Onko Game of Thronesissa raiskattu yhden kerran liikaa?

Oletteko kuulleet väitteen "televisio on haastanut elokuvan"? Varmasti olette, sillä sitä keskustelua käytiin taas viimeksi huhtikuun alussa, kun kaikkien ruuduille saapui Game of Thronesin viides tuotantokausi. R.R. Martinin fantasiakirjoihin perustuva ja HBO:n tuottama eepos on tuotantokausi tuotantokauden jälkeen rikkonut ennätyksiä niin kaapelissa kuin piraattikopionakin. Sarjasta on tullut pakkokatsottavaa kaikille, jotka haluavat olla edes jotenkin perillä populaarikulttuurista. Ajankohtainen musiikki on jo pirstaloitunut oman alalajinsa kanaviin, mutta televisiota on onneksi vielä helppo seurata kunhan omistaa HBO Go:n / Nordicin, eikö totta?

Television suhteen pätee muutama universaali totuus. Uusin niistä on, että ilman Game of Thronesia ei ole tarvetta televisiolle tai vastaavalle kanava-applikaatiolle. "En katso televisiota, katson Game of Thronesia (ennen tunnettu HBO:na)". Game of Thronesin seuraaminen ei ole televisiota, vaan hyvinvointivaltion Maslow'n tarvehierarkian täyttämistä. Joka viikko puhelimemme, tablettimme ja koneemme täyttyvät uusimpaan jaksoon perustuvista memeistä ja FB feedimme pursuaa tykkäämiemme "uutisjulkaisuiden" uusimman GoT jakson analyyseistä. Osataksemme lukea sosiaalista media tai virtuaalista puskaradiota, on meidän tiedettävä mitä on tapahtunut GoT:ssä.

Game of Thrones on televisiosarjaksi puettu klikkaushuorailu, mutta siitä myöhemmin.

Oletteko kuulleet väitteen "nykynuoriso on täysin turmeltunutta"? Olen kuullut sen niin nykyisen kuin omankin ikäpolven kohdalla. Lisäksi olen nähnyt sen kirjoitettuna niin 1800-luvun kuin myös antiikin kreikan teksteissä. Suhtaudun TV:n orkestroimaan elokuvan kuolemaan samalla mentaliteetilla kuin nykynuorison turmeltuneisuuteen. Se on viiden sekunnin tulkinta, nopea esteettinen vilkaisu todellisuudesta. Siinä keskitytään ainoastaan omaan, juuri sen hetkiseen todellisuuteen. Elokuvan on pitänyt kuolla myös Lostin, Sopranosin, Frendien ja Miami Vicen aikana. Uskoakseni television piti myös murhata elokuvat 50-luvulla, kun se yleistyi amerikkalaisissa olohuoneissa. Makuhuoneeseen päästyään se saattoi tappaa seksin, mutta ei elokuvaa.

Televisio ja elokuva ovat todellisuudessa edelleen kaksi eri asiaa. Jos television olisi pitänyt hävittää elokuvat, niin musiikkivideoiden olisi pitänyt tehdä sama TV-sarjoille. Televisiosarjojen kuluttaminen on itsessään muuttunut DVD-aikakauden myötä (ns. binge-watching) ja se on tehnyt sarjoista jaksokeskeisyyden sijaan tuotantokausikeskeisiä. Silti ihmisillä on rajallinen määrä aikaa ja sen takia episodimaisia rikossarjoja ja sit-comeja tullaan jatkossakin tekemään. Kenelläkään ei ole aikaa, eikä kestävyyttä katsoa kaikkia vähänkään hehkutettuja tuotantokausia, puhumattakaan siitä kliseekäsikirjasta, josta monet ns. laatusarjat ovat nykyään koottu.

Elokuvien ja televisiosarjojen tulevaisuuden sanelee teknologisen kehityksen tuomat uudet kulutustottumukset. Toisiaan ne eivät kannibalisoi. Niitä kuitenkin uhkaa kaikki muu "viihde", joka näytöistä nykyään löytyy -  hieman samaan tapaan kuin peliteollisuus 90-luvulla, mutta sekin vaati aktivoitumista käyttäjältä. Kaikista vaarallisinta uusissa näytöissä on niiden kyky ylläpitää kohdehenkilön passiivista olotilaa. Ihmiset tulevat käymään elokuvissa ja katsomaan sarjoja tulevaisuudessakin, mutta jos osan vapaa-ajasta syö epäjohdonmukainen ja passiivinen näytön räpläily, syö se myös välttämättömästi elokuviin ja sarjoihin käytettyä aikaa. Jos taas tuotteen kulutus tippuu edes 15%, on sillä suuret vaikutukset alalle.

Rajojen rikkominen kuuluu taiteeseen ja viihteeseen. Rajojen rikkominen on myös halvinta markkinointia. Sen takia elokuvista on tullut vuosien saatossa väkivaltaisempia ja televisioon on päässyt entistä enemmän alastomuutta. Jokaisen Bonnie & Clyden rinnalle on syntynyt myöhemmin Sinkkuelämää. Silti on olemassa tiettyjä väkivallan ja seksin rajoja, jotka ylittävät keskivertokuluttajan sietokyvyn. Gaspar Noe ei tehnyt kassamagneettia Irreversiblellä eikä varmasti tule tekemään uudella Lovellakaan. Silti Game of Thrones on hämmästyttävällä tavalla tehnyt väkivallasta koko kansan viihdettä.


The Sopranos oli lopulta hidastempoinen ja psykologisesti tarkkanäköinen aikuistendraama. Sen sijaan Game of Thronesin fantasiateema houkuttelee kaiken ikäisiä ja se ilmestyy aikakaudella, jolla nukkumaanmenoaika ei merkitse mitään. GoT:n edellisellä tuotantokaudella oli kaksinkamppailu, joka päätyi siihen, että toinen puristaa peukalonsa niin syvälle toisen silmiin, että ne räjähtävät. Se on graafisin kohtaus, jota olen koskaan nähnyt TV:ssä. Siitä tuli yksi klassikkoshokki lisää sarjan vyönsolkeen.

Sen sijaan GoT:n viimeisimmän jakson loppu on ollut liikaa osalle amerikkalaisesta katsojakunnasta. Siinä, lähes koko sarjan äärimmäistä julmuutta kokenut Sansa Stark raiskataan. Kohtaus on erittäin epämiellyttävä. Kohu sen sijaan on kummallinen useasta syystä. Ensinnäkin GoT:ssa on tietenkin näytetty jo lukemattomia kertoja aiemminkin julmuuksia. Päitä on katkottu, silmiä puhkaistu, on suoritettu kastraatioita ja lisäksi on myös esitetty ennestäänkin päähenkilöiden raiskauksia. Ensimmäisessä tuotantokaudessa myöhempien tuotantokausien myötä merkittäväksi henkilöksi kasvava Daenerys myydään suurelle sotapäällikölle Drogolle, joka myöhemmin raiskaa hänet. Ottaen huomioon kuinka henkilöistä tulee myöhemmin rakastavaiset, on tämä äärimmäisen paljon häiritsevämpi juonenkäänne moraalisesta näkökulmasta.

Game of Thrones on jo viiden tuotantokauden ajan luottanut siihen, että se heittää katsojan eteen tasaisin väliajoin väkivaltaisen kuoleman tai muuta vastaavaa törkyä. Sen takia on koomista, että vasta nyt Amerikassa on noustu twitter-barrikadeille sarjan uusinta käännettä vastaan. Game of Thrones elää juonenkäänteistänsä ja ilman niitä se olisi piinaavan pitkäveteistä linnakeskustelua. Sen tavoitteena on kahden kolmen viikoin välein heiluttaa kunnolla pakkaa ja synnyttää viidentoista minuutin tähtihetki jakson käänteelle. Se on tämän hetken sosiaalisesti seuratuin ja jaetuin sarja, mutta sen sisältö on lähempänä keltaista lehteä kuin kirjaa.

Sen takia minua usein häritsee GoT:n vertaaminen HBO:n aiempiin mestariteoksiin The Sopranos ja The Wire. GoT:n yksittäiset jaksot eivät seiso omilla jaloillaan, vaan ne kuuluvat suurempaan, varsin pöhöttyneeseen kokonaisuuteen. Sopranosin, Wiren ja Mad Menin tuotantokausista nousee esiin aina muutama ylitse muiden jakso, GoT:sta nousee muutama ylitse muiden kohtaus. Suurin ero on siis, että GoT ei tee suurta henkilödraamaa, vaan se tasaisin väliajoin stimuloi katsojan tuntemaan väkivallan kautta joko kauhua tai tyytyväisyyttä. Ei katsojia kiinnosta koko tunnin tapahtumat, vaan ne lyhyet aggressiot, jotka maalaavat näytöt keskiajan brutaaliudella.

Game of Thronesin kutsuminen elokuvaakin suuremmaksi TV:ksi on karmaiseva yksinkertaistaminen. Elokuvan lailla se pyrkii rikkomaan rajoja, mutta se liima ns. money-shottien ympärillä ei perustele kokonaisuutta. Esimerkiksi Nicholas Winding Refnin elokuvat ovat täynnä vahvaa väkivaltaista purkausta, joka pursuaa tasaisesti katsojan silmille. Ne kuvaavat ohjaajansa mielenmaisemaa, jota välillä täytyy helpottaa aggressioiden kautta. Sen sijaan Game of Thrones käyttää väkivaltaa pelkästään viihteen ja markkinoinnin puolesta. Sen käsikirjoitus sisältää tarkoin harkittuja lööppejä ja klikkejä, joilla viihdytetään yleisöä. Se on 2010-luvun gladiaattoriviihdettä, jossa katsojat vaativat verta, kostoa ja tyydytystä.

Game of Thrones on nykyaikaisen television tuotteena hävyttömän onnistunut. Se on ainoa käsikirjoitettu sarja, joka onnistuu luomaan live-lähetyksen odotuksen ja jännityksen tunteen. Sen arvioiminen jonain muuna kuin aikakautensa populaarikulttuurin tuotteena on silti puhdasta paisuttelua. Kiinnostavaa nähdä luopuvatko amerikkalaiset loukkaantuneet katsojat sunnuntai-illan viihteestänsä vai rikkoiko Game of Thrones jälleen yhden rajan onnistuneesti? Siihen kertovat vastauksen ensi viikolla ne perinteiset verkkojulkaisut.

Netflix kasvaa, elokuva muuttuu

Netflix on viime aikoina repinyt palstatilaa samalla mitalla kuin aikoinaan julkistaessaan suunnitelmat House of Cardsille. Omatuotantoiset TV-sarjat ja dokumentit saavat komeaa jatkoa, kun videovuokrauksesta lähtenyt alan innovaattori lisää ruokalistalleen nyt myös kokoillan fiktiiviset elokuvat. Alkuviikosta ilmoitettiin kuinka Weinsteinen tuottama jatko-osa vuosikymmenentakaiselle wuxia-klasikkolle Crouching Tiger, Hidden Dragon saa ensi-iltansa samanaikaisesti IMAX-kankailla, sekä Netflixin verkkopalvelussa. Nyt taas yhtiö on ilmoittanut kuinka he ovat solmineet neljän elokuvan sopimuksen suvantovaihetta potevan Adam Sanderin kanssa. Uutiset ovat kova isku perinteisille elokuvateatteriketjuille, jotka ovat jo pitkään yrittäneet kontrolloida multiplatform ensi-iltoja (esim. The Tower Heist). Sen sijaan sopimuksen osapuolille ne tuovat taloudellista riskittömyyttä. Silti loppukädessä kaikista kovimman hinnan saattaa maksaa itse elokuva. Se on entistä kovemmassa paineessa, kun studiot johtavat sitä numeroiden kautta ja uudet teknologiset ratkaisut taas ajavat sitä lähemmäs televisiota. Ennen kuin tätä väitettä sen enempää, niin ohessa muutama totuus:

• Adam Sandler operoi ajantuhlaus-bisneksessä (molemmissa merkityksissä)
• Adam Sandler on parhaimmillaan elokuvissa
• Netflix operoi ajantuhlaus-bisneksessä
• Netflix on parhaimmillaan markkinoinnissa
• Elokuvan kulutuksen kasvu ei ole yhtä kuin elokuvan kasvu

Adam Sandlerin ura on ollut jo pitkään laskussa. Viime vuosien hittien (Grown Ups) ohella on tullut eteen suurenevissa määrin myös floppeja. Syitä on monia. 2000-luvun lapset ovat kasvaneet aikuisiksi, perinteinen romanttinen komedia on tehnyt kuolemaa jo vuosikymmenen ajan ja miehen elokuvien jo valmiiksi alhainen taso on laskenut entisestään. En kuitenkaan halua olla se jäykkäniskainen kriitikon paskiainen, joka välttää Sandlerin leffoja kuin läski lapsi salaattia. Sandler teki 90-luvulla kaksi komdia-klassikkoa; Billy Maddison ja Happy Gilmore. En uskalla taata niiden laatua enää, mutta muistan nauttineeni niistä vielä yllättävän myöhäänkin 2000-luvulla. Ns. tyhmien komedioiden jälkeen Sandler iski kultasuoneen Wedding Singerin kanssa ja paletti alkoikin olla kasassa. Sandlerin leffat edustivat Amerikassa niin suosittua koko perheen Underdog-kaavaa. Yksinkertainen ja sympaattinen kaveri kasvaa aikuiseksi ja valloittaa ihmisten sydämet. Formaatti toimi yllättävänkin pitkään, ottaen huomioon, että tarinankaari edusti menneisyyttä.

Sandler osaa olla myös vakava näyttelijä, mutta hän omistautuu sille satunnaisesti. Hän näytti uutta puoltaan, ensiksi Paul Thomas Andersonin pastelliproosassa Pucnh Drunk Love ja myöhemmin elokuvissa Reign Over Me, Spanglish ja Funny People. Funny People on muuten elokuva, joka katosi varkain, sillä se on osoittautunut Aptow'n ainoaksi elokuvaksi, joka edelleen toimii. Tänä vuonna on taas luvassa vakavampia rooleja, kun Sandler esittää pääosaa Thomas McCartheyn fantasiasävytteisessä indie-draamassa The Cobbler, sekä sivuosaa Jason Reitmanin some-analyysissä Men, Women and Children. Sandler on näytellyt niin pitkään samaa hahmoa, joten siitä poikkeava roolityö on aina mielenkiintoinen. 

Sandler on silti aina Sandler. Hänen vakavatkin elokuvat ovat vahvasti komediallisia ja ennen kaikkea budjeteiltaan ja katsojatavoitteiltaan pienempiä. Edelleen voi luottaa, että kun julisteessa lukee Sandler, niin elokuva noudattaa tuttua kaavaa, eivätkä vitsit pääse ainakaan yllättämään älykkyydellä. 2010-luvun Sandler-elokuvat ovat piirun verran korkeammalla kuin teinikomedioiden straight-to-VOD/BR/DVD jatko-osat. Se on myös kostautunut miehen maineelle ja lippuluukkuvetovoimalle, joka on vain varjo siitä mitä se 2000-luvun alkuvuosina oli. Sen takia Netflix on yllättävänkin yllätyksetön veto. 

Sandler elokuvat eivät tavoita taivasta, eivätkä edes puskan ylintä oksaa. Ne ovat "viihdettä", silloin kun viihde on ajan tappamista. Niihin ei tarvitse keskittyä. Ei ehkä edes pidäkään. Netflix julkaisi juuri tutkimuksen, joka paljassti kuinka keskimääräinen asiakas kuluttaa n. 1,5 tuntia elokuvaa päivässä. Kuluttaminen on oikea sana, koska kyseessä täytyy olla passiivinen katsominen. Se myös kuvasta hyvin sitä, kuinka Netflix on omimassa television roolia päivittäisenä viihdetulvana. Tavalliset ihmiset eivät katso yhtä elokuvaa päivässä, mutta he katsovat useita tunteja televisiota. Tälle alueelle on Netflix laajentumassa kovaa vauhtia. Se on ymmärrettävää, mutta se on myös vaarallista. Se kertoo 2000-luvun uudesta elintavasta, jossa liikkuva kuva on taustamelua, johon ei koskaan keskitytä 100 prosenttisesti. Keskitytäänkö enää mihinkään, sitä en tiedä. Televisiot, videonauhurit, dvd-soittimet, puhelimet ja tabletit ovat kaikki välineitä, jotka ovat auttaneet meitä katsomaan enemmän kuvaa. Samalla ne ovat kuitenkin tehneet kuvasta kulutustuotteen, jopa kertakäyttötuotteen. Siihen eivät ole kuitenkaan elokuvantekijät koskaan halunneet teoksensa joutuvan.

Ajatus elokuvasta on katoamassa. Nykyään on syytä luokitella elokuva, musiikkivideot, mainokset ym. samaan kategoriaan. Ne ovat kaikki visuaalista tykitystä, informaatiotulvaa, jotka täyttävät arkemme tyhjät hetket. En tuomitse tätä kaikkea. Uskon, että musiikkivideo ja mainos voi olla yhtä ansioitunut kuin elokuvakin. Sen sijaan haluan painottaa, että itse elokuvasta on katoamassa tai jopa kadonnut sen erityisyys. Elokuva elää niille, jotka siitä ovat kiinnostuneita, mutta sen asema on romahtamaisillaan. Jos kukaan ei keskity, miksi tuotteen edes pitäisi olla viimeistelty? 

Ihmisen keskittymiskyky liikkuvaa kuvaa kohtaan on pienentynyt. Youtube-aikakausi on luonut tarpeen klikata ja vaihtaa. Samaan tapaan, kun televisio kertoi meille, että elokuvan voi keskeyttää mainoksia varten, niin tietokoneet ovat näyttäneet mallia kuinka useita asioita voidaan katsoa samaan aikaan. 

Se on ihan OK, että kaikki eivät katso elokuvia samalla silmällä. Sama pätee kaikkeen taidemuotoon maalauksista musiikkiin. Ikävä kyllä yksittäinen elokuva maksaa ja vaatii enemmän panostusta kuin yksittäinen maalaus. Se tuo elokuvalle taloudelliset paineet ja sen takia elokuvan on miellytettävä mahdollisimman monia ihmisiä (periaatteessa siis). 

Olen jo ehtinyt ajautumaan raiteilta. Todellisuudessa Netflix on tuonut paljon elokuvalle, mutta samalla se luo käyttäytymiskulttuuria, joka alentaa itse tuotteen arvoa. Elokuvasta on tullut buffet-tuote. Leffa-Rax, jossa kannattaa syödä vaikka elämän tylsyyteen ja tyhjyyteen. Miten meidän taas kuuluisi tulkita IMAX-kokeilu? No se myy ajatusta, jossa elokuva on joko huvipuisto tai televisio. Elokuvan tarkoitus on siis toimia vuoristoratana tai ajantappoaseena. Ei kovin mairittelevaa elokuvalle.  

Ylöspäin katsova jätti - peliteollisuus ja elokuvat

Eilen huomioni nappasi kaksi uutista, johon en voi olla takertumatta. Torstainen, rakkautta ja anarkiaa hulabaloota edeltävä, kirjoitukseni käsittelee yllättäen peliteollisuutta.

GTA V saapui hyllyille ja takoi dollareita siihen tahtiin, että on turha puhua peliteollisuudesta enää minkäänlaisena elokuvateollisuuden haastajana. Peliteollisuus on jo aikoja sitten ohittanut elokuvat. GTA V ensimmäisen päivän myynti oli yli 800 miljoonaa dollaria (lähde: http://collider.com/grand-theft-auto-5-record-sales-800-million/). Kyseessä on uskomaton luku, johon en usko yhdenkään elokuvan päässeen ensi-iltaviikonloppuna. Tietenkin hinnat ovat täysin erilaiset, mutta kun katsoo valmistuskustannuksia, tekee mieli tehdä vertailuja. GTA V budjetti on tietävästi ollut 240 miljoonaa dollaria, Avatarin budjetti on ainakin imdb:n tietojen mukaan samoissa luvuissa (joidenkin huhujen mukaan huomattavasti enemmän). Avatarhan lopulta painoi seteleitä yli 2 miljardia lippuluukuilla ja, kun mukaan lasketaan vielä kotimarkkinat, kohoaa tulos vielä huomattavasti korkeammalle.  GTA V:llä on siis vielä matkaa Cameronin epookkiin, mutta selvää on, että peliteollisuus on astumassa samanlaiselle kentälle elokuvateollisuuden kanssa, jossä tuote kulutetaan heti ensi-illassa.

Pelit ja elokuvat ovat kulkeneet jo pitkään käsikädessä ja GTA  sarjakin on luonut maailmansa rikoselokuvien pohjalta, hyödyntäen genren jokaista alalajia tehtävissään, hahmoissaan ja tarinassaan. Pelit ovat rikkoneet kuvan ja katsojan välistä etäisyyttä, tarjoten katsojalle mahdollisuuden tai ainakin näennäisen mahdollisuuden osallistua tarinaan. Pelien hahmot ovat myös omineet Hollywood-tähtien ulkonäköä, ääntä ja asennetta, vieden pelaajan jopa matkalle menneisyyteen. Pelit tarjoavat katsojalle mahdollisuuden osallistua tapahtumiin, mutta hiljalleen ne pyrkivät myös luomaan katsojalle elokuvan tasoista draamaa ja tunnetilojen vuoristorataa.

Quantic Dream studion David Cage avasikin tulevaisuutta puheessaan Bafta Gamesissa, Lontoossa. Tulevaisuuden pelit voivat käyttää narratiivisena pohjanaan erilaisten ohjaajien algoritmeja (lähde: http://www.polygon.com/2013/9/13/4723206/the-future-of-game-narratives-will-be-designed-with-scorcese). Pelit voivat siis paremmin mukailla kuuluisien ohjaajien tyylejä ja tarinanrakenteita, vieden pelaajan paremmin sisään lempiohjaajiensa maailmaan. Sinällään herkullinen ajatus, mutta todellisuudessa kyseessähän on ajatusmalli, jossa ohjaajan teokset rakentuvat hänen omista kliseistään. Eikö parhaimmat ohjaajat nimenomaan pysty yllättämään katsojansa aina uudestaan ja uudestaan. Tavallaan tällainen algoritmi vain alleviivaa nykyistä todellisuutta, jossa pelit vain kopioivat elokuvan maailmaa sen sijaan, että loisivat uutta. Jotta peliteollisuus joskus pystyy haastamaan elokuvan sisällöllisellä tasolla, on sen kyettävä luomaan, jotain täysin uutta. Sen on hyödynnettävä formaatin tarjoamia uniikkeja ominaisuuksia ja käytettävä niitä ennenäkemättömällä tavalla.

En ole mikään kova pelaaja, mutta mielelläni viettäisin aikaa Scorsesen pelimaailmassa. Loppujen lopuksi kuitenkin tällainen pastissien tekeminen ei vie alaa eteenpäin. Se tavallaan vahvistaa nykyistä elokuvan isännän asemaa pelien suhteen. Elokuvat luovat katsojalle halun, jota pelit sitten pyrkivät hyödyntämään. Peliteollisuus kaipaa etenkin tarinankerronnallisia luovia viemään formaattia eteenpäin. Tällä hetkellä peliteollisuus haastaa vahvasti elokuvan viihdekäyttöä. Olisi kiinnostava nähdä voiko peliteollisuus haastaa elokuvan myös sisältönsä puolesta?