Muutama vuosi sitten Lars Von Trier kuvasi masennusta
maailmanlopun kautta elokuvassaan Melancholia. Nyt Alfonso Cuarón on valinnut
saman kaltaisen aiheen, mutta toteuttaa sen scifin ja toiminnan kautta. Gravity
on vuoristorata-ajelu, joka vie teknisesti elokuvaa aivan uuteen suuntaan,
mutta sisällöltään se on lopulta auttamattoman ohut ja jännityksenkaareltaan
yllättävänkin perinteinen. Se on yhtä aikaa innovatiivinen ja kaavoihin
kangistunut sekä mestarillinen että mukiinmenevä.
Gravity kuvaa Sandra Bullockin esittämän naisastronautti
Ryanin selviytymistaistelua avaruudessa. Venäläinen satelliitti on räjähtänyt
ja synnyttänyt 80 000 km/h syöksyvän romusateen, joka keskeyttää ikävästi
amerikkalaisten operaation. Syntyy kauhuskenaario, jossa astronautit löytävät
itsensä ajelehtimasta yksin avaruudessa ilman yhteyttä maahan pikavauhtia
loppuvan hapen kanssa. Ryanin traaginen tausta on alunperin syössyt hänet
avaruuden yksinäisyyteen, josta ainoastaan hän yksin pystyy ponnistamaan pois.
Onko kyseessä oikea avaruus vai sängyn pohja, päättäköön katsoja itse. Itse
visuaaliseen kokemukseen se ei kuitenkaan vaikuta ja sitä Gravity suurimmassa
määrin onkin.
Ennen Gravityä olen törmännyt ainoastaan yhteen kohtaukseen,
jossa olen todella ymmärtänyt 3D:n käytön. Se on Ang Leen Piin elämän
alkupuolella, missä päähenkilön isä (muistaakseni) hyppää uima-altaaseen ja
nauttii veden vapaudesta. Se on ainoa kerta, kun olen aidosti yllättynyt ja
haukkonut henkeä. Hyvä rajaus on aiheuttaa aivoissani tuhat kertaa
voimakkaamman reaktion kuin silmille lentävä vasara. Gravity kuitenkin lisää
uskoani 3D:n mahdollisuuksiin. Se vie katsojan aivan uuteen ulottuvuuteen ja
sen 3D:n yksityiskohtien tarkkuus on henkeäsalpaavaa. Samalla se on myös
ensimmäinen elokuva, joka ymmärtää kuvan rajausta 3D:näkin. Se ottaa uudesta
ulottuvuudesta kaiken irti ja se on vauhdikkaimpia toimintaelokuvia vuosiin.
Kuvauksesta vastaa Cuarónin vakiomies Emmannuel Lubezki,
joka on viimeiset vuodet taltioinut Terrence Malickin rukousrunoja hyvässä ja
pahassa (Tree of Life / To the Wonder). Jo mainitsemani mestarillisen 3D:n
lisäksi, Lubezkille on annettava kiitosta kameran liikkeestä, joka on
vähintäänkin yhtä merkittävä tekijä avaruuden illuusion luomisessa. Koskaan
ennen ei ole kamera taltioinut yhtä hyvin painovoimattomuuden tilaa kuin tässä
kyseisessä teoksessa. Kamera liikkuu ja leijuu vimmatulla vauhdilla, lähtien
välillä täysin lapasesta. Jonkinlaista kamerabalettia se on, josta kiitos
kuuluu myös ohjaajan visiolle ja perfektionismille. Huimaa, kuin miettii miten
tarkkaan elokuvan jokainen otos on täytynyt suunnitella. Bullockin ja Clooneyn
hyvistä roolisuorituksista huolimatta, Gravityn pääosassa on kamera.
Tässä piileekin elokuvan heikkous. Se on nykystandardeilla
teknisesti niin monimutkainen opus, että kaikki muu jää vähän varjoon. Se yltää
visuaalisena kokemuksen niin korkealle, että millään muulla ei kauheasti ole
väliä. Sen tarina on tarkoituksella minimaalinen, koska kyseessä on nimenomaan
tekninen harjoitus. Tuleekin ongelma miten arvostella tätä henkeäsalpaavaa
trilleriä, jossa henkilöhahmot ovat kuitenkin paperinohuita. Henkilöhahmot ovat
taas paperinohuita sen takia, että koko avaruusseikkailu on pelkkää
symboliikkaa. Elokuvasta ei lopulta saa selkeää otetta ja tavallaan se on myös
sen tarkoitus.
Ei Gravityä ole tarkoitettu pienille kankaille tai
näytöille. Tosin, onko mitään elokuvaa? Se on seikkailu, jota ei ole ennen
nähty. Se vie 3D elokuvaa oikeaan suuntaan. Se on Alfonso Cuarónin ja Emmanuel
Lubezkin urotyö, joka toivottavasti herättää muitakin ottamaan oikeita riskejä.
Paperilla arthouse-ohjaajan 105 milljoonan dollarin toiminnallinen tulkinta
pohjalta nousemisesta ei ole
taloudellisesti lupaavin mahdollinen. Onneksi lippuluukut ovat vastanneet
hyväksyvästi. Take a leap of faith. ****
Kun perinteinen televisio viihtyy turpakäräjillä, ainakin
Suomessa, niin Netflixin kunnianhimoiset tavoitteet ja kasvu herättää
ihailusta. Sen lisäksi, että palvelu on toimivuudeltaan erinomainen, on se myös
ryminällä haastanut muut amerikkalaiset kaapelikanavat originaalin sisällön
tuotannossa. Tämän vuoden voittomarssi alkoi House of Cardsilla ja jatkui
Arrested Developmentin neljännellä tuotantokaudella, Hemlock Grovella, Orange
is the New Blackilla ja Derekillä. Ei ne kaikki mitään mestariteoksia ole, mutta
ei se haittaa. Trendi on hyvä ja tarjonta monipuolista.
Netflix on tällä hetkellä Suomessa itsessään jo itseisarvo
ja uskon, että sen takia sarjat keräävät etenkin nuorten mielenkiinnon. Olen
varma, että osaa sarjoista katsotaan sen takia, että ne ovat Netflixissä, eikä
laadun takia. Itse asiassa olisin varmastikin lopettanut Eli Rothin Hemlock
Groven katsomisen ensimmäiseen jaksoon, jos se olisi ollut perinteinen
televisiotuotanto. Mielenkiinto uutta kilpailijaa kohtaan herätti ruokahaluni
ja kulutin tämän kliseisen ja harvinaisen tökerön kauhusarjan pikaiseen
tahtiin. Netflix on tällä hetkellä uutta ja trendikästä, ja sen takia sen uudet
sarjat herättävät myös niin suurta mielenkiintoa. Ihmiset, jotka eivät aiemmin
olleet binge-watchingin harrastajia, ovat yhtäkkiä hypänneet tähän junaan,
koska se ”kuuluu ajan henkeen”.
House of Cards on David Fincherin luotsaama, alun perin
brittiläiseen sarjaan perustuva, poliittinen trilleri, joka kieltämättä
kierrättää 70-luvun elokuvien hahmoja ja tunnelmia häpeilemättä. Se ei yllä
HBO:n tai AMC:n parhaimmistoon, mutta vakuuttavaa jälkeä se silti on etenkin
Kevin Spaceyn osalta. Tuntuu kuitenkin siltä, että Netflixin sarjoja
käsitellään kritiikin suhteen keskimääräistä hellemmällä kämmenellä. Netflix
tuo itsessään lisäarvoa sisällölle ja sen takia sen sarjat ovatkin niin kova
juttu.
Nyt Variety uutisoi (http://bit.ly/18E6Gca
), että Netflixin lähitulevaisuuden näkymissä ovat myös originaalit elokuvat.
Vaikka tällä hetkellä Netflixin oma sisältö vastaa vain 10 % globaalista
sisältöbudjetista, uskotaan sen osuuden kasvavan jatkuvasti. Netflixille on
edelleenkin käyttäjäkunnan kasvattaminen ehdottomasti tärkein tehtävä, mutta
omalla sisällöllään he ennen kaikkea alleviivaavat palvelunsa erityisyyttä -
puhumattakaan word-of-mouthin lisäämisestä. House of Cards ja Orange is the New
Black on parasta markkinointia Netflixille.
”Original Netflix Flick” on herkullinen idea, jota on mukava
viedä mielessä ehkä liiankin pitkälle.
Netflixin sisällöstä vastaava Ted Sarandos paljastaa
tulevaisuudesta, että ainakin omat dokumentit ovat suunnitelmissa. Vaikka
fiktiivisistä elokuvista ei puhuta – ei niiden mahdollisuuksia myöskään
kielletä. Huhujen mukaan (http://bit.ly/1aizzsQ
) Netflixin sarjojen kustannukset pyörivät neljän miljoonan dollarin paikkeilla
per jakso. Nykyään vakuuttavia indie-tuotantoja saadaan aikaan pienemmälläkin
panostuksella. Voisiko Netflix luoda oman” Movie of theWeek” perinteen? HBO tuo vuosittain
omia elokuvia TV-ruudulle, mutta niitä usein vaivaa niiden oma kliseinen tyyli,
niin aiheen kuin toteutuksenkin puolesta (unohdetaan hetkeksi Behind the
Candelabra). Sen sijaan olisi herkullista saada palvelu, joka ottaisi riskejä
aiheidensa puolesta ja antaisi ohjakset nuorien lahjakkuuksien käteen. Ei
unohdeta, että Steven Spielbergkin aloitti uransa Movie of the Weekin kautta,
näppärällä jännärillään Duel 70-luvun alussa. Voisiko Netflix toimia
ponnistuslautana uusille lahjakkuuksille?
Vielä yksi ajatus, joka kiinnostaa ja pelottaa kirjoittajaa
yhtä paljon. Netflix edustaa tulevaisuutta/nykyaikaa, jossa elokuvia voidaan
nauttia missä vaan, miten vaan. Voisiko Netflix tuoda suuremman budjetin
elokuvan suoraan palveluun? Kyseessä ei ehkä olisi taloudellinen sijoitus,
mutta selkeä statement
tulevaisuudesta. Ron Howardin Rush kustansi 38 miljoonaa dollaria eli
keskimääräisen Netflixin oman TV-sarjan tuotantokauden verran. VOD-kulttuuri
yhdysvalloissa porskuttaa hyvin – kysymys kuuluu, uskaltaisiko Netflix haastaa
myös suuret ensi-illat?
Myöhässä tulee seuraava kirjoitus ja vielä enemmän myöhässä
seuraava arvostelu. Aina silloin tällöin, mutta ikävän harvoin kylläkin,
innostun elokuvasta sen perinteisen tarinan ja tarinankerronnan takia. Se
muistuttaa minua, mitä viihteellinen Hollywood elokuva voi parhaimmillaan olla.
Tällaisia teoksia ovat viime vuosina olleet David O. Russelin The Fighter ja
Ben Affelckin Argo, jotka ovat molemmat vakuuttaneet ja häikäisseet minut
ammattitaidolla, jolla niiden tarinat ovat koottu ja esitetty. Ne kumpikin
muistuttavat minua vanhan ajan Hollywood-elokuvasta, jolloin tarina itsessään
vei katsojan mukanaan ja hyvien näyttelijöiden ja rautaisen ohjaajan
ensisijainen rooli on palvella nimenomaan itse tarinankerrontaa.Iloiseksi yllätykseksi nostan Ron
Howardin Rushin näiden elokuvien joukkoon ja ainakin Argon rinnalle.
Rush kuvaa formulatähtien James Huntin ja Niki Laudan kasvua
maailmanmestareiksi, keskittyen eniten vuoden 1976 kauteen, jolloin tapahtui
myös Laudan traaginen onnettomuus. Vaikka elokuva viihtyykin vauhdin huumassa,
se on ennen kaikkea elokuva kahdesta lähestymistavasta lajia ja menestystä
kohtaan. Hunt edustaa vapaata sielua, joka nauttii elämästään ja on valmiina
tiukan paikan tullen riskeeraamaan kaikkensa, jopa elämänsä voiton vuoksi.
Lauda on taas analyyttinen ja laskelmoiva ammattilainen, joka omistautuu
lajille 110%:sti tullakseen maailman parhaaksi formulakuskiksi, ottamatta
kuitenkaan koskaan tyhmiä riskejä. Hunt on kaikkien rakastama viinaa litkivä
playboy, kun taas Lauda on epäsosiaalinen ja eristäytynyt erakko. Samalla
päähahmojensa kautta Howard kuvaa koko Formula 1:stä urheiluna, joka vaatii
kuskeiltansa niin omistautumista ja strategiaa kuin myös uhkarohkeutta.
Vaikka lähtökohtaisesti Rush kertoo James Huntista, on se
lopulta kertojanääntä myöten Niki Laudan elokuva. Sen sijaan, että Howard olisi
voinut helposti luoda elokuvan kateudesta, hän kuvaakin itsensä ylittämistä ja
vastustajan kunnioitusta. Hunt ei olisi ollut Hunt ilman Laudaa ja päinvastoin.
Elokuva keskittyy kuvaamaan kilpailua ja kilpailuhenkisyyttä niin
kokonaisvaltaisesti, että se välillä unohtaa hahmojen syvyyden. Hunt ja Lauda
jäävät epäilemättä aavistuksen karikatyyrimäisiksi, mutta Chris Hemsworthin ja
Daniel Brühlin roolisuoritukset pelastavat paljon. Marvelin Thor sopii
täydellisesti englantilaisen naistenmiehen rooliin ja väitänkin, että
Hemsworthin ”comic timing” on aikamme parasta. Pitemmän korren vie kuitenkin
Daniel Brühl, joka tekee mahdottoman tehtävän ja kerää sympatiat puolelleen.
Brühlin äänensävy taltioi täydellisesti omahyväisen kusipään ja epävarman
yksinäisen suden roolin. Hyvin toimivat muutkin näyttelijät, mutta heille ei
paljon tilaa jää näiden kahden mammutin rinnalla.
Kiitokset ansaitsee myös Peter Morganin käsikirjoitus, joka
suoriutuu kunniakkaasti käsikirjoittajalle vaikeasta tehtävästä, jossa tarinaan
pitäisi taltioida niin kilpailuita kuin kuluneita vuosiakin. Kliseisistä
montaaseista ei tarvitse katsojan kauheasti kärsiä. Parhaat urheiluelokuvat
eivät keskity liikaa itse urheiluun ja sen on Morgankin ymmärtänyt. Vaikkakin
muutama vähän liian simppeli hahmon sympatisointi on sivuille päätynyt
(toimittajan törkeä kysymys Laudan avioliitosta), on Rush silti pirun hyvin
kirjoitettu tarina, joka voittaa mennen tullen edellisen Howard-Morgan ytheistyön
Frost/Nixon.
Ron Howard ei ole koskaan herättänyt minussa suurta
kunnioitusta ohjaajana. Hänen jälkensä on aina ollut vähän liian
sentimentaalista ja viimeisen 10 vuoden tuotosten taso on ollut vähintäänkin
arveluttavaa. Nyt kuitenkin Howard pystyy kohtalaisen pienellä budjetilla
luomaan yhden vuoden viihdyttävimmistä elokuvista. Vaikka trailerit toivat
mieleeni jonkinlaisen ”Instagram-elokuvan”, niin visuaalisesti Rush vakuutti
minut tai ehkä tyylin vain tottui. Suuremmalla budjetilla Rushiin olisi kieltämättä
saatu lisää hohtoa (ja extroja), mutta on hienoa, että alle 40 miljoonalla
voidaan luoda Hollywoodissa vakuuttava autourheiluelokuva.
Rushissa on hyvä tarina, hyvät hahmot ja hyvä jännite.
Ammattitaitoisella tiimillä on tuotettu perinteinen hyvä elokuva, jollaisia
näkee ani harvoin nykyään. Rush on helposti lippunsa arvoinen ja toivon, että
tämä pienehkö elokuva löytää tarpeeksi katsojia ja mainetta myös maailmalla. Ron
Howardin filmografiassa Rush on ehdoton helmi. ****
Dome Karukoski on tällä hetkellä kaikkein korkeimmalla
profiililla liitelevä suomalainen elokuvaohjaaja. Hän on alle kymmenessä
vuodessa rakentanut taitavasti niin mainettansa kuin filmografiaansa, ja onkin
nyt seuraavaksi matkalla kansainvälisen projektin pariin. Sinänsä
arvostettavaa, sillä Karukosken elokuvat ovat tarinoiltaan kuitenkin aika
pieniä ja suomalaisia, jotta ne herättäisivät suurempaa huomiota maailmalla.
Sen sijaan Leijonasydämessä ohjaaja Karukoski ja käsikirjoittaja/tuottaja Bardy
ovat löytäneet herkullisen lähtökohdan tarinalle, joka myös eittämättä
helpottaa elokuvan myyntiä ulkomaille. Elokuvan juoni, konsepti tai idea, miksi
sitä nyt haluaa kutsua, on niin yksinkertainen, että sen pystyy selittämään
yhdellä lauseella ja silti kuulija ymmärtää tulevan draaman ja konfliktien
aallon. Leijonasydän kertoo siis tarinan valkoisen isänmaan puolesta
taistelevasta natsista, joka rakastuu naiseen, jolla on aiemmasta suhteesta
lapsi tummaihoisen miehen kanssa.
Ensimmäiseksi on mainittava, että Karukosken lähestymistapa
tarinaan on hyvä. Leijonasydän on samaan aikaan koskettava ja todella hauska.
Sen elokuvakerronnallinen ote on lähempänä ruotsalaisia kanssaveljiä kuin
suomalaisia. Elokuva liikkuu nopeasti, mutta silti se pysyy hämmästyttävän
hyvin kasassa. Vakavista aiheista rakentuva elokuva ei tunnu missään vaiheessa
raskaalta, sillä Karukoski onnistuu paketoimaan koko paketin sellaisella
lämminhenkisyydellä. Välillä ohjaaja vie kuitenkin tarinaa ehkä liikaakin
komedian suuntaan, ottaen huomioon, että lopulta elokuva haluaa ja ansaitsee
sen, että se otetaan vakavasti.
Bardyn käsikirjoitus ansaitsee kiitoksensa etenkin koko
tarinan ideasta, sekä dialogista. Usein törmään kotimaisissa elokuvissa
tilanteeseen, jossa vieroksun hahmojen puhetta. Näin ei ole leijonasydämessä.
Kiitos kuulu Bardyn lisäksi näyttelijöille, etenkin Peter Franzénille ja
tulokas Ysufa Sidibehille, joiden kemiat toimivat täydellisesti yhteen.
Karukosken elokuva joko elää tai kuolee päänäyttelijöidensä käsissä ja voin
taata, että se kyllä elää. Kritiikkiä joutuu kuitenkin antamaan Leijonasydämen
perisuomalaisesta synnistä, jossa usein on tapana hakea melankolisia kohtaloita
melankolisuuden vuoksi. Vaikka Bardyn käsikirjoitus on ehyt kokonaisuus, se
silti tykkää paikoitellen ampua yli, etenkin lopussa. Vaikuttavuutta ei aina
tarvitse hakea aseilla ja verellä.
Leijonansydän on myös liian lyhyt elokuva – syytös, jota
harvoin esitän. Elokuvan keskiössä on Peter Franzénin Tepon henkinen kasvu,
mutta kasvu tapahtuu liian nopeasti. Jotta elokuva olisi oikeasti onnistunut
luonnekuvaus, se tarvitsi varsinkin ensimmäiselle puolelle tunnille lisää lihaa
luiden päälle. Vaikka Karukoski ottaa aiheen puolesta huomattavia riskejä, hän
pelaa Franzénin hahmon liian varmasti. Teposta ei lopulta esitetä oikein muuta
rumaa kuin rasistiset tatuoinnit.
Leijonasydän on hyvää tahtova elokuva, joka ottaa kantaa
niin rasismiin, koulukiusaamiseen kuin väkivallan kierteeseenkin. Osa voi
sanoa, että se ampuu liian moneen suuntaan, mutta itseäni se ei päässyt
kauheasti häiritsemään. Se on Dome Karukosken uran tähänastisesti paras elokuva
ja uskon, että se tulee menestymään festivaalikierroksellaan. Ei se ehkä nouse
Shane Meadowsin This is Englandin tai Susanne Bierin Koston tasolle, joiden
cocktail se on. Leijonasydän on silti ehdottomasti hyvä elokuva ja
konseptitasolla taas ehdoton edistysaskel kotimaisessa elokuvassa. Hyvä idea
kantaa pitkälle, kansainväliseen menestykseen asti. ***1/2
Kulutin viime viikkojen aikana liki 10 tuntia HBO:n
tuottaman The Newsroomin toisen tuotantokauden parissa ja kaikesta
ärsyyntymisestäni huolimatta, jatkoin systemaattisesti jaksosta toiseen,
kyseenalaistamatta ajankäyttöäni. The Newsroom on samaan aikaan uskomattoman
viihdyttävästi rakennettu, erinomaisilla näyttelijäsuorituksilla koristeltu,
keskimääräistä amerikkalaista TV-ohjelmaa huomattavasti älykkäämpi sarja ja
samalla katsojaa hävyttömästi aliarvioiva, romanttisen komedioiden kliseitä
kierrättävä, käsikirjoittaja-luoja Sorkinin narsistinen oman brändinsä
pöhöttynyt irvikuva. Minun on yksinkertaisesti pakko päästää jonnekin höyryjä,
sillä niin lopulta ärsyttävän laskelmoidusta kokonaisuudesta on kyse, että
hävettää myöntää, että salaa pidän The Newsroomista.
Aaron Sorkin on mestarillinen käsikirjoittaja, jonka
nokkelasti populaarikulttuuria hyödyntävä dialogi on nopeaa ja napakkaa.
Kunnian Miehissä Sorkin todisti jo pystyvänsä kirjoittamaan sopivaa tekstiä
mitä karismaattisimpien näyttelijöiden suihin ref. Jack Nicholson. Sen jälkeen
mies löysi paikkansa televisiosta jolloin syntyivät sarjat Sports Night, West
Wing ja Studio 60.West Winghän
monien mielestä on edelleenkin Sorkinin helmi ja harva sarja kuvaakin amerikkalaista
yhteiskuntaa yhtä etevästi. Sorkin on intellektuelli ja hän tekee sen kyllä
selväksi käsikirjoituksissaan, jossa usein halveksitaan vähemmän
oppineita.
Television kultakauden jälkeen Sorkin siirtyi Hollywoodin,
jossa syntyikin lopulta kaksi mestariteosta. Charlie Wilsonin sota oli
paperilla täydellinen elokuva hybridillään Nichols+Sorkin, mutta kankaalle
päätyi yllättävän laimea ja tylppä satiiri. Sen sijaan The Social Network yltää
ehkä aikakautensa parhaimmaksi ajankuvaksi ja Sorkinin kynä on harvoin ollut
yhtä terävä. Fincherin mestariteos on start-up trilleri kunnianhimosta ja
valtataisteluista, joka pääsee lentoon nimenomaan Sorkinin dialogin kautta:
”A million dollars
isn’t cool. You know what’s cool? A billion dollars.”
Harvoin yksi lause onnistuu taltioimaan ajan hengen yhtä
hyvin. 20 vuoden aikana Gordon Gekkon miljoonat ovat muuttuneet Zuckerbergin
miljardeiksi ja mittatilauspuvut yliopistohuppareiksi.Kriitikoiden ylistyksestä huolimatta
The Social Network on jäänyt ansaitsemaansa arvostusta pienemmäksi elokuvaksi.
Vuotta myöhemmin Sorkinilla oli sormensa pelissä elokuvassa
Moneyball, joka mielestäni kuuluu myös viime vuosien aliarvostetuimpiin
helmiin. Suurin kiitos kuuluu ehkä Bennet Millerille, joka lopulta vuosien
studiolimbon jälkeen onnistui tuomaan tarinan valkokankaalle, mutta Sorkinin
dialogilla oli myös merkittävä rooli elokuvan onnistumisessa.
Sorkinin käsikirjoitukset, kertoivat ne mistä tahansa, ovat
aina tunnistettavissa. Sen takia Sorkin on itsessään elokuvien ja TV-sarjojen
oma genre. The Newsroom kuitenkin todistaa sen, että liiallinen ”sorkinismien”
käyttö kääntyy lopulta itseään vastaan. Ehkä The Social Networkin ja
Moneyballin mestarillisuus piilee nimenomaan Fincherin ja Millerin
ymmärryksessä hillitä Sorkin-kulmaa tai ehkä Sorkin on parhaimmillaan tilanteissa,
joissa hänellä ei ole täydellistä vapautta. Joka tapauksessa, nyt on aika
keskustella Sorkinin viimeisimmästä luomuksesta, The Newsroomista.
The Newsroom käynnisti tarinansa vimmalla ja sen ensimmäiset
minuutit ovat televisiohistorian parhaimpia. Jeff Danielsin esittämä TV-ankkuri
Will McAvoy kyllästyy nokkelien vitsien veivaamisen ja avautuu oikein olan
takaa, kun nuori opiskelija kysyy miksi Yhdysvallat on maailman paras valtio.
”Not the greatest country in the world” on rohkea piikki Sorkinin kynästä, joka
kuitenkin menettää teränsä nopeasti. MacKenzie McHalen paperin jatke ”but it
can be” on tyypillinen The Newsroomin synti, jonka takia sarja ei koskaan ole
mielipiteissään niin rohkea kun se haluaa olla tai edes väittää olevansa. Jos
ette ole sarjaan tutustunut, niin ohessa ne kuuluisat mainonnassakin
tehokkaasti hyödynnetyt ensiminuutit:
The Newsroom siis kuvaa uutistoimituksen arkea hyödyntäen
oikeita historiallisia tapahtumia. Se on rakkauskirje aidolle journalismille ja
se haluaa näyttää 2010-luvun hektisen tahdin tiedonkeruussa ja toimituksessa.
Jeff Daniels on Will McAvoyna sanojensa takana seisova kriittinen patriootti.
Hän on myös televisiolle harvinaislaatuinen hahmo, oikeudenmukainen ja älykäs
republikaani, jonka ajankohtaisuuksiin liittyvät mielipiteet ovat kylläkin
lähempänä demokraatteja. Samalla McAvoy on myös tyypillinen The Newsroomin
päätös kumartaa jokaiseen suuntaan. Ymmärrän kyllä, että markkinatalouteen,
oikeudenmukaisuuteen ja kohtuullisuuteen uskova republikaani on hahmo, jota ei
niin kauheasti liberaalissa viihde-mediassa esitetä, mutta kun Sorkinin uusin
sarja on täynnä samanlaisia selkeän kannanoton kierteitä. Sarja, joka niin
vahvasti levittää sanomaa vaikuttamisesta, on itse vaikuttajana harvinaisen
nössö.
Ensimmäinen tuotantokausi The Newsroomissa oli mielestäni
vielä tasoltaan hyvä. Sen kuvaus Bin Ladenin tappamisesta oli myös
kulttuurisesta näkökulmasta mielenkiintoinen. Sarja onnistui samaan aikaan
kritisoimaan Yhdysvaltoja ja olemaan yltiöpatrioottinen, joka sinälläänkin
kuvastaa hyvin amerikkalaista yhteiskuntaa ja ajattelutapaa.
The Newsroom myös rakastaa omia henkilöhahmojaan. Jokainen
uutistoimituksessa työskentelevä ihminen on arjen salattu sankari, joka uhraa
oman elämänsä uutisten vuoksi. Sarja maalaa kuvaa, jossa ihmisen älykkyys ja
hyvyys (kyllä) mitataan hänen omistautumisessaan ajankohtaisille asioille.
Uutiset ja ajankohtaisten asioiden ymmärtäminen ovat tärkeitä, mutta The
Newsroomissa ne ovat ihmisen arvon tärkein mitta. Saattaisin, jopa hyväksyä vielä
tämän kaiken yksiulotteisen omien mielipiteidensä rakastelemisen, ellei The
Newsroom sitten samalla ymppäisi sarjaan käsittämättömän määrän
parisuhdedraamaa ja romanttisten komedioiden kliimakseja. Synti, johon sarja
sortuu etenkin toisella tuotantokaudella.
Sarja, joka halveksii avoimesti hölmöä viihdettä, rakentuu
pääosin hölmön viihteen juonenkäänteistä. Hahmot, jotka halveksivat
Sinkkuelämää sarjaa, voisivat yhtä hyvin olla sarjan henkilöhahmoja. The Newsroom osoittautuukin lopulta
harvinaisen falskiksi sarjaksi, joka hämää katsojaa Sorkinin luodinnopealla
dialogilla. Etenkin toisella tuotantokaudella koko uutisten rooli on olla vain
taustapaikka kliseisille draamoille. Viimeisen jakson viimeiset minuutit
ovatkin sietämätöntä huttua, mutta samalla ehkä rehellisintä The Newsroomia…
Syytetyn aitioon on myös nostettava Dev Patelin Neal Sampat,
jonka ainoa tehtävä sarjassa on nostaa kymmenen minuutin välein dialogiin
sosiaalinen media ja Twitter. Totta kai Twitter kuuluu uutistoimituksen arkeen,
mutta kun The Newsroom käyttää sitä yhtä luontevasti kuin YLE. Kaikki tuntuu
vaan niin laskelmoidulta ja ripotellulta. Erinäiset Internet-sivut esiintyvät
sarjassa yhtä luontevasti kuin ne esiintyy isovanhempiemme arjessa. Uuden
teknologian hyödyntäminen elokuvien ja TV-sarjojen juonessa on edelleen haaste
Hollywoodille.
The Newsroom uusittiin kolmannelle kaudelle ja ikävä kyllä,
aion katsoa ainakin ensimmäisen jakson. Syynä on se, että kaikesta
epäaitoudesta ja laskelmoinnista huolimatta The Newsroom on taidokkaasti tehty
sarja, jossa Sorkinin dialogi edelleen viehättää ja Jeff Danielsin suu on sille
hyvä lähde. Sorkinkin dialogi on lopulta kaksiteräinen miekka. Se on
todellisuudessa kaukana realistisesta puheesta, jonka takia kaikki tapahtuukin
jossain Sorkinin omassa universumissa. Sitä on nautinto kuunnella, mutta
samalla se vieraannuttaa katsojan kaikesta muusta. Jokainen henkilöhahmo on
harvinaisen itsetietoinen omasta nokkeluudestaan ja se helposti koituu hahmon
köyhyydeksi. Mark Zuckerberg saattaakin lopulta olla kaikkein ehein Sorkin
luomus, joka tulee ilmi viimeistään The Social Networkin viimeisessä lauseessa:
”You’re not an asshole
Mark. You’re just trying so hard to be.”
IP Manista on jo muutama elokuva saatukin kankaille viime
vuosina, mutta nyt vihdoin saapuu ehkä se kaikkein odotetuin, eli Wong Kar Wain
The Grandmaster. Sinällään hyvin kaupallinen aihe on Kar Wain käsissä muuttunut
kohtalaisen epäkaupalliseksi elokuvaksi, ainakin näin länsimaiseen makuun. The
Grandmaster on hidastempoinen, pohdiskeleva ja rakenteellisesti sirpalemainen
katsaus Kung-Fun merkityksestä Kiinassa. Samalla se onnistuu ymppäämään
tarinaansa myös ohjaajalle tyypillistä aihetta; rakkauden kaipuuta. Vaikka
visuaalisesti elokuva onkin komeata katsottavaa, jää tarina katsojalle
etäiseksi. Tuntuu siltä, että leikkaushuoneenlattialle on jäänyt merkittävästi
materiaalia ja samalla sinne on jäänyt tarinan rytmi, ehkä juonikin. Nyt
jäljelle jää ainoastaan kourallinen pohdiskelu- ja tappelukohtauksia eri
aikakausilta.
Tony Leung näyttelee Wing Chun isää, Ip Mania melkein kaksi
vuosikymmentä käsittelevässä The Grandmasterissa. Samalla käydään läpi niin
Kiinan sisäisiä ongelmia, kuin myös Japanin kanssa käytyä sotaa. Wong Kar Wai
kuitenkin hylkää perinteisen tarinankerronnan ja taustat jäävät kohtalaisen
tuntemattomiksi katsojalle. Sen sijaan tärkeämpää on filosofiset pohdiskelut
Kung-Fusta ja ajasta yleensäkin. Lopulta elokuva keskittyykin pohtimaan tekoja
ja niiden seurauksia, jotka ulottuvat aina loppuelämäksi saakka. The
Grandmaster onkin itämainen sisarteos Sergio Leonen mestarilliselle Once Upon a
Time in Americalle, aina musiikkia myöten. Ikävä kyllä kahdessa tunnissa Wong
Kar Wai ei onnistu luomaan toimivaa, esikuvansa arvoista kokonaisuutta.
Yksittäiset kohtaukset vakuuttavat, mutta koko kestoltaan elokuva on
puuduttavaa katsottavaa. Välillä ohjaajan montaasit tuntuvat ja näyttävät
enemmänkin kolmen minuutin kalliilta mainoksilta, joista puuttuu vain se
arvokas kello tai huivi.
Odotukset The Grandmasterille olivat kovat ja se tuntuukin
eittämättä pettymykseltä. Taistelukohtaukset ovat tietenkin upeata katseltavaa,
erityisesti talviselle juna-asemalle sijoittuva lopun välien selvittely. Sen
sijaan jatkuva ja äärimmäisyyksiin viety slow motionin käyttö menettää tehonsa
nopeasti ja alkaa lopulta vain ärsyttämään. Elokuva on ohjaajansa näköinen
teos, mutta tällä kertaa visuaalisuus polkee kaiken kerronnan jalkoihinsa,
jättäen jäljelle vain valtaisan sekasotkun, jonka parissa ei koko kahta tuntia
viihdy. Toivottavasti Wong Kar Wain seuraavaa elokuvaa ei tarvitse odottaa yli
puolta vuosikymmentä ja toivottavasti se ei tule olemaan yhtä pöhöttynyt
ohjaajan teos kuin The Grandmaster.