R&A: Nasty Baby ja Dheepan

Perjantain elokuvavalinnat osaltani olivat Sebastian Silvan amerikkalaisilla festivaaleilla kohua ja kohua herättänyt Nasty Baby, sekä Cannesin Kultaisen Palmun voittanut, ranskalaisen Jacques Audiardin rankka pakolaisdraama Dheepan. Vaikka aihealueiltaan ja tyyleiltään elokuvat eivät voisi olla kauempana toisistaan, käsittelevät ne molemmat silti perinteisen perhekäsityksen ulkopuolelle jäävään perheen muodostusta. Nasty Babyssä miespariskunta ja heidän ystävätär yrittävät saada lasta lääketieteellisen kehityksen mahdollistamilla keinoilla. Dheepanissa taas kuolleen perheen passit tarjoavat uuden mahdollisuuden kolmelle Sri Lankalaiselle maanpaosta unelmoivalle henkilölle. Lisäksi molemmat elokuvat tekevät täyskäännöksen kolmansissa näytöksissään. Nasty Babyn indie-dramedy muuttuu yllättäen trilleriksi ja Dheepanin sosiaalidraama muuttuu ensiksi realistiseksi rikosdraamaksi ja lopulta puhaaksi vigilante-toiminnaksi. En ole varma ovatko juonenkäänteet perusteltuja.

Silva on oman tiensä kulkija ja varsinainen DIY elokuvantekijä. Hänen elokuvansa eivät noudata minkäänlaisia lajityyppien ohjekirjoja, vaan ne pyrkivät rikkomaan katsojien odotuksia. Nasty Babykin alkaa klassisella musiikilla, joka nopeasti muuttuu Spring Break sekoilukonemusaksi. Sinällään elokuvan alustus on oiva. Elokuva sijoittuu jonnekin HBO:n Girls New Yorkiin, jossa päähenkilöt ovat taiteilijoita ja puuseppiä. Kaikki on orgaanista, vaatimatonta ja trendikästä. Illat vietetään viinin ja pilven parissa. Tietokoneita (lue Appleja) pyöritellään näppärästi paikasta toiseen ja parisuhteen toinen osapuoli ostaa päivittäin uuden kasvin jo valmiiksi vihreätä rehottavaan keittiöön. Toinen osapuoli taas omistaa kissan. Kaikki on juuri tämän hetken New Yorkia, jos on populäärikulttuurin uskomista näin Suomesta.

Kristen Wiigin esittämä Polly on parisuhteen kolmas pyörä. Keski-ikää lähestyvä nainen, joka haluaa lapsen. Näin on syntynyt järjestely, joka haastaa perinteisen perheen rakenteen. Silti kolmion suhteet eivät ole täysin selvät. Lapsi halutaan, mutta biologinen isyys tuottaa ongelmia. Aiheesta syntyy luontevaa ja ajankuvaan sopivaa hipster-Allenia. Dialogi ei ole terävää, vaan luontevaa. Nasty Baby on ihan kiva elokuva, joka sitten hyppää toisesta vaihteesta suoraan viidenteen. Sitä kyllä pedataan läpi elokuvan, mutta muutos on silti hämmentävä. Ei kuitenkaan yhtä hämmentävä kuin Dheepanin päätös.

Audiard on siitä hauska ohjaaja, että vaikka hänen elokuvansa pyrkivät aina jonkin asteiseen realismiin, on hän silti sydämeltään yhtä paljon genre-elokuvien ystävä. Profeetta kumartaa vahvasti rikosepookkien suuntaan ja Luihin ja ytimiin on melodraama ja katutappeluelokuva. Miettikääpä vaikka Marillon Cotillardin jalatonta tappelumanageria! Sehän on puhdasta grindhousea! Niinpä Dheepankin pikkuhiljaa liikkuu realistisen rikoselokuvan suuntaan. Eikä siinä mitään, jos se olisi siihen jäänyt, mutta viimeinen vartti lyö allekirjoittaneelle pahasti yli.

Dheepan kertoo Sri Lankasta paenneesta, väärien passien kautta muodostetusta uusioperheestä, joka pyrkii rakentamaan uuden elämän Pariisin slummeissa. Kukaan ei osaa kieltä, kulttuuri tuntuu vieraalta ja huumekauppa rehottaa naapurustossa. Uuden perheen isä, Dheepan, pyrkii rakentamaan parempaa huomista työnteolla. Äiti, Yalini, ei ole todellisuudessa vielä äiti, vaan nuori tyttö. Hän haaveilee Lontoosta ja sukulaisistaan, eikä missään nimessä halua jäädä vangiksi Pariisin slummiin tai väkinäisesti rakennettuun uuteen perheeseensä. Tytär Illayaalilla taas ei ole mitään sananvaltaa. Lapsi synnyttää empatiaa ja empatia saattaa avata oven maahan. Silti koko perhe tiedostaa, että parhaat mahdollisuudet länsimaiseen hyvään elämään on Illayaalilla.

Audiardin elokuvan lähtökohdat ovat hyvät. Tarina pakotetusta perheestä on ajankohtainen ja kiinnostava. Lisäksi Audiard on hyvä rakentamaan kohtauksia ja tunnelmaa. Kuvaus on omaperäistä olematta pröystäilevää. Lampun rikkominen, neljän moottoripyörän seuraaminen ja Dheepan yksin punaiseksi valaistussa kellarissa ovat visuaalisesti muuten niin rosoista kuvaa rikkovia, tervetulleita yksityiskohtia.

Dheepan on suurilta osin hyvin perinteinen draamaelokuva, mutta sitten kun se rikkoo kaavaa, se tekee sen liian suurieleisesti. Älkää ymmärtäkö väärin, yllätyksellisyys on positiivista elokuvissa. En ole vain varma on Dheepan juuri se elokuva, jonka kuuluu päättyä kuten se päättyy (ylimielistä, tiedän). Äh, sanotaan nyt suoraan. Ei se niin kaukana Seagalista tai Schwarzeneggerista ole.

Nasty Baby: **1/2
Dheepan: ***1/2