsepti tai idea, miksi sitä nyt haluaa kutsua, on niin yksinkertainen, että sen pystyy selittämään yhdellä lauseella ja silti kuulija ymmärtää tulevan draaman ja konfliktien aallon. Leijonasydän kertoo siis tarinan valkoisen isänmaan puolesta taistelevasta natsista, joka rakastuu naiseen, jolla on aiemmasta suhteesta lapsi tummaihoisen miehen kanssa.

Ensimmäiseksi on mainittava, että Karukosken lähestymistapa tarinaan on hyvä. Leijonasydän on samaan aikaan koskettava ja todella hauska. Sen elokuvakerronnallinen ote on lähempänä ruotsalaisia kanssaveljiä kuin suomalaisia. Elokuva liikkuu nopeasti, mutta silti se pysyy hämmästyttävän hyvin kasassa. Vakavista aiheista rakentuva elokuva ei tunnu missään vaiheessa raskaalta, sillä Karukoski onnistuu paketoimaan koko paketin sellaisella lämminhenkisyydellä. Välillä ohjaaja vie kuitenkin tarinaa ehkä liikaakin komedian suuntaan, ottaen huomioon, että lopulta elokuva haluaa ja ansaitsee sen, että se otetaan vakavasti.

Bardyn käsikirjoitus ansaitsee kiitoksensa etenkin koko tarinan ideasta, sekä dialogista. Usein törmään kotimaisissa elokuvissa tilanteeseen, jossa vieroksun hahmojen puhetta. Näin ei ole leijonasydämessä. Kiitos kuulu Bardyn lisäksi näyttelijöille, etenkin Peter Franzénille ja tulokas Ysufa Sidibehille, joiden kemiat toimivat täydellisesti yhteen. Karukosken elokuva joko elää tai kuolee päänäyttelijöidensä käsissä ja voin taata, että se kyllä elää. Kritiikkiä joutuu kuitenkin antamaan Leijonasydämen perisuomalaisesta synnistä, jossa usein on tapana hakea melankolisia kohtaloita melankolisuuden vuoksi. Vaikka Bardyn käsikirjoitus on ehyt kokonaisuus, se silti tykkää paikoitellen ampua yli, etenkin lopussa. Vaikuttavuutta ei aina tarvitse hakea aseilla ja verellä.

Leijonansydän on myös liian lyhyt elokuva – syytös, jota harvoin esitän. Elokuvan keskiössä on Peter Franzénin Tepon henkinen kasvu, mutta kasvu tapahtuu liian nopeasti. Jotta elokuva olisi oikeasti onnistunut luonnekuvaus, se tarvitsi varsinkin ensimmäiselle puolelle tunnille lisää lihaa luiden päälle. Vaikka Karukoski ottaa aiheen puolesta huomattavia riskejä, hän pelaa Franzénin hahmon liian varmasti. Teposta ei lopulta esitetä oikein muuta rumaa kuin rasistiset tatuoinnit.

Leijonasydän on hyvää tahtova elokuva, joka ottaa kantaa niin rasismiin, koulukiusaamiseen kuin väkivallan kierteeseenkin. Osa voi sanoa, että se ampuu liian moneen suuntaan, mutta itseäni se ei päässyt kauheasti häiritsemään. Se on Dome Karukosken uran tähänastisesti paras elokuva ja uskon, että se tulee menestymään festivaalikierroksellaan. Ei se ehkä nouse Shane Meadowsin This is Englandin tai Susanne Bierin Koston tasolle, joiden cocktail se on. Leijonasydän on silti ehdottomasti hyvä elokuva ja konseptitasolla taas ehdoton edistysaskel kotimaisessa elokuvassa. Hyvä idea kantaa pitkälle, kansainväliseen menestykseen asti.

***1/2