Tällä viikolla se taas alkaa. Vuoden ehdoton kotimainen tapahtuma elokuvan saralla eli Rakkautta ja Anarkiaa filmifestivaali, joka siis on saavuttanut kunnioitettavan 28 vuoden iän. Jälleen kerran Helsingin keskustan valkokankaat täyttyvät paljolti elokuvista, jota Suomen maankamaralla et pysty suurelta kankaalta todistamaan. Toki mukana on myös tulevia, laajemman levityksen saavia ja ansaitsevia teoksia, mutta tunnelma ei tule missään nimessä olemaan samalla tasolla myöhemmissä perinteisissä näytöksissä.
Jälleen kerran löydän itseni myös arpomassa tulevan yhdeksänpäiväisen maratonin ohjelmaa. Rationaalisesti ajateltuna pitäisi ns. suuret elokuvat jättää tulevaisuuteen, mutta pakottava tarpeeni nähdä Denis Villeuneuven Sicario on liian suuri. Sama pätee myös Cannes voittajia Dheepan ja The Assassin. Silti syytä on myös katsoa arthouse-elokuvien valtavirtaa pidemmälle ja pyrkiä löytämään helpommin verhon taakse jääviä helmiä. Listani varmasti elää vielä viikon aikana, mutta todennäköisesti tule viettämään aikaisempia vuosia enemmän amerikkalaisen indie-elokuvan parissa. Siitä pitää huolen Green Room, Dope, Listen Up Philip, Nasty Baby ja The Diary of a Teenage Girl. Tuntuu siltä, että vihdoinkin amerikkalainen indie on pääsemässä eroon siitä jo kliseeksi muodostuneesta leimasta, jota Sundance-voittajat niin usein kantavat: Nokkelaa dialogia hassunkuristen hahmojen suusta ja lopuksi aitoa, mutta niin amerikkalaisesti sokeroitua tunnetulvaa. Ilmeisesti siis Earl and the Dying Girl kuuluu tähän kastiin...mutta ei arvostella kirjaa kansien perusteella.
Lisäksi halusin vielä kirjoittaa muutaman sanan niistä festivaalilla esitettävistä elokuvista, jotka olen jo nähnyt.
Gentlemen on elokuva, joka ansaitusti hävisi viime vuoden Ruotsin Jussi-vastineen, Guldbaggen, mestarilliselle Turistille. Gentlemen ei ole huono elokuva. Se on tuotannollisesti ja näyttelijätyöltään korkeinta laatua, mutta ikävä kyllä ruotsalaiseen ilmeisesti klassikko-teokseen perustuvan elokuvan käsikirjoitus sinkoilee epämääräisesti sivujuonesta toiseen. Kokonaisuus ei toimi, vaikka kuva onkin kaunista. Pidin enemmän ohjaaja Mikael Marcimain edellisestä elokuvasta Call Girl, mutta kunnianhimoa ei ainakaan tältä tekijältä puutu.
Duke of Burgundy on selkeätä jatkumoa ohjaaja Peter Stricklandin edelliselle työlle Berberian Sound Studiolle. Tässäkin elokuvassa lainataan paljon eurooppalaisesta 70-luvun kauhusta, vaikka kauhuelokuva ei tämäkään ole. Kyse on jonkinlaisesta Bergmanilaisesta BDSM- tulkinnasta kuvattuna eurooppalaisten noitaelokuvalinssien läpi. Kuvaa käsitellään luovasti ja musiikki on sopivan uneliasta ja painajaismaista. Kaikille The Duke of Burgundy ei missään nimessä ole, mutta jos osaa arvostaa teknillisesti briljanttia mutta taiteellisesti jo ylikuohuvaa elokuvaa, niin suosittelen.
Dear White People taas on alleviivatun intellektuelli vastine Spike Leen Do the Right Thingille. Ei ole kysymystäkään etteikö ohjaaja-käsikirjoittaja Justin Simienillä olisi paljon annettavaa aiheelle ja elokuva onkin komediaa enemmän tarkkanäköinen satiiri. Mieleen tulee Brett Easton Ellis sovitus The Rules of Attraction, jossa nautinnonnälkäiset valkoihoiset ovat korvattu kunnianhimoisilla tummaihoisilla - siis tyylillisesti, ei sisällöllisesti. Dear White People on Obama- aikakauden älykäs tuote ja Justin Simien kiinnostava uusi ääni amerikkalaisessa elokuvassa.
Love & Mercy on tuottajana aiemmin toimineen Bill Pohladin hieman tavallista luovemmin toteutettu henkilökuva Beach Boysin keulahahmosta Brian Wilsonista. Brian Wilson oli ja on musikaalinen nero, joka paini oman kunnianhimonsa lisäksi lievästä ja vähemmän lievästä mielenvikaisuudesta. Elokuva hyppii kahden aikakauden välillä hieman keinotekoisesti. 1960-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Brian Wilson on täysin kyllästynyt isänsä operoimaan, surffimusiikin kaupallista irvikuvaa edustavaan Beach Boysiin ja päästääkin oman kunnianhimonsa ja luovuuden valloilleen tehdessään Pet Sounds- albumia. 1980-luvun loppuun perustuva elokuvan toinen puolisko taas käy läpi Brian Wilson taistelua irtautua häntä kontrolloivasta rahanahneesta terapeutista. Puoliksi henkilökuva - puoliksi romanttinen draama yhtälö ei täysin toimi ja etenkin aikahyppyjen rytmitys häiritsee kokonaisuutta. Silti elokuva löytää sielunsa aina kuin Paul Danon loistava Wilson johtaa merkillisiä studioäänityksiä. Love & Mercy jää hieman TV-elokuva tasolla, vaikka potentiaalia löytyy paljon.
Lopuksi vielä elokuva, jonka takia minun vain piti kirjoittaa koko tämä festivaaliepilogi. Olen aikaisempina vuosina koonnut jonkintapaisen palkintolistan festivaalin elokuville - Cannesin tapaan. Vaikka edessä on vielä lukematon määrä hienoja elokuvia, olen varma että tulen palkitsemaan Sebastian Schipperin Victorian.
Victoria on puoliksi lämminhenkinen nuoruuskuvaus ja puoliksi pulssia nostattava trilleri. Lisäksi se on myös se elokuva, joka on kuvattu yhdellä otolla. Ja ei, elokuvan kesto ei ole 80 minuuttia vaan 140 minuuttia. Sitä on tietysti verrattu viime vuoden Oscar-kahmija Birdmaniin, mutta todellisuudessa nämä kaksi elokuvaa ovat täysin erilaisia. Birdman on taikatemppu, kun taas Victoria on elokuvaa isolla E:llä. En vieläkään pysty käsittämään miten Victoria pystyy olemaan niin hyvä elokuva...
Juoni on hyvin simppeli (mitä luulitte?). Espanjasta kotoisin, mutta Berlinissä asuva nuori nainen Victoria poistuu aamuyöstä klubilta ja liittyy neljään paikalliseen katujen pojan matkaan. Jatkot saavat synkän käänteen, kun pojat joutuvat velvollisuudesta toteuttamaan rikoksen. Victoria on elokuva, joka tuo mieleen niin Kassovitzin La Hainen kuin myös 50-luvun rikoselokuvat kuten Rififin. Itse rikos ei ole kiinnostava, vaan päähenkilöiden kohtalot. Victoria näyttää, että elokuvia voidaan vielä tehdä uusilla tavoilla. Kiitokset kuuluvat ohjaajan lisäksi paljolti dialogia improvisoiville näyttelijöille, sekä tietenkin kuvaajalle. Victoria on se elokuva, joka on minulle tällä hetkellä ainakin vuoden 2015 tärkein elokuva. Ajattelin mennä katsomaan sen uudestaan ja suosittelen, että tekin ostatte lipun näytökseen.
Näin kerran elokuvan ja se oli sitten siinä... Siksi siis elokuvablogi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti