Onko Game of Thronesissa raiskattu yhden kerran liikaa?

Oletteko kuulleet väitteen "televisio on haastanut elokuvan"? Varmasti olette, sillä sitä keskustelua käytiin taas viimeksi huhtikuun alussa, kun kaikkien ruuduille saapui Game of Thronesin viides tuotantokausi. R.R. Martinin fantasiakirjoihin perustuva ja HBO:n tuottama eepos on tuotantokausi tuotantokauden jälkeen rikkonut ennätyksiä niin kaapelissa kuin piraattikopionakin. Sarjasta on tullut pakkokatsottavaa kaikille, jotka haluavat olla edes jotenkin perillä populaarikulttuurista. Ajankohtainen musiikki on jo pirstaloitunut oman alalajinsa kanaviin, mutta televisiota on onneksi vielä helppo seurata kunhan omistaa HBO Go:n / Nordicin, eikö totta?

Television suhteen pätee muutama universaali totuus. Uusin niistä on, että ilman Game of Thronesia ei ole tarvetta televisiolle tai vastaavalle kanava-applikaatiolle. "En katso televisiota, katson Game of Thronesia (ennen tunnettu HBO:na)". Game of Thronesin seuraaminen ei ole televisiota, vaan hyvinvointivaltion Maslow'n tarvehierarkian täyttämistä. Joka viikko puhelimemme, tablettimme ja koneemme täyttyvät uusimpaan jaksoon perustuvista memeistä ja FB feedimme pursuaa tykkäämiemme "uutisjulkaisuiden" uusimman GoT jakson analyyseistä. Osataksemme lukea sosiaalista media tai virtuaalista puskaradiota, on meidän tiedettävä mitä on tapahtunut GoT:ssä.

Game of Thrones on televisiosarjaksi puettu klikkaushuorailu, mutta siitä myöhemmin.

Oletteko kuulleet väitteen "nykynuoriso on täysin turmeltunutta"? Olen kuullut sen niin nykyisen kuin omankin ikäpolven kohdalla. Lisäksi olen nähnyt sen kirjoitettuna niin 1800-luvun kuin myös antiikin kreikan teksteissä. Suhtaudun TV:n orkestroimaan elokuvan kuolemaan samalla mentaliteetilla kuin nykynuorison turmeltuneisuuteen. Se on viiden sekunnin tulkinta, nopea esteettinen vilkaisu todellisuudesta. Siinä keskitytään ainoastaan omaan, juuri sen hetkiseen todellisuuteen. Elokuvan on pitänyt kuolla myös Lostin, Sopranosin, Frendien ja Miami Vicen aikana. Uskoakseni television piti myös murhata elokuvat 50-luvulla, kun se yleistyi amerikkalaisissa olohuoneissa. Makuhuoneeseen päästyään se saattoi tappaa seksin, mutta ei elokuvaa.

Televisio ja elokuva ovat todellisuudessa edelleen kaksi eri asiaa. Jos television olisi pitänyt hävittää elokuvat, niin musiikkivideoiden olisi pitänyt tehdä sama TV-sarjoille. Televisiosarjojen kuluttaminen on itsessään muuttunut DVD-aikakauden myötä (ns. binge-watching) ja se on tehnyt sarjoista jaksokeskeisyyden sijaan tuotantokausikeskeisiä. Silti ihmisillä on rajallinen määrä aikaa ja sen takia episodimaisia rikossarjoja ja sit-comeja tullaan jatkossakin tekemään. Kenelläkään ei ole aikaa, eikä kestävyyttä katsoa kaikkia vähänkään hehkutettuja tuotantokausia, puhumattakaan siitä kliseekäsikirjasta, josta monet ns. laatusarjat ovat nykyään koottu.

Elokuvien ja televisiosarjojen tulevaisuuden sanelee teknologisen kehityksen tuomat uudet kulutustottumukset. Toisiaan ne eivät kannibalisoi. Niitä kuitenkin uhkaa kaikki muu "viihde", joka näytöistä nykyään löytyy -  hieman samaan tapaan kuin peliteollisuus 90-luvulla, mutta sekin vaati aktivoitumista käyttäjältä. Kaikista vaarallisinta uusissa näytöissä on niiden kyky ylläpitää kohdehenkilön passiivista olotilaa. Ihmiset tulevat käymään elokuvissa ja katsomaan sarjoja tulevaisuudessakin, mutta jos osan vapaa-ajasta syö epäjohdonmukainen ja passiivinen näytön räpläily, syö se myös välttämättömästi elokuviin ja sarjoihin käytettyä aikaa. Jos taas tuotteen kulutus tippuu edes 15%, on sillä suuret vaikutukset alalle.

Rajojen rikkominen kuuluu taiteeseen ja viihteeseen. Rajojen rikkominen on myös halvinta markkinointia. Sen takia elokuvista on tullut vuosien saatossa väkivaltaisempia ja televisioon on päässyt entistä enemmän alastomuutta. Jokaisen Bonnie & Clyden rinnalle on syntynyt myöhemmin Sinkkuelämää. Silti on olemassa tiettyjä väkivallan ja seksin rajoja, jotka ylittävät keskivertokuluttajan sietokyvyn. Gaspar Noe ei tehnyt kassamagneettia Irreversiblellä eikä varmasti tule tekemään uudella Lovellakaan. Silti Game of Thrones on hämmästyttävällä tavalla tehnyt väkivallasta koko kansan viihdettä.


The Sopranos oli lopulta hidastempoinen ja psykologisesti tarkkanäköinen aikuistendraama. Sen sijaan Game of Thronesin fantasiateema houkuttelee kaiken ikäisiä ja se ilmestyy aikakaudella, jolla nukkumaanmenoaika ei merkitse mitään. GoT:n edellisellä tuotantokaudella oli kaksinkamppailu, joka päätyi siihen, että toinen puristaa peukalonsa niin syvälle toisen silmiin, että ne räjähtävät. Se on graafisin kohtaus, jota olen koskaan nähnyt TV:ssä. Siitä tuli yksi klassikkoshokki lisää sarjan vyönsolkeen.

Sen sijaan GoT:n viimeisimmän jakson loppu on ollut liikaa osalle amerikkalaisesta katsojakunnasta. Siinä, lähes koko sarjan äärimmäistä julmuutta kokenut Sansa Stark raiskataan. Kohtaus on erittäin epämiellyttävä. Kohu sen sijaan on kummallinen useasta syystä. Ensinnäkin GoT:ssa on tietenkin näytetty jo lukemattomia kertoja aiemminkin julmuuksia. Päitä on katkottu, silmiä puhkaistu, on suoritettu kastraatioita ja lisäksi on myös esitetty ennestäänkin päähenkilöiden raiskauksia. Ensimmäisessä tuotantokaudessa myöhempien tuotantokausien myötä merkittäväksi henkilöksi kasvava Daenerys myydään suurelle sotapäällikölle Drogolle, joka myöhemmin raiskaa hänet. Ottaen huomioon kuinka henkilöistä tulee myöhemmin rakastavaiset, on tämä äärimmäisen paljon häiritsevämpi juonenkäänne moraalisesta näkökulmasta.

Game of Thrones on jo viiden tuotantokauden ajan luottanut siihen, että se heittää katsojan eteen tasaisin väliajoin väkivaltaisen kuoleman tai muuta vastaavaa törkyä. Sen takia on koomista, että vasta nyt Amerikassa on noustu twitter-barrikadeille sarjan uusinta käännettä vastaan. Game of Thrones elää juonenkäänteistänsä ja ilman niitä se olisi piinaavan pitkäveteistä linnakeskustelua. Sen tavoitteena on kahden kolmen viikoin välein heiluttaa kunnolla pakkaa ja synnyttää viidentoista minuutin tähtihetki jakson käänteelle. Se on tämän hetken sosiaalisesti seuratuin ja jaetuin sarja, mutta sen sisältö on lähempänä keltaista lehteä kuin kirjaa.

Sen takia minua usein häritsee GoT:n vertaaminen HBO:n aiempiin mestariteoksiin The Sopranos ja The Wire. GoT:n yksittäiset jaksot eivät seiso omilla jaloillaan, vaan ne kuuluvat suurempaan, varsin pöhöttyneeseen kokonaisuuteen. Sopranosin, Wiren ja Mad Menin tuotantokausista nousee esiin aina muutama ylitse muiden jakso, GoT:sta nousee muutama ylitse muiden kohtaus. Suurin ero on siis, että GoT ei tee suurta henkilödraamaa, vaan se tasaisin väliajoin stimuloi katsojan tuntemaan väkivallan kautta joko kauhua tai tyytyväisyyttä. Ei katsojia kiinnosta koko tunnin tapahtumat, vaan ne lyhyet aggressiot, jotka maalaavat näytöt keskiajan brutaaliudella.

Game of Thronesin kutsuminen elokuvaakin suuremmaksi TV:ksi on karmaiseva yksinkertaistaminen. Elokuvan lailla se pyrkii rikkomaan rajoja, mutta se liima ns. money-shottien ympärillä ei perustele kokonaisuutta. Esimerkiksi Nicholas Winding Refnin elokuvat ovat täynnä vahvaa väkivaltaista purkausta, joka pursuaa tasaisesti katsojan silmille. Ne kuvaavat ohjaajansa mielenmaisemaa, jota välillä täytyy helpottaa aggressioiden kautta. Sen sijaan Game of Thrones käyttää väkivaltaa pelkästään viihteen ja markkinoinnin puolesta. Sen käsikirjoitus sisältää tarkoin harkittuja lööppejä ja klikkejä, joilla viihdytetään yleisöä. Se on 2010-luvun gladiaattoriviihdettä, jossa katsojat vaativat verta, kostoa ja tyydytystä.

Game of Thrones on nykyaikaisen television tuotteena hävyttömän onnistunut. Se on ainoa käsikirjoitettu sarja, joka onnistuu luomaan live-lähetyksen odotuksen ja jännityksen tunteen. Sen arvioiminen jonain muuna kuin aikakautensa populaarikulttuurin tuotteena on silti puhdasta paisuttelua. Kiinnostavaa nähdä luopuvatko amerikkalaiset loukkaantuneet katsojat sunnuntai-illan viihteestänsä vai rikkoiko Game of Thrones jälleen yhden rajan onnistuneesti? Siihen kertovat vastauksen ensi viikolla ne perinteiset verkkojulkaisut.

Aaron Sorkinin suuri kupla: The Newsroom

Kulutin viime viikkojen aikana liki 10 tuntia HBO:n tuottaman The Newsroomin toisen tuotantokauden parissa ja kaikesta ärsyyntymisestäni huolimatta, jatkoin systemaattisesti jaksosta toiseen, kyseenalaistamatta ajankäyttöäni. The Newsroom on samaan aikaan uskomattoman viihdyttävästi rakennettu, erinomaisilla näyttelijäsuorituksilla koristeltu, keskimääräistä amerikkalaista TV-ohjelmaa huomattavasti älykkäämpi sarja ja samalla katsojaa hävyttömästi aliarvioiva, romanttisen komedioiden kliseitä kierrättävä, käsikirjoittaja-luoja Sorkinin narsistinen oman brändinsä pöhöttynyt irvikuva. Minun on yksinkertaisesti pakko päästää jonnekin höyryjä, sillä niin lopulta ärsyttävän laskelmoidusta kokonaisuudesta on kyse, että hävettää myöntää, että salaa pidän The Newsroomista.

Aaron Sorkin on mestarillinen käsikirjoittaja, jonka nokkelasti populaarikulttuuria hyödyntävä dialogi on nopeaa ja napakkaa. Kunnian Miehissä Sorkin todisti jo pystyvänsä kirjoittamaan sopivaa tekstiä mitä karismaattisimpien näyttelijöiden suihin ref. Jack Nicholson. Sen jälkeen mies löysi paikkansa televisiosta jolloin syntyivät sarjat Sports Night, West Wing ja Studio 60.  West Winghän monien mielestä on edelleenkin Sorkinin helmi ja harva sarja kuvaakin amerikkalaista yhteiskuntaa yhtä etevästi. Sorkin on intellektuelli ja hän tekee sen kyllä selväksi käsikirjoituksissaan, jossa usein halveksitaan vähemmän oppineita. 

Television kultakauden jälkeen Sorkin siirtyi Hollywoodin, jossa syntyikin lopulta kaksi mestariteosta. Charlie Wilsonin sota oli paperilla täydellinen elokuva hybridillään Nichols+Sorkin, mutta kankaalle päätyi yllättävän laimea ja tylppä satiiri. Sen sijaan The Social Network yltää ehkä aikakautensa parhaimmaksi ajankuvaksi ja Sorkinin kynä on harvoin ollut yhtä terävä. Fincherin mestariteos on start-up trilleri kunnianhimosta ja valtataisteluista, joka pääsee lentoon nimenomaan Sorkinin dialogin kautta:

”A million dollars isn’t cool. You know what’s cool? A billion dollars.”

Harvoin yksi lause onnistuu taltioimaan ajan hengen yhtä hyvin. 20 vuoden aikana Gordon Gekkon miljoonat ovat muuttuneet Zuckerbergin miljardeiksi ja mittatilauspuvut yliopistohuppareiksi.  Kriitikoiden ylistyksestä huolimatta The Social Network on jäänyt ansaitsemaansa arvostusta pienemmäksi elokuvaksi.

Vuotta myöhemmin Sorkinilla oli sormensa pelissä elokuvassa Moneyball, joka mielestäni kuuluu myös viime vuosien aliarvostetuimpiin helmiin. Suurin kiitos kuuluu ehkä Bennet Millerille, joka lopulta vuosien studiolimbon jälkeen onnistui tuomaan tarinan valkokankaalle, mutta Sorkinin dialogilla oli myös merkittävä rooli elokuvan onnistumisessa.

Sorkinin käsikirjoitukset, kertoivat ne mistä tahansa, ovat aina tunnistettavissa. Sen takia Sorkin on itsessään elokuvien ja TV-sarjojen oma genre. The Newsroom kuitenkin todistaa sen, että liiallinen ”sorkinismien” käyttö kääntyy lopulta itseään vastaan. Ehkä The Social Networkin ja Moneyballin mestarillisuus piilee nimenomaan Fincherin ja Millerin ymmärryksessä hillitä Sorkin-kulmaa tai ehkä Sorkin on parhaimmillaan tilanteissa, joissa hänellä ei ole täydellistä vapautta. Joka tapauksessa, nyt on aika keskustella Sorkinin viimeisimmästä luomuksesta, The Newsroomista.

The Newsroom käynnisti tarinansa vimmalla ja sen ensimmäiset minuutit ovat televisiohistorian parhaimpia. Jeff Danielsin esittämä TV-ankkuri Will McAvoy kyllästyy nokkelien vitsien veivaamisen ja avautuu oikein olan takaa, kun nuori opiskelija kysyy miksi Yhdysvallat on maailman paras valtio. ”Not the greatest country in the world” on rohkea piikki Sorkinin kynästä, joka kuitenkin menettää teränsä nopeasti. MacKenzie McHalen paperin jatke ”but it can be” on tyypillinen The Newsroomin synti, jonka takia sarja ei koskaan ole mielipiteissään niin rohkea kun se haluaa olla tai edes väittää olevansa. Jos ette ole sarjaan tutustunut, niin ohessa ne kuuluisat mainonnassakin tehokkaasti hyödynnetyt ensiminuutit:

The Newsroom siis kuvaa uutistoimituksen arkea hyödyntäen oikeita historiallisia tapahtumia. Se on rakkauskirje aidolle journalismille ja se haluaa näyttää 2010-luvun hektisen tahdin tiedonkeruussa ja toimituksessa. Jeff Daniels on Will McAvoyna sanojensa takana seisova kriittinen patriootti. Hän on myös televisiolle harvinaislaatuinen hahmo, oikeudenmukainen ja älykäs republikaani, jonka ajankohtaisuuksiin liittyvät mielipiteet ovat kylläkin lähempänä demokraatteja. Samalla McAvoy on myös tyypillinen The Newsroomin päätös kumartaa jokaiseen suuntaan. Ymmärrän kyllä, että markkinatalouteen, oikeudenmukaisuuteen ja kohtuullisuuteen uskova republikaani on hahmo, jota ei niin kauheasti liberaalissa viihde-mediassa esitetä, mutta kun Sorkinin uusin sarja on täynnä samanlaisia selkeän kannanoton kierteitä. Sarja, joka niin vahvasti levittää sanomaa vaikuttamisesta, on itse vaikuttajana harvinaisen nössö.

Ensimmäinen tuotantokausi The Newsroomissa oli mielestäni vielä tasoltaan hyvä. Sen kuvaus Bin Ladenin tappamisesta oli myös kulttuurisesta näkökulmasta mielenkiintoinen. Sarja onnistui samaan aikaan kritisoimaan Yhdysvaltoja ja olemaan yltiöpatrioottinen, joka sinälläänkin kuvastaa hyvin amerikkalaista yhteiskuntaa ja ajattelutapaa.

The Newsroom myös rakastaa omia henkilöhahmojaan. Jokainen uutistoimituksessa työskentelevä ihminen on arjen salattu sankari, joka uhraa oman elämänsä uutisten vuoksi. Sarja maalaa kuvaa, jossa ihmisen älykkyys ja hyvyys (kyllä) mitataan hänen omistautumisessaan ajankohtaisille asioille. Uutiset ja ajankohtaisten asioiden ymmärtäminen ovat tärkeitä, mutta The Newsroomissa ne ovat ihmisen arvon tärkein mitta. Saattaisin, jopa hyväksyä vielä tämän kaiken yksiulotteisen omien mielipiteidensä rakastelemisen, ellei The Newsroom sitten samalla ymppäisi sarjaan käsittämättömän määrän parisuhdedraamaa ja romanttisten komedioiden kliimakseja. Synti, johon sarja sortuu etenkin toisella tuotantokaudella.

Sarja, joka halveksii avoimesti hölmöä viihdettä, rakentuu pääosin hölmön viihteen juonenkäänteistä. Hahmot, jotka halveksivat Sinkkuelämää sarjaa, voisivat yhtä hyvin olla sarjan henkilöhahmoja.  The Newsroom osoittautuukin lopulta harvinaisen falskiksi sarjaksi, joka hämää katsojaa Sorkinin luodinnopealla dialogilla. Etenkin toisella tuotantokaudella koko uutisten rooli on olla vain taustapaikka kliseisille draamoille. Viimeisen jakson viimeiset minuutit ovatkin sietämätöntä huttua, mutta samalla ehkä rehellisintä The Newsroomia…

Syytetyn aitioon on myös nostettava Dev Patelin Neal Sampat, jonka ainoa tehtävä sarjassa on nostaa kymmenen minuutin välein dialogiin sosiaalinen media ja Twitter. Totta kai Twitter kuuluu uutistoimituksen arkeen, mutta kun The Newsroom käyttää sitä yhtä luontevasti kuin YLE. Kaikki tuntuu vaan niin laskelmoidulta ja ripotellulta. Erinäiset Internet-sivut esiintyvät sarjassa yhtä luontevasti kuin ne esiintyy isovanhempiemme arjessa. Uuden teknologian hyödyntäminen elokuvien ja TV-sarjojen juonessa on edelleen haaste Hollywoodille.

The Newsroom uusittiin kolmannelle kaudelle ja ikävä kyllä, aion katsoa ainakin ensimmäisen jakson. Syynä on se, että kaikesta epäaitoudesta ja laskelmoinnista huolimatta The Newsroom on taidokkaasti tehty sarja, jossa Sorkinin dialogi edelleen viehättää ja Jeff Danielsin suu on sille hyvä lähde. Sorkinkin dialogi on lopulta kaksiteräinen miekka. Se on todellisuudessa kaukana realistisesta puheesta, jonka takia kaikki tapahtuukin jossain Sorkinin omassa universumissa. Sitä on nautinto kuunnella, mutta samalla se vieraannuttaa katsojan kaikesta muusta. Jokainen henkilöhahmo on harvinaisen itsetietoinen omasta nokkeluudestaan ja se helposti koituu hahmon köyhyydeksi. Mark Zuckerberg saattaakin lopulta olla kaikkein ehein Sorkin luomus, joka tulee ilmi viimeistään The Social Networkin viimeisessä lauseessa:

”You’re not an asshole Mark. You’re just trying so hard to be.”