keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Fury: Kaunista kuvaa ruumiista ja raajoista

Sota on rujoa ja rumaa. Eletään huhtikuuta 1945 ja Saksa on ajettu kulmaan oman maansa rajojen sisäpuolella, mutta kuten raivotautinen rakki - se ei luovuta, vaan iskee verisillä hampaillaan kaikkeen mikä ympärillä liikkuu. Don "Wardaddy" Collier (Brad Pitt) on pitänyt lupauksestansa kiinni aina sodan viime hetkille asti. Kukaan Fury-tankin miehistöstä ei saa kuolla, mutta toisin käy, kun sakemannit osuvat ja puolet apukuskin naamasta leviää pitkin tankin seiniä. Apukuskin korvaajaksi nimetään konekirjoittajaksi koulutettu, taistelukentällä täysin avuton pojankloppi Norman Ellison (Logan Lerman), joka kokemattomuutensa takia ei ole vaaraksi pelkästään itselleen, vaan koko Fury-tankin miehistölle. Sodan viimeisinä päivinä ei ole enää tilaa toivolle. Kaikki sodasta tähän asti selvinneet tietävät, että ihminen on eläin ihmiselle. Tapa tai tule tapetuksi on leikin nimi.

Ohjaaja-käsikirjoittaja David Ayer on ensimmäistä kertaa siirtynyt pois mukavuusalueeltaan Los Angelesin slummeista, mutta luottaa edelleen vahvaan maskuliiniseen elokuvaan. Sota on monilla tavoin johdonmukainen jatke poliisi-gangsta tarinoille. Ayer on aina kuvannut elokuvissaan miesten välistä ystävyyttä ja miehen psyykettä. Debyytti-elokuva Harsh Times keskittyi Christian Balen näyttelemän sotaveteraanin ongelmiin orientoitua takaisin tasapainoisempaan maailmaan, kun taas ohjaajan paras elokuva End of Watch kertoi kahdesta poliisista, joiden kohtaloa sinetöi sokea kunnianhimo. Ayerin elokuvien henkilöhahmot eivät ole nykyajan gladiaattoreja, mutta he haluavat kovasti olla sellaisia. Macho-kulttuuri muovaa vahvasti käyttäytymistä ja Furyn Norman on mahdollisesti ensimmäinen Ayer-hahmo, jolla ei ole tarvetta pullistella egoaan väkivallalla (ainakaan aluksi).

Olisi houkuttelevaa kutsua David Ayeria nykyajan Sam Peckinpahiksi, mutta vertaus ei täysin pidä paikkaansa. Vaikka molemmat ohjaajat tekevät elokuviaan ennen kaikkea miehille (vuonna 2014 varmaankin kielletty asia sanoa), on heidän maailmankuvissaan lopulta selkeä ero. Kuten Furykin todistaa, Ayerissa on aimo annos sentimentaalisuutta, kun taas Peckinpah edustaa puhdasta kyynisyyttä. Ayerin miehiä ohjaa lopulta aina jokin ideologia. Vaikka kunnioituksesta, sankaruudesta, isänmaallisuudesta ja uskonnollisuudesta puhutaan ennemminkin halveksittavina vitseinä, ovat ne silti se voima miesten jaksamisen takana. Peckinpahin miehet taas ovat sellaisia kuin ovat, koska he eivät muuta osaa olla. Ayerin miehiä kiinnostaa se miltä he muun maailman mielestä näyttävät ja sen takia he ovat haavoittuvaisempia. Peckinpahin miehet eivät välitä muusta maailmasta, eivätkä edes itsestään ja sen takia maailmankuva on lopulta paljon armottomampi ja kylmempi.

Fury on monilla tavoin hyvin ristiriitainen elokuva. Se haluaa olla niin kovasti väkivaltainen ja raaka kuvaus sodasta, mutta silti se kurottelee tarinankerronnallista dramaattisuutta (esim. hevoset). Vaikka sen hahmot ja maailma, ovat veren ja irronneiden raajojen turruttamaa kylmää todellisuutta, uskoo se silti ihmisen hyvyyteen. Kaiken sen rujouden takana on kuitenkin sovitteleva elokuva. Se ei tee siitä huonoa elokuvaa, mutta vähän falskin ehkä. Fury on äärimmäistä väkivaltaa kuvattuna äärimmäisen kauniisti 35 mm filmille.

Fury muistuttaa ennen kaikkea vanhvan ajan elokuvaa (mitä se ikinä tarkoittaakaan, ei tosin mitään tiettyä aikakautta). Se on erinomaisesti kuvattu ja kerrottu tarina. Työn jäljen laatu on vuoden korkeatasoisinta. Yksikään elokuva vuonna 2014 ei ole näyttänyt yhtä hyvältä kuin Fury ja näillä näkymin se edustaa myös filmiaikakauden viimeisiä tuotoksia (katsotaan miten pitkään PT Anderson ja Quentin Tarantino saavat jatkaa oman tiensä kulkemista). Vaikea uskoa, että kylmän saksalaisen aamun usva tai konekiväärin tulitus pilkkopimeässä voisivat näyttää yhtä tunnelmallisilta digitaalisesti kuvattuna. Ayer on lähtenyt tekemään vanhan liiton eeppistä sotaelokuvaa ja siinä hän on onnistunut erinomaisesti.

Parhaimmat sotaelokuva käsittelevät jotain suurempaa kuin pelkästään tarinaa. Sodan kauheus, rumuus ja rujous taas ovat lopulta aika läpikoluttuja aiheita. Tässä piilee myös Furyn suurin ongelma. Valitessaan tarinakseen kasvukertomuksen (mitä elokuva nimenomaan on), se lopulta nojaa tarinankerronnallisiin kliseisiin. Furyssa on niin paljon kunnianhimoa koko elokuvan tunnelman ja yksittäisten kohtausten osalta, että on sääli nähdä sen valitsevan aina välillä helpoimman tien... ja vaikka lopun action onkin palkitsevaa, on se myös elokuvan yllätyksettömintä antia.

David Ayerin kunnianhimoisin päätös on sijoittaa elokuvan puoliväliin 10 minuuttinen päivälliskohtaus, joka tuo pinnalle tankin miehistön arvot ja synnit. Vaikka päällisin puolin kohtaus myy ajatusta nuoresta rakkaudesta, kätkee se sisälle ennemminkin häiriintynen asetelman, jossa nuori saksalaistyttö joutuu käytännössä valitsemaan kenen raiskattavaksi hän joutuu. Sodan macho-kulttuuri on esitteillään läpikieroimmillaan. Muutenkin Ayer pidättäytyy maalaamasta kenestäkään hyvää tai pahaa, vaan ennemminkin kaikki ovat olosuhteidensa uhreja. Warddadykään ei kiellä nuorukaista sotimasta kuolemaan, sillä on jo vuosien mittaan nähnyt niin monen nuoren ja viattoman kuolevan. Se on sotaa, ja sota on veristä ja raakaa.

Seuraavaksi ohjaaja, tai jopa auteuriksi kutsuttava, David Ayer siirtyy Warner Brosin ja DC Comicsin universumiin luotsaamaan Suicide Squad nimistä sarjakuvafilmatisointia. Se on sääli, sillä nyt kun Ayer on uskaltautunut ulos LA:sta, olisi kiinnostava nähdä minkälaista muuta elokuvaa miehen sisältä löytyy. Tässä kaikessa ollaan kuitenkin sen verran lähellä Peckinpahin käsialaa, että miehelle toivoisi samanhenkistä filmografiaa ja siihen filmografiaan eivät sarjakuvafilmatisoinnit sovi, ei edes 2010-luvulla.

****