Muutama vuosi sitten Lars Von Trier kuvasi masennusta
maailmanlopun kautta elokuvassaan Melancholia. Nyt Alfonso Cuarón on valinnut
saman kaltaisen aiheen, mutta toteuttaa sen scifin ja toiminnan kautta. Gravity
on vuoristorata-ajelu, joka vie teknisesti elokuvaa aivan uuteen suuntaan,
mutta sisällöltään se on lopulta auttamattoman ohut ja jännityksenkaareltaan
yllättävänkin perinteinen. Se on yhtä aikaa innovatiivinen ja kaavoihin
kangistunut sekä mestarillinen että mukiinmenevä.
Gravity kuvaa Sandra Bullockin esittämän naisastronautti
Ryanin selviytymistaistelua avaruudessa. Venäläinen satelliitti on räjähtänyt
ja synnyttänyt 80 000 km/h syöksyvän romusateen, joka keskeyttää ikävästi
amerikkalaisten operaation. Syntyy kauhuskenaario, jossa astronautit löytävät
itsensä ajelehtimasta yksin avaruudessa ilman yhteyttä maahan pikavauhtia
loppuvan hapen kanssa. Ryanin traaginen tausta on alunperin syössyt hänet
avaruuden yksinäisyyteen, josta ainoastaan hän yksin pystyy ponnistamaan pois.
Onko kyseessä oikea avaruus vai sängyn pohja, päättäköön katsoja itse. Itse
visuaaliseen kokemukseen se ei kuitenkaan vaikuta ja sitä Gravity suurimmassa
määrin onkin.
Ennen Gravityä olen törmännyt ainoastaan yhteen kohtaukseen,
jossa olen todella ymmärtänyt 3D:n käytön. Se on Ang Leen Piin elämän
alkupuolella, missä päähenkilön isä (muistaakseni) hyppää uima-altaaseen ja
nauttii veden vapaudesta. Se on ainoa kerta, kun olen aidosti yllättynyt ja
haukkonut henkeä. Hyvä rajaus on aiheuttaa aivoissani tuhat kertaa
voimakkaamman reaktion kuin silmille lentävä vasara. Gravity kuitenkin lisää
uskoani 3D:n mahdollisuuksiin. Se vie katsojan aivan uuteen ulottuvuuteen ja
sen 3D:n yksityiskohtien tarkkuus on henkeäsalpaavaa. Samalla se on myös
ensimmäinen elokuva, joka ymmärtää kuvan rajausta 3D:näkin. Se ottaa uudesta
ulottuvuudesta kaiken irti ja se on vauhdikkaimpia toimintaelokuvia vuosiin.
Kuvauksesta vastaa Cuarónin vakiomies Emmannuel Lubezki,
joka on viimeiset vuodet taltioinut Terrence Malickin rukousrunoja hyvässä ja
pahassa (Tree of Life / To the Wonder). Jo mainitsemani mestarillisen 3D:n
lisäksi, Lubezkille on annettava kiitosta kameran liikkeestä, joka on
vähintäänkin yhtä merkittävä tekijä avaruuden illuusion luomisessa. Koskaan
ennen ei ole kamera taltioinut yhtä hyvin painovoimattomuuden tilaa kuin tässä
kyseisessä teoksessa. Kamera liikkuu ja leijuu vimmatulla vauhdilla, lähtien
välillä täysin lapasesta. Jonkinlaista kamerabalettia se on, josta kiitos
kuuluu myös ohjaajan visiolle ja perfektionismille. Huimaa, kuin miettii miten
tarkkaan elokuvan jokainen otos on täytynyt suunnitella. Bullockin ja Clooneyn
hyvistä roolisuorituksista huolimatta, Gravityn pääosassa on kamera.
Tässä piileekin elokuvan heikkous. Se on nykystandardeilla
teknisesti niin monimutkainen opus, että kaikki muu jää vähän varjoon. Se yltää
visuaalisena kokemuksen niin korkealle, että millään muulla ei kauheasti ole
väliä. Sen tarina on tarkoituksella minimaalinen, koska kyseessä on nimenomaan
tekninen harjoitus. Tuleekin ongelma miten arvostella tätä henkeäsalpaavaa
trilleriä, jossa henkilöhahmot ovat kuitenkin paperinohuita. Henkilöhahmot ovat
taas paperinohuita sen takia, että koko avaruusseikkailu on pelkkää
symboliikkaa. Elokuvasta ei lopulta saa selkeää otetta ja tavallaan se on myös
sen tarkoitus.
Ei Gravityä ole tarkoitettu pienille kankaille tai
näytöille. Tosin, onko mitään elokuvaa? Se on seikkailu, jota ei ole ennen
nähty. Se vie 3D elokuvaa oikeaan suuntaan. Se on Alfonso Cuarónin ja Emmanuel
Lubezkin urotyö, joka toivottavasti herättää muitakin ottamaan oikeita riskejä.
Paperilla arthouse-ohjaajan 105 milljoonan dollarin toiminnallinen tulkinta
pohjalta nousemisesta ei ole
taloudellisesti lupaavin mahdollinen. Onneksi lippuluukut ovat vastanneet
hyväksyvästi. Take a leap of faith.
****
****
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti