Kulutin viime viikkojen aikana liki 10 tuntia HBO:n
tuottaman The Newsroomin toisen tuotantokauden parissa ja kaikesta
ärsyyntymisestäni huolimatta, jatkoin systemaattisesti jaksosta toiseen,
kyseenalaistamatta ajankäyttöäni. The Newsroom on samaan aikaan uskomattoman
viihdyttävästi rakennettu, erinomaisilla näyttelijäsuorituksilla koristeltu,
keskimääräistä amerikkalaista TV-ohjelmaa huomattavasti älykkäämpi sarja ja
samalla katsojaa hävyttömästi aliarvioiva, romanttisen komedioiden kliseitä
kierrättävä, käsikirjoittaja-luoja Sorkinin narsistinen oman brändinsä
pöhöttynyt irvikuva. Minun on yksinkertaisesti pakko päästää jonnekin höyryjä,
sillä niin lopulta ärsyttävän laskelmoidusta kokonaisuudesta on kyse, että
hävettää myöntää, että salaa pidän The Newsroomista.
Aaron Sorkin on mestarillinen käsikirjoittaja, jonka
nokkelasti populaarikulttuuria hyödyntävä dialogi on nopeaa ja napakkaa.
Kunnian Miehissä Sorkin todisti jo pystyvänsä kirjoittamaan sopivaa tekstiä
mitä karismaattisimpien näyttelijöiden suihin ref. Jack Nicholson. Sen jälkeen
mies löysi paikkansa televisiosta jolloin syntyivät sarjat Sports Night, West
Wing ja Studio 60. West Winghän
monien mielestä on edelleenkin Sorkinin helmi ja harva sarja kuvaakin amerikkalaista
yhteiskuntaa yhtä etevästi. Sorkin on intellektuelli ja hän tekee sen kyllä
selväksi käsikirjoituksissaan, jossa usein halveksitaan vähemmän
oppineita.
Television kultakauden jälkeen Sorkin siirtyi Hollywoodin,
jossa syntyikin lopulta kaksi mestariteosta. Charlie Wilsonin sota oli
paperilla täydellinen elokuva hybridillään Nichols+Sorkin, mutta kankaalle
päätyi yllättävän laimea ja tylppä satiiri. Sen sijaan The Social Network yltää
ehkä aikakautensa parhaimmaksi ajankuvaksi ja Sorkinin kynä on harvoin ollut
yhtä terävä. Fincherin mestariteos on start-up trilleri kunnianhimosta ja
valtataisteluista, joka pääsee lentoon nimenomaan Sorkinin dialogin kautta:
”A million dollars
isn’t cool. You know what’s cool? A billion dollars.”
Harvoin yksi lause onnistuu taltioimaan ajan hengen yhtä
hyvin. 20 vuoden aikana Gordon Gekkon miljoonat ovat muuttuneet Zuckerbergin
miljardeiksi ja mittatilauspuvut yliopistohuppareiksi. Kriitikoiden ylistyksestä huolimatta
The Social Network on jäänyt ansaitsemaansa arvostusta pienemmäksi elokuvaksi.
Vuotta myöhemmin Sorkinilla oli sormensa pelissä elokuvassa
Moneyball, joka mielestäni kuuluu myös viime vuosien aliarvostetuimpiin
helmiin. Suurin kiitos kuuluu ehkä Bennet Millerille, joka lopulta vuosien
studiolimbon jälkeen onnistui tuomaan tarinan valkokankaalle, mutta Sorkinin
dialogilla oli myös merkittävä rooli elokuvan onnistumisessa.
Sorkinin käsikirjoitukset, kertoivat ne mistä tahansa, ovat
aina tunnistettavissa. Sen takia Sorkin on itsessään elokuvien ja TV-sarjojen
oma genre. The Newsroom kuitenkin todistaa sen, että liiallinen ”sorkinismien”
käyttö kääntyy lopulta itseään vastaan. Ehkä The Social Networkin ja
Moneyballin mestarillisuus piilee nimenomaan Fincherin ja Millerin
ymmärryksessä hillitä Sorkin-kulmaa tai ehkä Sorkin on parhaimmillaan tilanteissa,
joissa hänellä ei ole täydellistä vapautta. Joka tapauksessa, nyt on aika
keskustella Sorkinin viimeisimmästä luomuksesta, The Newsroomista.
The Newsroom käynnisti tarinansa vimmalla ja sen ensimmäiset
minuutit ovat televisiohistorian parhaimpia. Jeff Danielsin esittämä TV-ankkuri
Will McAvoy kyllästyy nokkelien vitsien veivaamisen ja avautuu oikein olan
takaa, kun nuori opiskelija kysyy miksi Yhdysvallat on maailman paras valtio.
”Not the greatest country in the world” on rohkea piikki Sorkinin kynästä, joka
kuitenkin menettää teränsä nopeasti. MacKenzie McHalen paperin jatke ”but it
can be” on tyypillinen The Newsroomin synti, jonka takia sarja ei koskaan ole
mielipiteissään niin rohkea kun se haluaa olla tai edes väittää olevansa. Jos
ette ole sarjaan tutustunut, niin ohessa ne kuuluisat mainonnassakin
tehokkaasti hyödynnetyt ensiminuutit:
The Newsroom siis kuvaa uutistoimituksen arkea hyödyntäen
oikeita historiallisia tapahtumia. Se on rakkauskirje aidolle journalismille ja
se haluaa näyttää 2010-luvun hektisen tahdin tiedonkeruussa ja toimituksessa.
Jeff Daniels on Will McAvoyna sanojensa takana seisova kriittinen patriootti.
Hän on myös televisiolle harvinaislaatuinen hahmo, oikeudenmukainen ja älykäs
republikaani, jonka ajankohtaisuuksiin liittyvät mielipiteet ovat kylläkin
lähempänä demokraatteja. Samalla McAvoy on myös tyypillinen The Newsroomin
päätös kumartaa jokaiseen suuntaan. Ymmärrän kyllä, että markkinatalouteen,
oikeudenmukaisuuteen ja kohtuullisuuteen uskova republikaani on hahmo, jota ei
niin kauheasti liberaalissa viihde-mediassa esitetä, mutta kun Sorkinin uusin
sarja on täynnä samanlaisia selkeän kannanoton kierteitä. Sarja, joka niin
vahvasti levittää sanomaa vaikuttamisesta, on itse vaikuttajana harvinaisen
nössö.
Ensimmäinen tuotantokausi The Newsroomissa oli mielestäni
vielä tasoltaan hyvä. Sen kuvaus Bin Ladenin tappamisesta oli myös
kulttuurisesta näkökulmasta mielenkiintoinen. Sarja onnistui samaan aikaan
kritisoimaan Yhdysvaltoja ja olemaan yltiöpatrioottinen, joka sinälläänkin
kuvastaa hyvin amerikkalaista yhteiskuntaa ja ajattelutapaa.
The Newsroom myös rakastaa omia henkilöhahmojaan. Jokainen
uutistoimituksessa työskentelevä ihminen on arjen salattu sankari, joka uhraa
oman elämänsä uutisten vuoksi. Sarja maalaa kuvaa, jossa ihmisen älykkyys ja
hyvyys (kyllä) mitataan hänen omistautumisessaan ajankohtaisille asioille.
Uutiset ja ajankohtaisten asioiden ymmärtäminen ovat tärkeitä, mutta The
Newsroomissa ne ovat ihmisen arvon tärkein mitta. Saattaisin, jopa hyväksyä vielä
tämän kaiken yksiulotteisen omien mielipiteidensä rakastelemisen, ellei The
Newsroom sitten samalla ymppäisi sarjaan käsittämättömän määrän
parisuhdedraamaa ja romanttisten komedioiden kliimakseja. Synti, johon sarja
sortuu etenkin toisella tuotantokaudella.
Sarja, joka halveksii avoimesti hölmöä viihdettä, rakentuu
pääosin hölmön viihteen juonenkäänteistä. Hahmot, jotka halveksivat
Sinkkuelämää sarjaa, voisivat yhtä hyvin olla sarjan henkilöhahmoja. The Newsroom osoittautuukin lopulta
harvinaisen falskiksi sarjaksi, joka hämää katsojaa Sorkinin luodinnopealla
dialogilla. Etenkin toisella tuotantokaudella koko uutisten rooli on olla vain
taustapaikka kliseisille draamoille. Viimeisen jakson viimeiset minuutit
ovatkin sietämätöntä huttua, mutta samalla ehkä rehellisintä The Newsroomia…
Syytetyn aitioon on myös nostettava Dev Patelin Neal Sampat,
jonka ainoa tehtävä sarjassa on nostaa kymmenen minuutin välein dialogiin
sosiaalinen media ja Twitter. Totta kai Twitter kuuluu uutistoimituksen arkeen,
mutta kun The Newsroom käyttää sitä yhtä luontevasti kuin YLE. Kaikki tuntuu
vaan niin laskelmoidulta ja ripotellulta. Erinäiset Internet-sivut esiintyvät
sarjassa yhtä luontevasti kuin ne esiintyy isovanhempiemme arjessa. Uuden
teknologian hyödyntäminen elokuvien ja TV-sarjojen juonessa on edelleen haaste
Hollywoodille.
The Newsroom uusittiin kolmannelle kaudelle ja ikävä kyllä,
aion katsoa ainakin ensimmäisen jakson. Syynä on se, että kaikesta
epäaitoudesta ja laskelmoinnista huolimatta The Newsroom on taidokkaasti tehty
sarja, jossa Sorkinin dialogi edelleen viehättää ja Jeff Danielsin suu on sille
hyvä lähde. Sorkinkin dialogi on lopulta kaksiteräinen miekka. Se on
todellisuudessa kaukana realistisesta puheesta, jonka takia kaikki tapahtuukin
jossain Sorkinin omassa universumissa. Sitä on nautinto kuunnella, mutta
samalla se vieraannuttaa katsojan kaikesta muusta. Jokainen henkilöhahmo on
harvinaisen itsetietoinen omasta nokkeluudestaan ja se helposti koituu hahmon
köyhyydeksi. Mark Zuckerberg saattaakin lopulta olla kaikkein ehein Sorkin
luomus, joka tulee ilmi viimeistään The Social Networkin viimeisessä lauseessa:
”You’re not an asshole
Mark. You’re just trying so hard to be.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti