Rakkautta ja Anarkiaa festivaali on taas täällä ja alkoi eilen kahdella vuoden 2015 Cannes kilpasarjassakin viihtyneellä elokuvalla. Kävin katsomassa molemmat ja vaikka avajaiselokuva Louder than Bombs ei missään nimessä yllä viime vuoden, vastaavalla paikalla hurmiolliset aploodit keränneen, Whiplashin tasolle - oli jälkimmäinen, tänään valtakunnallisen ensi-illankin saava Sicaro puhdasta elokuvallista ilotulitusta. Denis Villeuneuve lunastaa viimeistään nyt paikkansa yhtenä tämän hetken kiinnostavimmista ohjaajista. Sicaro on hyvin lähellä mestariteosta.
Ennen ylistyslaulua, esitetään kuitenkin muutama sananen Joachim Trierin kunnioitettavasta, mutta lopulta aika pienestä elokuvasta Louder than Bombs. Norjalainen ohjaaja on jo aiemmin niittänyt kansainvälistä mainetta kotimaisilla teoksillaan Reprise ja Oslo, August 31st, mutta tarttuu nyt ensimmäistä kertaa englanninkieliseen elokuvaan.
Louder than Bombs on utuinen draama perheestä, joka pyrkii hyväksymään muutaman vuoden takaisen tragedian. Valovoimainen ja ihailua ihmisissä herättänyt perheen äiti riisti itseltänsä hengen, kun ei pystynyt käsittelemään perhe-elämän ja henkisesti, sekä fyysisesti rankan (sota)valokuvaajan ammatin aiheuttamaa poissaolevuuden tunnetta. Jokainen perheen mies käsitteli tragedian omalla tavallaan. Isä Gene Reed pyrki jatkamaan elämää normaalisti poikiensa vuoksi. Todellisuudessa "unohdus" ei vienyt eteenpäin, vaan jätti elämän polkemaan surutilassa paikoillaan. Vanhempi poika Jonah saattaa vaikuttaa sinut tragedian kanssa, mutta edesmenneen äitinsä tapaan, hänkin ylläpitää valtavaa suojamuuria. Nuorin, äidin todellisista kuolinsyistä vielä tietämättömän Conrad taas on ulkopuoliselle maailmalle täysin sulkeutunut. Potentiaalisen koulumurhaajan habituksen omaava poika saattaa kuitenkin olla rehellisin itselleen.
Vaikka paperilla elokuva näyttääkin hyvin perinteiseltä draamalta, niin sitä se ei ole. Trier ei kuljeta tarinaansa perinteisin menetelmin, vaan perspektiivi hyppii hahmosta toiseen. Katsoja todistaa eri henkilöiden elämää pienoisesseiden/runojen/avautumisten kautta. Välillä syntyy tunne, että lukee eri hahmojen päiväkirjojamerkintöjä tapahtumista vuosia myöhemmin. Koko elokuvaa vaivaa eräänlainen jetlag-tunne, joka ei välttämättä ole negatiivinen asia. Sitä tukee hyvin uninen, mutta yksityiskohtainen leikkaus, joka välillä haahuilee ja välillä sitoo.
Louder than Bombs on lämminhenkinen ja koskettava draama, joka harvoin yltää erinomaisuuteen. Ei se sinne ehkä tavoittelekaan. Kuten sanoin, se on lopulta aika pieni elokuva perheen sisäisestä valtavasta, mutta hiljaisesta kriisistä.
Sicario on taas kaskituntinen vuoristorata, jossa katsojaa terrorisoidaan koko keston ajan. Kate Macer (Emily Blunt) on Phoenixissä huumetaloja ratsaava poliisi, joka oman kunnianhimonsa johdattamana osallistuu epämääräisten "oikeuslaitosten" susien Mattin (Josh Brolin) ja Alejandron (Benicio Del Toro) orkestroimaan, hyvin harmaalla ellei jopa mustalla alueella liikkuvaan, huumekaupan vastaiseen operaatioon. Meksikon sisäiset huumesodat eivät rajoitu enää rajan etelä-osaan, vaan levittäytyy pikkuhiljaa myös Yhdysvaltojen puolelle. Tulokset merkitsevät enemmän kuin niiden oikeudellisuus.
Ulkoisesti Sicario näyttää elokuvalta "kovasta naisesta miesten maailmassa". Totuus on päinvastainen. Kate heitetään sinttinä hain kitaan ja joutuu sinnittelemään hermojen ja mielenterveytensä kanssa koko elokuvan ajan - kuten myös katsoja. Katesta ei elokuvan edetessä kasva suurta taistelijaa, vaan hän pyrkii pala kurkussa edustamaan omaa oikeudentunnettaan, mutta ei sillä ole merkitystä, ei taistelussa huumekauppaa vastaan.
Sicario on poliisitrilleri sodasta huumekartelleita vastaan. Genrenä se on kuitenkin lähempänä sotaelokuvaa ja kauhuelokuvaa. Mieleen nousi Platoon - nuoret sotilaat, jossa Charlie Sheenin rekrytoitu nuori sotilas pyrkii selviämään Vietnamin komennuksestaan. Willem Dafoeta ei taida kuitenkaan olla mailla halmeilla (ehkä...), Tom Berengerejä sen sijaan joka puolella.
Emily Bluntin Kate Macer taas ei ole pääosassa niinkään tekijä, vaan kokija - hieman samaan tapaan kuin Halloweenin Laurie Strode, paitsi että Mike Myers ei saa lopussa turpiinsa. Macerin moraali pistää hänet nousemaan vääristynyttä status quo'ta vastaan, mutta loppuun asti hän ei koskaan mene. Ei kukaan normaali ihminen menisikään. Meksikon huumesodat ovat inhimillisen ymmärryksen ulkopuolella. Vain sudet pärjäävät.
Sicariossa ei ole heikkoa lenkkiä. Del Toro, Brolin ja Blunt ovat kaikki loistavia rooleissaan. Villeneuven ohjaus on mestarillista. Hän ansaitsee Oscar-ehdokkuuden. Vaikea sanoa tuleeko sen saamaan. Sicario on hyvin paljon tämän päivän Hitchcockia. Katsokaapa vaikka alun rajanylityskohtausta.
Roger Deakinsin kameratyö on odotetusti loistavaa. Se ei ole jatkuvaa ja alleviivaavaa visuaalista pornoa, vaan tukee tarinaa. Siinä ero kuvaajan ja elokuvaajan välillä. Usein Deakins sijoittaa kameransa kauas tapahtumista, luoden eeppisen ja aavemaisen tunnelman, jossa miehet ovat lopulta kaiken keskellä aika merkityksettömiä. Mainitsemisen arvoinen on myös Theory of Everything soundtrackin säveltänyt Jóhann Jóhansson, jonka raskaat ambient-soundit ovat merkittävät osa pulssia nostattavaa tunnelmaa. Huomattavasti kiinnostavampaa kuin Steven Hawking viulut.
Sicaron takia käyn elokuvissa. Se on vuoristorata, joka osaa silti keskittyä henkilöhahmoihin ja suurempaan kontekstiin. El Chapo on uutisissa, Narcos netflixissä ja Sicaro elokuvateattereissa. Meksikon huumesota on in (totta se on). Villeneuven elokuva on yksi vuoden parhaista. Vahva suositus, kaikille.
Louder than Bombs: ***1/2
Sicaro: ****1/2
Näin kerran elokuvan ja se oli sitten siinä... Siksi siis elokuvablogi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti