torstai 24. syyskuuta 2015

R&A: Mr. Holmes & Från djupet av mitt hjärta

Keskiviikko oli rauhallisempi ja, no, vaisumpikin päivä kuin aiemmat. Päivän ensimmäisenä elokuvana oli vuorossa ennen vanhaa mielenkiintoisemman Bill Condonin uusin ohjaustyö Mr. Holmes.  Elokuva kertoo muistisairauden ja vanhuuden kanssa painivasta mestarietsivä Sherlock Holmesista, jonka tehtävänä on selvittää mitä tarkalleen tapahtui 35 vuoden takaisessa viimeisessä työnannossa ja minkä takia sillä on edes merkitystä. Apuna tehtävässä on nuori kotihoitajan poika ja kuten Scherlock kotihoitajalle ystävällisesti huomauttaa, erityisiä lapsia syntyy usein varsin vaatimattomille vanhemmille.

Mr. Holmes on perinteistä ja laadukasta englantilaista elokuvaa. On hyvät näyttelijät, selkeä käsikirjoitus ja kauniit tuotantoarvot, mutta mitenkään englantilaisesta televisiosta poikkeava ei Mr. Holmes siltikään ole. Kaikki tuntuu hieman Harry Potterin ja Dowton Abbeyn sekoitukselta. Ei varmaankaan kovin osuva tai edes realisinen kuvaus kummankaan sarjan ystäville, mutta molemmat nousivat mieleeni tästä kohteliaan hupaisasta tarinasta, joka onneksi löytää sielun elokuvan loppuratkaisussa. Mr. Holmesin tarina ei onneksi olekaan sisällöltään niin yksinkertainen, mitä se aluksi antaa ymmärtää. Omana ajankohtaisena Sherlock-valintana pysyy BBC:n nerokas uudelleentulkinta mestarietsivästä, mutta Bill Condonin uusin työ on varsin ansioitunut pieni sydämellä varustettu viihde-elokuva.

Illan toinen elokuva oli ruotsalainen psykologisen draaman ja teinikauhuelokuvan hybridi, joka ikävä kyllä kuuluu festivaalin vaatimattomimpiin elokuviin. Från djupet av mitt hjärtan suurin ongelma on, että se on samaan aikaa valtavan puuduttava ja pöyristyttävät kliseinen kokemus. Masentunut tyttö lähtee patikkaretkelle kavereiden kanssa. Metsä on paha, tietysti myös ihmiset ovat pahoja ja lopulta koko elokuva on paha. Elokuvan mielenkiintoisimmat aspektit olivat; a) Miksi tytöllä on vuonna 2014 erillinen puhelin ja musiikkisoitin ja b) Kuka lähtee vaeltamaan converseissa?

Parasta elokuvassa on sen ensimmäiset minuutit, jossa on enemmän silmää tarinankerronnalle kuin koko loppurainassa yhteensä ja pääosanesittäjä Felice Jankell, joka osaa näytellä tai ainakin tuijottaa kameraan (muuta hän ei kauheasti teekkään). Sietämättömintä taas on käsikirjoitus, joka tarjoaa hyvin vähän logiikkaa henkilöiden teoille ja ahtaa elokuvaan aivan liian monta kertaa päähenkilön muka syvällisiä monologeja. Från djupet av mitt hjärta on niin vakava, etten pysty sitä ottamaan lainkaan vakavasti. Huomattavasti parempia masiskauhuelokuvia ovat englantilaiset The Descent ja Babdook. Pysytelkää niissä.

Mr. Holmes: ***1/2
Från djupet av mitt hjärta: *

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

R&A: Listen Up Philip, The Lobster & Eden

Tiistai jatkui jo totuttuun kaavaan eli iltaan mahtui yhteensä kolme elokuvaa. Päivä alkoi festivaalien toisella Alex Ross Perry elokuvalla Listen Up Philip. Queen of Earthin tapaan tämäkin elokuva käsittelee "minä" ihmisiä, mutta nyt skaala on laajempi ja budjetti suurempi. Kauhun sijaan Listen Up Philip nojaa myös enemmän Woody Allenmäiseen New York dramediaan. Erona kuitenkin on, että Allenin hahmot pyrkivät olemaan hauskoja, kun taas Perryn hahmot ovat hauskoja äärimmäisen itsekeskeisen julmuutensa takia.

Philip Lewis on julkaissut juuri toisen kirjansa ja sen takia hän onkin tavallista röyhkeämmällä tuulella. Nyt on mahdollisuus haistattaa vitut menneisyyden ex-tyttöystäville ja ex-ystäville. Omakehu on helppoa, tosin sen tuoma tyydytys on lyhytkestoista henkilölle, jonka kaikki ihmissuhteet ovat lopulta vain välineitä. Mainetta Philip on saavuttanut, mutta rahaa ei. Pitkäkestoisen onnen ja tasapainon saavuttaminen on haastavaa, ei, vaan mahdotonta ihmiselle, joka systemaattisesti tekee valintoja, jotka johtavat yksinäisyyteen ja kurjuuteen. Onko se kirjailijan ammattivaiva? Ainakin, jos viettää aikaa Philipin esikuvan Ike Zimmermanin kanssa.

Jälleen kerran siis Alex Ross Perry tekee elokuvaa epämiellyttävistä ihmisistä, jotka miettivät ensiksi viisi kertaa itseään ennen kuin ajattelevat muita. Listen Up Philip on kuitenkin Queen of Earthia kaupallisempi elokuva ja ainakin omasta mielestäni parempi. Se on vähemmän riippuvainen lajityypin säännöistä/perinteistä ja sen takia se tuntuukin spontaanimmalta. Ross Perryn elokuvat tuovat mieleen amerikkalaisen 70-luvun auteur-vetoiset ihmissuhdedraamat ja onkin erittäin tervetullut uusi tuttavuus skenessä, joka on jo pitkään pyörinyt oman napansa ympärillä. Tulen tulevaisuudessakin katsomaan Alex Ross Perryn elokuvia.

Seuraavana vuorossa oli, ehkä vuoden 2015 festivaalin suosituin elokuva, eriskummallisen Yorgos Lanthimosin The Lobster. Dogtoothia en ole vieläkään nähnyt, mutta Alpsin olen, enkä pitänyt siitä lainkaan. Sen takia olin hieman skeptinen myös The Lobsteria kohtaan, mutta se osoittautuikin turhaksi, sillä elokuva on nautittava absurdi komedia dystopiasta, jossa ihmissuhteet (ja ihmiset) toimivat ala-astetasolla.

Maailma ei salli yksineläjiä ja sen takia kaikkien sinkkujen velvollisuus on kirjautua hotelliin 45 päiväksi ja pyrkiä löytämään sielunkumppani. Mikäli paria ei löydy, on kohtalona muuntautuminen itse valitsemaksi eläimeksi. Tässä tapauksessa siis elokuvan päähenkilö David on valinnut hummerin.

Yorgos Lanthimosin mieli on outo, mutta kaiken lapsellisuuden ja jäykkyyden takaa löytyy yllättävänkin tarkkanäköistä analyysiä yhteiskunnastamme, jossa siviilisäädyllä on niin perin merkittävä rooli siinä miten muut henkilöt meidät näkevät. Parisuhteen löytämisen paine ajaa meidät lähes infantiilin tasolle. Pakonomainen tarpeemme löytää toisiamme yhdistäviä tekijöitä on absurdia, ja erityisesti The Lobsterissa, jossa nämä tekijät ovat huono näkö ja verenvuoto nenästä. Yhteiskunta luottaa ajatukseen traditionaalisesta perheestä ja parisuhteesta, koska se on yhteiskunnan tulevaisuudelle kannattavinta. Mutta yhtä naurettavia ovat sinkkuuden nimeen vannovat, parisuhdetta kammoksuvat lonerit, joiden elämä päättyy itse kaivamaan hautaan. He ovat kolikon yhtä ruma toinen puoli. Jos näistä kahdesta pitää valita parempi, voiko siltikään voittaa? Voittaako David?

Cannesista kantautui jo kesän alussa uutisia, että The Lobster on epätasainen elokuva. Allekirjoitan monen kriitikon kommentit, että elokuvan ensimmäinen puolisko on parempi kuin toinen. Sen sijaan en arvannut, että se ensimmäinen puolisko on näin hyvä! The Lobsterin hotellijakso itsessään on vuoden hauskin elokuva. Toisella puoliskolla elokuva menettää vähän rytmiänsä ja ainakin itselleni olisi riittänyt aavistuksen trimmatumpi kestoaika. Ja jos ei muuten The Lobster kiinnosta, niin kannattaa katsoa se edes Colin Farrelin vuoksi, joka tekee täydellisen täyskäännöksen aiempiin rooleihinsa nähden. Farrel omaksuu täydellisesti omassa kropassaan vaivaantuneen, vaatimattoman miehen hahmon.

Illan viimeinen elokuva oli 90- ja 2000-luvun Garage-musiikille omistettu retrospektiivi ja aikuistumiskertomus Eden. Elokuva perustuu käsikirjoittaja Sven Hansen-Loven (ohjaaja Mian veli) omiin nuoruus- ja aikuusvuosien kokemuksiin DJ-uran luomisesta. Klubit, huumeet ja ennen kaikkea musiikki vie nuoren Paulin mennessä ja unelma ikuisista bileistä syntyy. Kaikista ei kuitenkaan tule Daft Punkia ja bileet eivät koskaan jatku ikuisesti.

Eden tuo mieleen Olivier Assayasin muutaman vuoden takaisen omaelämänkerrallisen elokuvan Jotain ilmassa.  Aikakausieroista huolimatta molemmat teokset kertovat nuoruuden unelmista ja aikuiseksi kasvamisesta. Ani harva pystyy todellisuudessa muuttamaan maailmaa omalla nuoruuden vimmallaan. Vaikka Paulin Cheers-klubi tapasi kerätä kaikki makeimmat tyypit paikalle, puhalsi aika senkin nurin. Olivier Assayasin Gilles löysi lopulta sisäisen rauhan, mutta Edenin Paul ei sitä tee, vaan vaipuu apatiaan. Korvissa tinnittää eilisen juhlat ikuisesti, koska uusia ei ole enää tulossa.

Eden on muuten parempi elokuva kuin Jotain ilmassa. Se on juoneltaan kontrolloidumpi ja selkeämpi, ehkä persoonattomampi, mutta lopulta vaikuttavampi. Ikääntymisen yksi nurjista puolista on ihmisten poisputoaminen. Vastuut kasvavat ja juhlat vähenevät. Paul kokee, että vanha elämä katoaa hänen luotansa, mutta ehkä se onkin lopulta Paul, joka katoaa vanhan elämän luota.

Tylsä antaa kaikille samaa tähtimäärää (musitakaa, että tähdet kertovat lopulta yllättävän vähän...), mutta tiistain kaikki elokuvat olivat erinomaisia. Vahvimman suositusken antaisin silti The Lobsterille. Sellaisia elokuvia ei ole paljoa tässä maailmassa.

Listen Up Philip: ****
The Lobster: ****
Eden: ****


tiistai 22. syyskuuta 2015

R&A: The Face of an Angel, Queen of Earth ja Green Room

Maanantai oli yhtä elokuvantäyteinen päivä kuin aiemmatkin. Iltapäiväni alkoi Michael Winterbottomin uusimmalla elokuvalla The Face of an Angel. Winterbottom on yhtä usein hitti kuin hutikin, ja jos verrataan vaikkapa ohjaajan viime vuotiseen R&A elokuvaan The Trip in Italy, niin The Face of an Angel on eittämättä selkeä huti. Toki viihdyin elokuvan parissa kohtalaisen hyvin, mutta alan kyseenalaistamaan onko olemassa elokuvaa, jonka parissa en vähintäänkään "viihtyisi".

The Face of an Angel ammentaa tarinansa vuoden 2007 mediatapahtumasta (Iso-Britanniassa ainakin), Perugiasta tapahtuneesta nuoren 21-vuotiaan englantilaisen opiskelijattaren murhasta, mutta mitään rikosjournalismia tämä ei ole. Sen sijaan Winterbottomin valitsee päähenkilökseen elämänsä (loputtomassa?) käännekohdassa seisovan, vastikään eronneen elokuvaohjaajan, joka yrittää löytää tarinaa mediasirkuksen ympäriltä. Elokuva ei siis lopulta kerrokkaan tositapahtumista, vaan keski-ikäisen hyvin tienaavan kulttuurimiehen helvetistä, joka siis syntyy huoltajuusongelmista ja kirjoittajan katkoksesta. Jatkuva kokaiinin snorttailu on enemmän koomista kuin traagista.

The Face of an Angel toistaa liikaa Winterbottomin vanhoja maneereja. The Trip -elokuvien Steve Cooganin tapaan, Daniel Bruhlin näyttelemä Thomas seisoo ikkunoiden edessä ja katsoo kauniin viulumusiikin säestämänä ulos. Winterbottomin miehet ovat itsekeskeisiä, melankolisia ja yllättävän epähauskoja (tavallaan myös Coogan) taiteilijoita, jotka tylsyydestään ja kyllästyneisyydestään huolimatta saavat kauniita naisia. The Face of an Angel on elokuvana klisee ja turhamainen teos. Silti Italia näyttää kauniilta, Genre-mashup on viihdyttävä sekamelska ja Cara Delevingne mainio. Tyypillinen Winterbottom-elokuva siis.

Alex Ross Perry edustaa uutta amerikkalaista indie-elokuvaa ja ainakin Queen of Earthin perusteella sellaista, joka ei luota liikaa itsetarkoitukselliseen nokkeluuteen. Queen of Earth on pienen budjetin psykodraama ja 70-luvun eksploitaatio pastissi naisista hermoromahduksen partaalla. Kyse on ystävyyssuhteesta, joka perustuu yhtä paljon katkeruuteen kuin ystävyyteen. Samalla Queen of Earth on psykologinen kostoelokuva, jossa tavoitteena on työntää masennuksessa kärvistelevä ystävä lopullisesti rajan yli. Mieleen tulee myös Bergmanin Persona, mutta se taitaa olla itsestäänselvyys.

Alex Ross Perryn neljäs elokuva on raskasta katsottavaa. Henkinen pahoinpitely on kuvattu lähikuvilla ja pitkillä monologeilla. Elokuvan ihmiset ovat pahantahtoisia ja sirpaloituneita. Tasapainoa ei löydy edes rauhallisesta luonnonhelmasta, sillä jokainen asia ja teko on painostavaa. Näyttelijätyöt ovat odotetusti huippuluokkaa. Elisabeth Mossilla on näyttävämpi rooli, mutta vieläkin parempi on jo Inherent Vicessa loistanut Kathrine Waterston ja hänen pokerinaamansa.

Vaikea sanoa onko Queen of Earth lopulta persoonallisuutta osiksi silpovaa psykologista draamaa (kauhua?) vai metaelokuvaa. Onko, sillä väliä? Ehkä...

Illan viimeinen elokuva oli Blue Ruinista mainetta niitanneen (sopiva termi) Jeremy Saulnierin kovaksi keitetty Green Room. Paperilla absurdilta vaikuttanut uusnatsit vs. punkkarit elokuva on tiukka ja äärimmäisen väkivaltainen juonenkääteillä täytetty panttivankidraama. Asetelma on sopivan yksinkertainen; punkkarit todistavat murhan ja uusnatsien on siivottava todistajat. Sen sijaan jatko on pirun hyvin käsikirjoitettua pattitilannetoimintaa.

Saulnier on kuin indie-versio Sam Peckinpahista, ilman meskaliini- ja kokaiinihöyryjä. Pidin jo Blue Ruinista. Se oli vähän outo elokuva. Green Room ei ole yhtä outo, mutta parempi. Se on tiiviimpi, yksinkertaisempi ja pirullisempi. Vaikka Leijonasydän olikin ihan kelpo suomalainen elokuva, Green Room herättää kysymyksen, miksi Suomessa ei tehdä tällaista uusnatsielokuvaa?

The Face of an Angel: **1/2
Queen of Earth: ***1/2
Green Room: ****

maanantai 21. syyskuuta 2015

R&A vkl osa 2; Men & Chicken, The End of the Tour ja Suosurmat

Sunnuntai alkoi tanskalaisella Anders Thomas Jensenin hullunkurisella ja likaisellakin puskafarssilla Men & Chicken, joka ei kuitenkaan missään nimessä ole tyhmä elokuva. Gabriel ja Elias ovat veljeksiä, jotka oletetun isänsä kuoltua oppivat biologisten vanhempiensa todelliset henkilöllisyydet. Sukujuuret vievät veljekset, tai nyt siis puolveljekset, Orkin saarelle, jossa sijaitsee juuri ja juuri kylän kriteerit täyttävä 41 ihmiskohtalon yhteisö. Hiiriä ja Ihmisiä henkinen parivaljakko löytää perheen, josta eivät koskaan edes tienneet ja tuskin olisivat halunneetkaan tietää.

Men & Chicken tuo väistämättä mieleen brittikomedian oudon linnun (tosin niitä taitaa olla paljon) The League of Gentlemenin. Molempien teosten kuvaamat yhteisöt tuovat tavallisen kylän sijasta mieleen insestin kautta syntyneen, jumalan selän taakse piiloutuneen ruman häpeapilkun, omituisineen tapoineen ja vääristynein maailmankuvineen. Molemmat teokset flirttailevat myös vahvasti kauhuelokuvien kanssa ja Men & Chicken olisikin kauhukomedia ellei se olisi niin kiinnostunut absurdista typeryydestänsä, vaikka siis typerä ei elokuva edelleenkään ole. Tuore veljeskatras (2+3) keskustelee niin filosofiasta, uskonnosta ja evoluutiosta, tai ainakin yrittävät. Älyn hiventä ei taida löytyä muilta kuin Gabrielilta... Men & Chicken on taattua tanskalaista laatua, jota siivittää Mads Mikkelsenin loistava roolityö aivovapaana, mutta viriilinä Eliasina. Helposti suositeltava vinoutunut komedian irvikuva.

The End of the Tour on taas ohjaaja James Ponsoldtin kehuttu toinen työ, kehutun Spectacular Now:n jälkeen. Elokuva perustuu Rolling Stone-toimittaja David Lipskyn omiin henkilökohtaisiin kokemuksiin edesmenneestä 90-luvun kirjailijaikonista David Foster Wallacesta. David Foster Wallace on juuri noussut aikakautensa puhutuimmaksi kirjailijaksi mammuttiromaanillaan Infinite Jest, kun epäonnistunut kirjailija ja kateellinen kollega ehdottaa toimituspäälikölleen artikkelia David Foster Wallacesta. Rolling Stone lähettää Lipskyn menestyskirjailijan promokiertueelle, mutta artikkelia ei koskaan julkaista. Sen sijaan Wallacen itsemurhan jälkeen julkaistiin Lipskyn kirja, johon siis The End of the Tour perustuu.

Foster Wallace on myyttinen henkilö, joka oli samaan aikaan kyyninen maailmaa ja sen sääntöjä salaa halveksiva yksinäinen pohdiskelija, sekä perinteinen roskaruoalla ja paskalla televisiolla ravittu amerikkalaisen keskiluokkaisen tehdasfarmin karja - itsekeskeinen ylimielinen akteemikko ja tavallisuutta rakastava ystävällinen kansanmies. The End of the Tour esittää molempia puolia kirjailijasta, mutta ei lopulta ota sittenkään minkäänlaista kantaa. David Foster Wallace on elokuvan jälkeen edelleen kysymysmerkki, ehkä sokeroitu sellainen. Brett Easton Ellis on avoimesti arvostellut elokuvan ja koko median kaunisteltua kuvaa kirjailijasta, joka todellisuudessa monien mielestä oli paljon laskelmoivampi kun on annettu ymmärtää. En lähde ottamaan kantaa, eikä sillä lopulta ole väliä.

Elokuvan Wallace edustaa äärimmäistä epävarmuutta oman persoonan rakentamisessa. Ponsoldt kuvaa kirjailijaa miehenä, joka koko ajan pohtii miten muu maailma tulkitsee hänen jokaista liikettään ja pienintä tekoaan, johtaen lopulta fataaliin noidankehään. David Lipsky haaveilee Fosterin menestyksestä ja on siitä avoimesti katkera, mutta samalla kokee suurta arvostusta kirjailijaa kohtaan, ainakin näin vuosia myöhemmin kaupallisesti menestyneessä teoksessa, joka antaa oman lisäkierteensä koko teokseen/teoksiin. Lipsky on lopulta opportunisti ja selkeän ajattelumallinsa johdosta Wallacelle myös kateuden/haaveilun kohde. Wallacelle jokainen mahdollisuus saattoi yhtä hyvin räjähtää käsiin ja sen takia tasapainoa elämään ei koskaan löytynyt. The End of the Tour löytää tasapainon, ehkä liiankin hyvin. Se on ajaton elokuva vaivattoman ajankuvansa ja aavistuksen homeisen tunnelmansa kautta. Ponsoldtin kahden ensimmäisen elokuvan tyyli on harvinaisen mutkatonta, lähes naturalistista ja sen takia onkin kiinnostavaa minkä näköinen ohjaajan kolmannesta, Tom Hanksilla ja Emma Watsonilla miehitetystä, Dave Eggersin The Cirlce filmatisoinnista tulee.

Sunnuntain viimeinen elokuva oli espanjalainen etsivä-murhamysteeri Suosurmat. Teknisesti se on mainio elokuva, joka on kuitenkin niin pahasti velkaa lajityypin huipuille (Zodiac, Memories of a Murder ja True Detective), että maku on vähän kulunut. Suosurmat varastaa esikuviltaan kaiken, mutta tekee sen geneerisemmin riisuen kaiken persoonallisuuden. Silti näitä murhamysteereitä on aina viihdyttävää katsoa ja Suosurmat ei ole sen osalta poikkeus. Jokainen juonenkäänne on sinällään klisee, mutta vaikea niitä kliseitä on tässä lajityypissä välttää. Francon ajan aaveet on mielenkiintoinen lisä tarinaan, mutta sitä hyödynnetään aika vähän. Kenties nämä elokuvat vain vaativat yli kahden tunnin pituuden, jotta tarina saa juonen ympärille lihaa. Tällaisenaan suosurmat on valmiiksi pureltu luu, tosin maistuva sellainen.

Men & Chicken: ***1/2
The End of the Tour: ****
Suosurmat: ***

R&A vkl osa 1: The Brand New Testament, The Fool & Dope

Ensimmäinen R&A viikonloppu sujui tehokkaasti. Ehdin kuuteen elokuvaan, joista kaikki olivat hyviä, osa jopa erinomaisia. ParFoolasta kaikessa oli ehkä elokuvien vaihtelevuus, joka teki katsomismaratonista hyvin mieluisaa. Matkaan mahtui niin eurooppalaista valtavirtaa,  amerikkalaista indieä kuin myös yksi venäläinen tragedia.

Lauantain ensimmäinen elokuva oli Jaco Van Dormaelin The Brand New Testament. Täälläpäin Van Dormael tunnetaan parhaiten hänen valintaepiikistään Mr. Nobody, joka on lukuisista mielenkiintoisista ajatuksistaan huolimatta aikamoinen sekamelska, tosin mielenkiintoinen sellainen. The Brand New Testament kuuluu samaan sarjaan, ja vaikka ote on kevyempi ja koomisempi, pyrkii Van Dormael taas änkemään vähän kaiken elokuvaansa, onnistuen ja epäonnistuen. The Brand New Testament lähtee ajatusleikistä, jossa Jumala on varsinkainen paskiainen, jonka ainoa viihdyke on typerien sääntöjen keksimisen maapallolle (esim. hillopuoli paahtoleivästä tippuu aina lattialle). Jumala vihaa kaikkea ja sen takia pyrkii tekemään ihmistenkin elämän vaikeaksi ja etenkin ärsyttäväksi. Jeesus kyllästyi jo aikoja sitten isäänsä,, jonka seurauksena siis Uusi testamentti. Nyt on 10-vuotiaan tytär Ean vuoro.

Elokuva koostuu irrallisista ideoista, yksityiskohdista ja tarinoista, joita sitoo Ean kuuden uuden apostolin etsinnästä kertova kehyskertomus. Lopputuloksena on visuaalisesti loistelias, vahvasti kansainvälisen mainosmaailman tuotoksia muistuttava lyhytelokuvaketju, joka ihastuttaa ja lopulta myös aavistuksen vihastuttaa toistavuutensa takia. Mr. Nobodyn tapaan The Brand New Testament on ennemminkin liian kunnianhimoinen kuin helppo elokuva, vaikka sen parissa kyllä viihtyy helpon elokuvan tavoin.

The Fool on uusin itänaapurin yhteiskuntakritiikki, joka on saanut kansainvälistä hehkutusta siipiensä alle. Ohjaaja Yuri Bykov on omistanut elokuvansa edesmenneelle maanmiehelleen Balbanoville ja elokuvasta löytyykin samaa sysimustaa huumoria kuin ohjaajakollegan teoksista. Silti The Fool on eheämpi elokuva kuin Balbanovin provosoivat teokset. Bykov kertoo tarinaa kaupungin "idiootista", joka isänsä tavoin välittää muistakin ihmisistä kuin vain lähipiiristään. Yli 800 henkilöä majoittava ränsistynyt kerrostalo on murentumassa vuorokauden sisällä, mutta kukaan kaupungin ylempi virkamies ei halua tehdä mitään. Kaikki ovat ensinnäkin juopuneita kaupunginjohtajan kunniaksi järjestetyistä juhlista. Toiseksi kerrostalon surkea kunto johtuu korruption pitkistä lonkeroista, jotka kulkevat aina kaupungin alimmalta tasolta maan korkeimmalle tasolle. Ainoastaan "idiootti" yrittää tehdä asialle jotain.

Bykovin elokuva alkaa sysimustana komediana ja muuttuu pikkuhiljaa, jos ei nyt koko ihmiskuntaa, niin ainakin yhteiskuntaa käsittelväksi tragediaksi. Maailma pyörii paikallaan, koska kukaan ei jaksa enää uskoa muutokseen. Raha siirtyy luokkapyramidissa ylöspäin ja vastuu alaspäin. Kukaan ei sitä vastuuta kanna, mutta seurauksia kyllä. The Fool on tuotannoltaan pienimuotoisempi kuin esimerkiksi Leviathan, mutta elokuvana yhtä hyvä ellei parempi - enemmän asennetta, vähemmän taiteellisuutta.

Lauantain päättävänä elokuvan toimi Rick Famuyiwan energiapommi Dope, josta muuten löytyy samaa asennetta kuin festivaaleillakin esitettävästä Dear White Peoplesta, mutta Dope toimii satiirin sijaan toimintaelokuvana. Dope on MTV 2.0 aikakauden 90-luvun Tarantinoa apinoiva Ferris Bueller's Day Off uusintaversio. Ei nyt täysin, mutta paljon samaa on. Dope on myös äärimmäisen hauska ja viihdyttävä elokuva. McGuffinina toimii MDMA-erä, jonka myynnin päähenkilötrio saa monimutkaisten välivaiheiden kautta kontolleen. Harvardista unelmoiva ja vaatimattomista lähtökohdista ylöspäin ponnistava Malcolm joutuu elämänsä suurimman koetuksen eteen, kun kirjojen sijaan pitäis osata katua.

Päähenkilöiden kemioissa löytyy myös paljon samaa kuin esimerkiksi Superbadissa, mutta neitsyyden menettämisen unelmoinnin sijaan Dopesta löytyy myös tärkeämpääkin sanottavaa. Ennakkoluulot johtavat lokerointiin ja kehitystä ei tapahdu, koska etnisiin stereotypioihin perustuvat lasikatot pysäyttävät terävimmätkin päät. Aivan lopussa elokuva syöttääkin aika kovakätisesti viestiään katsojille, joka sinällään ei omasta mielestäni ollut enää tarpeellista. Silti Dopessa on sisältöä, joka on pakattu Gameboyhin.

The Brand New Testament: ***
The Fool: ****
Dope: ***1/2

lauantai 19. syyskuuta 2015

R&A: Nasty Baby ja Dheepan

Perjantain elokuvavalinnat osaltani olivat Sebastian Silvan amerikkalaisilla festivaaleilla kohua ja kohua herättänyt Nasty Baby, sekä Cannesin Kultaisen Palmun voittanut, ranskalaisen Jacques Audiardin rankka pakolaisdraama Dheepan. Vaikka aihealueiltaan ja tyyleiltään elokuvat eivät voisi olla kauempana toisistaan, käsittelevät ne molemmat silti perinteisen perhekäsityksen ulkopuolelle jäävään perheen muodostusta. Nasty Babyssä miespariskunta ja heidän ystävätär yrittävät saada lasta lääketieteellisen kehityksen mahdollistamilla keinoilla. Dheepanissa taas kuolleen perheen passit tarjoavat uuden mahdollisuuden kolmelle Sri Lankalaiselle maanpaosta unelmoivalle henkilölle. Lisäksi molemmat elokuvat tekevät täyskäännöksen kolmansissa näytöksissään. Nasty Babyn indie-dramedy muuttuu yllättäen trilleriksi ja Dheepanin sosiaalidraama muuttuu ensiksi realistiseksi rikosdraamaksi ja lopulta puhaaksi vigilante-toiminnaksi. En ole varma ovatko juonenkäänteet perusteltuja.

Silva on oman tiensä kulkija ja varsinainen DIY elokuvantekijä. Hänen elokuvansa eivät noudata minkäänlaisia lajityyppien ohjekirjoja, vaan ne pyrkivät rikkomaan katsojien odotuksia. Nasty Babykin alkaa klassisella musiikilla, joka nopeasti muuttuu Spring Break sekoilukonemusaksi. Sinällään elokuvan alustus on oiva. Elokuva sijoittuu jonnekin HBO:n Girls New Yorkiin, jossa päähenkilöt ovat taiteilijoita ja puuseppiä. Kaikki on orgaanista, vaatimatonta ja trendikästä. Illat vietetään viinin ja pilven parissa. Tietokoneita (lue Appleja) pyöritellään näppärästi paikasta toiseen ja parisuhteen toinen osapuoli ostaa päivittäin uuden kasvin jo valmiiksi vihreätä rehottavaan keittiöön. Toinen osapuoli taas omistaa kissan. Kaikki on juuri tämän hetken New Yorkia, jos on populäärikulttuurin uskomista näin Suomesta.

Kristen Wiigin esittämä Polly on parisuhteen kolmas pyörä. Keski-ikää lähestyvä nainen, joka haluaa lapsen. Näin on syntynyt järjestely, joka haastaa perinteisen perheen rakenteen. Silti kolmion suhteet eivät ole täysin selvät. Lapsi halutaan, mutta biologinen isyys tuottaa ongelmia. Aiheesta syntyy luontevaa ja ajankuvaan sopivaa hipster-Allenia. Dialogi ei ole terävää, vaan luontevaa. Nasty Baby on ihan kiva elokuva, joka sitten hyppää toisesta vaihteesta suoraan viidenteen. Sitä kyllä pedataan läpi elokuvan, mutta muutos on silti hämmentävä. Ei kuitenkaan yhtä hämmentävä kuin Dheepanin päätös.

Audiard on siitä hauska ohjaaja, että vaikka hänen elokuvansa pyrkivät aina jonkin asteiseen realismiin, on hän silti sydämeltään yhtä paljon genre-elokuvien ystävä. Profeetta kumartaa vahvasti rikosepookkien suuntaan ja Luihin ja ytimiin on melodraama ja katutappeluelokuva. Miettikääpä vaikka Marillon Cotillardin jalatonta tappelumanageria! Sehän on puhdasta grindhousea! Niinpä Dheepankin pikkuhiljaa liikkuu realistisen rikoselokuvan suuntaan. Eikä siinä mitään, jos se olisi siihen jäänyt, mutta viimeinen vartti lyö allekirjoittaneelle pahasti yli.

Dheepan kertoo Sri Lankasta paenneesta, väärien passien kautta muodostetusta uusioperheestä, joka pyrkii rakentamaan uuden elämän Pariisin slummeissa. Kukaan ei osaa kieltä, kulttuuri tuntuu vieraalta ja huumekauppa rehottaa naapurustossa. Uuden perheen isä, Dheepan, pyrkii rakentamaan parempaa huomista työnteolla. Äiti, Yalini, ei ole todellisuudessa vielä äiti, vaan nuori tyttö. Hän haaveilee Lontoosta ja sukulaisistaan, eikä missään nimessä halua jäädä vangiksi Pariisin slummiin tai väkinäisesti rakennettuun uuteen perheeseensä. Tytär Illayaalilla taas ei ole mitään sananvaltaa. Lapsi synnyttää empatiaa ja empatia saattaa avata oven maahan. Silti koko perhe tiedostaa, että parhaat mahdollisuudet länsimaiseen hyvään elämään on Illayaalilla.

Audiardin elokuvan lähtökohdat ovat hyvät. Tarina pakotetusta perheestä on ajankohtainen ja kiinnostava. Lisäksi Audiard on hyvä rakentamaan kohtauksia ja tunnelmaa. Kuvaus on omaperäistä olematta pröystäilevää. Lampun rikkominen, neljän moottoripyörän seuraaminen ja Dheepan yksin punaiseksi valaistussa kellarissa ovat visuaalisesti muuten niin rosoista kuvaa rikkovia, tervetulleita yksityiskohtia.

Dheepan on suurilta osin hyvin perinteinen draamaelokuva, mutta sitten kun se rikkoo kaavaa, se tekee sen liian suurieleisesti. Älkää ymmärtäkö väärin, yllätyksellisyys on positiivista elokuvissa. En ole vain varma on Dheepan juuri se elokuva, jonka kuuluu päättyä kuten se päättyy (ylimielistä, tiedän). Äh, sanotaan nyt suoraan. Ei se niin kaukana Seagalista tai Schwarzeneggerista ole.

Nasty Baby: **1/2
Dheepan: ***1/2

perjantai 18. syyskuuta 2015

R&A:n ensimmäiset elokuvat: Louder than Bombs & Sicario

Rakkautta ja Anarkiaa festivaali on taas täällä ja alkoi eilen kahdella vuoden 2015 Cannes kilpasarjassakin viihtyneellä elokuvalla. Kävin katsomassa molemmat ja vaikka avajaiselokuva Louder than Bombs ei missään nimessä yllä viime vuoden, vastaavalla paikalla hurmiolliset aploodit keränneen, Whiplashin tasolle - oli jälkimmäinen, tänään valtakunnallisen ensi-illankin saava Sicaro puhdasta elokuvallista ilotulitusta. Denis Villeuneuve lunastaa viimeistään nyt paikkansa yhtenä tämän hetken kiinnostavimmista ohjaajista. Sicaro on hyvin lähellä mestariteosta.

Ennen ylistyslaulua, esitetään kuitenkin muutama sananen Joachim Trierin kunnioitettavasta, mutta lopulta aika pienestä elokuvasta Louder than Bombs. Norjalainen ohjaaja on jo aiemmin niittänyt kansainvälistä mainetta kotimaisilla teoksillaan Reprise ja Oslo, August 31st, mutta tarttuu nyt ensimmäistä kertaa englanninkieliseen elokuvaan.

Louder than Bombs on utuinen draama perheestä, joka pyrkii hyväksymään muutaman vuoden takaisen tragedian. Valovoimainen ja ihailua ihmisissä herättänyt perheen äiti riisti itseltänsä hengen, kun ei pystynyt käsittelemään perhe-elämän ja henkisesti, sekä fyysisesti rankan (sota)valokuvaajan ammatin aiheuttamaa poissaolevuuden tunnetta. Jokainen perheen mies käsitteli tragedian omalla tavallaan. Isä Gene Reed pyrki jatkamaan elämää normaalisti poikiensa vuoksi. Todellisuudessa "unohdus" ei vienyt eteenpäin, vaan jätti elämän polkemaan surutilassa paikoillaan. Vanhempi poika Jonah saattaa vaikuttaa sinut tragedian kanssa, mutta edesmenneen äitinsä tapaan, hänkin ylläpitää valtavaa suojamuuria. Nuorin, äidin todellisista kuolinsyistä vielä tietämättömän Conrad taas on ulkopuoliselle maailmalle täysin sulkeutunut. Potentiaalisen koulumurhaajan habituksen omaava poika saattaa kuitenkin olla rehellisin itselleen.

Vaikka paperilla elokuva näyttääkin hyvin perinteiseltä draamalta, niin sitä se ei ole. Trier ei kuljeta tarinaansa perinteisin menetelmin, vaan perspektiivi hyppii hahmosta toiseen. Katsoja todistaa eri henkilöiden elämää pienoisesseiden/runojen/avautumisten kautta. Välillä syntyy tunne, että lukee eri hahmojen päiväkirjojamerkintöjä tapahtumista vuosia myöhemmin. Koko elokuvaa vaivaa eräänlainen jetlag-tunne, joka ei välttämättä ole negatiivinen asia. Sitä tukee hyvin uninen, mutta yksityiskohtainen leikkaus, joka välillä haahuilee ja välillä sitoo.

Louder than Bombs on lämminhenkinen ja koskettava draama, joka harvoin yltää erinomaisuuteen. Ei se sinne ehkä tavoittelekaan. Kuten sanoin, se on lopulta aika pieni elokuva perheen sisäisestä valtavasta, mutta hiljaisesta kriisistä.

Sicario on taas kaskituntinen vuoristorata, jossa katsojaa terrorisoidaan koko keston ajan. Kate Macer (Emily Blunt) on Phoenixissä huumetaloja ratsaava poliisi, joka oman kunnianhimonsa johdattamana osallistuu epämääräisten "oikeuslaitosten" susien Mattin (Josh Brolin) ja Alejandron (Benicio Del Toro) orkestroimaan, hyvin harmaalla ellei jopa mustalla alueella liikkuvaan, huumekaupan vastaiseen operaatioon. Meksikon sisäiset huumesodat eivät rajoitu enää rajan etelä-osaan, vaan levittäytyy pikkuhiljaa myös Yhdysvaltojen puolelle. Tulokset merkitsevät enemmän kuin niiden oikeudellisuus.

Ulkoisesti Sicario näyttää elokuvalta "kovasta naisesta miesten maailmassa". Totuus on päinvastainen. Kate heitetään sinttinä hain kitaan ja joutuu sinnittelemään hermojen ja mielenterveytensä kanssa koko elokuvan ajan - kuten myös katsoja. Katesta ei elokuvan edetessä kasva suurta taistelijaa, vaan hän pyrkii pala kurkussa edustamaan omaa oikeudentunnettaan, mutta ei sillä ole merkitystä, ei taistelussa huumekauppaa vastaan.

Sicario on poliisitrilleri sodasta huumekartelleita vastaan. Genrenä se on kuitenkin lähempänä sotaelokuvaa ja kauhuelokuvaa. Mieleen nousi Platoon - nuoret sotilaat, jossa Charlie Sheenin rekrytoitu nuori sotilas pyrkii selviämään Vietnamin komennuksestaan. Willem Dafoeta ei taida kuitenkaan olla mailla halmeilla (ehkä...), Tom Berengerejä sen sijaan joka puolella.

Emily Bluntin Kate Macer taas ei ole pääosassa niinkään tekijä, vaan kokija - hieman samaan tapaan kuin Halloweenin Laurie Strode, paitsi että Mike Myers ei saa lopussa turpiinsa. Macerin moraali pistää hänet nousemaan vääristynyttä status quo'ta vastaan, mutta loppuun asti hän ei koskaan mene. Ei kukaan normaali ihminen menisikään. Meksikon huumesodat ovat inhimillisen ymmärryksen ulkopuolella. Vain sudet pärjäävät.

Sicariossa ei ole heikkoa lenkkiä. Del Toro, Brolin ja Blunt ovat kaikki loistavia rooleissaan. Villeneuven ohjaus on mestarillista. Hän ansaitsee Oscar-ehdokkuuden. Vaikea sanoa tuleeko sen saamaan. Sicario on hyvin paljon tämän päivän Hitchcockia. Katsokaapa vaikka alun rajanylityskohtausta.

Roger Deakinsin kameratyö on odotetusti loistavaa. Se ei ole jatkuvaa ja alleviivaavaa visuaalista pornoa, vaan tukee tarinaa. Siinä ero kuvaajan ja elokuvaajan välillä. Usein Deakins sijoittaa kameransa kauas tapahtumista, luoden eeppisen ja aavemaisen tunnelman, jossa miehet ovat lopulta kaiken keskellä aika merkityksettömiä. Mainitsemisen arvoinen on myös Theory of Everything soundtrackin säveltänyt Jóhann Jóhansson, jonka raskaat ambient-soundit ovat merkittävät osa pulssia nostattavaa tunnelmaa. Huomattavasti kiinnostavampaa kuin Steven Hawking viulut.

Sicaron takia käyn elokuvissa. Se on vuoristorata, joka osaa silti keskittyä henkilöhahmoihin ja suurempaan kontekstiin. El Chapo on uutisissa, Narcos netflixissä ja Sicaro elokuvateattereissa. Meksikon huumesota on in (totta se on). Villeneuven elokuva on yksi vuoden parhaista. Vahva suositus, kaikille.

Louder than Bombs: ***1/2
Sicaro: ****1/2

tiistai 15. syyskuuta 2015

R&A on taas täällä - muutama sana festivaalista ja seuraavista elokuvista: Gentlemen, Duke of Burgundy, Dear White People, Love & Mercy ja Victoria

Tällä viikolla se taas alkaa. Vuoden ehdoton kotimainen tapahtuma elokuvan saralla eli Rakkautta ja Anarkiaa filmifestivaali, joka siis on saavuttanut kunnioitettavan 28 vuoden iän. Jälleen kerran Helsingin keskustan valkokankaat täyttyvät paljolti elokuvista, jota Suomen maankamaralla et pysty suurelta kankaalta todistamaan. Toki mukana on myös tulevia, laajemman levityksen saavia ja ansaitsevia teoksia, mutta tunnelma ei tule missään nimessä olemaan samalla tasolla myöhemmissä perinteisissä näytöksissä.

Jälleen kerran löydän itseni myös arpomassa tulevan yhdeksänpäiväisen maratonin ohjelmaa. Rationaalisesti ajateltuna pitäisi ns. suuret elokuvat jättää tulevaisuuteen, mutta pakottava tarpeeni nähdä Denis Villeuneuven Sicario on liian suuri. Sama pätee myös Cannes voittajia Dheepan ja The Assassin. Silti syytä on myös katsoa arthouse-elokuvien valtavirtaa pidemmälle ja pyrkiä löytämään helpommin verhon taakse jääviä helmiä. Listani varmasti elää vielä viikon aikana, mutta todennäköisesti tule viettämään aikaisempia vuosia enemmän amerikkalaisen indie-elokuvan parissa. Siitä pitää huolen Green Room, Dope, Listen Up Philip, Nasty Baby ja The Diary of a Teenage Girl. Tuntuu siltä, että vihdoinkin amerikkalainen indie on pääsemässä eroon siitä jo kliseeksi muodostuneesta leimasta, jota Sundance-voittajat niin usein kantavat: Nokkelaa dialogia hassunkuristen hahmojen suusta ja lopuksi aitoa, mutta niin amerikkalaisesti sokeroitua tunnetulvaa. Ilmeisesti siis Earl and the Dying Girl kuuluu tähän kastiin...mutta ei arvostella kirjaa kansien perusteella.

Lisäksi halusin vielä kirjoittaa muutaman sanan niistä festivaalilla esitettävistä elokuvista, jotka olen jo nähnyt.

Gentlemen on elokuva, joka ansaitusti hävisi viime vuoden Ruotsin Jussi-vastineen, Guldbaggen, mestarilliselle Turistille. Gentlemen ei ole huono elokuva. Se on tuotannollisesti ja näyttelijätyöltään korkeinta laatua, mutta ikävä kyllä ruotsalaiseen ilmeisesti klassikko-teokseen perustuvan elokuvan käsikirjoitus sinkoilee epämääräisesti sivujuonesta toiseen. Kokonaisuus ei toimi, vaikka kuva onkin kaunista. Pidin enemmän ohjaaja Mikael Marcimain edellisestä elokuvasta Call Girl, mutta kunnianhimoa ei ainakaan tältä tekijältä puutu.

Duke of Burgundy on selkeätä jatkumoa ohjaaja Peter Stricklandin edelliselle työlle Berberian Sound Studiolle. Tässäkin elokuvassa lainataan paljon eurooppalaisesta 70-luvun kauhusta, vaikka kauhuelokuva ei tämäkään ole. Kyse on jonkinlaisesta Bergmanilaisesta BDSM- tulkinnasta kuvattuna eurooppalaisten noitaelokuvalinssien läpi. Kuvaa käsitellään luovasti ja musiikki on sopivan uneliasta ja painajaismaista. Kaikille The Duke of Burgundy ei missään nimessä ole, mutta jos osaa arvostaa teknillisesti briljanttia mutta taiteellisesti jo ylikuohuvaa elokuvaa, niin suosittelen.

Dear White People taas on alleviivatun intellektuelli vastine Spike Leen Do the Right Thingille. Ei ole kysymystäkään etteikö ohjaaja-käsikirjoittaja Justin Simienillä olisi paljon annettavaa aiheelle ja elokuva onkin komediaa enemmän tarkkanäköinen satiiri. Mieleen tulee Brett Easton Ellis sovitus The Rules of Attraction, jossa nautinnonnälkäiset valkoihoiset ovat korvattu kunnianhimoisilla tummaihoisilla - siis tyylillisesti, ei sisällöllisesti. Dear White People on Obama- aikakauden älykäs tuote ja Justin Simien kiinnostava uusi ääni amerikkalaisessa elokuvassa.

Love & Mercy on tuottajana aiemmin toimineen Bill Pohladin hieman tavallista luovemmin toteutettu henkilökuva Beach Boysin keulahahmosta Brian Wilsonista. Brian Wilson oli ja on musikaalinen nero, joka paini oman kunnianhimonsa lisäksi lievästä ja vähemmän lievästä mielenvikaisuudesta. Elokuva hyppii kahden aikakauden välillä hieman keinotekoisesti. 1960-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Brian Wilson on täysin kyllästynyt isänsä operoimaan, surffimusiikin kaupallista irvikuvaa edustavaan Beach Boysiin ja päästääkin oman kunnianhimonsa ja luovuuden valloilleen tehdessään Pet Sounds- albumia. 1980-luvun loppuun perustuva elokuvan toinen puolisko taas käy läpi Brian Wilson taistelua irtautua häntä kontrolloivasta rahanahneesta terapeutista. Puoliksi henkilökuva - puoliksi romanttinen draama yhtälö ei täysin toimi ja etenkin aikahyppyjen rytmitys häiritsee kokonaisuutta. Silti elokuva löytää sielunsa aina kuin Paul Danon loistava Wilson johtaa merkillisiä studioäänityksiä. Love & Mercy jää hieman TV-elokuva tasolla, vaikka potentiaalia löytyy paljon.

Lopuksi vielä elokuva, jonka takia minun vain piti kirjoittaa koko tämä festivaaliepilogi. Olen aikaisempina vuosina koonnut jonkintapaisen palkintolistan festivaalin elokuville - Cannesin tapaan. Vaikka edessä on vielä lukematon määrä hienoja elokuvia, olen varma että tulen palkitsemaan Sebastian Schipperin Victorian.

Victoria on puoliksi lämminhenkinen nuoruuskuvaus ja puoliksi pulssia nostattava trilleri. Lisäksi se on myös se elokuva, joka on kuvattu yhdellä otolla. Ja ei, elokuvan kesto ei ole 80 minuuttia vaan 140 minuuttia. Sitä on tietysti verrattu viime vuoden Oscar-kahmija Birdmaniin, mutta todellisuudessa nämä kaksi elokuvaa ovat täysin erilaisia. Birdman on taikatemppu, kun taas Victoria on elokuvaa isolla E:llä. En vieläkään pysty käsittämään miten Victoria pystyy olemaan niin hyvä elokuva...

Juoni on hyvin simppeli (mitä luulitte?). Espanjasta kotoisin, mutta Berlinissä asuva nuori nainen Victoria poistuu aamuyöstä klubilta ja liittyy neljään paikalliseen katujen pojan matkaan. Jatkot saavat synkän käänteen, kun pojat joutuvat velvollisuudesta toteuttamaan rikoksen. Victoria on elokuva, joka tuo mieleen niin Kassovitzin La Hainen kuin myös 50-luvun rikoselokuvat kuten Rififin. Itse rikos ei ole kiinnostava, vaan päähenkilöiden kohtalot. Victoria näyttää, että elokuvia voidaan vielä tehdä uusilla tavoilla. Kiitokset kuuluvat ohjaajan lisäksi paljolti dialogia improvisoiville näyttelijöille, sekä tietenkin kuvaajalle. Victoria on se elokuva, joka on minulle tällä hetkellä ainakin vuoden 2015 tärkein elokuva. Ajattelin mennä katsomaan sen uudestaan ja suosittelen, että tekin ostatte lipun näytökseen.