torstai 31. lokakuuta 2013

Gravity - Avaruusseikkailu 2013


Muutama vuosi sitten Lars Von Trier kuvasi masennusta maailmanlopun kautta elokuvassaan Melancholia. Nyt Alfonso Cuarón on valinnut saman kaltaisen aiheen, mutta toteuttaa sen scifin ja toiminnan kautta. Gravity on vuoristorata-ajelu, joka vie teknisesti elokuvaa aivan uuteen suuntaan, mutta sisällöltään se on lopulta auttamattoman ohut ja jännityksenkaareltaan yllättävänkin perinteinen. Se on yhtä aikaa innovatiivinen ja kaavoihin kangistunut sekä mestarillinen että mukiinmenevä.

Gravity kuvaa Sandra Bullockin esittämän naisastronautti Ryanin selviytymistaistelua avaruudessa. Venäläinen satelliitti on räjähtänyt ja synnyttänyt 80 000 km/h syöksyvän romusateen, joka keskeyttää ikävästi amerikkalaisten operaation. Syntyy kauhuskenaario, jossa astronautit löytävät itsensä ajelehtimasta yksin avaruudessa ilman yhteyttä maahan pikavauhtia loppuvan hapen kanssa. Ryanin traaginen tausta on alunperin syössyt hänet avaruuden yksinäisyyteen, josta ainoastaan hän yksin pystyy ponnistamaan pois. Onko kyseessä oikea avaruus vai sängyn pohja, päättäköön katsoja itse. Itse visuaaliseen kokemukseen se ei kuitenkaan vaikuta ja sitä Gravity suurimmassa määrin onkin.

Ennen Gravityä olen törmännyt ainoastaan yhteen kohtaukseen, jossa olen todella ymmärtänyt 3D:n käytön. Se on Ang Leen Piin elämän alkupuolella, missä päähenkilön isä (muistaakseni) hyppää uima-altaaseen ja nauttii veden vapaudesta. Se on ainoa kerta, kun olen aidosti yllättynyt ja haukkonut henkeä. Hyvä rajaus on aiheuttaa aivoissani tuhat kertaa voimakkaamman reaktion kuin silmille lentävä vasara. Gravity kuitenkin lisää uskoani 3D:n mahdollisuuksiin. Se vie katsojan aivan uuteen ulottuvuuteen ja sen 3D:n yksityiskohtien tarkkuus on henkeäsalpaavaa. Samalla se on myös ensimmäinen elokuva, joka ymmärtää kuvan rajausta 3D:näkin. Se ottaa uudesta ulottuvuudesta kaiken irti ja se on vauhdikkaimpia toimintaelokuvia vuosiin.

Kuvauksesta vastaa Cuarónin vakiomies Emmannuel Lubezki, joka on viimeiset vuodet taltioinut Terrence Malickin rukousrunoja hyvässä ja pahassa (Tree of Life / To the Wonder). Jo mainitsemani mestarillisen 3D:n lisäksi, Lubezkille on annettava kiitosta kameran liikkeestä, joka on vähintäänkin yhtä merkittävä tekijä avaruuden illuusion luomisessa. Koskaan ennen ei ole kamera taltioinut yhtä hyvin painovoimattomuuden tilaa kuin tässä kyseisessä teoksessa. Kamera liikkuu ja leijuu vimmatulla vauhdilla, lähtien välillä täysin lapasesta. Jonkinlaista kamerabalettia se on, josta kiitos kuuluu myös ohjaajan visiolle ja perfektionismille. Huimaa, kuin miettii miten tarkkaan elokuvan jokainen otos on täytynyt suunnitella. Bullockin ja Clooneyn hyvistä roolisuorituksista huolimatta, Gravityn pääosassa on kamera.

Tässä piileekin elokuvan heikkous. Se on nykystandardeilla teknisesti niin monimutkainen opus, että kaikki muu jää vähän varjoon. Se yltää visuaalisena kokemuksen niin korkealle, että millään muulla ei kauheasti ole väliä. Sen tarina on tarkoituksella minimaalinen, koska kyseessä on nimenomaan tekninen harjoitus. Tuleekin ongelma miten arvostella tätä henkeäsalpaavaa trilleriä, jossa henkilöhahmot ovat kuitenkin paperinohuita. Henkilöhahmot ovat taas paperinohuita sen takia, että koko avaruusseikkailu on pelkkää symboliikkaa. Elokuvasta ei lopulta saa selkeää otetta ja tavallaan se on myös sen tarkoitus.

Ei Gravityä ole tarkoitettu pienille kankaille tai näytöille. Tosin, onko mitään elokuvaa? Se on seikkailu, jota ei ole ennen nähty. Se vie 3D elokuvaa oikeaan suuntaan. Se on Alfonso Cuarónin ja Emmanuel Lubezkin urotyö, joka toivottavasti herättää muitakin ottamaan oikeita riskejä. Paperilla arthouse-ohjaajan 105 milljoonan dollarin toiminnallinen tulkinta pohjalta  nousemisesta ei ole taloudellisesti lupaavin mahdollinen. Onneksi lippuluukut ovat vastanneet hyväksyvästi. Take a leap of faith.

****

perjantai 25. lokakuuta 2013

Mikä on Netflixille rajana?


Kun perinteinen televisio viihtyy turpakäräjillä, ainakin Suomessa, niin Netflixin kunnianhimoiset tavoitteet ja kasvu herättää ihailusta. Sen lisäksi, että palvelu on toimivuudeltaan erinomainen, on se myös ryminällä haastanut muut amerikkalaiset kaapelikanavat originaalin sisällön tuotannossa. Tämän vuoden voittomarssi alkoi House of Cardsilla ja jatkui Arrested Developmentin neljännellä tuotantokaudella, Hemlock Grovella, Orange is the New Blackilla ja Derekillä. Ei ne kaikki mitään mestariteoksia ole, mutta ei se haittaa. Trendi on hyvä ja tarjonta monipuolista.

Netflix on tällä hetkellä Suomessa itsessään jo itseisarvo ja uskon, että sen takia sarjat keräävät etenkin nuorten mielenkiinnon. Olen varma, että osaa sarjoista katsotaan sen takia, että ne ovat Netflixissä, eikä laadun takia. Itse asiassa olisin varmastikin lopettanut Eli Rothin Hemlock Groven katsomisen ensimmäiseen jaksoon, jos se olisi ollut perinteinen televisiotuotanto. Mielenkiinto uutta kilpailijaa kohtaan herätti ruokahaluni ja kulutin tämän kliseisen ja harvinaisen tökerön kauhusarjan pikaiseen tahtiin. Netflix on tällä hetkellä uutta ja trendikästä, ja sen takia sen uudet sarjat herättävät myös niin suurta mielenkiintoa. Ihmiset, jotka eivät aiemmin olleet binge-watchingin harrastajia, ovat yhtäkkiä hypänneet tähän junaan, koska se ”kuuluu ajan henkeen”.

House of Cards on David Fincherin luotsaama, alun perin brittiläiseen sarjaan perustuva, poliittinen trilleri, joka kieltämättä kierrättää 70-luvun elokuvien hahmoja ja tunnelmia häpeilemättä. Se ei yllä HBO:n tai AMC:n parhaimmistoon, mutta vakuuttavaa jälkeä se silti on etenkin Kevin Spaceyn osalta. Tuntuu kuitenkin siltä, että Netflixin sarjoja käsitellään kritiikin suhteen keskimääräistä hellemmällä kämmenellä. Netflix tuo itsessään lisäarvoa sisällölle ja sen takia sen sarjat ovatkin niin kova juttu.

Nyt Variety uutisoi (http://bit.ly/18E6Gca ), että Netflixin lähitulevaisuuden näkymissä ovat myös originaalit elokuvat. Vaikka tällä hetkellä Netflixin oma sisältö vastaa vain 10 % globaalista sisältöbudjetista, uskotaan sen osuuden kasvavan jatkuvasti. Netflixille on edelleenkin käyttäjäkunnan kasvattaminen ehdottomasti tärkein tehtävä, mutta omalla sisällöllään he ennen kaikkea alleviivaavat palvelunsa erityisyyttä - puhumattakaan word-of-mouthin lisäämisestä. House of Cards ja Orange is the New Black on parasta markkinointia Netflixille.

”Original Netflix Flick” on herkullinen idea, jota on mukava viedä mielessä ehkä liiankin pitkälle.

Netflixin sisällöstä vastaava Ted Sarandos paljastaa tulevaisuudesta, että ainakin omat dokumentit ovat suunnitelmissa. Vaikka fiktiivisistä elokuvista ei puhuta – ei niiden mahdollisuuksia myöskään kielletä. Huhujen mukaan (http://bit.ly/1aizzsQ ) Netflixin sarjojen kustannukset pyörivät neljän miljoonan dollarin paikkeilla per jakso. Nykyään vakuuttavia indie-tuotantoja saadaan aikaan pienemmälläkin panostuksella. Voisiko Netflix luoda oman” Movie of the  Week” perinteen? HBO tuo vuosittain omia elokuvia TV-ruudulle, mutta niitä usein vaivaa niiden oma kliseinen tyyli, niin aiheen kuin toteutuksenkin puolesta (unohdetaan hetkeksi Behind the Candelabra). Sen sijaan olisi herkullista saada palvelu, joka ottaisi riskejä aiheidensa puolesta ja antaisi ohjakset nuorien lahjakkuuksien käteen. Ei unohdeta, että Steven Spielbergkin aloitti uransa Movie of the Weekin kautta, näppärällä jännärillään Duel 70-luvun alussa. Voisiko Netflix toimia ponnistuslautana uusille lahjakkuuksille?

Vielä yksi ajatus, joka kiinnostaa ja pelottaa kirjoittajaa yhtä paljon. Netflix edustaa tulevaisuutta/nykyaikaa, jossa elokuvia voidaan nauttia missä vaan, miten vaan. Voisiko Netflix tuoda suuremman budjetin elokuvan suoraan palveluun? Kyseessä ei ehkä olisi taloudellinen sijoitus, mutta selkeä statement tulevaisuudesta. Ron Howardin Rush kustansi 38 miljoonaa dollaria eli keskimääräisen Netflixin oman TV-sarjan tuotantokauden verran. VOD-kulttuuri yhdysvalloissa porskuttaa hyvin – kysymys kuuluu, uskaltaisiko Netflix haastaa myös suuret ensi-illat?

torstai 24. lokakuuta 2013

Rush - Howardin hyvin kerrottu tarina


Myöhässä tulee seuraava kirjoitus ja vielä enemmän myöhässä seuraava arvostelu. Aina silloin tällöin, mutta ikävän harvoin kylläkin, innostun elokuvasta sen perinteisen tarinan ja tarinankerronnan takia. Se muistuttaa minua, mitä viihteellinen Hollywood elokuva voi parhaimmillaan olla. Tällaisia teoksia ovat viime vuosina olleet David O. Russelin The Fighter ja Ben Affelckin Argo, jotka ovat molemmat vakuuttaneet ja häikäisseet minut ammattitaidolla, jolla niiden tarinat ovat koottu ja esitetty. Ne kumpikin muistuttavat minua vanhan ajan Hollywood-elokuvasta, jolloin tarina itsessään vei katsojan mukanaan ja hyvien näyttelijöiden ja rautaisen ohjaajan ensisijainen rooli on palvella nimenomaan itse tarinankerrontaa.  Iloiseksi yllätykseksi nostan Ron Howardin Rushin näiden elokuvien joukkoon ja ainakin Argon rinnalle.

Rush kuvaa formulatähtien James Huntin ja Niki Laudan kasvua maailmanmestareiksi, keskittyen eniten vuoden 1976 kauteen, jolloin tapahtui myös Laudan traaginen onnettomuus. Vaikka elokuva viihtyykin vauhdin huumassa, se on ennen kaikkea elokuva kahdesta lähestymistavasta lajia ja menestystä kohtaan. Hunt edustaa vapaata sielua, joka nauttii elämästään ja on valmiina tiukan paikan tullen riskeeraamaan kaikkensa, jopa elämänsä voiton vuoksi. Lauda on taas analyyttinen ja laskelmoiva ammattilainen, joka omistautuu lajille 110%:sti tullakseen maailman parhaaksi formulakuskiksi, ottamatta kuitenkaan koskaan tyhmiä riskejä. Hunt on kaikkien rakastama viinaa litkivä playboy, kun taas Lauda on epäsosiaalinen ja eristäytynyt erakko. Samalla päähahmojensa kautta Howard kuvaa koko Formula 1:stä urheiluna, joka vaatii kuskeiltansa niin omistautumista ja strategiaa kuin myös uhkarohkeutta.

Vaikka lähtökohtaisesti Rush kertoo James Huntista, on se lopulta kertojanääntä myöten Niki Laudan elokuva. Sen sijaan, että Howard olisi voinut helposti luoda elokuvan kateudesta, hän kuvaakin itsensä ylittämistä ja vastustajan kunnioitusta. Hunt ei olisi ollut Hunt ilman Laudaa ja päinvastoin. Elokuva keskittyy kuvaamaan kilpailua ja kilpailuhenkisyyttä niin kokonaisvaltaisesti, että se välillä unohtaa hahmojen syvyyden. Hunt ja Lauda jäävät epäilemättä aavistuksen karikatyyrimäisiksi, mutta Chris Hemsworthin ja Daniel Brühlin roolisuoritukset pelastavat paljon. Marvelin Thor sopii täydellisesti englantilaisen naistenmiehen rooliin ja väitänkin, että Hemsworthin ”comic timing” on aikamme parasta. Pitemmän korren vie kuitenkin Daniel Brühl, joka tekee mahdottoman tehtävän ja kerää sympatiat puolelleen. Brühlin äänensävy taltioi täydellisesti omahyväisen kusipään ja epävarman yksinäisen suden roolin. Hyvin toimivat muutkin näyttelijät, mutta heille ei paljon tilaa jää näiden kahden mammutin rinnalla.

Kiitokset ansaitsee myös Peter Morganin käsikirjoitus, joka suoriutuu kunniakkaasti käsikirjoittajalle vaikeasta tehtävästä, jossa tarinaan pitäisi taltioida niin kilpailuita kuin kuluneita vuosiakin. Kliseisistä montaaseista ei tarvitse katsojan kauheasti kärsiä. Parhaat urheiluelokuvat eivät keskity liikaa itse urheiluun ja sen on Morgankin ymmärtänyt. Vaikkakin muutama vähän liian simppeli hahmon sympatisointi on sivuille päätynyt (toimittajan törkeä kysymys Laudan avioliitosta), on Rush silti pirun hyvin kirjoitettu tarina, joka voittaa mennen tullen edellisen Howard-Morgan ytheistyön Frost/Nixon.

Ron Howard ei ole koskaan herättänyt minussa suurta kunnioitusta ohjaajana. Hänen jälkensä on aina ollut vähän liian sentimentaalista ja viimeisen 10 vuoden tuotosten taso on ollut vähintäänkin arveluttavaa. Nyt kuitenkin Howard pystyy kohtalaisen pienellä budjetilla luomaan yhden vuoden viihdyttävimmistä elokuvista. Vaikka trailerit toivat mieleeni jonkinlaisen ”Instagram-elokuvan”, niin visuaalisesti Rush vakuutti minut tai ehkä tyylin vain tottui. Suuremmalla budjetilla Rushiin olisi kieltämättä saatu lisää hohtoa (ja extroja), mutta on hienoa, että alle 40 miljoonalla voidaan luoda Hollywoodissa vakuuttava autourheiluelokuva.

Rushissa on hyvä tarina, hyvät hahmot ja hyvä jännite. Ammattitaitoisella tiimillä on tuotettu perinteinen hyvä elokuva, jollaisia näkee ani harvoin nykyään. Rush on helposti lippunsa arvoinen ja toivon, että tämä pienehkö elokuva löytää tarpeeksi katsojia ja mainetta myös maailmalla. Ron Howardin filmografiassa Rush on ehdoton helmi.

****

perjantai 11. lokakuuta 2013

Leijonasydän - pohjoismaalaista suomalaista elokuvaa


Dome Karukoski on tällä hetkellä kaikkein korkeimmalla profiililla liitelevä suomalainen elokuvaohjaaja. Hän on alle kymmenessä vuodessa rakentanut taitavasti niin mainettansa kuin filmografiaansa, ja onkin nyt seuraavaksi matkalla kansainvälisen projektin pariin. Sinänsä arvostettavaa, sillä Karukosken elokuvat ovat tarinoiltaan kuitenkin aika pieniä ja suomalaisia, jotta ne herättäisivät suurempaa huomiota maailmalla. Sen sijaan Leijonasydämessä ohjaaja Karukoski ja käsikirjoittaja/tuottaja Bardy ovat löytäneet herkullisen lähtökohdan tarinalle, joka myös eittämättä helpottaa elokuvan myyntiä ulkomaille. Elokuvan juoni, konsepti tai idea, miksi sitä nyt haluaa kutsua, on niin yksinkertainen, että sen pystyy selittämään yhdellä lauseella ja silti kuulija ymmärtää tulevan draaman ja konfliktien aallon. Leijonasydän kertoo siis tarinan valkoisen isänmaan puolesta taistelevasta natsista, joka rakastuu naiseen, jolla on aiemmasta suhteesta lapsi tummaihoisen miehen kanssa.

Ensimmäiseksi on mainittava, että Karukosken lähestymistapa tarinaan on hyvä. Leijonasydän on samaan aikaan koskettava ja todella hauska. Sen elokuvakerronnallinen ote on lähempänä ruotsalaisia kanssaveljiä kuin suomalaisia. Elokuva liikkuu nopeasti, mutta silti se pysyy hämmästyttävän hyvin kasassa. Vakavista aiheista rakentuva elokuva ei tunnu missään vaiheessa raskaalta, sillä Karukoski onnistuu paketoimaan koko paketin sellaisella lämminhenkisyydellä. Välillä ohjaaja vie kuitenkin tarinaa ehkä liikaakin komedian suuntaan, ottaen huomioon, että lopulta elokuva haluaa ja ansaitsee sen, että se otetaan vakavasti.

Bardyn käsikirjoitus ansaitsee kiitoksensa etenkin koko tarinan ideasta, sekä dialogista. Usein törmään kotimaisissa elokuvissa tilanteeseen, jossa vieroksun hahmojen puhetta. Näin ei ole leijonasydämessä. Kiitos kuulu Bardyn lisäksi näyttelijöille, etenkin Peter Franzénille ja tulokas Ysufa Sidibehille, joiden kemiat toimivat täydellisesti yhteen. Karukosken elokuva joko elää tai kuolee päänäyttelijöidensä käsissä ja voin taata, että se kyllä elää. Kritiikkiä joutuu kuitenkin antamaan Leijonasydämen perisuomalaisesta synnistä, jossa usein on tapana hakea melankolisia kohtaloita melankolisuuden vuoksi. Vaikka Bardyn käsikirjoitus on ehyt kokonaisuus, se silti tykkää paikoitellen ampua yli, etenkin lopussa. Vaikuttavuutta ei aina tarvitse hakea aseilla ja verellä.

Leijonansydän on myös liian lyhyt elokuva – syytös, jota harvoin esitän. Elokuvan keskiössä on Peter Franzénin Tepon henkinen kasvu, mutta kasvu tapahtuu liian nopeasti. Jotta elokuva olisi oikeasti onnistunut luonnekuvaus, se tarvitsi varsinkin ensimmäiselle puolelle tunnille lisää lihaa luiden päälle. Vaikka Karukoski ottaa aiheen puolesta huomattavia riskejä, hän pelaa Franzénin hahmon liian varmasti. Teposta ei lopulta esitetä oikein muuta rumaa kuin rasistiset tatuoinnit.

Leijonasydän on hyvää tahtova elokuva, joka ottaa kantaa niin rasismiin, koulukiusaamiseen kuin väkivallan kierteeseenkin. Osa voi sanoa, että se ampuu liian moneen suuntaan, mutta itseäni se ei päässyt kauheasti häiritsemään. Se on Dome Karukosken uran tähänastisesti paras elokuva ja uskon, että se tulee menestymään festivaalikierroksellaan. Ei se ehkä nouse Shane Meadowsin This is Englandin tai Susanne Bierin Koston tasolle, joiden cocktail se on. Leijonasydän on silti ehdottomasti hyvä elokuva ja konseptitasolla taas ehdoton edistysaskel kotimaisessa elokuvassa. Hyvä idea kantaa pitkälle, kansainväliseen menestykseen asti.

***1/2

maanantai 7. lokakuuta 2013

Aaron Sorkinin suuri kupla: The Newsroom


Kulutin viime viikkojen aikana liki 10 tuntia HBO:n tuottaman The Newsroomin toisen tuotantokauden parissa ja kaikesta ärsyyntymisestäni huolimatta, jatkoin systemaattisesti jaksosta toiseen, kyseenalaistamatta ajankäyttöäni. The Newsroom on samaan aikaan uskomattoman viihdyttävästi rakennettu, erinomaisilla näyttelijäsuorituksilla koristeltu, keskimääräistä amerikkalaista TV-ohjelmaa huomattavasti älykkäämpi sarja ja samalla katsojaa hävyttömästi aliarvioiva, romanttisen komedioiden kliseitä kierrättävä, käsikirjoittaja-luoja Sorkinin narsistinen oman brändinsä pöhöttynyt irvikuva. Minun on yksinkertaisesti pakko päästää jonnekin höyryjä, sillä niin lopulta ärsyttävän laskelmoidusta kokonaisuudesta on kyse, että hävettää myöntää, että salaa pidän The Newsroomista.

Aaron Sorkin on mestarillinen käsikirjoittaja, jonka nokkelasti populaarikulttuuria hyödyntävä dialogi on nopeaa ja napakkaa. Kunnian Miehissä Sorkin todisti jo pystyvänsä kirjoittamaan sopivaa tekstiä mitä karismaattisimpien näyttelijöiden suihin ref. Jack Nicholson. Sen jälkeen mies löysi paikkansa televisiosta jolloin syntyivät sarjat Sports Night, West Wing ja Studio 60.  West Winghän monien mielestä on edelleenkin Sorkinin helmi ja harva sarja kuvaakin amerikkalaista yhteiskuntaa yhtä etevästi. Sorkin on intellektuelli ja hän tekee sen kyllä selväksi käsikirjoituksissaan, jossa usein halveksitaan vähemmän oppineita. 

Television kultakauden jälkeen Sorkin siirtyi Hollywoodin, jossa syntyikin lopulta kaksi mestariteosta. Charlie Wilsonin sota oli paperilla täydellinen elokuva hybridillään Nichols+Sorkin, mutta kankaalle päätyi yllättävän laimea ja tylppä satiiri. Sen sijaan The Social Network yltää ehkä aikakautensa parhaimmaksi ajankuvaksi ja Sorkinin kynä on harvoin ollut yhtä terävä. Fincherin mestariteos on start-up trilleri kunnianhimosta ja valtataisteluista, joka pääsee lentoon nimenomaan Sorkinin dialogin kautta:

”A million dollars isn’t cool. You know what’s cool? A billion dollars.”

Harvoin yksi lause onnistuu taltioimaan ajan hengen yhtä hyvin. 20 vuoden aikana Gordon Gekkon miljoonat ovat muuttuneet Zuckerbergin miljardeiksi ja mittatilauspuvut yliopistohuppareiksi.  Kriitikoiden ylistyksestä huolimatta The Social Network on jäänyt ansaitsemaansa arvostusta pienemmäksi elokuvaksi.

Vuotta myöhemmin Sorkinilla oli sormensa pelissä elokuvassa Moneyball, joka mielestäni kuuluu myös viime vuosien aliarvostetuimpiin helmiin. Suurin kiitos kuuluu ehkä Bennet Millerille, joka lopulta vuosien studiolimbon jälkeen onnistui tuomaan tarinan valkokankaalle, mutta Sorkinin dialogilla oli myös merkittävä rooli elokuvan onnistumisessa.

Sorkinin käsikirjoitukset, kertoivat ne mistä tahansa, ovat aina tunnistettavissa. Sen takia Sorkin on itsessään elokuvien ja TV-sarjojen oma genre. The Newsroom kuitenkin todistaa sen, että liiallinen ”sorkinismien” käyttö kääntyy lopulta itseään vastaan. Ehkä The Social Networkin ja Moneyballin mestarillisuus piilee nimenomaan Fincherin ja Millerin ymmärryksessä hillitä Sorkin-kulmaa tai ehkä Sorkin on parhaimmillaan tilanteissa, joissa hänellä ei ole täydellistä vapautta. Joka tapauksessa, nyt on aika keskustella Sorkinin viimeisimmästä luomuksesta, The Newsroomista.

The Newsroom käynnisti tarinansa vimmalla ja sen ensimmäiset minuutit ovat televisiohistorian parhaimpia. Jeff Danielsin esittämä TV-ankkuri Will McAvoy kyllästyy nokkelien vitsien veivaamisen ja avautuu oikein olan takaa, kun nuori opiskelija kysyy miksi Yhdysvallat on maailman paras valtio. ”Not the greatest country in the world” on rohkea piikki Sorkinin kynästä, joka kuitenkin menettää teränsä nopeasti. MacKenzie McHalen paperin jatke ”but it can be” on tyypillinen The Newsroomin synti, jonka takia sarja ei koskaan ole mielipiteissään niin rohkea kun se haluaa olla tai edes väittää olevansa. Jos ette ole sarjaan tutustunut, niin ohessa ne kuuluisat mainonnassakin tehokkaasti hyödynnetyt ensiminuutit:


The Newsroom siis kuvaa uutistoimituksen arkea hyödyntäen oikeita historiallisia tapahtumia. Se on rakkauskirje aidolle journalismille ja se haluaa näyttää 2010-luvun hektisen tahdin tiedonkeruussa ja toimituksessa. Jeff Daniels on Will McAvoyna sanojensa takana seisova kriittinen patriootti. Hän on myös televisiolle harvinaislaatuinen hahmo, oikeudenmukainen ja älykäs republikaani, jonka ajankohtaisuuksiin liittyvät mielipiteet ovat kylläkin lähempänä demokraatteja. Samalla McAvoy on myös tyypillinen The Newsroomin päätös kumartaa jokaiseen suuntaan. Ymmärrän kyllä, että markkinatalouteen, oikeudenmukaisuuteen ja kohtuullisuuteen uskova republikaani on hahmo, jota ei niin kauheasti liberaalissa viihde-mediassa esitetä, mutta kun Sorkinin uusin sarja on täynnä samanlaisia selkeän kannanoton kierteitä. Sarja, joka niin vahvasti levittää sanomaa vaikuttamisesta, on itse vaikuttajana harvinaisen nössö.

Ensimmäinen tuotantokausi The Newsroomissa oli mielestäni vielä tasoltaan hyvä. Sen kuvaus Bin Ladenin tappamisesta oli myös kulttuurisesta näkökulmasta mielenkiintoinen. Sarja onnistui samaan aikaan kritisoimaan Yhdysvaltoja ja olemaan yltiöpatrioottinen, joka sinälläänkin kuvastaa hyvin amerikkalaista yhteiskuntaa ja ajattelutapaa.

The Newsroom myös rakastaa omia henkilöhahmojaan. Jokainen uutistoimituksessa työskentelevä ihminen on arjen salattu sankari, joka uhraa oman elämänsä uutisten vuoksi. Sarja maalaa kuvaa, jossa ihmisen älykkyys ja hyvyys (kyllä) mitataan hänen omistautumisessaan ajankohtaisille asioille. Uutiset ja ajankohtaisten asioiden ymmärtäminen ovat tärkeitä, mutta The Newsroomissa ne ovat ihmisen arvon tärkein mitta. Saattaisin, jopa hyväksyä vielä tämän kaiken yksiulotteisen omien mielipiteidensä rakastelemisen, ellei The Newsroom sitten samalla ymppäisi sarjaan käsittämättömän määrän parisuhdedraamaa ja romanttisten komedioiden kliimakseja. Synti, johon sarja sortuu etenkin toisella tuotantokaudella.

Sarja, joka halveksii avoimesti hölmöä viihdettä, rakentuu pääosin hölmön viihteen juonenkäänteistä. Hahmot, jotka halveksivat Sinkkuelämää sarjaa, voisivat yhtä hyvin olla sarjan henkilöhahmoja.  The Newsroom osoittautuukin lopulta harvinaisen falskiksi sarjaksi, joka hämää katsojaa Sorkinin luodinnopealla dialogilla. Etenkin toisella tuotantokaudella koko uutisten rooli on olla vain taustapaikka kliseisille draamoille. Viimeisen jakson viimeiset minuutit ovatkin sietämätöntä huttua, mutta samalla ehkä rehellisintä The Newsroomia…

Syytetyn aitioon on myös nostettava Dev Patelin Neal Sampat, jonka ainoa tehtävä sarjassa on nostaa kymmenen minuutin välein dialogiin sosiaalinen media ja Twitter. Totta kai Twitter kuuluu uutistoimituksen arkeen, mutta kun The Newsroom käyttää sitä yhtä luontevasti kuin YLE. Kaikki tuntuu vaan niin laskelmoidulta ja ripotellulta. Erinäiset Internet-sivut esiintyvät sarjassa yhtä luontevasti kuin ne esiintyy isovanhempiemme arjessa. Uuden teknologian hyödyntäminen elokuvien ja TV-sarjojen juonessa on edelleen haaste Hollywoodille.

