perjantai 25. joulukuuta 2015

Ilmiö nimeltä Star Wars, elokuva nimeltä The Force Awakens

Tässä Marvel-sankarien täyttämässä universumissa on nyt myös Star Warsilla tarve astua estradille. Disneyn dollarin vihreät silmät näkivät mahdollisuuden raapaistessaan takataskusta neljä miljardia dollaria itse Tähtien arkkitehdille, George Lucasille. Visiona oli yksinkertaisesti poistaa Lucas huoneesta ja ottaa tilalle joukko studio-strategikkoja. Ainakin ensimmäisen elokuvan perusteella scifi-kaappaus on onnistunut ja vuoden 2016 puolella saatetaan hyvinkin hätyytellä James Cameronin lippuluukkulukemia.

Tehdään nyt alkuun selväksi, että en koe mitään tarvetta silitellä Tähtien Sota- saagan uudempia tuotoksia sen alkuperäisen trilogian takia. Episodit IV-VI ovat erinomaisia viihde-elokuvia ja trilogiana merkittävä teos niin elokuvan historiallisessa kontekstissa kuin myös populaarikulttuurin kehityksen puolesta. 70-luvun nuori Lucas on ollut visionääri ja leikkaa-liimaa tapaisen tarinankerronnan mestari. Lucasin paras elokuva on silti vuoden -73 American Graffiti.

Episodien I-III osalta arkkitehti Lucasilta karkasi kyllä mopo käsistä, tavallaan. Tähtien sota- elokuvat ovat muodostuneet yhden sukupolven kaihoisaksi nuoruuden ideaaliksi ja mielikuvaksi, joka on sitten testamentattu aina jälkipolville. Sitä on tietenkin avittanut Lucas ja markkinavoimat, restauroitujen versioidensa avulla. Samalla Tähtien Sota on myös kasvanut suuremmaksi kuin sen luoja. Se on kollektiivisten kokemusten summa, johon kenelläkään yksittäisellä henkilöllä, vaikka olisikin omakätisesti luonut koko universumin, ei ole oikeutta kajota. Episodien I-III suurin ongelma onkin, että Lucas vanheni ja muuttui, mutta yhden sukupolven nostalgiannälkäinen muistijälki pysyi ja pysyy ennallaan. Lucasin oma näkemys Tähtien Sodasta ei kohdannut fanien näkemystä. Totta kai on myös muistettava, että Lucasin uudemmat elokuvat ovat paikoitellen karmaisevia.

Disney palkkasikin uuden trilogian ensimmäisen osan ohjaajaksi Star Trekinkin rebootanneen J.J.Abramsin. Älykäs valinta ottaen huomioon ohjaajan aiemmat elokuvat, joissa hän on onnistuneestikin uudelleenrakentanut scifi-universumin, sekä apinoinut taitavasti 80-luvun alun Spielbergiä. Abrams on alkuperäisen trilogian uskollinen fanaatikko ja se näkyy lopputuotoksessa, hyvässä ja pahassa...

Star Wars: The Force Awakens on yllättävän vanhanaikainen elokuva visuaalisesti ja ohjaukseltaan. Muutamaa kallellaan olevaa zoomausta (Star Trek) ja valonheijastusefektiä (kaikki Abramsit) lukuunottamatta The Force Awakens on ennen kaikkea Star Warsia, klassisen Abramsin sijaan. Efektintäyteiseksi elokuvaksi erikoisefektejä käytetään hillitysti. Tämä miellyytti minua suunnattomasti, muutenkin erinomaisesti filmille tallennetussa teoksessa.

Tosin tarina toistaa... ja toistaa alkuperäisen trilogian juonta ja rytmiä kuin mikäkin ala-asteikäisen fanipojan äidinkielen aine. Yhtäläisyydet alkuperäisten elokuvien rakenteisiin ovat jo liian selkeät. Välilllä tuntuu kuin Force Awakens on jatko-osan sijaan uudelleensovitus. J.J. Abrams kopioi menestyksekkäästi esikuvaansa, mutta kopio on kopio, ja se haavoittaa sen elokuvallisia saavutuksia. Elokuvan McGuffin on myös jo aivan liian selvä McGuffin. MI3:sen jäniksenkäpälä on käsikirjoituksellinen mestarinäyte verrattuna Luken sijainnin paljastavaan kartanpalaseen. Jossain vaiheessa, jopa unohdin elokuvan aikana, mistä tässä kaikessa on kyse.

Disney on myös viisaasti toteuttanut historian poliittisesti korrekteimman castingin suuren budjetin event-elokuvalle. Ottaen huomioon alkuperäisen trilogian mahdollisuudet rotutulkinnoille ja Prinsessa Leian orjabikinit, on uusi strategia merkittävä ja ainoa oikea vaihtoehto Disneylle. Star Wars: The Force Awakens ei syyllisty päähenkilöiden valkaisuun ja haastaa vanhat sukupuolikäsitteet. Kuinka moniulotteisia henkilöhahmot sitten ovat, on eri kysymys.

Vaikkakin lähtökohdiltaan valaistuksen kokeneen Storm Trooperin näkökulma on tuore ja herkullinen, ei sillä lopulta tehdä mitään psykologisesti merkittävää. Finniä mielenkiintoisempi hahmo on Luke-kopio Rey, joka  toimii etenkin valovoimaisen Daisy Ridleyn ansiosta. Uskon vahvasti, että Force Awakensin onnistuminen lepää Ridleyn harteilla, ja juuri hänen ansiostaan elokuvasta on helppo pitää. Sen sijaan ennakkoon eniten odottamani Adam Driver ei vielä täysin vakuuta Darth Vaderin viitan kantajana Kylo Reninä. Voi tosin olla, että tulevat osat piirtävät vielä hänestä trilogian mielenkiintoisimman hahmon.

Vanhojen naamojen Leian, Han Solon ja Luken näkeminen on sekä hauskaa että väkinäistä. Käsikirjoituksen valinta yhdistää vanha trilogia uuteen on hankala. Force Awakensia vaivaa vielä pienimuotoinen uudelleenlämmityksen fiilis, jossa nuorempi sukupolvi leikkii vanhempiaan. Vaikka Harrison Ford on elokuvan parasta antia ikääntyneenä, mutta ei kasvaneena Han Solona, tuntuu hänen ja Leian väliset kohtaukset silti hieman sokeroiduilta. Entistä monimutkaisemmat perhesolmut taas saavat avaruusoopperan muuntautumaan avaruussaippuaoopperaksi.

Käyn ajatuksiani läpi ja huomaan heittäväni paljon paskaa uuden trilogian avaajan päälle. Ei Star Wars: The Force Awakens huono elokuva ole tai edes heikko. Se on viihde-elokuvana visuaalisesti ja henkilöhahmoiltaan sata kertaa rikkaampi kuin esimerkiksi kesän avannut efektimössö The Avengers: Age of Ultron. Jos menestyneet suuren budjetin toimintaelokuvat menevät uuden Tähtien Sodan suuntaan, niin hyvä niin. Nyt kun uusi/vanha universumi on myös esitetty, uskon että Rian Johnsonin luotsaamasta episodi VIII:sta tulee parempi elokuva. Sama päti jo vuonna 1980, kun Imperiumin Vastaisku saapui kankaille.

***1/2

torstai 5. marraskuuta 2015

Knock Knock: Eli Rothin American Beauty

Eli Rothin uusin elokuva Knock Knock alkaa Pepsodent-perheen kuvituksella. Turvalliselta vaikuttavassa lähiössä sijaitseva moderni design-koti on arkkitehti-isän suunnittelema ja kuvanveistäjä-äidin sisustama taideteos. Seinät ovat täynnä Webbereiden perhepotretteja, jossa kaikki näyttävät kauniilta - täydellisiltä, jos täydellisyys on sama kuin televisiomainonnan myymä tavoitetila. On Isänpäivän aamu ja kaunis vaimo "palkitsee" isän seksillä, mutta totta kai lapset ovat heränneet liian aikaisin ja keskeyttävät aktin. Kaikki on idyllistä, kuten 70-luvun amerikkalaisissa kauhuelokuvissa on tapana, mutta vuonna 2015 tuo idyllisyys ei enää menekään läpi. Moderni katsoja irvistää Keanu Reevesin leikkisälle hirviö-imitaatiolle ja odottaa jo tämän ällösokeroidun perheunelman murenemista ja totta kai se murenee. Knock Knock on kauhuelokuva ja sen säännöt vaativat tuhoa.

Evan Webber jää viettämään pitkää viikonloppua työn parissa, kun muu perhe menee rannalle (minne muuallekaan) lomailemaan. Kuten universaalissa maailman todellisuudessakin, Evan Webber on keski-ikäinen mies, joka on iästään huolimatta säilyttänyt nuorekkuutensa ja pilkkeen silmäkulmassa. Työskennellessään yömyöhään yksin, hän siemailee punaviiniä, kuuntelee aikakautensa rokkia vinyyliltä ja polttaa satunnaisesti myös pilveä. Modernin perheen isä muistelee lämmöllä omaa vauhdikasta nuoruuttaan, mutta on sinut uuden teknologian kanssa. Tällaisia ovat isät vuonna 2015. Kuten kauhuelokuvien perinteisiin kuitenkin kuuluu, tuntematon uhka koputtaa keskellä yötä. Uhka ei ole omien pelkojen synnyttämä naamioitu murhaaja, vaan kaksi vapaalta ja viehättävältä vaikuttavaa Instagram-aikakauden tyttöä. Minkä ikäisiä he ovat? Kuka tietää koskaan. Uuden sukupolven edustajat ovat avoimia, riehakkaita, rohkeita ja heitä on täysin mahdoton lukea. Kaikki on teatteria ja yksittäisiä hetkiä, ilman minkäänlaista suurempaa johdonmukaisesti kulkevaa suuntaa.

Evan kokee houkutusta ja haukkaa kiellettyä omenaa. Virhe on tapahtunut, mutta vuoden 2015 seuraus ei ole pakkomielteisesti kiintyvä epästabiili rakastajatar, vaan täysin omilla säännöillään pelaavat Internet-aikakauden maanikot. Funny Gamesin nuoret pojat olivat televisio ja video-aikakauden rohkaisemat oman, sekä katsojan elämän viihdyttäjät. Knock Knockin Genesis ja Bel taas pyrkivät rikkomaan ihmisten ylläpitämät ja myymät mielikuvat itsestään. Kovaa kohtelua saavat, niin Evanin itse suunnittelema koti, vaimon luomat taideteokset, rakastavaista perhettä korostavat valokuvat kuin myös sosiaalisen median profiilit.

Eli Rothin elokuva on herkullinen sekoitus old school-kauhua, nykyajan "hyvä elämä"-kritiikkiä ja kieroutunutta pornoelokuvien tarinankerrontaa. Käsikirjoituksen kliseet ovat yhtälailla tarkoituksettomia ja harkittuja. Näyttelijäsuoritukset ovat paikoitellen vaivaannuttavia, mutta se sopii muovisuutta alleviivaavaan päiväunen ja painajaisen sekoitukseen. Knock Knock on kaukana sen trailerien lupaamasta perinteisestä trilleri-skenaariosta. Monet tulevat pitämään sitä huonona ja huonosti tehtynä elokuvana. Itse taas pidän sitä huomattavasti mielenkiintoisempana elokuvana juuri sellaisenaan.

****


torstai 24. syyskuuta 2015

R&A: Mr. Holmes & Från djupet av mitt hjärta

Keskiviikko oli rauhallisempi ja, no, vaisumpikin päivä kuin aiemmat. Päivän ensimmäisenä elokuvana oli vuorossa ennen vanhaa mielenkiintoisemman Bill Condonin uusin ohjaustyö Mr. Holmes.  Elokuva kertoo muistisairauden ja vanhuuden kanssa painivasta mestarietsivä Sherlock Holmesista, jonka tehtävänä on selvittää mitä tarkalleen tapahtui 35 vuoden takaisessa viimeisessä työnannossa ja minkä takia sillä on edes merkitystä. Apuna tehtävässä on nuori kotihoitajan poika ja kuten Scherlock kotihoitajalle ystävällisesti huomauttaa, erityisiä lapsia syntyy usein varsin vaatimattomille vanhemmille.

Mr. Holmes on perinteistä ja laadukasta englantilaista elokuvaa. On hyvät näyttelijät, selkeä käsikirjoitus ja kauniit tuotantoarvot, mutta mitenkään englantilaisesta televisiosta poikkeava ei Mr. Holmes siltikään ole. Kaikki tuntuu hieman Harry Potterin ja Dowton Abbeyn sekoitukselta. Ei varmaankaan kovin osuva tai edes realisinen kuvaus kummankaan sarjan ystäville, mutta molemmat nousivat mieleeni tästä kohteliaan hupaisasta tarinasta, joka onneksi löytää sielun elokuvan loppuratkaisussa. Mr. Holmesin tarina ei onneksi olekaan sisällöltään niin yksinkertainen, mitä se aluksi antaa ymmärtää. Omana ajankohtaisena Sherlock-valintana pysyy BBC:n nerokas uudelleentulkinta mestarietsivästä, mutta Bill Condonin uusin työ on varsin ansioitunut pieni sydämellä varustettu viihde-elokuva.

Illan toinen elokuva oli ruotsalainen psykologisen draaman ja teinikauhuelokuvan hybridi, joka ikävä kyllä kuuluu festivaalin vaatimattomimpiin elokuviin. Från djupet av mitt hjärtan suurin ongelma on, että se on samaan aikaa valtavan puuduttava ja pöyristyttävät kliseinen kokemus. Masentunut tyttö lähtee patikkaretkelle kavereiden kanssa. Metsä on paha, tietysti myös ihmiset ovat pahoja ja lopulta koko elokuva on paha. Elokuvan mielenkiintoisimmat aspektit olivat; a) Miksi tytöllä on vuonna 2014 erillinen puhelin ja musiikkisoitin ja b) Kuka lähtee vaeltamaan converseissa?

Parasta elokuvassa on sen ensimmäiset minuutit, jossa on enemmän silmää tarinankerronnalle kuin koko loppurainassa yhteensä ja pääosanesittäjä Felice Jankell, joka osaa näytellä tai ainakin tuijottaa kameraan (muuta hän ei kauheasti teekkään). Sietämättömintä taas on käsikirjoitus, joka tarjoaa hyvin vähän logiikkaa henkilöiden teoille ja ahtaa elokuvaan aivan liian monta kertaa päähenkilön muka syvällisiä monologeja. Från djupet av mitt hjärta on niin vakava, etten pysty sitä ottamaan lainkaan vakavasti. Huomattavasti parempia masiskauhuelokuvia ovat englantilaiset The Descent ja Babdook. Pysytelkää niissä.

Mr. Holmes: ***1/2
Från djupet av mitt hjärta: *

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

R&A: Listen Up Philip, The Lobster & Eden

Tiistai jatkui jo totuttuun kaavaan eli iltaan mahtui yhteensä kolme elokuvaa. Päivä alkoi festivaalien toisella Alex Ross Perry elokuvalla Listen Up Philip. Queen of Earthin tapaan tämäkin elokuva käsittelee "minä" ihmisiä, mutta nyt skaala on laajempi ja budjetti suurempi. Kauhun sijaan Listen Up Philip nojaa myös enemmän Woody Allenmäiseen New York dramediaan. Erona kuitenkin on, että Allenin hahmot pyrkivät olemaan hauskoja, kun taas Perryn hahmot ovat hauskoja äärimmäisen itsekeskeisen julmuutensa takia.

Philip Lewis on julkaissut juuri toisen kirjansa ja sen takia hän onkin tavallista röyhkeämmällä tuulella. Nyt on mahdollisuus haistattaa vitut menneisyyden ex-tyttöystäville ja ex-ystäville. Omakehu on helppoa, tosin sen tuoma tyydytys on lyhytkestoista henkilölle, jonka kaikki ihmissuhteet ovat lopulta vain välineitä. Mainetta Philip on saavuttanut, mutta rahaa ei. Pitkäkestoisen onnen ja tasapainon saavuttaminen on haastavaa, ei, vaan mahdotonta ihmiselle, joka systemaattisesti tekee valintoja, jotka johtavat yksinäisyyteen ja kurjuuteen. Onko se kirjailijan ammattivaiva? Ainakin, jos viettää aikaa Philipin esikuvan Ike Zimmermanin kanssa.

Jälleen kerran siis Alex Ross Perry tekee elokuvaa epämiellyttävistä ihmisistä, jotka miettivät ensiksi viisi kertaa itseään ennen kuin ajattelevat muita. Listen Up Philip on kuitenkin Queen of Earthia kaupallisempi elokuva ja ainakin omasta mielestäni parempi. Se on vähemmän riippuvainen lajityypin säännöistä/perinteistä ja sen takia se tuntuukin spontaanimmalta. Ross Perryn elokuvat tuovat mieleen amerikkalaisen 70-luvun auteur-vetoiset ihmissuhdedraamat ja onkin erittäin tervetullut uusi tuttavuus skenessä, joka on jo pitkään pyörinyt oman napansa ympärillä. Tulen tulevaisuudessakin katsomaan Alex Ross Perryn elokuvia.

Seuraavana vuorossa oli, ehkä vuoden 2015 festivaalin suosituin elokuva, eriskummallisen Yorgos Lanthimosin The Lobster. Dogtoothia en ole vieläkään nähnyt, mutta Alpsin olen, enkä pitänyt siitä lainkaan. Sen takia olin hieman skeptinen myös The Lobsteria kohtaan, mutta se osoittautuikin turhaksi, sillä elokuva on nautittava absurdi komedia dystopiasta, jossa ihmissuhteet (ja ihmiset) toimivat ala-astetasolla.

Maailma ei salli yksineläjiä ja sen takia kaikkien sinkkujen velvollisuus on kirjautua hotelliin 45 päiväksi ja pyrkiä löytämään sielunkumppani. Mikäli paria ei löydy, on kohtalona muuntautuminen itse valitsemaksi eläimeksi. Tässä tapauksessa siis elokuvan päähenkilö David on valinnut hummerin.

Yorgos Lanthimosin mieli on outo, mutta kaiken lapsellisuuden ja jäykkyyden takaa löytyy yllättävänkin tarkkanäköistä analyysiä yhteiskunnastamme, jossa siviilisäädyllä on niin perin merkittävä rooli siinä miten muut henkilöt meidät näkevät. Parisuhteen löytämisen paine ajaa meidät lähes infantiilin tasolle. Pakonomainen tarpeemme löytää toisiamme yhdistäviä tekijöitä on absurdia, ja erityisesti The Lobsterissa, jossa nämä tekijät ovat huono näkö ja verenvuoto nenästä. Yhteiskunta luottaa ajatukseen traditionaalisesta perheestä ja parisuhteesta, koska se on yhteiskunnan tulevaisuudelle kannattavinta. Mutta yhtä naurettavia ovat sinkkuuden nimeen vannovat, parisuhdetta kammoksuvat lonerit, joiden elämä päättyy itse kaivamaan hautaan. He ovat kolikon yhtä ruma toinen puoli. Jos näistä kahdesta pitää valita parempi, voiko siltikään voittaa? Voittaako David?

Cannesista kantautui jo kesän alussa uutisia, että The Lobster on epätasainen elokuva. Allekirjoitan monen kriitikon kommentit, että elokuvan ensimmäinen puolisko on parempi kuin toinen. Sen sijaan en arvannut, että se ensimmäinen puolisko on näin hyvä! The Lobsterin hotellijakso itsessään on vuoden hauskin elokuva. Toisella puoliskolla elokuva menettää vähän rytmiänsä ja ainakin itselleni olisi riittänyt aavistuksen trimmatumpi kestoaika. Ja jos ei muuten The Lobster kiinnosta, niin kannattaa katsoa se edes Colin Farrelin vuoksi, joka tekee täydellisen täyskäännöksen aiempiin rooleihinsa nähden. Farrel omaksuu täydellisesti omassa kropassaan vaivaantuneen, vaatimattoman miehen hahmon.

Illan viimeinen elokuva oli 90- ja 2000-luvun Garage-musiikille omistettu retrospektiivi ja aikuistumiskertomus Eden. Elokuva perustuu käsikirjoittaja Sven Hansen-Loven (ohjaaja Mian veli) omiin nuoruus- ja aikuusvuosien kokemuksiin DJ-uran luomisesta. Klubit, huumeet ja ennen kaikkea musiikki vie nuoren Paulin mennessä ja unelma ikuisista bileistä syntyy. Kaikista ei kuitenkaan tule Daft Punkia ja bileet eivät koskaan jatku ikuisesti.

Eden tuo mieleen Olivier Assayasin muutaman vuoden takaisen omaelämänkerrallisen elokuvan Jotain ilmassa.  Aikakausieroista huolimatta molemmat teokset kertovat nuoruuden unelmista ja aikuiseksi kasvamisesta. Ani harva pystyy todellisuudessa muuttamaan maailmaa omalla nuoruuden vimmallaan. Vaikka Paulin Cheers-klubi tapasi kerätä kaikki makeimmat tyypit paikalle, puhalsi aika senkin nurin. Olivier Assayasin Gilles löysi lopulta sisäisen rauhan, mutta Edenin Paul ei sitä tee, vaan vaipuu apatiaan. Korvissa tinnittää eilisen juhlat ikuisesti, koska uusia ei ole enää tulossa.

Eden on muuten parempi elokuva kuin Jotain ilmassa. Se on juoneltaan kontrolloidumpi ja selkeämpi, ehkä persoonattomampi, mutta lopulta vaikuttavampi. Ikääntymisen yksi nurjista puolista on ihmisten poisputoaminen. Vastuut kasvavat ja juhlat vähenevät. Paul kokee, että vanha elämä katoaa hänen luotansa, mutta ehkä se onkin lopulta Paul, joka katoaa vanhan elämän luota.

Tylsä antaa kaikille samaa tähtimäärää (musitakaa, että tähdet kertovat lopulta yllättävän vähän...), mutta tiistain kaikki elokuvat olivat erinomaisia. Vahvimman suositusken antaisin silti The Lobsterille. Sellaisia elokuvia ei ole paljoa tässä maailmassa.

Listen Up Philip: ****
The Lobster: ****
Eden: ****


tiistai 22. syyskuuta 2015

R&A: The Face of an Angel, Queen of Earth ja Green Room

Maanantai oli yhtä elokuvantäyteinen päivä kuin aiemmatkin. Iltapäiväni alkoi Michael Winterbottomin uusimmalla elokuvalla The Face of an Angel. Winterbottom on yhtä usein hitti kuin hutikin, ja jos verrataan vaikkapa ohjaajan viime vuotiseen R&A elokuvaan The Trip in Italy, niin The Face of an Angel on eittämättä selkeä huti. Toki viihdyin elokuvan parissa kohtalaisen hyvin, mutta alan kyseenalaistamaan onko olemassa elokuvaa, jonka parissa en vähintäänkään "viihtyisi".

The Face of an Angel ammentaa tarinansa vuoden 2007 mediatapahtumasta (Iso-Britanniassa ainakin), Perugiasta tapahtuneesta nuoren 21-vuotiaan englantilaisen opiskelijattaren murhasta, mutta mitään rikosjournalismia tämä ei ole. Sen sijaan Winterbottomin valitsee päähenkilökseen elämänsä (loputtomassa?) käännekohdassa seisovan, vastikään eronneen elokuvaohjaajan, joka yrittää löytää tarinaa mediasirkuksen ympäriltä. Elokuva ei siis lopulta kerrokkaan tositapahtumista, vaan keski-ikäisen hyvin tienaavan kulttuurimiehen helvetistä, joka siis syntyy huoltajuusongelmista ja kirjoittajan katkoksesta. Jatkuva kokaiinin snorttailu on enemmän koomista kuin traagista.

The Face of an Angel toistaa liikaa Winterbottomin vanhoja maneereja. The Trip -elokuvien Steve Cooganin tapaan, Daniel Bruhlin näyttelemä Thomas seisoo ikkunoiden edessä ja katsoo kauniin viulumusiikin säestämänä ulos. Winterbottomin miehet ovat itsekeskeisiä, melankolisia ja yllättävän epähauskoja (tavallaan myös Coogan) taiteilijoita, jotka tylsyydestään ja kyllästyneisyydestään huolimatta saavat kauniita naisia. The Face of an Angel on elokuvana klisee ja turhamainen teos. Silti Italia näyttää kauniilta, Genre-mashup on viihdyttävä sekamelska ja Cara Delevingne mainio. Tyypillinen Winterbottom-elokuva siis.

Alex Ross Perry edustaa uutta amerikkalaista indie-elokuvaa ja ainakin Queen of Earthin perusteella sellaista, joka ei luota liikaa itsetarkoitukselliseen nokkeluuteen. Queen of Earth on pienen budjetin psykodraama ja 70-luvun eksploitaatio pastissi naisista hermoromahduksen partaalla. Kyse on ystävyyssuhteesta, joka perustuu yhtä paljon katkeruuteen kuin ystävyyteen. Samalla Queen of Earth on psykologinen kostoelokuva, jossa tavoitteena on työntää masennuksessa kärvistelevä ystävä lopullisesti rajan yli. Mieleen tulee myös Bergmanin Persona, mutta se taitaa olla itsestäänselvyys.

Alex Ross Perryn neljäs elokuva on raskasta katsottavaa. Henkinen pahoinpitely on kuvattu lähikuvilla ja pitkillä monologeilla. Elokuvan ihmiset ovat pahantahtoisia ja sirpaloituneita. Tasapainoa ei löydy edes rauhallisesta luonnonhelmasta, sillä jokainen asia ja teko on painostavaa. Näyttelijätyöt ovat odotetusti huippuluokkaa. Elisabeth Mossilla on näyttävämpi rooli, mutta vieläkin parempi on jo Inherent Vicessa loistanut Kathrine Waterston ja hänen pokerinaamansa.

Vaikea sanoa onko Queen of Earth lopulta persoonallisuutta osiksi silpovaa psykologista draamaa (kauhua?) vai metaelokuvaa. Onko, sillä väliä? Ehkä...

Illan viimeinen elokuva oli Blue Ruinista mainetta niitanneen (sopiva termi) Jeremy Saulnierin kovaksi keitetty Green Room. Paperilla absurdilta vaikuttanut uusnatsit vs. punkkarit elokuva on tiukka ja äärimmäisen väkivaltainen juonenkääteillä täytetty panttivankidraama. Asetelma on sopivan yksinkertainen; punkkarit todistavat murhan ja uusnatsien on siivottava todistajat. Sen sijaan jatko on pirun hyvin käsikirjoitettua pattitilannetoimintaa.

Saulnier on kuin indie-versio Sam Peckinpahista, ilman meskaliini- ja kokaiinihöyryjä. Pidin jo Blue Ruinista. Se oli vähän outo elokuva. Green Room ei ole yhtä outo, mutta parempi. Se on tiiviimpi, yksinkertaisempi ja pirullisempi. Vaikka Leijonasydän olikin ihan kelpo suomalainen elokuva, Green Room herättää kysymyksen, miksi Suomessa ei tehdä tällaista uusnatsielokuvaa?

The Face of an Angel: **1/2
Queen of Earth: ***1/2
Green Room: ****

maanantai 21. syyskuuta 2015

R&A vkl osa 2; Men & Chicken, The End of the Tour ja Suosurmat

Sunnuntai alkoi tanskalaisella Anders Thomas Jensenin hullunkurisella ja likaisellakin puskafarssilla Men & Chicken, joka ei kuitenkaan missään nimessä ole tyhmä elokuva. Gabriel ja Elias ovat veljeksiä, jotka oletetun isänsä kuoltua oppivat biologisten vanhempiensa todelliset henkilöllisyydet. Sukujuuret vievät veljekset, tai nyt siis puolveljekset, Orkin saarelle, jossa sijaitsee juuri ja juuri kylän kriteerit täyttävä 41 ihmiskohtalon yhteisö. Hiiriä ja Ihmisiä henkinen parivaljakko löytää perheen, josta eivät koskaan edes tienneet ja tuskin olisivat halunneetkaan tietää.

Men & Chicken tuo väistämättä mieleen brittikomedian oudon linnun (tosin niitä taitaa olla paljon) The League of Gentlemenin. Molempien teosten kuvaamat yhteisöt tuovat tavallisen kylän sijasta mieleen insestin kautta syntyneen, jumalan selän taakse piiloutuneen ruman häpeapilkun, omituisineen tapoineen ja vääristynein maailmankuvineen. Molemmat teokset flirttailevat myös vahvasti kauhuelokuvien kanssa ja Men & Chicken olisikin kauhukomedia ellei se olisi niin kiinnostunut absurdista typeryydestänsä, vaikka siis typerä ei elokuva edelleenkään ole. Tuore veljeskatras (2+3) keskustelee niin filosofiasta, uskonnosta ja evoluutiosta, tai ainakin yrittävät. Älyn hiventä ei taida löytyä muilta kuin Gabrielilta... Men & Chicken on taattua tanskalaista laatua, jota siivittää Mads Mikkelsenin loistava roolityö aivovapaana, mutta viriilinä Eliasina. Helposti suositeltava vinoutunut komedian irvikuva.

The End of the Tour on taas ohjaaja James Ponsoldtin kehuttu toinen työ, kehutun Spectacular Now:n jälkeen. Elokuva perustuu Rolling Stone-toimittaja David Lipskyn omiin henkilökohtaisiin kokemuksiin edesmenneestä 90-luvun kirjailijaikonista David Foster Wallacesta. David Foster Wallace on juuri noussut aikakautensa puhutuimmaksi kirjailijaksi mammuttiromaanillaan Infinite Jest, kun epäonnistunut kirjailija ja kateellinen kollega ehdottaa toimituspäälikölleen artikkelia David Foster Wallacesta. Rolling Stone lähettää Lipskyn menestyskirjailijan promokiertueelle, mutta artikkelia ei koskaan julkaista. Sen sijaan Wallacen itsemurhan jälkeen julkaistiin Lipskyn kirja, johon siis The End of the Tour perustuu.

Foster Wallace on myyttinen henkilö, joka oli samaan aikaan kyyninen maailmaa ja sen sääntöjä salaa halveksiva yksinäinen pohdiskelija, sekä perinteinen roskaruoalla ja paskalla televisiolla ravittu amerikkalaisen keskiluokkaisen tehdasfarmin karja - itsekeskeinen ylimielinen akteemikko ja tavallisuutta rakastava ystävällinen kansanmies. The End of the Tour esittää molempia puolia kirjailijasta, mutta ei lopulta ota sittenkään minkäänlaista kantaa. David Foster Wallace on elokuvan jälkeen edelleen kysymysmerkki, ehkä sokeroitu sellainen. Brett Easton Ellis on avoimesti arvostellut elokuvan ja koko median kaunisteltua kuvaa kirjailijasta, joka todellisuudessa monien mielestä oli paljon laskelmoivampi kun on annettu ymmärtää. En lähde ottamaan kantaa, eikä sillä lopulta ole väliä.

Elokuvan Wallace edustaa äärimmäistä epävarmuutta oman persoonan rakentamisessa. Ponsoldt kuvaa kirjailijaa miehenä, joka koko ajan pohtii miten muu maailma tulkitsee hänen jokaista liikettään ja pienintä tekoaan, johtaen lopulta fataaliin noidankehään. David Lipsky haaveilee Fosterin menestyksestä ja on siitä avoimesti katkera, mutta samalla kokee suurta arvostusta kirjailijaa kohtaan, ainakin näin vuosia myöhemmin kaupallisesti menestyneessä teoksessa, joka antaa oman lisäkierteensä koko teokseen/teoksiin. Lipsky on lopulta opportunisti ja selkeän ajattelumallinsa johdosta Wallacelle myös kateuden/haaveilun kohde. Wallacelle jokainen mahdollisuus saattoi yhtä hyvin räjähtää käsiin ja sen takia tasapainoa elämään ei koskaan löytynyt. The End of the Tour löytää tasapainon, ehkä liiankin hyvin. Se on ajaton elokuva vaivattoman ajankuvansa ja aavistuksen homeisen tunnelmansa kautta. Ponsoldtin kahden ensimmäisen elokuvan tyyli on harvinaisen mutkatonta, lähes naturalistista ja sen takia onkin kiinnostavaa minkä näköinen ohjaajan kolmannesta, Tom Hanksilla ja Emma Watsonilla miehitetystä, Dave Eggersin The Cirlce filmatisoinnista tulee.

Sunnuntain viimeinen elokuva oli espanjalainen etsivä-murhamysteeri Suosurmat. Teknisesti se on mainio elokuva, joka on kuitenkin niin pahasti velkaa lajityypin huipuille (Zodiac, Memories of a Murder ja True Detective), että maku on vähän kulunut. Suosurmat varastaa esikuviltaan kaiken, mutta tekee sen geneerisemmin riisuen kaiken persoonallisuuden. Silti näitä murhamysteereitä on aina viihdyttävää katsoa ja Suosurmat ei ole sen osalta poikkeus. Jokainen juonenkäänne on sinällään klisee, mutta vaikea niitä kliseitä on tässä lajityypissä välttää. Francon ajan aaveet on mielenkiintoinen lisä tarinaan, mutta sitä hyödynnetään aika vähän. Kenties nämä elokuvat vain vaativat yli kahden tunnin pituuden, jotta tarina saa juonen ympärille lihaa. Tällaisenaan suosurmat on valmiiksi pureltu luu, tosin maistuva sellainen.

Men & Chicken: ***1/2
The End of the Tour: ****
Suosurmat: ***

R&A vkl osa 1: The Brand New Testament, The Fool & Dope

Ensimmäinen R&A viikonloppu sujui tehokkaasti. Ehdin kuuteen elokuvaan, joista kaikki olivat hyviä, osa jopa erinomaisia. ParFoolasta kaikessa oli ehkä elokuvien vaihtelevuus, joka teki katsomismaratonista hyvin mieluisaa. Matkaan mahtui niin eurooppalaista valtavirtaa,  amerikkalaista indieä kuin myös yksi venäläinen tragedia.

Lauantain ensimmäinen elokuva oli Jaco Van Dormaelin The Brand New Testament. Täälläpäin Van Dormael tunnetaan parhaiten hänen valintaepiikistään Mr. Nobody, joka on lukuisista mielenkiintoisista ajatuksistaan huolimatta aikamoinen sekamelska, tosin mielenkiintoinen sellainen. The Brand New Testament kuuluu samaan sarjaan, ja vaikka ote on kevyempi ja koomisempi, pyrkii Van Dormael taas änkemään vähän kaiken elokuvaansa, onnistuen ja epäonnistuen. The Brand New Testament lähtee ajatusleikistä, jossa Jumala on varsinkainen paskiainen, jonka ainoa viihdyke on typerien sääntöjen keksimisen maapallolle (esim. hillopuoli paahtoleivästä tippuu aina lattialle). Jumala vihaa kaikkea ja sen takia pyrkii tekemään ihmistenkin elämän vaikeaksi ja etenkin ärsyttäväksi. Jeesus kyllästyi jo aikoja sitten isäänsä,, jonka seurauksena siis Uusi testamentti. Nyt on 10-vuotiaan tytär Ean vuoro.

Elokuva koostuu irrallisista ideoista, yksityiskohdista ja tarinoista, joita sitoo Ean kuuden uuden apostolin etsinnästä kertova kehyskertomus. Lopputuloksena on visuaalisesti loistelias, vahvasti kansainvälisen mainosmaailman tuotoksia muistuttava lyhytelokuvaketju, joka ihastuttaa ja lopulta myös aavistuksen vihastuttaa toistavuutensa takia. Mr. Nobodyn tapaan The Brand New Testament on ennemminkin liian kunnianhimoinen kuin helppo elokuva, vaikka sen parissa kyllä viihtyy helpon elokuvan tavoin.

The Fool on uusin itänaapurin yhteiskuntakritiikki, joka on saanut kansainvälistä hehkutusta siipiensä alle. Ohjaaja Yuri Bykov on omistanut elokuvansa edesmenneelle maanmiehelleen Balbanoville ja elokuvasta löytyykin samaa sysimustaa huumoria kuin ohjaajakollegan teoksista. Silti The Fool on eheämpi elokuva kuin Balbanovin provosoivat teokset. Bykov kertoo tarinaa kaupungin "idiootista", joka isänsä tavoin välittää muistakin ihmisistä kuin vain lähipiiristään. Yli 800 henkilöä majoittava ränsistynyt kerrostalo on murentumassa vuorokauden sisällä, mutta kukaan kaupungin ylempi virkamies ei halua tehdä mitään. Kaikki ovat ensinnäkin juopuneita kaupunginjohtajan kunniaksi järjestetyistä juhlista. Toiseksi kerrostalon surkea kunto johtuu korruption pitkistä lonkeroista, jotka kulkevat aina kaupungin alimmalta tasolta maan korkeimmalle tasolle. Ainoastaan "idiootti" yrittää tehdä asialle jotain.

Bykovin elokuva alkaa sysimustana komediana ja muuttuu pikkuhiljaa, jos ei nyt koko ihmiskuntaa, niin ainakin yhteiskuntaa käsittelväksi tragediaksi. Maailma pyörii paikallaan, koska kukaan ei jaksa enää uskoa muutokseen. Raha siirtyy luokkapyramidissa ylöspäin ja vastuu alaspäin. Kukaan ei sitä vastuuta kanna, mutta seurauksia kyllä. The Fool on tuotannoltaan pienimuotoisempi kuin esimerkiksi Leviathan, mutta elokuvana yhtä hyvä ellei parempi - enemmän asennetta, vähemmän taiteellisuutta.

Lauantain päättävänä elokuvan toimi Rick Famuyiwan energiapommi Dope, josta muuten löytyy samaa asennetta kuin festivaaleillakin esitettävästä Dear White Peoplesta, mutta Dope toimii satiirin sijaan toimintaelokuvana. Dope on MTV 2.0 aikakauden 90-luvun Tarantinoa apinoiva Ferris Bueller's Day Off uusintaversio. Ei nyt täysin, mutta paljon samaa on. Dope on myös äärimmäisen hauska ja viihdyttävä elokuva. McGuffinina toimii MDMA-erä, jonka myynnin päähenkilötrio saa monimutkaisten välivaiheiden kautta kontolleen. Harvardista unelmoiva ja vaatimattomista lähtökohdista ylöspäin ponnistava Malcolm joutuu elämänsä suurimman koetuksen eteen, kun kirjojen sijaan pitäis osata katua.

Päähenkilöiden kemioissa löytyy myös paljon samaa kuin esimerkiksi Superbadissa, mutta neitsyyden menettämisen unelmoinnin sijaan Dopesta löytyy myös tärkeämpääkin sanottavaa. Ennakkoluulot johtavat lokerointiin ja kehitystä ei tapahdu, koska etnisiin stereotypioihin perustuvat lasikatot pysäyttävät terävimmätkin päät. Aivan lopussa elokuva syöttääkin aika kovakätisesti viestiään katsojille, joka sinällään ei omasta mielestäni ollut enää tarpeellista. Silti Dopessa on sisältöä, joka on pakattu Gameboyhin.

The Brand New Testament: ***
The Fool: ****
Dope: ***1/2

lauantai 19. syyskuuta 2015

R&A: Nasty Baby ja Dheepan

Perjantain elokuvavalinnat osaltani olivat Sebastian Silvan amerikkalaisilla festivaaleilla kohua ja kohua herättänyt Nasty Baby, sekä Cannesin Kultaisen Palmun voittanut, ranskalaisen Jacques Audiardin rankka pakolaisdraama Dheepan. Vaikka aihealueiltaan ja tyyleiltään elokuvat eivät voisi olla kauempana toisistaan, käsittelevät ne molemmat silti perinteisen perhekäsityksen ulkopuolelle jäävään perheen muodostusta. Nasty Babyssä miespariskunta ja heidän ystävätär yrittävät saada lasta lääketieteellisen kehityksen mahdollistamilla keinoilla. Dheepanissa taas kuolleen perheen passit tarjoavat uuden mahdollisuuden kolmelle Sri Lankalaiselle maanpaosta unelmoivalle henkilölle. Lisäksi molemmat elokuvat tekevät täyskäännöksen kolmansissa näytöksissään. Nasty Babyn indie-dramedy muuttuu yllättäen trilleriksi ja Dheepanin sosiaalidraama muuttuu ensiksi realistiseksi rikosdraamaksi ja lopulta puhaaksi vigilante-toiminnaksi. En ole varma ovatko juonenkäänteet perusteltuja.

Silva on oman tiensä kulkija ja varsinainen DIY elokuvantekijä. Hänen elokuvansa eivät noudata minkäänlaisia lajityyppien ohjekirjoja, vaan ne pyrkivät rikkomaan katsojien odotuksia. Nasty Babykin alkaa klassisella musiikilla, joka nopeasti muuttuu Spring Break sekoilukonemusaksi. Sinällään elokuvan alustus on oiva. Elokuva sijoittuu jonnekin HBO:n Girls New Yorkiin, jossa päähenkilöt ovat taiteilijoita ja puuseppiä. Kaikki on orgaanista, vaatimatonta ja trendikästä. Illat vietetään viinin ja pilven parissa. Tietokoneita (lue Appleja) pyöritellään näppärästi paikasta toiseen ja parisuhteen toinen osapuoli ostaa päivittäin uuden kasvin jo valmiiksi vihreätä rehottavaan keittiöön. Toinen osapuoli taas omistaa kissan. Kaikki on juuri tämän hetken New Yorkia, jos on populäärikulttuurin uskomista näin Suomesta.

Kristen Wiigin esittämä Polly on parisuhteen kolmas pyörä. Keski-ikää lähestyvä nainen, joka haluaa lapsen. Näin on syntynyt järjestely, joka haastaa perinteisen perheen rakenteen. Silti kolmion suhteet eivät ole täysin selvät. Lapsi halutaan, mutta biologinen isyys tuottaa ongelmia. Aiheesta syntyy luontevaa ja ajankuvaan sopivaa hipster-Allenia. Dialogi ei ole terävää, vaan luontevaa. Nasty Baby on ihan kiva elokuva, joka sitten hyppää toisesta vaihteesta suoraan viidenteen. Sitä kyllä pedataan läpi elokuvan, mutta muutos on silti hämmentävä. Ei kuitenkaan yhtä hämmentävä kuin Dheepanin päätös.

Audiard on siitä hauska ohjaaja, että vaikka hänen elokuvansa pyrkivät aina jonkin asteiseen realismiin, on hän silti sydämeltään yhtä paljon genre-elokuvien ystävä. Profeetta kumartaa vahvasti rikosepookkien suuntaan ja Luihin ja ytimiin on melodraama ja katutappeluelokuva. Miettikääpä vaikka Marillon Cotillardin jalatonta tappelumanageria! Sehän on puhdasta grindhousea! Niinpä Dheepankin pikkuhiljaa liikkuu realistisen rikoselokuvan suuntaan. Eikä siinä mitään, jos se olisi siihen jäänyt, mutta viimeinen vartti lyö allekirjoittaneelle pahasti yli.

Dheepan kertoo Sri Lankasta paenneesta, väärien passien kautta muodostetusta uusioperheestä, joka pyrkii rakentamaan uuden elämän Pariisin slummeissa. Kukaan ei osaa kieltä, kulttuuri tuntuu vieraalta ja huumekauppa rehottaa naapurustossa. Uuden perheen isä, Dheepan, pyrkii rakentamaan parempaa huomista työnteolla. Äiti, Yalini, ei ole todellisuudessa vielä äiti, vaan nuori tyttö. Hän haaveilee Lontoosta ja sukulaisistaan, eikä missään nimessä halua jäädä vangiksi Pariisin slummiin tai väkinäisesti rakennettuun uuteen perheeseensä. Tytär Illayaalilla taas ei ole mitään sananvaltaa. Lapsi synnyttää empatiaa ja empatia saattaa avata oven maahan. Silti koko perhe tiedostaa, että parhaat mahdollisuudet länsimaiseen hyvään elämään on Illayaalilla.

Audiardin elokuvan lähtökohdat ovat hyvät. Tarina pakotetusta perheestä on ajankohtainen ja kiinnostava. Lisäksi Audiard on hyvä rakentamaan kohtauksia ja tunnelmaa. Kuvaus on omaperäistä olematta pröystäilevää. Lampun rikkominen, neljän moottoripyörän seuraaminen ja Dheepan yksin punaiseksi valaistussa kellarissa ovat visuaalisesti muuten niin rosoista kuvaa rikkovia, tervetulleita yksityiskohtia.

Dheepan on suurilta osin hyvin perinteinen draamaelokuva, mutta sitten kun se rikkoo kaavaa, se tekee sen liian suurieleisesti. Älkää ymmärtäkö väärin, yllätyksellisyys on positiivista elokuvissa. En ole vain varma on Dheepan juuri se elokuva, jonka kuuluu päättyä kuten se päättyy (ylimielistä, tiedän). Äh, sanotaan nyt suoraan. Ei se niin kaukana Seagalista tai Schwarzeneggerista ole.

Nasty Baby: **1/2
Dheepan: ***1/2

perjantai 18. syyskuuta 2015

R&A:n ensimmäiset elokuvat: Louder than Bombs & Sicario

Rakkautta ja Anarkiaa festivaali on taas täällä ja alkoi eilen kahdella vuoden 2015 Cannes kilpasarjassakin viihtyneellä elokuvalla. Kävin katsomassa molemmat ja vaikka avajaiselokuva Louder than Bombs ei missään nimessä yllä viime vuoden, vastaavalla paikalla hurmiolliset aploodit keränneen, Whiplashin tasolle - oli jälkimmäinen, tänään valtakunnallisen ensi-illankin saava Sicaro puhdasta elokuvallista ilotulitusta. Denis Villeuneuve lunastaa viimeistään nyt paikkansa yhtenä tämän hetken kiinnostavimmista ohjaajista. Sicaro on hyvin lähellä mestariteosta.

Ennen ylistyslaulua, esitetään kuitenkin muutama sananen Joachim Trierin kunnioitettavasta, mutta lopulta aika pienestä elokuvasta Louder than Bombs. Norjalainen ohjaaja on jo aiemmin niittänyt kansainvälistä mainetta kotimaisilla teoksillaan Reprise ja Oslo, August 31st, mutta tarttuu nyt ensimmäistä kertaa englanninkieliseen elokuvaan.

Louder than Bombs on utuinen draama perheestä, joka pyrkii hyväksymään muutaman vuoden takaisen tragedian. Valovoimainen ja ihailua ihmisissä herättänyt perheen äiti riisti itseltänsä hengen, kun ei pystynyt käsittelemään perhe-elämän ja henkisesti, sekä fyysisesti rankan (sota)valokuvaajan ammatin aiheuttamaa poissaolevuuden tunnetta. Jokainen perheen mies käsitteli tragedian omalla tavallaan. Isä Gene Reed pyrki jatkamaan elämää normaalisti poikiensa vuoksi. Todellisuudessa "unohdus" ei vienyt eteenpäin, vaan jätti elämän polkemaan surutilassa paikoillaan. Vanhempi poika Jonah saattaa vaikuttaa sinut tragedian kanssa, mutta edesmenneen äitinsä tapaan, hänkin ylläpitää valtavaa suojamuuria. Nuorin, äidin todellisista kuolinsyistä vielä tietämättömän Conrad taas on ulkopuoliselle maailmalle täysin sulkeutunut. Potentiaalisen koulumurhaajan habituksen omaava poika saattaa kuitenkin olla rehellisin itselleen.

Vaikka paperilla elokuva näyttääkin hyvin perinteiseltä draamalta, niin sitä se ei ole. Trier ei kuljeta tarinaansa perinteisin menetelmin, vaan perspektiivi hyppii hahmosta toiseen. Katsoja todistaa eri henkilöiden elämää pienoisesseiden/runojen/avautumisten kautta. Välillä syntyy tunne, että lukee eri hahmojen päiväkirjojamerkintöjä tapahtumista vuosia myöhemmin. Koko elokuvaa vaivaa eräänlainen jetlag-tunne, joka ei välttämättä ole negatiivinen asia. Sitä tukee hyvin uninen, mutta yksityiskohtainen leikkaus, joka välillä haahuilee ja välillä sitoo.

Louder than Bombs on lämminhenkinen ja koskettava draama, joka harvoin yltää erinomaisuuteen. Ei se sinne ehkä tavoittelekaan. Kuten sanoin, se on lopulta aika pieni elokuva perheen sisäisestä valtavasta, mutta hiljaisesta kriisistä.

Sicario on taas kaskituntinen vuoristorata, jossa katsojaa terrorisoidaan koko keston ajan. Kate Macer (Emily Blunt) on Phoenixissä huumetaloja ratsaava poliisi, joka oman kunnianhimonsa johdattamana osallistuu epämääräisten "oikeuslaitosten" susien Mattin (Josh Brolin) ja Alejandron (Benicio Del Toro) orkestroimaan, hyvin harmaalla ellei jopa mustalla alueella liikkuvaan, huumekaupan vastaiseen operaatioon. Meksikon sisäiset huumesodat eivät rajoitu enää rajan etelä-osaan, vaan levittäytyy pikkuhiljaa myös Yhdysvaltojen puolelle. Tulokset merkitsevät enemmän kuin niiden oikeudellisuus.

Ulkoisesti Sicario näyttää elokuvalta "kovasta naisesta miesten maailmassa". Totuus on päinvastainen. Kate heitetään sinttinä hain kitaan ja joutuu sinnittelemään hermojen ja mielenterveytensä kanssa koko elokuvan ajan - kuten myös katsoja. Katesta ei elokuvan edetessä kasva suurta taistelijaa, vaan hän pyrkii pala kurkussa edustamaan omaa oikeudentunnettaan, mutta ei sillä ole merkitystä, ei taistelussa huumekauppaa vastaan.

Sicario on poliisitrilleri sodasta huumekartelleita vastaan. Genrenä se on kuitenkin lähempänä sotaelokuvaa ja kauhuelokuvaa. Mieleen nousi Platoon - nuoret sotilaat, jossa Charlie Sheenin rekrytoitu nuori sotilas pyrkii selviämään Vietnamin komennuksestaan. Willem Dafoeta ei taida kuitenkaan olla mailla halmeilla (ehkä...), Tom Berengerejä sen sijaan joka puolella.

Emily Bluntin Kate Macer taas ei ole pääosassa niinkään tekijä, vaan kokija - hieman samaan tapaan kuin Halloweenin Laurie Strode, paitsi että Mike Myers ei saa lopussa turpiinsa. Macerin moraali pistää hänet nousemaan vääristynyttä status quo'ta vastaan, mutta loppuun asti hän ei koskaan mene. Ei kukaan normaali ihminen menisikään. Meksikon huumesodat ovat inhimillisen ymmärryksen ulkopuolella. Vain sudet pärjäävät.

Sicariossa ei ole heikkoa lenkkiä. Del Toro, Brolin ja Blunt ovat kaikki loistavia rooleissaan. Villeneuven ohjaus on mestarillista. Hän ansaitsee Oscar-ehdokkuuden. Vaikea sanoa tuleeko sen saamaan. Sicario on hyvin paljon tämän päivän Hitchcockia. Katsokaapa vaikka alun rajanylityskohtausta.

Roger Deakinsin kameratyö on odotetusti loistavaa. Se ei ole jatkuvaa ja alleviivaavaa visuaalista pornoa, vaan tukee tarinaa. Siinä ero kuvaajan ja elokuvaajan välillä. Usein Deakins sijoittaa kameransa kauas tapahtumista, luoden eeppisen ja aavemaisen tunnelman, jossa miehet ovat lopulta kaiken keskellä aika merkityksettömiä. Mainitsemisen arvoinen on myös Theory of Everything soundtrackin säveltänyt Jóhann Jóhansson, jonka raskaat ambient-soundit ovat merkittävät osa pulssia nostattavaa tunnelmaa. Huomattavasti kiinnostavampaa kuin Steven Hawking viulut.

Sicaron takia käyn elokuvissa. Se on vuoristorata, joka osaa silti keskittyä henkilöhahmoihin ja suurempaan kontekstiin. El Chapo on uutisissa, Narcos netflixissä ja Sicaro elokuvateattereissa. Meksikon huumesota on in (totta se on). Villeneuven elokuva on yksi vuoden parhaista. Vahva suositus, kaikille.

Louder than Bombs: ***1/2
Sicaro: ****1/2

tiistai 15. syyskuuta 2015

R&A on taas täällä - muutama sana festivaalista ja seuraavista elokuvista: Gentlemen, Duke of Burgundy, Dear White People, Love & Mercy ja Victoria

Tällä viikolla se taas alkaa. Vuoden ehdoton kotimainen tapahtuma elokuvan saralla eli Rakkautta ja Anarkiaa filmifestivaali, joka siis on saavuttanut kunnioitettavan 28 vuoden iän. Jälleen kerran Helsingin keskustan valkokankaat täyttyvät paljolti elokuvista, jota Suomen maankamaralla et pysty suurelta kankaalta todistamaan. Toki mukana on myös tulevia, laajemman levityksen saavia ja ansaitsevia teoksia, mutta tunnelma ei tule missään nimessä olemaan samalla tasolla myöhemmissä perinteisissä näytöksissä.

Jälleen kerran löydän itseni myös arpomassa tulevan yhdeksänpäiväisen maratonin ohjelmaa. Rationaalisesti ajateltuna pitäisi ns. suuret elokuvat jättää tulevaisuuteen, mutta pakottava tarpeeni nähdä Denis Villeuneuven Sicario on liian suuri. Sama pätee myös Cannes voittajia Dheepan ja The Assassin. Silti syytä on myös katsoa arthouse-elokuvien valtavirtaa pidemmälle ja pyrkiä löytämään helpommin verhon taakse jääviä helmiä. Listani varmasti elää vielä viikon aikana, mutta todennäköisesti tule viettämään aikaisempia vuosia enemmän amerikkalaisen indie-elokuvan parissa. Siitä pitää huolen Green Room, Dope, Listen Up Philip, Nasty Baby ja The Diary of a Teenage Girl. Tuntuu siltä, että vihdoinkin amerikkalainen indie on pääsemässä eroon siitä jo kliseeksi muodostuneesta leimasta, jota Sundance-voittajat niin usein kantavat: Nokkelaa dialogia hassunkuristen hahmojen suusta ja lopuksi aitoa, mutta niin amerikkalaisesti sokeroitua tunnetulvaa. Ilmeisesti siis Earl and the Dying Girl kuuluu tähän kastiin...mutta ei arvostella kirjaa kansien perusteella.

Lisäksi halusin vielä kirjoittaa muutaman sanan niistä festivaalilla esitettävistä elokuvista, jotka olen jo nähnyt.

Gentlemen on elokuva, joka ansaitusti hävisi viime vuoden Ruotsin Jussi-vastineen, Guldbaggen, mestarilliselle Turistille. Gentlemen ei ole huono elokuva. Se on tuotannollisesti ja näyttelijätyöltään korkeinta laatua, mutta ikävä kyllä ruotsalaiseen ilmeisesti klassikko-teokseen perustuvan elokuvan käsikirjoitus sinkoilee epämääräisesti sivujuonesta toiseen. Kokonaisuus ei toimi, vaikka kuva onkin kaunista. Pidin enemmän ohjaaja Mikael Marcimain edellisestä elokuvasta Call Girl, mutta kunnianhimoa ei ainakaan tältä tekijältä puutu.

Duke of Burgundy on selkeätä jatkumoa ohjaaja Peter Stricklandin edelliselle työlle Berberian Sound Studiolle. Tässäkin elokuvassa lainataan paljon eurooppalaisesta 70-luvun kauhusta, vaikka kauhuelokuva ei tämäkään ole. Kyse on jonkinlaisesta Bergmanilaisesta BDSM- tulkinnasta kuvattuna eurooppalaisten noitaelokuvalinssien läpi. Kuvaa käsitellään luovasti ja musiikki on sopivan uneliasta ja painajaismaista. Kaikille The Duke of Burgundy ei missään nimessä ole, mutta jos osaa arvostaa teknillisesti briljanttia mutta taiteellisesti jo ylikuohuvaa elokuvaa, niin suosittelen.

Dear White People taas on alleviivatun intellektuelli vastine Spike Leen Do the Right Thingille. Ei ole kysymystäkään etteikö ohjaaja-käsikirjoittaja Justin Simienillä olisi paljon annettavaa aiheelle ja elokuva onkin komediaa enemmän tarkkanäköinen satiiri. Mieleen tulee Brett Easton Ellis sovitus The Rules of Attraction, jossa nautinnonnälkäiset valkoihoiset ovat korvattu kunnianhimoisilla tummaihoisilla - siis tyylillisesti, ei sisällöllisesti. Dear White People on Obama- aikakauden älykäs tuote ja Justin Simien kiinnostava uusi ääni amerikkalaisessa elokuvassa.

Love & Mercy on tuottajana aiemmin toimineen Bill Pohladin hieman tavallista luovemmin toteutettu henkilökuva Beach Boysin keulahahmosta Brian Wilsonista. Brian Wilson oli ja on musikaalinen nero, joka paini oman kunnianhimonsa lisäksi lievästä ja vähemmän lievästä mielenvikaisuudesta. Elokuva hyppii kahden aikakauden välillä hieman keinotekoisesti. 1960-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Brian Wilson on täysin kyllästynyt isänsä operoimaan, surffimusiikin kaupallista irvikuvaa edustavaan Beach Boysiin ja päästääkin oman kunnianhimonsa ja luovuuden valloilleen tehdessään Pet Sounds- albumia. 1980-luvun loppuun perustuva elokuvan toinen puolisko taas käy läpi Brian Wilson taistelua irtautua häntä kontrolloivasta rahanahneesta terapeutista. Puoliksi henkilökuva - puoliksi romanttinen draama yhtälö ei täysin toimi ja etenkin aikahyppyjen rytmitys häiritsee kokonaisuutta. Silti elokuva löytää sielunsa aina kuin Paul Danon loistava Wilson johtaa merkillisiä studioäänityksiä. Love & Mercy jää hieman TV-elokuva tasolla, vaikka potentiaalia löytyy paljon.

Lopuksi vielä elokuva, jonka takia minun vain piti kirjoittaa koko tämä festivaaliepilogi. Olen aikaisempina vuosina koonnut jonkintapaisen palkintolistan festivaalin elokuville - Cannesin tapaan. Vaikka edessä on vielä lukematon määrä hienoja elokuvia, olen varma että tulen palkitsemaan Sebastian Schipperin Victorian.

Victoria on puoliksi lämminhenkinen nuoruuskuvaus ja puoliksi pulssia nostattava trilleri. Lisäksi se on myös se elokuva, joka on kuvattu yhdellä otolla. Ja ei, elokuvan kesto ei ole 80 minuuttia vaan 140 minuuttia. Sitä on tietysti verrattu viime vuoden Oscar-kahmija Birdmaniin, mutta todellisuudessa nämä kaksi elokuvaa ovat täysin erilaisia. Birdman on taikatemppu, kun taas Victoria on elokuvaa isolla E:llä. En vieläkään pysty käsittämään miten Victoria pystyy olemaan niin hyvä elokuva...

Juoni on hyvin simppeli (mitä luulitte?). Espanjasta kotoisin, mutta Berlinissä asuva nuori nainen Victoria poistuu aamuyöstä klubilta ja liittyy neljään paikalliseen katujen pojan matkaan. Jatkot saavat synkän käänteen, kun pojat joutuvat velvollisuudesta toteuttamaan rikoksen. Victoria on elokuva, joka tuo mieleen niin Kassovitzin La Hainen kuin myös 50-luvun rikoselokuvat kuten Rififin. Itse rikos ei ole kiinnostava, vaan päähenkilöiden kohtalot. Victoria näyttää, että elokuvia voidaan vielä tehdä uusilla tavoilla. Kiitokset kuuluvat ohjaajan lisäksi paljolti dialogia improvisoiville näyttelijöille, sekä tietenkin kuvaajalle. Victoria on se elokuva, joka on minulle tällä hetkellä ainakin vuoden 2015 tärkein elokuva. Ajattelin mennä katsomaan sen uudestaan ja suosittelen, että tekin ostatte lipun näytökseen.

torstai 13. elokuuta 2015

Trainwreck - romcum vanhoine vikoineen

Judd Apatow on taitava kirjoittamaan vitsejä. Judd Apatow ei kuitenkaan ole hyvä ohjaamaan elokuvia. Kolmen vuoden takaisen laadullisen ja taloudellisen epäonnistumisen This is 40 jälkeen mies on saanut taas aikaan menestyselokuvan, josta suurin kiitos kuuluu suuressa nosteessa olevalle Amu Schumerille. Amy Schumer on tämän hetken räiskyvien ja rääväsuisten naiskoomikoiden it-girl.  Hän latelee haastatteluissa rohkeita vitsejä ja sensuroimattomia mielipiteitä, stand-up koomikkona hän repii vanhoillisen naismallin palasiksi ja kusee sen päälle, ja omassa sketsiohjelmassaan hän ei pelkää tarttua yhteenkään tabuun. Suosittelen tutustumaan esimerkiksi koomikon loistavaan 12 angry men parodiaan, jossa valamiehet väittelevät onko Amy Schumer tarpeeksi kuuma televisioon tai Cosbyn oikeudenkäyntisketsiin, jossa puolustusasianajajan koko puolustus perustuu 80-luvun rakastettuun Cosby-shown Cosbyyn. Amy Schumer tekee pilkkaa maailmassa vallitsevista pinnallisuuteen ja viihteeseen perustuvista kirjoittamattomista säännöistä, joita kukaan ei kehtaisi edes paperille kirjoittaa. Julkinen paheksunta on vain oman egon kiillotusta, kun todellisuudessa suurin osa ihmisistä hyväksyy hiljaa ajan vääristyneet normit. Julkinen paheksunta kun ei johda mihinkään niin kauan kuin kaikki silti hiljaa hyväksyvät sen hetken todellisuuden. Afrikassa kuolee lapsia nälkään. Niin kauheata.

Vähän eksyttiin aiheesta, mutta pohjustus on välttämätön, jotta pystyn perustelemaan miksi Trainwreck on elokuvana ainakin aavistuksen...noh...trainwreck. Vaikea sanoa ketä kohtaan syyttävän sormen pitäisi osoittaa; käsikirjoittaja Schumeria, joka ei todellisuudessa muuta perinteisen romanttisen komedian kaavaa mitenkään vai Apatow'ta, jonka elokuvien rytmitys edelleenkin muistuttaa krapulaista sunnuntaita ja joka ei vain pysty saksimaan elokuvistaan niitä tarvittavia 15 - 20 minuuttia.

Aloitetaan Apatowsta, koska se on helpompaa. Judd Apatow'n elokuvat laahaavat. Ne ovat aina laahanneet ja se käytännössä toimii ainoastaan Funny Peoplessa, jossa päivien matelevuus on sopivaa vastapainoa koomikoiden pakolliselle tarpeelle saada ympärillä olevat ihmiset nauramaan. Trainwreck alkaa ohjaajan uran visuaalisesti näyttävimmällä otoksella, mutta hyvin nopeasti se mukautuu vanhaan visuaalisesti kuluneeseen kaavaan, jossa värimaailmat ovat aneemisen kirkkaita ja kohtaukset jatkuvat aavistuksen liian pitkään. Dialogi naurattaa, mutta se menettää tehoansa löysällä leikkauksella.

Apatow'lla on myös pakottava tarve ympätä elokuviinsa aitoja julkisuuden henkilöitä. Paikoitellen se johtaa viihdyttäviin tilanteisiin, mutta se alkaa muistuttamaan jo kulunutta maneeria, jota ei tarvitsisi toistaa jokaisessa elokuvassa. Sama pätee myös elokuvien henkilögalleriaan, jossa samat teemat toistuvat teoksesta toiseen. Hankalat isät, yksinkertaiset ystävät, ystävät jotka takovat järkeä päähenkilöön sekä suojelevat aviossa elävät siskot ovat henkilöhahmoja, joihin olemme jo tutustuneet. Aikoinaan pidin Apatow'ta Y-sukupolven James L. Brooksina, mutta todellisuudessa taidetaan olla lähempänä Nora Ephronia.

Amy Schumer on John Cenan ohella parasta Trainwreckissä. Ikävä kyllä Trainwreck ei ole missään nimessä parasta Amy Schumeria. Elokuvan epilogissa isä havainnollistaa nukkejen avulla tyttärilleen pettämisen tarpeen. Se on kohtauksena hyvin hauska, mutta henkilöhahmojen taustoittamisena halpa keino. Sama vaivaa koko elokuvaa. Vaikka stand-upiakin lähenevät vitsit naurattavat, ei elokuva tarinoineen ole oikein mistään kotoisin. Kaikki juonen partikkelit ovat käytetty ja kulutettu aiemminkin. Schumerin hahmo on lopulta sekoitus Mcconaugheymaista naistenmiestä ja Rogenmaista epäorganisoitua säätäjää. Buzzfeedmainen kuukausijulkaisu, jossa Amy työskentelee on pilkankohteena liian helppo. Ja sitten vielä se itse se romanttinen tarina. Totuus on, että Trainwreck ei muutaman pano- ja kuukautisvitsin lisäksi eroa massasta mitenkään. Lisäksi, oletettavasti feministisenä komediana, Trainwreckin maailmankuva on yllättävän vanhoillinen. Kyse on edelleenkin naisesta, joka löytää sisäisen rauhan vasta löydettyään miehen. Hääpakkomielteen sijaan päähenkilöä kiinnostaa yhden illan jutut ja päihteet, mutta kaava on silti sama.

Spoileri! Elokuvan finaalin suuressa "romanttisessa eleessä" Amy Schumer esittää uuden vähemmän kyynisemmän itsensä tanssimalla vilpittömästi cheerleadereiden kanssa. Inside Amy Schumerin Amy ei olisi tanssinut. Trainwreck on todiste siitä, että studio-komediassa saa näyttää särmää, kunhan sen lopuksi käärii hattaraan.

En olettanut, että Trainwreck on puhdasta romcom anarkiaa, mutta en missään nimessä uskonut sen noudattavan näin holistisesti 80- ja 90-luvun kliseisiä sääntöjä. Apatow'n ohjausta rasittaa vanhat vaivat, mutta käsikirjoituksen juoni on elokuvan suurin synti. Tina Fey ei ehkä ole yhtä räävitön kuin Amy Schumer, mutta hänen käsikirjoituksensa ovat olleet teemallisesti huomattavasti kunnianhimoisempia. Prinsessa se on prinsessa, vaikka huulesta roikkuu rööki.

**1/2


keskiviikko 12. elokuuta 2015

Inside Out - Mielen sopukoissa: Pixar pähkinänkuoressa

Odotukseni Pixarin uutta elokuvaa kohtaan ovat aina kohtuuttomat. Suurimpana syynä ovat vuodet 2007 - 2010, kun elokuvastudio ei yksinkertaisesti päästänyt käsistään kankaalle mitään muuta kuin täysin timanttista tuotosta. Ratatouille, Wall-e, Up ja Toy Story 3 ovat kuuluneet helposti tekovuosiensa parhaimpiin elokuviin. Ne alleviivaavat myös hyvin koko elokuvastudion sitovaa mantraa, jossa painotetaan ahkeruutta ja täydellisyydentavoittelua, universaaleja arvoja, rohkeutta ja luovuutta sekä tietenkin perhettä. Ulkopuolisesta näkökulmasta Pixar muistuttaa, edesmenneen kummisetänsä Steve Jobsin suojeluksessa, jonkinlaiselta lapsen uteliaisuudelle omistautuneelta nörttien kultilta ja sitä se varmaan onkin, mutta se on myös aikakautemme (ja ajankuvamme) parhaimpia esimerkkejä organisaatiosta, jonka elinehto on tuottaa luovuutta.

Pixarin johdossa ovat mahdollisesti Hollywoodin parhaat tarinan- ja draamankertojat. Vaikka lähtökohdiltaan elokuvat eivät useimmiten eroa simppeleistä lastenkirjoista, sysäävät tarinankertojat ne täyteen tosielämän tunteita. Ratatouillessa kyynisten kriitikonlasien läpi koko elämää katsovan Anton Egon sydän sulaa, kun hän maistaa niinkin perinteistä ja maallista annosta kuin Remyn tekemää ratatouillea. Samoin käy myös kivettyneille aikuisille Pixarin elokuvien parissa. Ne löytävät sisäisen lapsemme ja maalaavat menneen ajan pastellinväriseen melankoliaan.

Viime vuosina Pixarille on tullut enemmän huteja... On mahdollista, että yrityskauppa Disneyn kanssa johti tasokkaampaan Disney-elokuvaan (Frozen, Wreck-it Ralph) ja heikkolaatuisempaan Pixar-kuvaan (Brave, Cars 2 ja Monsters University 2). Kenties tarinankertojien organisaation ylittävät vastuut ovat jättäneet kuolleen kulman oman studion tuotoksiin... Vaikea sanoa, mutta odotukseni uutta Pixar elokuvaa kohtaan pysyvät edelleen korkealla ja varsinkin silloin, kun ohjaajana on hyvin mahdollisesti studion kirkkain tähti Pete Docter (Monsters Inc. ja Up).

Pete Docterin Monsters Inc. on mielestäni Pixarin ensimmäinen mestariteos. Se rakentaa kokonaan uuden maailman lähtökohdasta, jossa pieni lapsi jää iltaisin yksin omaan huoneeseen. Elokuva on täynnä tarkkanäköisiä huomioita yrityskulttuurista, mutta myös puhdasta mielikuvitusta oman maailmanlogiikkansa kautta. Up on ehkä vieläkin parempi elokuva, ehkä. Up on lopulta vaikea elokuva arvostella, sillä sen sisältä löytyy lyhytelokuva/historiikki, joka on ylivoimaisesti Pixarin paras tuotos ikinä. Carl Fredricksenin elämä käydään läpi kyynelkanavat avaavan 3-minuutin jakson kautta. On totta, että muu elokuva ei yllä samalla tasolle, mutta mikä voisi yltää? Docter onnistuu kolmessa minuutissa kertomaan enemmän kuin suurin osa elokuvista koko kestonsa ajalta.

Inside Out onkin hyvin selkeää jatkumoa Docterin aiemmille teoksille. Monsterien tapaan se rakentaa täysin uuden maailman ja logiikan sen ympärille. Jos esikoisteos perustui yritykseen, niin Inside Outin aivot ovat verrattavissa kaupunkiin. Upin tavoin taas uutuus on myös kiinnostunut elämän realismista ja se näyttäytyy lähes värittömänä San Franciscona. Tarinan keskiössä on 11-vuotias Riley, joka isänsä työn takia (IT ja San Francisco;) joutuu muuttamaan pois kaverien ja elämänsä luota Minnesotasta. Aivoissa käynnistyy valtaisa kriisitila, jota pyrkivät selvittämään aivojen viisi perusluonnetta; ilo, suru, pelko, kiukku ja inho, joista jokaisella on oma tehtävänsä, jopa surulla.

Inside Out on myös omalla tavallaan, jopa meta-Pixaria, sillä kuten elämässä niin myös Pixarin elokuvissa on oikea annos jokaista perustunnetta. Pixarin elokuvat ovat aina perustuneet oikeaan sekoitukseen iloa ja surua, kuten myös siis elämä ja Inside Out. Rileyn loputon muistoarkisto voi yhtälailla olla Pixarin idea-arkisto. Tosin tavallaan aivojen komentokeskuksen ulkopuolinen alue tuntuu välillä, jopa ideoiden kaatopaikalta. Omana juonena/maailmana se tuntuu jopa laiskalta, mutta tarinan suuremmassa kontekstissa sen voi antaa anteeksi.

Elokuva kertoo myös muutoksesta, menneisyydestä ja ajan kulumisesta. Muistot pysyvät mielessämme, mutta niiden merkitys muuttuu. Samalla vanheneminen ei ole pelkkää ajan kulumista, vaan myös näkökulmien muuttumista. Vaikka suru alunperin tuntuukin täysin turhalta, tuo se elämäämme/henkilöömme tarvittavaa syvyyttä ja merkitystä. Nopeasti huomaammekin, että vaikka lapsen aivojen komentokeskuksessa johtajana toimii ilo, se ei päde kaikkien aivoihin. Lapsen puhdas ilo, se ajatus/ilmiö mitä Pixar niin kunnioittaa, on helposti katoavaa. Tavallaan sen kuuluukin kadota jossain määrin, mutta se pitäisi pystyä nostamaan myös helposti esille. Jokaisen meistä on huolehdittava omasta "fun islandistamme".

Docterin elokuva on idea - ja rakennetasolla briljantti. Se on luonut aivojen toiminnasta animaatioelokuvaan sopivan viitekehyksen. Lisäksi se avaa tulkintoja esimerkiksi aikuiseksi kasvamiselle, masennukselle ja sukupuoli-identiteetin kehitykselle. Frozenin tavoin pääosassa ovat naiset ja tuntuukin, että animaatioelokuvat ovat suunnannäyttäjiä perinteiselle Hollywoodille. Inside Outissa on valtavasti sisältöä, jota ihailla.

Samalla on todettava, että itse juonen puolella elokuva on haavoittuvainen. Upin heikkoushan löytyy sen hyvin perinteisestä tarinasta kunhan viidakkoon päästään ja samat ongelmat ovat myös nähtävissä Inside Outissa. Kun ilo ja suru eksyvät komentokeskuksen ulkopuolelle, katoaa elokuvasta sen suurin mielikuvitus. Ollaan jonkinlaisessa mielen Liisa Ihmemaassa -skenaariossa, joka ei kuitenkaan ole mielikuvituksellisesti tai visuaalisesti niin häikäisevä. Ongelma on jopa suuri, mutta tarinan suuremmassa mittakaavassa sen haluaa jättää huomioimatta.

Inside Out ei ole täydellinen elokuva, eikä se edes lukeudu Pixarin parhaimpiin, ainakaan ensimmäisen katsomiskokemuksen jälkeen. Kunnianhimonsa ja tarinan rakenteen puolesta se on taas valtaisa saavutus. Pixarille se on paluu oikealle tielle ja toivottavasti ongelmissa vellonut The Good Dinosaur jatkaa Pixarin laadullista voittokulkuetta. Inside Out todistaa, että Pixar on edelleen se luova paja, joka löytää merkityksen elämän pienistä hetkistä. Katsomiskokemuksen voimakkuus löytyy niistä arkisista itsestäänselvyyksistä ja elämän realismeista. Hauskaa vaan, että parhaiten se on ymmärretty ja toteutettu animaatiossa.

****

perjantai 12. kesäkuuta 2015

It Follows - Aikuistumisen sietämätön julmuus

Richard Linklaterin mammuttiteoksessa Boyhoodissa aikuistumista kuvataan hitaasti kyypsyvänä prosessina, josta pikkuhiljaa haihtuu kaikki sokeri. Jäljelle jää iän tuomaa viisautta ja melankolista tarkkaavaisuutta mennyttä kohtaan. Jollain masentavalla tavalla nopat ovat heitetty jo kauan aikaa sitten. Vaikka Mason saakin toki valita oman tiensä, on sen tien etapit määritelty kauan etukäteen. Aikuistuminen onkin lineaarista ja tasaista kasvua Linklaterin kivipestyssä maailmassa. Erinomainen vastapari Boyhoodille onkin David Robert Mitchellin festivaaleja onnistuneesti kiertänyt It Follows. Haikailevan melankolian sijaan Mitchell kuvaa kasvun unena, joka hyvin nopeasti muuttuu painajaiseksi. Aikuistuminen ei ole prosessi, vaan shokki.

Mitchellin kauhuelokuvan maailma toistaa hänen esikoisteoksensa The Myth of the American Sleepoverin hypnoottista tunnelmaa. Lapset ja teinit eivät asu "oikeassa maailmassa" ja "tässä hetkessä", vaan heidän todellisuutensa on ennemminkin loputtomalta tuntuvaa hengailua.  Päähenkilöt saattavat olla oman maailmansa aikuisia, mutta kaikesta sen ulkopuolisesta todellisuudesta he ovat täysin tietämättömiä. Sen takia myös It Followsissa nähdään tuskin lainkaan aikuisia. David Robert Mitchell kuvaa lapsuutta olosuhteiden ja kliseiden summana. Itsekeskeinen oman edun tavoittelu loistaa poissaololla, koska vastuuta omasta elämästä ei ole vielä ottanut kukaan. Maailma on vielä yksinkertaisempi paikka ja sen takia pienikin muutos saattaa järisyttää sen järjestyksen täysin uusiksi. Viattomuus ei ole hyve eikä pahe, vaan ainoastaan linssi jonka läpi maailmaa tarkastelee.

It Follows on kauhuelokuvana monimerkityksellinen. Paperilla kyse on "ihmismuodon" saaneesta sukupuolitaudista, joka täytyy siirtää seuraavalle tai muuten viikatemies vie hengen. Riippuu kuitenkin katsojasta kuinka laaja-alaiseksi haluaa tulkintansa levittää, mutta selkeitä teemoja tarinassa ovat ainakin seksuaalinen herääminen, seksuaalinen hyväksikäyttö ja aikuiseksi kasvaminen - mutta ei saman tulkinnan alla.

Jay Hight on suburbian kauneimpia tyttöjä, joka lähtiessään ulos ulkopaikkakuntalaisen pojan kanssa kokee shokin, jonka jälkeen ei ole enää paluuta varhaisempaan aikaan. Mikään ei ole enää niin yksinkertaista. Tapahtumilla on seuraukset, jotka koskettavat niin lähipiiriä kuin omaa psyykettäkin. Vaikka kuvaus kuulostaakin ennemminkin joltain ahdistavalta psykodraamalta, on David Robert Mitchell tehnyt ulkoisesti 70- ja 80-luvun vaihteen kauhuelokuvaa. Audiovisuaaliset vaikutteet ovat saatu niin John Carpenterilta kuin myös Brian De Palmalta (etenkin De Palman "kaikki on nyt hyvin kusetukset). Sisällön käsittelyn puolesta nousee mieleen myös Nicolas Roegin mestariteos Don't Look Now.

Carrie on selkeä vertailukohde, mutta It Follows on siltikin abstraktimpi elokuva. Se rakentaa tunnelmaa ja antaa vastuun katsojalle ymmärtää mistä kaikessa on kyse. David Robert Mitchellin elokuva ei myöskään sijoitu mihinkään tarkkaan aikakauteen. Kuvista löytyy niin vanhoja lankapuhelimia kuin myös simpukkakuorisia e-lukulaitteita (joita ei siis ainakaan vielä löydy markkinoilta). Sillä ei kuitenkaan ole väliä, koska elokuvan tarkoitus ei ole kuvata realisitista todellisuutta, vaan aiemmin mainitsemaani lapsien ja nuorten todellisuutta. Ja kuten totesin, se ei murene pikkuhiljaa, vaan salamana.

Teknisesti It Follows on myös kärkiluokkaa. Tarkoin valaistut yksityiskohdat yön sinisessä maisemassa synnyttävät nostalgisia fiiliksiä ja 80-luvun viboja hengittävä ääniraita luo illuusion pienestä kuplasta, jonka ulkopuolella vaanii vaara. David Robert Mitchell ei ole myöskään kiinnostunut pelästyttämään katsojaa liukuhihnamaisesti, vaan tarkoilla kameranliikkeillä ja tunnelmalla hän luo vaaran tunnetta koko elokuvan ajaksi. Loppukädessä It Follows on sitä mitä kauhun pitäisi nimenomaan edustaa. Se ottaa aiheekseen ihmisten aidon pelon ja luo sen ympärille kauhutarinan. Paras kauhu koskettaa ja kertoo meistä ihmisinä - It Follows tekee sitä.

****

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Vanha Suomi ei opi uusia temppuja: Louhimies ja Tuntematon sotilas

Tapani mukaan tänäkin perjantai-aamuna nautin kahvini kanssa antiikkisen paperihesarin. Kulttuurisivuilta tuli luettua, että satavuotisen itsenäisyyden kunniaksi Aku Louhimies ohjaa uuden version Tuntemattomasta sotilaasta. Selinin nimi kylläkin uupui uutisesta...

Näin ensiksi todettakoon:

Itsenäisyyttä arvostan valtavasti, Tuntematon sotilas on ansioitunut klassikko ja Aku Louhimieskin kehunsa ansainnut ohjaaja.

Yhdessä tämä cocktail on minulle silti liian härski. Nyt on lasissa kauan haudutettu, paperinohuen mutta osuvan suomalaisuuden tulkinnan pohjalta syljetty tuote, josta puuttuu vain Vesa-Matti Loiri nuotion ääreltä. Joulukuussa (oletettavasti) 2017 rikotaan ennätyksiä ja saamme lukea lukemattomien suomalaisten julkimoiden ylistävät ja sokeroidut kommentit tulevaisuuden suuresta suomalaisesta klassikosta.

Pahoittelut kyynisyydestäni. Tarkoitus ei ole heittää lokaa tekemättömän elokuvan päälle, vaan kyseenalaistaa suomalaisen elokuvateollisuudeen kunnianhimoton ote luoda yhtään mitään uutta. Enkä epäile Louhimiehen kykyä tehdä kansainvälisestikin merkittävää elokuvaa, mutta kun elokuvan nimi on Tuntematon sotilas, niin ohjaajan kädet ovat väistämättä sidotut. Paras Hollywoodin vastine olisi varmaankin It's a Wonderful Life.

Edvin laineen Tuntematon sotilas on osa kansanperinnettä ja suomalaista DNA:tamme. Se on liian suuri elefantti synnyttääkseen mitään uutta ja sen takia viiden miljoonan euron sijoittaminen uusintaversioon on puhdasta binsestä, ei muuta. Se on suurilla ammuksilla (taiteellisilla ja taloudellisilla) toteutettava riskitön sijoitus. Salit täyttyvät, mutta ainoastaan kotimaassa.

Silloin kun on historian (Suomen) suurimpia budjetteja, niin kannattaa aloittaa tyhjästä ja tähdätä taivaalle, sen sijaan että tyytyy entisen kunnostukseen. Useimmiten se viehätys löytyy nimenomaan vanhasta. Ei Louhimiehen Tuntemattomasta sotilaasta huonoa elokuvaa tule - eihän Mollberginkään versio sitä ollut, mutta maailmaan mahtuu ainoastaan yksi psyko ja Suomeen enintään yksi Tuntematon sotilas.

torstai 21. toukokuuta 2015

Onko Game of Thronesissa raiskattu yhden kerran liikaa?

Oletteko kuulleet väitteen "televisio on haastanut elokuvan"? Varmasti olette, sillä sitä keskustelua käytiin taas viimeksi huhtikuun alussa, kun kaikkien ruuduille saapui Game of Thronesin viides tuotantokausi. R.R. Martinin fantasiakirjoihin perustuva ja HBO:n tuottama eepos on tuotantokausi tuotantokauden jälkeen rikkonut ennätyksiä niin kaapelissa kuin piraattikopionakin. Sarjasta on tullut pakkokatsottavaa kaikille, jotka haluavat olla edes jotenkin perillä populaarikulttuurista. Ajankohtainen musiikki on jo pirstaloitunut oman alalajinsa kanaviin, mutta televisiota on onneksi vielä helppo seurata kunhan omistaa HBO Go:n / Nordicin, eikö totta?

Television suhteen pätee muutama universaali totuus. Uusin niistä on, että ilman Game of Thronesia ei ole tarvetta televisiolle tai vastaavalle kanava-applikaatiolle. "En katso televisiota, katson Game of Thronesia (ennen tunnettu HBO:na)". Game of Thronesin seuraaminen ei ole televisiota, vaan hyvinvointivaltion Maslow'n tarvehierarkian täyttämistä. Joka viikko puhelimemme, tablettimme ja koneemme täyttyvät uusimpaan jaksoon perustuvista memeistä ja FB feedimme pursuaa tykkäämiemme "uutisjulkaisuiden" uusimman GoT jakson analyyseistä. Osataksemme lukea sosiaalista media tai virtuaalista puskaradiota, on meidän tiedettävä mitä on tapahtunut GoT:ssä.

Game of Thrones on televisiosarjaksi puettu klikkaushuorailu, mutta siitä myöhemmin.

Oletteko kuulleet väitteen "nykynuoriso on täysin turmeltunutta"? Olen kuullut sen niin nykyisen kuin omankin ikäpolven kohdalla. Lisäksi olen nähnyt sen kirjoitettuna niin 1800-luvun kuin myös antiikin kreikan teksteissä. Suhtaudun TV:n orkestroimaan elokuvan kuolemaan samalla mentaliteetilla kuin nykynuorison turmeltuneisuuteen. Se on viiden sekunnin tulkinta, nopea esteettinen vilkaisu todellisuudesta. Siinä keskitytään ainoastaan omaan, juuri sen hetkiseen todellisuuteen. Elokuvan on pitänyt kuolla myös Lostin, Sopranosin, Frendien ja Miami Vicen aikana. Uskoakseni television piti myös murhata elokuvat 50-luvulla, kun se yleistyi amerikkalaisissa olohuoneissa. Makuhuoneeseen päästyään se saattoi tappaa seksin, mutta ei elokuvaa.

Televisio ja elokuva ovat todellisuudessa edelleen kaksi eri asiaa. Jos television olisi pitänyt hävittää elokuvat, niin musiikkivideoiden olisi pitänyt tehdä sama TV-sarjoille. Televisiosarjojen kuluttaminen on itsessään muuttunut DVD-aikakauden myötä (ns. binge-watching) ja se on tehnyt sarjoista jaksokeskeisyyden sijaan tuotantokausikeskeisiä. Silti ihmisillä on rajallinen määrä aikaa ja sen takia episodimaisia rikossarjoja ja sit-comeja tullaan jatkossakin tekemään. Kenelläkään ei ole aikaa, eikä kestävyyttä katsoa kaikkia vähänkään hehkutettuja tuotantokausia, puhumattakaan siitä kliseekäsikirjasta, josta monet ns. laatusarjat ovat nykyään koottu.

Elokuvien ja televisiosarjojen tulevaisuuden sanelee teknologisen kehityksen tuomat uudet kulutustottumukset. Toisiaan ne eivät kannibalisoi. Niitä kuitenkin uhkaa kaikki muu "viihde", joka näytöistä nykyään löytyy -  hieman samaan tapaan kuin peliteollisuus 90-luvulla, mutta sekin vaati aktivoitumista käyttäjältä. Kaikista vaarallisinta uusissa näytöissä on niiden kyky ylläpitää kohdehenkilön passiivista olotilaa. Ihmiset tulevat käymään elokuvissa ja katsomaan sarjoja tulevaisuudessakin, mutta jos osan vapaa-ajasta syö epäjohdonmukainen ja passiivinen näytön räpläily, syö se myös välttämättömästi elokuviin ja sarjoihin käytettyä aikaa. Jos taas tuotteen kulutus tippuu edes 15%, on sillä suuret vaikutukset alalle.

Rajojen rikkominen kuuluu taiteeseen ja viihteeseen. Rajojen rikkominen on myös halvinta markkinointia. Sen takia elokuvista on tullut vuosien saatossa väkivaltaisempia ja televisioon on päässyt entistä enemmän alastomuutta. Jokaisen Bonnie & Clyden rinnalle on syntynyt myöhemmin Sinkkuelämää. Silti on olemassa tiettyjä väkivallan ja seksin rajoja, jotka ylittävät keskivertokuluttajan sietokyvyn. Gaspar Noe ei tehnyt kassamagneettia Irreversiblellä eikä varmasti tule tekemään uudella Lovellakaan. Silti Game of Thrones on hämmästyttävällä tavalla tehnyt väkivallasta koko kansan viihdettä.


The Sopranos oli lopulta hidastempoinen ja psykologisesti tarkkanäköinen aikuistendraama. Sen sijaan Game of Thronesin fantasiateema houkuttelee kaiken ikäisiä ja se ilmestyy aikakaudella, jolla nukkumaanmenoaika ei merkitse mitään. GoT:n edellisellä tuotantokaudella oli kaksinkamppailu, joka päätyi siihen, että toinen puristaa peukalonsa niin syvälle toisen silmiin, että ne räjähtävät. Se on graafisin kohtaus, jota olen koskaan nähnyt TV:ssä. Siitä tuli yksi klassikkoshokki lisää sarjan vyönsolkeen.

Sen sijaan GoT:n viimeisimmän jakson loppu on ollut liikaa osalle amerikkalaisesta katsojakunnasta. Siinä, lähes koko sarjan äärimmäistä julmuutta kokenut Sansa Stark raiskataan. Kohtaus on erittäin epämiellyttävä. Kohu sen sijaan on kummallinen useasta syystä. Ensinnäkin GoT:ssa on tietenkin näytetty jo lukemattomia kertoja aiemminkin julmuuksia. Päitä on katkottu, silmiä puhkaistu, on suoritettu kastraatioita ja lisäksi on myös esitetty ennestäänkin päähenkilöiden raiskauksia. Ensimmäisessä tuotantokaudessa myöhempien tuotantokausien myötä merkittäväksi henkilöksi kasvava Daenerys myydään suurelle sotapäällikölle Drogolle, joka myöhemmin raiskaa hänet. Ottaen huomioon kuinka henkilöistä tulee myöhemmin rakastavaiset, on tämä äärimmäisen paljon häiritsevämpi juonenkäänne moraalisesta näkökulmasta.

Game of Thrones on jo viiden tuotantokauden ajan luottanut siihen, että se heittää katsojan eteen tasaisin väliajoin väkivaltaisen kuoleman tai muuta vastaavaa törkyä. Sen takia on koomista, että vasta nyt Amerikassa on noustu twitter-barrikadeille sarjan uusinta käännettä vastaan. Game of Thrones elää juonenkäänteistänsä ja ilman niitä se olisi piinaavan pitkäveteistä linnakeskustelua. Sen tavoitteena on kahden kolmen viikoin välein heiluttaa kunnolla pakkaa ja synnyttää viidentoista minuutin tähtihetki jakson käänteelle. Se on tämän hetken sosiaalisesti seuratuin ja jaetuin sarja, mutta sen sisältö on lähempänä keltaista lehteä kuin kirjaa.

Sen takia minua usein häritsee GoT:n vertaaminen HBO:n aiempiin mestariteoksiin The Sopranos ja The Wire. GoT:n yksittäiset jaksot eivät seiso omilla jaloillaan, vaan ne kuuluvat suurempaan, varsin pöhöttyneeseen kokonaisuuteen. Sopranosin, Wiren ja Mad Menin tuotantokausista nousee esiin aina muutama ylitse muiden jakso, GoT:sta nousee muutama ylitse muiden kohtaus. Suurin ero on siis, että GoT ei tee suurta henkilödraamaa, vaan se tasaisin väliajoin stimuloi katsojan tuntemaan väkivallan kautta joko kauhua tai tyytyväisyyttä. Ei katsojia kiinnosta koko tunnin tapahtumat, vaan ne lyhyet aggressiot, jotka maalaavat näytöt keskiajan brutaaliudella.

Game of Thronesin kutsuminen elokuvaakin suuremmaksi TV:ksi on karmaiseva yksinkertaistaminen. Elokuvan lailla se pyrkii rikkomaan rajoja, mutta se liima ns. money-shottien ympärillä ei perustele kokonaisuutta. Esimerkiksi Nicholas Winding Refnin elokuvat ovat täynnä vahvaa väkivaltaista purkausta, joka pursuaa tasaisesti katsojan silmille. Ne kuvaavat ohjaajansa mielenmaisemaa, jota välillä täytyy helpottaa aggressioiden kautta. Sen sijaan Game of Thrones käyttää väkivaltaa pelkästään viihteen ja markkinoinnin puolesta. Sen käsikirjoitus sisältää tarkoin harkittuja lööppejä ja klikkejä, joilla viihdytetään yleisöä. Se on 2010-luvun gladiaattoriviihdettä, jossa katsojat vaativat verta, kostoa ja tyydytystä.

Game of Thrones on nykyaikaisen television tuotteena hävyttömän onnistunut. Se on ainoa käsikirjoitettu sarja, joka onnistuu luomaan live-lähetyksen odotuksen ja jännityksen tunteen. Sen arvioiminen jonain muuna kuin aikakautensa populaarikulttuurin tuotteena on silti puhdasta paisuttelua. Kiinnostavaa nähdä luopuvatko amerikkalaiset loukkaantuneet katsojat sunnuntai-illan viihteestänsä vai rikkoiko Game of Thrones jälleen yhden rajan onnistuneesti? Siihen kertovat vastauksen ensi viikolla ne perinteiset verkkojulkaisut.


maanantai 18. toukokuuta 2015

Mad Max: Fury Road - Suuri hulluus

Lähtökohdiltaa Mad Max 4 oli absurdi idea. Sen ei olisi pitänyt tapahtua. On vaikeata ymmärtää ketkä olivat valmiita sijoittamaan yli 150 miljoonaa dollaria aikuisille suunnattuun väkivaltaiseen toimintaelokuvaan, joka perustuu yli 30 vuotta vanhaan trilogiaan. Lisäksi elokuvan ohjaksista piti tiukasti kiinni alkuperäisten elokuvien luoja George Miller, joka vakuuttavasta CV:stään huolimatta (ainakin ensimmäisten Mad Maxien osalta), on viimeiset 15 vuotta keskittynyt sympaattisiin lasten eläinelokuvasarjoihin Babe ja Happy Feet. Epäilijöiden pelot olivat helppo allekirjoittaa...

Mutta toisin kävi. Trailerista lähtien Miller on näyttänyt maailmalle, että vanhalla miehellä löytyy edelleen cojonekset. Mad Max on täysin tinkimätön, täysverinen toimintaelokuva, joka on tehty koherenttina kokonaisuutena, sen sijaan että kumarretaan jokaiselle segmentille kymmenen minuutin välein. Marvelin TV-sarjamaiset tekeleet ovat valovuosien päässä siitä ammattitaidosta ja kunnianhimosta minkä George Miller nimenomaan maalaa valkokankaalle.

Mad Max on alusta loppuun puhdasta adrenaliinia ja hulluutta, joka jyrää katsojan päälle kuin raivotautinen rekkakuski. Kolmannen osan perheystävällinen, Star Warsien maailmaa mukaillut seikkailu-universumi on romahtanut ja jäljelle on jäänyt kalmanhajuinen helvetin eteinen. Max (Tom Hardy) löytää itsensä elävänä veripussina yhteiskunnasta, jossa palvotaan kuolemaa ja moottoreita. Kansaa tyrannisoidaan rajoittamalla veden saantia ja lisääntymiskykyiset naiset ovat polttoaineen ja luotien ohella merkittävintä omaisuutta. Kun kuolemankultin hierarkiassa korkealle noussut taistelija Furiosa (Charlize Theron) päättää pelastaa hirmuhallitsija Immortan Joen naiskarjaksi joutuneet nuoret naiset, alkaa takaa-ajo, joka peittää aavikon veren ja tulen alle.

Juoni on hyvin yksinkertainen ja dialogi minimissään, mutta henkilöhahmot ovat vahvoja ja toiminta samaan aikaan intensiivistä, sekä eeppistä. George Miller on sekä toimintaohjaaja että taiteilija, joka maalaa kangastaan vahvoilla keltaisen ja sinisen väriskaaloilla. Tuskin tulemme näkemään tänä vuonna visuaalisesti ja leikkaukseltaan yhtä vahvaa elokuvaa.

Tom Hardy tulee Maxin myötä kasvamaan elokuvatähtenä, vaikka onkin käytännössä sivuroolissa. Hardyn perusolemus henkii tukahdutettua raivoa ja se sopiikin hyvin nimikkohahmoon. Charlize Theron on kuitenkin todellisessa pääosassa Furiosana, joka tuo elokuvaan kaivattua sydäntä ja syvyyttä. Kyseessähän on lopulta tarina hyväksikäytettyjen naisten pelastuksesta fyysisessä ja metafyysisessä mielessä. Paljon ollaan jo kirjoitettu naisten esiintulosta toimintasankareina (Scarlett Johansson, Jennifer Lawrence, Shailene Woodley), mutta nyt ollaan lähimpänä sitä tietä minkä Sigourney Weaver avasi Alienien Ripleynä.

Pieni ikuisuus on jo vierähtänyt edellisestä erinomaisesta takaa-ajosta, tuosta "shootoutien" ohella toimintaelokuvien perushelmestä. 2000-luvun alussa muuten huono Matrix:Reloaded ja ehta guilty pleasure Bad Boys 2 ovat tarjonneet vauhtia ja vimmaa, joka on jäänyt mieleen. Mad Max on yhtä takaa-ajoa koko elokuva, ja se on toteutettu rautaisella, traditioita sopivasti kunnioittavalla otteella. Erikoisefektit ovat pidetty minimissään ja ollaan kaukana Transformersien kaltaisista tietokonepeleistä.

George Miller muistuttaa yleisöä, että ehdan toimintaelokuvan tekeminen on edelleen mahdollista. Aiemmat Mad Maxit ovat saaneet inspiraationsa Carpenterista ja Star Warseista. Mad Max: Fury Road on taas aivan oma hirviönsä, jolla ei ole läheskään yhtä selkeitä esikuvia. Lähimpänä ollaan ehkä Clouzot'n rekkaklassikkoa Pelon palkka (1953) ja Ilmestyskirja Nytin helikopterikohtausta. George Miller on tehnyt toimintaoopperan, enkä viittaa nyt klassisessa mielessä laajaan hahmogalleriaan ja eeppiseen juoneen, vaan mahtipontiseen tunnelmaan.

Olen hyvin tyytyväinen, että tälle 15 vuotta lastenelokuvien parissa työskennelleelle australialaiselle annettiin 150 miljoonaa dollaria ja vapaat kädet. Hyvin tyytyväinen.

****1/2


perjantai 27. maaliskuuta 2015

Season Film Festival 15: Leviathan

Venäläistä elokuvaa ei kovin usein nähdä suomalaisilla kankailla. Se on sääli, sillä sen lisäksi että ohjaajarintamalta löytyy useita maailmanluokan nimiä, niin venäläisen elokuvan huumorin on helppo nähdä uppoavan myös läntisiin naapureihin. Molemmat kansat jakavat viinanjuonnin lisäksi myös jonkinlaisen deterministisen maailmankuvan oman yksilön roolista tässä karussa maailmassa. Suomalaisessa ja venäläisessä mentaliteetissa pieni ihminen pysyy pienenä ihmisenä, eikä sille mitään muuta voi kuin hyväksyä totuus.

Arthouse-maailmasta tutun Andrey Zyagintsevin Leviathan on pienen kertomuksensa kautta eeppinen kuvaus yksilöstä, yhteiskunnasta ja uskonnosta. Se on samaan aikaan satiiri ja tragedia nykyvenäjästä, jossa ihminen on menettänyt luottamuksensa niin yhteiskuntaan kuin uskontoonkin. Korruptoituneet poliitikot toimivat mielensä mukaan ja pelastuksensa he keräävät lahjoittamalla kirkolle. Venäjän ylimystön palatsit rakennetaan työväestöltä riistetyille maille. Mekaanikko Kolya ei voi muuta kuin hyväksy olemassa olevan järjestyksen ja antautua sille, vaikka siinä menisikin itserakentama talo ja perhe. Armottomassa yhteiskunnassa Kolya edustaa vanhan testamentin Jobia, mutta ei varmastikaan ainoata sellaista.

Nimensä Zyagintsevin elokuva on saanut Thomas Hobbesin yli 350 vuotta vanhasta teoksesta, jossa pohditaan toimivan yhteiskunnan rakenteita. Hobbesin mukaan ihmiset eivät yksin pysty luomaan toimivaa yhteiskuntaa inhimillisten tunteiden, tarpeiden ja intohimojensa takia, vaan vaaditaan jotain suurempaa ja perusteellisempaa voimaa, valtiota. Myös Zyagintsevinkin elokuvassa ihmiset eivät pysty hallitsemaan ihmissuhteitansa satuttamatta toisiaan. Jokainen pyrkii hakemaan itselleen hyötyä välittämättä muista, samalla luoden maailmaan kaaosta. Tätä kaaosta pitäisi suuramman voiman hallita, mutta rannalla tönöttävistä luista päätelleen suuri Leviathan on jo kuollut.

Leviathan on venäläiselle elokuvalle tyypilliseen tapaan komeasti ohjattu ja kuvattu. Pohjoisen rannikkokaupungin raa'at rakennukset ja rauniot kuvataan kauniisti. Kamera liikkuu viipyilevästi, mutta määrätietoisesti. Vakavasta aiheestaan huolimatta elokuva toimii kuitenkin ensimmäiset puolitoista tuntia ennemminkin komediana, jossa vodkan läträämisellä on suuri merkitys. Leviathanissa saa nauraa ja paljon, vaikka suuret yleisöt sen tulevatkin kiertämään kaukaa. Harmi. Zyagintsev jättää paljon myös näyttämättä ja kertomatta. Katsoja saa lopulta itse muodostaa kuvan tapahtumista ja kokonaisuudesta. Sanomattakin selvää on, että elämä on tragikoomista.

Venäjällä ei Leviathanista ole pidetty. Andrey Zyagintsev saa hakea rahoituksensa tulevaisuudessa muualta. Jokainen tehköön omat johtopäätökset elokuvasta ja sen julkisesta paheksunnasta. Kannattaa kuitenkin mennä katsomaan venäläistä elokuvaa suurelta kankaalta, kun se nyt kerrankin on mahdollista.

****



keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

American Sniper - Amerikkalaisen sotilaan myytti

Oli lyhyt hetki tammikuussa, jolloin American Sniper oli enemmän kuin elokuva. American Sniper oli elokuva, joka rikkoi palkintoelokuvien ja kassamagneettien rajat. American Sniper oli elokuva, joka anasti ehdokkuudet Selman nenän edestä tai toimi ainakin syntipukkina. American Sniper oli elokuva, joka herätti äänekästä puolustusta ja sitäkin äänekkäämpää vastustusta lehtien palstoilla ja kahvipöydissä. Oscar-illan jälkeen elokuva kuitenkin palasi kotiin pelkän ääni-oscarin kanssa ja on painunut vähin äänin unholaan. Paikan viihdeteollisuuden parrasvaloista nappasi ensiksi 50 Shades of Gray ja sen jälkeen sinimustan mekon valokuva. Ihmisen muistijäljet ovat lyhyet.

Sen takia, kun American Sniper nyt 6.3.2015 saapuu suomalaisille elokuvakankaille, saapuu se nimenomaan vain elokuvana, riisuttuna kaikesta kullasta ja rihkamasta jonka se matkan varrella on kerännyt. American Sniper on ulkopuolelta tarkasteltuna klassinen amerikkalainen elokuva. Se tasapainoilee sotaelokuvan ja henkilödraaman välillä tasaisesti, luoden mielikuvan toimintaelokuvaa merkittävämmästä elokuvasta. Se minkä Clint Eastwood häviää kuvan rajauksessa ja kameran liikkeissä, voittaa hän älykkäässä leikkauksessa, josta esimerkkinä etenkin elokuvan viipyilevä vaarantäyteinen loppu. Elokuvana American Sniper on hyvin tehty. Se on sitten eri asia miten hyvin pystyy nielemään sen puna-valko-sini väritteistä maailmankuvaa...

Elokuvan teeman käsittely on sen Akilleen kantapää ja samalla sen kielletty hedelmä. American Sniper perustuu siis edesmenneen Chris Kylen elämänkertaan. Hän oli yhdysvaltojen historian tehokkain tarkka-ampuja 160:llä varmistetulla tapolla. Hän oli myös tuki ja turva taistelutovereilleen rintamalla ja kotona, erinomainen isä, rakastava aviomies ja aito amerikkalainen patriootti - ainakin elokuvan mukaan. Käsikirjoitus, vaikka rakenteellisesti ihan taitavasti koottu onkin, ei juuri etsi heikkouksia päähenkilöstään. Chris Kylen suurin "vika" ihmisenä on sairastua PTSD:hen ja senkin hän selättää muokkautumalla jonkinlaiseksi sotaveteraanien Jeesukseksi.

Amerikan vasemmalle kaartava media ei ole osoittanut kiitosta Chris Kyle elämänkerran filmatisoinnille. Suurimpana ongelmana on nimenomaan täydellisen retusoinnin ja kiillotuksen käynyt päähenkilö. American Sniper on amerikkalainen myytti, johon ainoastaan puolet kansasta uskoo. Clint Eastwood kertoo tätä myyttiä alleviivaamattomalla tavallaan alleviivaavasti. 

2000-luvun sankarin ei kuulu olla haavoittumaton (vrt. kaikki uudet sarjakuvafilmatisoinnit). Sen takia Chris Kyle kärsii sodan jättämistä arvista ja tyhjän olon tunteesta. Sen sijaan PTSD:n huomioiminen ja sen pitäminen jonkinlaisena elokuvan suurena saavutuksena on absurdia. Elokuvalla on moraalinen velvoite kuvata psykologisia komplikaatioita, joita syntyy 160 ihmishengen viemisestä. Ainakin omasta mielestäni.

Clint Eastwood on myös itse amerikkalainen myytti. Hän on usein edustanut rajoja rikkovaa, väkivaltaisia keinoja käyttävää moraalinvartijaa. Sitä on helppo käyttää allegoriana Amerikan lähihistoriassa käytyihin sotiin, mutta vertaus ei ole toimiva. Todellisuudessa Clint Eastwood on vastustanut niin Korean, Vietnamin, Afganistanin kuin myös Irakinkin sotaa. Sen takia American Sniperin tulkitseminen militaristisena propagandana ei sekään ole täysin soveliasta. Lisäksi American Sniperista löytyy muutama hetki, jolloin Bradley Cooperin esittämä sotasankari päästää suustaan monotonisesti litanian kliseistä amerikkalaista sotilasjargonia päästäkseen mahdollisimman nopeasti ohi tilanteesta - verrattavissa perinteiseen "kaikki hyvin"-letkautukseen. Elokuvasta löytyy siis piikkinsäkin. 

American Sniper on ennen kaikkea elokuva isänmaallisuudesta, perinteisestä Amerikasta ja amerikkalaisesta sankarista. Se, että se lopulta myös käsittelee päähenkilöään myyttien kautta (metsästäjä - cowboy - navy seal - isä), tekee siitä entistä temaattisemman. Tarinankerronta jättää kaiken realismin jalkoihinsa. 

Mieleeni nousee vahvasti kohtaus David O. Russelin elokuvasta Three Kings, jossa Mark Wahlbergin esittämän sotilaan tarina taposta saa alleen täysin bränärit Nike Airit. Jotain samaa on tapahtunut American Sniperissa.

***

tiistai 3. helmikuuta 2015

Oscareiden kiinnostavin kamppailu: Selma vs. American Sniper

Suomessa on hankalaa puhua elokuvamaailman ajankohtaisista aiheista. Syitä on useita, joista suurin on tietenkin elokuvalevityksen hitaus joidenkin nimikkeiden osalta. Toiseksi suurin syy on kuitenkin, että Suomessa elokuva nähdään edelleen ennen kaikkea viihteenä. Elokuvalla tapetaan muutama tunti viikonlopusta, joko teatterissa tai kotisohvalla. Karkki on suositeltavampi seuralainen kuin ajatus. Samalla olemme tiedostetusti jättäytyneet suuremmasta keskustelusta, jossa elokuvat nähdään osana nykyaikaista maailmankuvaa ja sen rakennelmaa. Syvällisemmät elokuvat eivät saa katsojia ja viihteellisemmät elokuvat ovat television korviketta. Miksi siis antaa niille enempää aikaa tai aivosoluja?

Elokuva ei ole suomalaisessa kahvipöydässä (jos sellaista edes on) conversation piece. Kuinka paljon käytiin keskusteluja Sonyn hakkerointikriisistä ja The Interview elokuvan osasta koko yhtälössä? Vaikka itse elokuva kuuluu tasoltaan sarjaan "olipas väsynyt tekele", piirsi sen ensi-ilta-hullabaloo absurdin tarinan suurvalloista, studioiden "suurmiehistä" ja populäärikulttuurin voimasta. Kaikesta siitä mistä itse olen siis kiinnostunut. Mutta elokuva on vain elokuvaa - keskustellaan mieluummin verotiedoista.

Nyt eletään palkintogaalojen suurinta huumaa ja suurin osa Oscareista on jo jaettu historiallisen datan perusteella. Golden Globet, SAGit ja PGA:t ovat jo piirtäneet tulevan helmikuun käsikirjoituksen vai ovatko sittenkään? (palataan myöhemmin)

Kun ehdokkuudet jaettiin tammikuun puolessavälissä, syntyi perinteinen loan heitto siitä ketkä ansaitsevat ja ketkä eivät ansaitse paikkaansa ehdokaslistalla. Kaikista selkeimmän selkään puukotuksen koki Lego: The Movie. Kriitikot ja yleisö olivat yhtä mieltä, että vuoden kenties kaupallisimmista lähtökohdista oli valmistunut vuoden paras animaatioelokuva. Miten keltaiset lelut eivät päätyneet viiden parhaan joukkoon on kieltämättä edelleenkin hämmentävää.

Onneksi legot voidaan kuitenkin nopeasti siivota sängyn alle, sillä eiväthän animaatiot nyt kuitenkaan aitoja elokuvia ole...

Suurempi ongelma syntyi Selman yllättävän vähäisestä edustuksesta tulevassa Oscar-gaalassa. Kyseessä siis keskustelun ensimmäinen teos, jonka kommentoiminen Suomesta on hankalaa... Elokuva, joka siis Atlantin-takaisten kriitikoiden perusteella on järisyttävän vaikuttava kuvaus (tukiaineistonani; Metacriticin 89 ja Rotten Tomatosin 99%) Martin Luther Kingin taistelusta tasavertaisen äänestysoikeuden puolesta, sai vaivaiset kaksi ehdokkuutta.

Sen lisäksi, että Selma käsittelee Amerikan historian varsin tuoretta ja parantumatonta haavaa; tummaihoisten oikeuksia, tekee siitä poikkeuksellisen elokuvan myös sen ohjaaja Ava Duvernay - hän on nimittäin tummaihoinen ja nainen. Oscareillahan on aina ollut suuria vaikeuksia palkita niin tummaihoisia kuin myös naisiakin. Ymmärrätte varmaan dilemman.

Ketkä ovat sitten akatemia? AMPAS eli The Academy of Motion Picture Arts and Sciences koostuu yli 5 000:sta elokuva-alan ihmisestä, josta suurinta "blokkia" edustavat näyttelijät. Sen takia näyttelijöiden elokuvat ovat usein vahvoilla parhaan elokuvan kategoriassa. Akatemia voidaan jakaa myös muillakin, hieman vähemmän edustavilla, tavoilla. Akatemian enemmistö koostuu nimittäin ikääntyvistä valkoihoisista miehistä...

Nyt ymmärrämme siis Ava Duvernayn saamatta jääneen ehdokkuuden ongelman.

Tummaihoisten Oscar-saavutusten lista on lyhyt. Mm. sivuosapystejä on tullut yhteensä 10kpl. Parhaan miespääosan Oscaria on pystynyt tuulettamaan vain neljä näyttelijää (Poitier, Washington, Foxx ja Whitaker) ja parhaan naispääosan palkinnon on nostanut ainoastaan Halle Berry. Parhaan ohjaajan palkintoa ei ole voittanut kukaan.

Naisohjaajien track-record on vieläkin surkeampaa katsottavaa. Ainoastaan neljä naista on ollut ehdokkaana parhaan ohjaajan kategoriassa koko gaalan historiassa (Wertmuller, Campion, Coppola ja Bigelow) ja Kathryn Bigelow on ainoa, joka on pystynyt voiton realisoimaan. Tämän lisäksi on vielä muistissa toissavuotinen Kathryn Bigelow'n  täysin käsittämätön ehdokkuudetta jättäminen elokuvasta Zero Dark Thirty. Kenties akatemia ajatteli, että kerran saatu palkinto on tarpeeksi. Tätä ajattelutapaa, ei kuitenkaan harrasteta mies-ohjaajien tapauksissa...

Rasismia ja sovinismia on usein hoettu, mutta ikävä kyllä se on akatemian valintojen tapauksessa perusteltua, vaikkakaan ei täysin.

On myös totta, että Selma hyppäsi palkintotaisteluun liian myöhään ja että panostus, Oscareille aina niin tärkeään, lobbaukseen oli mitätön. Roberto Benigni, Shakespear in Love ja Crash ovat esimerkkejä markkinoinnin merkityksestä Oscarin voittamisessa. On oltava valmis nuolemaan akatemian persettä, jos haluaa nousta nk. "suurien" joukkoon.

Perinteisissä tarinoissa on aina protagonisti, sekä antagonisti. Niin on myös vuoden 2015 Oscar-gaalassa. Selman noteeraamattomuus olisi ollut täysin hyväksyttävää, jos noteeraamattomaksi olisi jäänyt myös Clint Eastwoodin uusin elokuva American Sniper, mutta toisin kävi - ja niin tuli American Sniperista julma ryöväri.

American Sniper keräsi yhteensä kolme kertaa enemmän ehdokkuuksia kuin Selma, josta Selmalle äärimmäisen kivulias ja muille äärimmäisen yllättävä ehdokkuus tipahti Bradley Cooperille parhaasta miespääosasta. Todennäköisempi ja toivottavampi vaihtoehto olisi ollut esimerkiksi Selman David Oyelewon tulkinta Martin Luther Kingistä. Ehdokkuuksien jälkeen, kuin suolana haavoille, American Sniperista tuli vielä järisyttävä lippuluukkuhitti. Yksi vuoden katsotuimpia elokuvia ja ehdoton Oscar-ehdokkaiden rahasampo.

Mikä tekee sitten American Sniperista niin vastenmielisen vastaehdokkaan Selma-kannattajien silmissä (taas helppo huudella täältä Suomesta)? American Sniper on kriittisten kriitikoiden mukaan mitä patrioottisinta, tappamista ihannoivaa, amerikkalaisen armeijan propagandaa. Se perustuu Chris Kylen, Navy Sealsien tehokkaimman (lue: tappavimman) tähystysampujan omaelämänkertaan. Omaelämänkerrassaan Kyle (ilmeisesti) kuvaa tappamistaan innolla ja mm. käyttää irakilaisista kohteistaan termiä "savages". Tappaja ja rasisti ovat sanoja, joita Kylen kriitikot ovat usein esittäneet.

Clint Eastwoodin elokuva on ilmeisesti glorifioitu ja putsattu versio Chris Kylen kirjasta. Se käsittelee ennen kaikkea velvollisuutta isänmaata kohtaan sekä sodan raadollisuutta, niin rintamalla kuin sieltä palattuakin. Se näyttää sodan moraalisesti vaikeana asiana, mutta silti pakollisena. Se on materiaalia, joka siis uppoaa takuuvarmasti Keski-Amerikkaan, siinä missä se samalla synnyttää pahan olon tunnetta New Yorkissa.

Mikään Oscar-ehdokkaista ei ole lähivuosiin saanut yhtä ristiriitaista kritiikkiä kuin American Sniper. Silti sen scoret ovat yllättävän kohdallaan (Metacritic: 72, Rotten Tomatos: 73%). Olen lukenut arvosteluja, jotka puuttuvat niin elokuvan moraaliin kuin myös sen tekotavan laiskuuteen. Oman kohunsa on myös herättänyt American Sniper baby, vauva-propsi joka on niin feikki, että vastaavaa on vaikea löytää toisesta vakavasti otettavasta modernista elokuvasta.

Clint Eastwood on tehnyt vuoden puhutuimman elokuvan, mutta ei traditionaalisessa mielessä. Samalla American Sniper on se elokuva, jonka haluan tällä hetkellä nähdä kaikista eniten. Se on herkullinen ilmiö, jota ihmiset rakastavat vihata ja puolustaa. Se tuntuu olevan elokuva, joka määrittelee kuka sinä olet ja mitä sinä edustat, ja sen takia se on aiheuttanut ja tulee aiheuttamaan lukemattomia riitoja Yhdysvalloissa, ei Suomessa.

Oscarien mielenkiintoisin kamppailu ei siis ole Boyhood vs. Birdman, vaan Selma vs. American Sniper. Totuus on että Selman tuuli on pysähtynyt seinään, mutta mitä enemmän American Sniperia solvataan sitä vahvemmaksi se muuttuu. Selma tulee voittamaan Oscarin parhaasta kappaleesta. American Sniper taas tulee nostamaan muutaman teknisen pystin varmasti, mutta ei ole ollenkaan mahdotonta että illan aikana juhlivat myös Bradley Cooper ja ehkä, ehkä jopa, tuotantoyhtiö. Jos näin tapahtuu, tulee American Sniperista ikuinen conversation piece.







maanantai 19. tammikuuta 2015

Birdman - Itsekeskeinen maailmanloppu

Birdman lentää ja ei lennä. Iñárritun teknisesti loistelias työ ampuu kritiikkiään joka suuntaan, eikä sen takia pysty täysin perustelemaan olemassaoloansa muutoin kun keskustelunavaajana. Haukut saavat niin superegon omaavat Hollywood-tähdet kuin myös omaa persreikäänsä nuolevat, teatterin "oikeat näyttelijät". Kriitikot ovat itsekeskeisiä "aidon taiteen" puolustajia aikana jolloin muita ei taide kiinnosta, mutta kun se taidekin on vain suuren egon pieru, jonka luoja luulee, että pierulla on väliä. Kertooko Birdman siis lopulta taiteen luomisprosessista, taiteen nykytilasta vai ihmisen tarpeesta olla merkittävä, joka on siis absurdia koska millään ei todellisuudessa ole merkitystä - ei ainakaan taiteella.

Birdman on tavattoman nokkela elokuva ja se tietää sen hyvin. Se on nokkela elokuva nokkelille ihmisille. Mieleen tulee Coogan & companyn A Cock and Bull Story, josta siis on pakko pitää, mutta syyt ovat epäselvät. Emmanuel Lubezkin kuvaus ja leikkaus ovat tietenkin mestariluokkaa. Illuusio siitä, että elokuva on kuvattu ainoastaan yhdellä otolla on...vähintäänkin nokkelaa. Se on tekninen haaste, jonka toteutusta on ilo seurata. Onko sillä tarinalle merkitystä? Ei oikeastaan, mutta Birdman onkin enemmän anekdootti kuin ajatus.

Elokuvan näyttelijätöitä on ymmärrettävästi suitsutettu. Keaton on vahvin veikkaus Oscar-pystin saajaksi, oikeutetusti. Kuinka paljon roolissa on oikeata Keatonia jää arvoitukseksi ja sitäkin paremmaksi myyntitarinaksi. Emma Stone on myös ehdokkuutensa ansainnut elokuvan ainoana roolihahmona, joka ei ole jäänyt oman paskanpuhumisensa vangiksi - tosin sillä seurauksella, että hänestä ei ole mitään tullutkaan. Silti parhaimman vedon vetää liian harvoin nykyään elokuvissa esiintyvä Edward Norton. Paikoitellen laahaavakin elokuva syttyy joka kerta kun Norton astuu ruutuun. Kyse on täydellisestä suorituksesta, joka naamioituu karsiman taakse. J.K Simmonsin roolia Whiplashissa on helpompi arvostaa, mutta Norton on lopulta parempi.

Birdmanissa on lukemattomia nerokkaita kohtauksia nerokkaan toteutuksen lisäksi. Kohtaus, jossa Keaton lohduttaa naisystävänsä vieressä seisovaa vastanäyttelijäänsä takahuoneessa on tarkkanäköisyydessään loistelias. Myös Edward Nortonin ja Emma Stonen keskustelut katolla ovat elokuvan parasta antia. Onkin harmillista huomata, että vaikka Iñárritu on kerännyt käsikirjoitukseensa loistavia kohtauksia hetkestä toiseen, niin välillä punainen lanka tuntuu olevan kateissa. Birdman ei oikein tiedä kuinka tarina pitäisi lopussa pakata ja sen takia se vähän puikkelehtii joka suuntaan ja jatkuu liian pitkään.

Birdman saattaa lopulta tippua siihen kategoriaan elokuvista, joista haluaisi pitää enemmän. Se on lopulta narsistinen elokuva narsismin tuomista paineista.

***1/2

perjantai 16. tammikuuta 2015

Mommy - Auteur Xavier Dolan

Tunsin Xavier Dolanin elokuvat, mutta en ollut nähnyt yhtäkään ennen Mommya. Syynä saattoi olla nuoren miehen (kaksi vuotta vanhemmalta elokuvabloggarilta varsin ylimielinen termi) kusinen maine tai se kateuden tunne, joka syntyy siitä tosiasiasta, että 25-vuotias kanadalainen on ehtinyt ohjata jo viisi elokuvaa, joista neljä ovat kilpailleet Kultaisesta Palmusta ja viideskin Kultaisesta Leijonasta.

Heti Mommyn nähtyäni lupasin, että tutustun miehen filmografiaan, ja sen teinkin heti seuraavana päivänä katsottuani miehen toisen elokuvan Heartbeats. Se oli mielestäni kohtalaisen mitäänsanomaton teos, joka olisi toiminut paremmin Dieselin sponsoroimana lyhärinä...tai sitten vain kateus puhuu. Joka tapauksessa Xavier Dolan on varmastikin aina ollut mielenkiintoinen ohjaaja narsistisen persoonansa kautta, mutta viimeistäänkin Mommyn myötä on hän aidosti kiinnostava ohjaaja.

Mommy alkaa staattisella kuvalla auton sisältä. Katsoja luulee olevansa päähenkilön kyydissä, mutta toisin on. Kuski järkyttyy edessä olevan risteyksen kolarista - samoin myös katsoja. Me olemme kaikki vain ulkopuolisia todistajia tässä kaoottisessa tarinassa äidistä ja pojasta, jossa kolareita tulee vääjäämättä tasaisin väliajoin. Auto-onnettomuuden (osa)syyllinen on tarinan päähenkilö, 46-vuotias rääväsuinen, omaa vertansa raivokkaasti puolustava yh-äiti Die. Die on matkalla hakemaan potkut kasvatuskodista saanutta ADHD poikaansa Stevea takaisin kotiin. Steve kärsii äärimmäisistä mielialahäiriöistä, eikä pysty lainkaan kontrolloimaan omaa turhautumistaan, johtaen väkivaltaisuuteen. Pienen perheen elämä on jatkuvaa ylä- ja alamäkeä. Välillä lohtua tuo omaakin ristiänsä, kantava naapurin sapattivapaalla viihtyvä opettajatar Kyla, mutta totuus on että 1:1 kuvaan rajoittunutta elämää on vaikea rikkoa edes uneksimalla.

Mommy on auteur-elokuva mitä suurimmassa määrin. Se al Xavier Dolan leikkii kuvakoolla, luo mitä mielenkiintoisempia montaaseja ja uskaltaa jättää tarinan yksityiskohtia katsojan tulkittavaksi. Musiikkivalinnat ovat myös ajatuksentasolla korneja ja mauttomia, mutta ne toimivat käsittämättömän hyvin kokonaisuudessa. Dolan käyttää Didoa, Oasista, Celine Dionia, Lana Del Reyta, Andrea Bocellia ja jopa Eiffel 65:ia välttäen kaikki mahdolliset montut niiden käytössä (Del Reyn käyttö on tosin alleviivaavaa). Mommyssa on edelleen sitä nuoruuden tuomaa ennakkoluulottomuutta käsitellä elokuvaformaattia, mutta se on silti äärimmäisen kypsä ja koherentti teos, joka koskettaa. Aluksi, jopa vastenmielisiltäkin tuntuvat hahmot muuntautuvat Dolanin käsissä salakavalasti haavoittuvaisiksi yksilöiksi, joille toivoo onnellista loppua.

Mommy on kaikinpuolin järisyttävän hyvin tehty elokuva. Näyttelijätyöt ovat kauttaaltaan huippuluokkaa. Kolme pääosanesittäjää pelaavat täydellisesti yhteen ja he tavoittavat yhteisissä kohtauksissaan jotain äärimmäisen puhdasta ja aitoa onnen tunnetta. Sen takia Mommy ei koskaan tunnu raskaalta elokuvalta, vaikka sen päähenkilöiden elämäntilanteet sellaisia ovat. Lisäksi on kehuttava Xavier Dolanin leikkausta, joka tavoittaa juuri oikeat tunnetilat jokaisessa kohtauksessa. Kuvat ovat suoraa tulkintaa päähenkilöiden ajatuksista. Kokonaisuus toimii ja tarjoaa jotain toisenlaista mitä kotimaisissa teattereissa on totuttu näkemään.

Yksi elokuvasuosikeistani on Martin Scorsesen Mean Streets. Se on mestariohjaajan kolmas elokuva ja yhtä vapautunutta tarinankerrontaa ei ole mies tavoittanut koskaan enää sen jälkeen, vaikkakin taso on ollut äärimmäisen korkeaa. Taxi Driver, Raging Bull ja Goodfellas saattavat hyvin olla perinteisillä mittareilla parempia elokuvia, mutta silti nautin eniten juuri siitä vapauden tunteesta, joka purkautuu nuoresta ohjaajasta. Sitä tunnetta ei voi tarkoituksella valmistaa, vaan se syntyy luonnostaan. Mean Streets on nuoren miehen elokuva. Samoin on Mommy. Seuraan innolla Dolanin tulevaa uraa ja myös siis mennyttä.

****1/2 (vähintäänkin)