Leijonasydän - pohjoismaalaista suomalaista elokuvaa

Dome Karukoski on tällä hetkellä kaikkein korkeimmalla profiililla liitelevä suomalainen elokuvaohjaaja. Hän on alle kymmenessä vuodessa rakentanut taitavasti niin mainettansa kuin filmografiaansa, ja onkin nyt seuraavaksi matkalla kansainvälisen projektin pariin. Sinänsä arvostettavaa, sillä Karukosken elokuvat ovat tarinoiltaan kuitenkin aika pieniä ja suomalaisia, jotta ne herättäisivät suurempaa huomiota maailmalla. Sen sijaan Leijonasydämessä ohjaaja Karukoski ja käsikirjoittaja/tuottaja Bardy ovat löytäneet herkullisen lähtökohdan tarinalle, joka myös eittämättä helpottaa elokuvan myyntiä ulkomaille. Elokuvan juoni, konsepti tai idea, miksi sitä nyt haluaa kutsua, on niin yksinkertainen, että sen pystyy selittämään yhdellä lauseella ja silti kuulija ymmärtää tulevan draaman ja konfliktien aallon. Leijonasydän kertoo siis tarinan valkoisen isänmaan puolesta taistelevasta natsista, joka rakastuu naiseen, jolla on aiemmasta suhteesta lapsi tummaihoisen miehen kanssa.

Ensimmäiseksi on mainittava, että Karukosken lähestymistapa tarinaan on hyvä. Leijonasydän on samaan aikaan koskettava ja todella hauska. Sen elokuvakerronnallinen ote on lähempänä ruotsalaisia kanssaveljiä kuin suomalaisia. Elokuva liikkuu nopeasti, mutta silti se pysyy hämmästyttävän hyvin kasassa. Vakavista aiheista rakentuva elokuva ei tunnu missään vaiheessa raskaalta, sillä Karukoski onnistuu paketoimaan koko paketin sellaisella lämminhenkisyydellä. Välillä ohjaaja vie kuitenkin tarinaa ehkä liikaakin komedian suuntaan, ottaen huomioon, että lopulta elokuva haluaa ja ansaitsee sen, että se otetaan vakavasti.

Bardyn käsikirjoitus ansaitsee kiitoksensa etenkin koko tarinan ideasta, sekä dialogista. Usein törmään kotimaisissa elokuvissa tilanteeseen, jossa vieroksun hahmojen puhetta. Näin ei ole leijonasydämessä. Kiitos kuulu Bardyn lisäksi näyttelijöille, etenkin Peter Franzénille ja tulokas Ysufa Sidibehille, joiden kemiat toimivat täydellisesti yhteen. Karukosken elokuva joko elää tai kuolee päänäyttelijöidensä käsissä ja voin taata, että se kyllä elää. Kritiikkiä joutuu kuitenkin antamaan Leijonasydämen perisuomalaisesta synnistä, jossa usein on tapana hakea melankolisia kohtaloita melankolisuuden vuoksi. Vaikka Bardyn käsikirjoitus on ehyt kokonaisuus, se silti tykkää paikoitellen ampua yli, etenkin lopussa. Vaikuttavuutta ei aina tarvitse hakea aseilla ja verellä.

Leijonansydän on myös liian lyhyt elokuva – syytös, jota harvoin esitän. Elokuvan keskiössä on Peter Franzénin Tepon henkinen kasvu, mutta kasvu tapahtuu liian nopeasti. Jotta elokuva olisi oikeasti onnistunut luonnekuvaus, se tarvitsi varsinkin ensimmäiselle puolelle tunnille lisää lihaa luiden päälle. Vaikka Karukoski ottaa aiheen puolesta huomattavia riskejä, hän pelaa Franzénin hahmon liian varmasti. Teposta ei lopulta esitetä oikein muuta rumaa kuin rasistiset tatuoinnit.

Leijonasydän on hyvää tahtova elokuva, joka ottaa kantaa niin rasismiin, koulukiusaamiseen kuin väkivallan kierteeseenkin. Osa voi sanoa, että se ampuu liian moneen suuntaan, mutta itseäni se ei päässyt kauheasti häiritsemään. Se on Dome Karukosken uran tähänastisesti paras elokuva ja uskon, että se tulee menestymään festivaalikierroksellaan. Ei se ehkä nouse Shane Meadowsin This is Englandin tai Susanne Bierin Koston tasolle, joiden cocktail se on. Leijonasydän on silti ehdottomasti hyvä elokuva ja konseptitasolla taas ehdoton edistysaskel kotimaisessa elokuvassa. Hyvä idea kantaa pitkälle, kansainväliseen menestykseen asti.

***1/2