The Newsroom uusittiin kolmannelle kaudelle ja ikävä kyllä, aion katsoa ainakin ensimmäisen jakson. Syynä on se, että kaikesta epäaitoudesta ja laskelmoinnista huolimatta The Newsroom on taidokkaasti tehty sarja, jossa Sorkinin dialogi edelleen viehättää ja Jeff Danielsin suu on sille hyvä lähde. Sorkinkin dialogi on lopulta kaksiteräinen miekka. Se on todellisuudessa kaukana realistisesta puheesta, jonka takia kaikki tapahtuukin jossain Sorkinin omassa universumissa. Sitä on nautinto kuunnella, mutta samalla se vieraannuttaa katsojan kaikesta muusta. Jokainen henkilöhahmo on harvinaisen itsetietoinen omasta nokkeluudestaan ja se helposti koituu hahmon köyhyydeksi. Mark Zuckerberg saattaakin lopulta olla kaikkein ehein Sorkin luomus, joka tulee ilmi viimeistään The Social Networkin viimeisessä lauseessa:

”You’re not an asshole Mark. You’re just trying so hard to be.”

lauantai 5. lokakuuta 2013

The Grandmaster - Ohjaajansa näköinen fiasko


IP Manista on jo muutama elokuva saatukin kankaille viime vuosina, mutta nyt vihdoin saapuu ehkä se kaikkein odotetuin, eli Wong Kar Wain The Grandmaster. Sinällään hyvin kaupallinen aihe on Kar Wain käsissä muuttunut kohtalaisen epäkaupalliseksi elokuvaksi, ainakin näin länsimaiseen makuun. The Grandmaster on hidastempoinen, pohdiskeleva ja rakenteellisesti sirpalemainen katsaus Kung-Fun merkityksestä Kiinassa. Samalla se onnistuu ymppäämään tarinaansa myös ohjaajalle tyypillistä aihetta; rakkauden kaipuuta. Vaikka visuaalisesti elokuva onkin komeata katsottavaa, jää tarina katsojalle etäiseksi. Tuntuu siltä, että leikkaushuoneenlattialle on jäänyt merkittävästi materiaalia ja samalla sinne on jäänyt tarinan rytmi, ehkä juonikin. Nyt jäljelle jää ainoastaan kourallinen pohdiskelu- ja tappelukohtauksia eri aikakausilta.

Tony Leung näyttelee Wing Chun isää, Ip Mania melkein kaksi vuosikymmentä käsittelevässä The Grandmasterissa. Samalla käydään läpi niin Kiinan sisäisiä ongelmia, kuin myös Japanin kanssa käytyä sotaa. Wong Kar Wai kuitenkin hylkää perinteisen tarinankerronnan ja taustat jäävät kohtalaisen tuntemattomiksi katsojalle. Sen sijaan tärkeämpää on filosofiset pohdiskelut Kung-Fusta ja ajasta yleensäkin. Lopulta elokuva keskittyykin pohtimaan tekoja ja niiden seurauksia, jotka ulottuvat aina loppuelämäksi saakka. The Grandmaster onkin itämainen sisarteos Sergio Leonen mestarilliselle Once Upon a Time in Americalle, aina musiikkia myöten. Ikävä kyllä kahdessa tunnissa Wong Kar Wai ei onnistu luomaan toimivaa, esikuvansa arvoista kokonaisuutta. Yksittäiset kohtaukset vakuuttavat, mutta koko kestoltaan elokuva on puuduttavaa katsottavaa. Välillä ohjaajan montaasit tuntuvat ja näyttävät enemmänkin kolmen minuutin kalliilta mainoksilta, joista puuttuu vain se arvokas kello tai huivi.

Odotukset The Grandmasterille olivat kovat ja se tuntuukin eittämättä pettymykseltä. Taistelukohtaukset ovat tietenkin upeata katseltavaa, erityisesti talviselle juna-asemalle sijoittuva lopun välien selvittely. Sen sijaan jatkuva ja äärimmäisyyksiin viety slow motionin käyttö menettää tehonsa nopeasti ja alkaa lopulta vain ärsyttämään. Elokuva on ohjaajansa näköinen teos, mutta tällä kertaa visuaalisuus polkee kaiken kerronnan jalkoihinsa, jättäen jäljelle vain valtaisan sekasotkun, jonka parissa ei koko kahta tuntia viihdy. Toivottavasti Wong Kar Wain seuraavaa elokuvaa ei tarvitse odottaa yli puolta vuosikymmentä ja toivottavasti se ei tule olemaan yhtä pöhöttynyt ohjaajan teos kuin The Grandmaster.

**