Trainwreck - romcum vanhoine vikoineen

Judd Apatow on taitava kirjoittamaan vitsejä. Judd Apatow ei kuitenkaan ole hyvä ohjaamaan elokuvia. Kolmen vuoden takaisen laadullisen ja taloudellisen epäonnistumisen This is 40 jälkeen mies on saanut taas aikaan menestyselokuvan, josta suurin kiitos kuuluu suuressa nosteessa olevalle Amu Schumerille. Amy Schumer on tämän hetken räiskyvien ja rääväsuisten naiskoomikoiden it-girl.  Hän latelee haastatteluissa rohkeita vitsejä ja sensuroimattomia mielipiteitä, stand-up koomikkona hän repii vanhoillisen naismallin palasiksi ja kusee sen päälle, ja omassa sketsiohjelmassaan hän ei pelkää tarttua yhteenkään tabuun. Suosittelen tutustumaan esimerkiksi koomikon loistavaan 12 angry men parodiaan, jossa valamiehet väittelevät onko Amy Schumer tarpeeksi kuuma televisioon tai Cosbyn oikeudenkäyntisketsiin, jossa puolustusasianajajan koko puolustus perustuu 80-luvun rakastettuun Cosby-shown Cosbyyn. Amy Schumer tekee pilkkaa maailmassa vallitsevista pinnallisuuteen ja viihteeseen perustuvista kirjoittamattomista säännöistä, joita kukaan ei kehtaisi edes paperille kirjoittaa. Julkinen paheksunta on vain oman egon kiillotusta, kun todellisuudessa suurin osa ihmisistä hyväksyy hiljaa ajan vääristyneet normit. Julkinen paheksunta kun ei johda mihinkään niin kauan kuin kaikki silti hiljaa hyväksyvät sen hetken todellisuuden. Afrikassa kuolee lapsia nälkään. Niin kauheata.

Vähän eksyttiin aiheesta, mutta pohjustus on välttämätön, jotta pystyn perustelemaan miksi Trainwreck on elokuvana ainakin aavistuksen...noh...trainwreck. Vaikea sanoa ketä kohtaan syyttävän sormen pitäisi osoittaa; käsikirjoittaja Schumeria, joka ei todellisuudessa muuta perinteisen romanttisen komedian kaavaa mitenkään vai Apatow'ta, jonka elokuvien rytmitys edelleenkin muistuttaa krapulaista sunnuntaita ja joka ei vain pysty saksimaan elokuvistaan niitä tarvittavia 15 - 20 minuuttia.

Aloitetaan Apatowsta, koska se on helpompaa. Judd Apatow'n elokuvat laahaavat. Ne ovat aina laahanneet ja se käytännössä toimii ainoastaan Funny Peoplessa, jossa päivien matelevuus on sopivaa vastapainoa koomikoiden pakolliselle tarpeelle saada ympärillä olevat ihmiset nauramaan. Trainwreck alkaa ohjaajan uran visuaalisesti näyttävimmällä otoksella, mutta hyvin nopeasti se mukautuu vanhaan visuaalisesti kuluneeseen kaavaan, jossa värimaailmat ovat aneemisen kirkkaita ja kohtaukset jatkuvat aavistuksen liian pitkään. Dialogi naurattaa, mutta se menettää tehoansa löysällä leikkauksella.

Apatow'lla on myös pakottava tarve ympätä elokuviinsa aitoja julkisuuden henkilöitä. Paikoitellen se johtaa viihdyttäviin tilanteisiin, mutta se alkaa muistuttamaan jo kulunutta maneeria, jota ei tarvitsisi toistaa jokaisessa elokuvassa. Sama pätee myös elokuvien henkilögalleriaan, jossa samat teemat toistuvat teoksesta toiseen. Hankalat isät, yksinkertaiset ystävät, ystävät jotka takovat järkeä päähenkilöön sekä suojelevat aviossa elävät siskot ovat henkilöhahmoja, joihin olemme jo tutustuneet. Aikoinaan pidin Apatow'ta Y-sukupolven James L. Brooksina, mutta todellisuudessa taidetaan olla lähempänä Nora Ephronia.

Amy Schumer on John Cenan ohella parasta Trainwreckissä. Ikävä kyllä Trainwreck ei ole missään nimessä parasta Amy Schumeria. Elokuvan epilogissa isä havainnollistaa nukkejen avulla tyttärilleen pettämisen tarpeen. Se on kohtauksena hyvin hauska, mutta henkilöhahmojen taustoittamisena halpa keino. Sama vaivaa koko elokuvaa. Vaikka stand-upiakin lähenevät vitsit naurattavat, ei elokuva tarinoineen ole oikein mistään kotoisin. Kaikki juonen partikkelit ovat käytetty ja kulutettu aiemminkin. Schumerin hahmo on lopulta sekoitus Mcconaugheymaista naistenmiestä ja Rogenmaista epäorganisoitua säätäjää. Buzzfeedmainen kuukausijulkaisu, jossa Amy työskentelee on pilkankohteena liian helppo. Ja sitten vielä se itse se romanttinen tarina. Totuus on, että Trainwreck ei muutaman pano- ja kuukautisvitsin lisäksi eroa massasta mitenkään. Lisäksi, oletettavasti feministisenä komediana, Trainwreckin maailmankuva on yllättävän vanhoillinen. Kyse on edelleenkin naisesta, joka löytää sisäisen rauhan vasta löydettyään miehen. Hääpakkomielteen sijaan päähenkilöä kiinnostaa yhden illan jutut ja päihteet, mutta kaava on silti sama.

Spoileri! Elokuvan finaalin suuressa "romanttisessa eleessä" Amy Schumer esittää uuden vähemmän kyynisemmän itsensä tanssimalla vilpittömästi cheerleadereiden kanssa. Inside Amy Schumerin Amy ei olisi tanssinut. Trainwreck on todiste siitä, että studio-komediassa saa näyttää särmää, kunhan sen lopuksi käärii hattaraan.

En olettanut, että Trainwreck on puhdasta romcom anarkiaa, mutta en missään nimessä uskonut sen noudattavan näin holistisesti 80- ja 90-luvun kliseisiä sääntöjä. Apatow'n ohjausta rasittaa vanhat vaivat, mutta käsikirjoituksen juoni on elokuvan suurin synti. Tina Fey ei ehkä ole yhtä räävitön kuin Amy Schumer, mutta hänen käsikirjoituksensa ovat olleet teemallisesti huomattavasti kunnianhimoisempia. Prinsessa se on prinsessa, vaikka huulesta roikkuu rööki.

**1/2