Maanantai oli yhtä elokuvantäyteinen päivä kuin aiemmatkin. Iltapäiväni alkoi Michael Winterbottomin uusimmalla elokuvalla The Face of an Angel. Winterbottom on yhtä usein hitti kuin hutikin, ja jos verrataan vaikkapa ohjaajan viime vuotiseen R&A elokuvaan The Trip in Italy, niin The Face of an Angel on eittämättä selkeä huti. Toki viihdyin elokuvan parissa kohtalaisen hyvin, mutta alan kyseenalaistamaan onko olemassa elokuvaa, jonka parissa en vähintäänkään "viihtyisi".
The Face of an Angel ammentaa tarinansa vuoden 2007 mediatapahtumasta (Iso-Britanniassa ainakin), Perugiasta tapahtuneesta nuoren 21-vuotiaan englantilaisen opiskelijattaren murhasta, mutta mitään rikosjournalismia tämä ei ole. Sen sijaan Winterbottomin valitsee päähenkilökseen elämänsä (loputtomassa?) käännekohdassa seisovan, vastikään eronneen elokuvaohjaajan, joka yrittää löytää tarinaa mediasirkuksen ympäriltä. Elokuva ei siis lopulta kerrokkaan tositapahtumista, vaan keski-ikäisen hyvin tienaavan kulttuurimiehen helvetistä, joka siis syntyy huoltajuusongelmista ja kirjoittajan katkoksesta. Jatkuva kokaiinin snorttailu on enemmän koomista kuin traagista.
The Face of an Angel toistaa liikaa Winterbottomin vanhoja maneereja. The Trip -elokuvien Steve Cooganin tapaan, Daniel Bruhlin näyttelemä Thomas seisoo ikkunoiden edessä ja katsoo kauniin viulumusiikin säestämänä ulos. Winterbottomin miehet ovat itsekeskeisiä, melankolisia ja yllättävän epähauskoja (tavallaan myös Coogan) taiteilijoita, jotka tylsyydestään ja kyllästyneisyydestään huolimatta saavat kauniita naisia. The Face of an Angel on elokuvana klisee ja turhamainen teos. Silti Italia näyttää kauniilta, Genre-mashup on viihdyttävä sekamelska ja Cara Delevingne mainio. Tyypillinen Winterbottom-elokuva siis.
Alex Ross Perry edustaa uutta amerikkalaista indie-elokuvaa ja ainakin Queen of Earthin perusteella sellaista, joka ei luota liikaa itsetarkoitukselliseen nokkeluuteen. Queen of Earth on pienen budjetin psykodraama ja 70-luvun eksploitaatio pastissi naisista hermoromahduksen partaalla. Kyse on ystävyyssuhteesta, joka perustuu yhtä paljon katkeruuteen kuin ystävyyteen. Samalla Queen of Earth on psykologinen kostoelokuva, jossa tavoitteena on työntää masennuksessa kärvistelevä ystävä lopullisesti rajan yli. Mieleen tulee myös Bergmanin Persona, mutta se taitaa olla itsestäänselvyys.
Alex Ross Perryn neljäs elokuva on raskasta katsottavaa. Henkinen pahoinpitely on kuvattu lähikuvilla ja pitkillä monologeilla. Elokuvan ihmiset ovat pahantahtoisia ja sirpaloituneita. Tasapainoa ei löydy edes rauhallisesta luonnonhelmasta, sillä jokainen asia ja teko on painostavaa. Näyttelijätyöt ovat odotetusti huippuluokkaa. Elisabeth Mossilla on näyttävämpi rooli, mutta vieläkin parempi on jo Inherent Vicessa loistanut Kathrine Waterston ja hänen pokerinaamansa.
Vaikea sanoa onko Queen of Earth lopulta persoonallisuutta osiksi silpovaa psykologista draamaa (kauhua?) vai metaelokuvaa. Onko, sillä väliä? Ehkä...
Illan viimeinen elokuva oli Blue Ruinista mainetta niitanneen (sopiva termi) Jeremy Saulnierin kovaksi keitetty Green Room. Paperilla absurdilta vaikuttanut uusnatsit vs. punkkarit elokuva on tiukka ja äärimmäisen väkivaltainen juonenkääteillä täytetty panttivankidraama. Asetelma on sopivan yksinkertainen; punkkarit todistavat murhan ja uusnatsien on siivottava todistajat. Sen sijaan jatko on pirun hyvin käsikirjoitettua pattitilannetoimintaa.
Saulnier on kuin indie-versio Sam Peckinpahista, ilman meskaliini- ja kokaiinihöyryjä. Pidin jo Blue Ruinista. Se oli vähän outo elokuva. Green Room ei ole yhtä outo, mutta parempi. Se on tiiviimpi, yksinkertaisempi ja pirullisempi. Vaikka Leijonasydän olikin ihan kelpo suomalainen elokuva, Green Room herättää kysymyksen, miksi Suomessa ei tehdä tällaista uusnatsielokuvaa?
The Face of an Angel: **1/2
Queen of Earth: ***1/2
Green Room: ****
Näin kerran elokuvan ja se oli sitten siinä... Siksi siis elokuvablogi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti