Birdman - Itsekeskeinen maailmanloppu

Birdman lentää ja ei lennä. Iñárritun teknisesti loistelias työ ampuu kritiikkiään joka suuntaan, eikä sen takia pysty täysin perustelemaan olemassaoloansa muutoin kun keskustelunavaajana. Haukut saavat niin superegon omaavat Hollywood-tähdet kuin myös omaa persreikäänsä nuolevat, teatterin "oikeat näyttelijät". Kriitikot ovat itsekeskeisiä "aidon taiteen" puolustajia aikana jolloin muita ei taide kiinnosta, mutta kun se taidekin on vain suuren egon pieru, jonka luoja luulee, että pierulla on väliä. Kertooko Birdman siis lopulta taiteen luomisprosessista, taiteen nykytilasta vai ihmisen tarpeesta olla merkittävä, joka on siis absurdia koska millään ei todellisuudessa ole merkitystä - ei ainakaan taiteella.

Birdman on tavattoman nokkela elokuva ja se tietää sen hyvin. Se on nokkela elokuva nokkelille ihmisille. Mieleen tulee Coogan & companyn A Cock and Bull Story, josta siis on pakko pitää, mutta syyt ovat epäselvät. Emmanuel Lubezkin kuvaus ja leikkaus ovat tietenkin mestariluokkaa. Illuusio siitä, että elokuva on kuvattu ainoastaan yhdellä otolla on...vähintäänkin nokkelaa. Se on tekninen haaste, jonka toteutusta on ilo seurata. Onko sillä tarinalle merkitystä? Ei oikeastaan, mutta Birdman onkin enemmän anekdootti kuin ajatus.

Elokuvan näyttelijätöitä on ymmärrettävästi suitsutettu. Keaton on vahvin veikkaus Oscar-pystin saajaksi, oikeutetusti. Kuinka paljon roolissa on oikeata Keatonia jää arvoitukseksi ja sitäkin paremmaksi myyntitarinaksi. Emma Stone on myös ehdokkuutensa ansainnut elokuvan ainoana roolihahmona, joka ei ole jäänyt oman paskanpuhumisensa vangiksi - tosin sillä seurauksella, että hänestä ei ole mitään tullutkaan. Silti parhaimman vedon vetää liian harvoin nykyään elokuvissa esiintyvä Edward Norton. Paikoitellen laahaavakin elokuva syttyy joka kerta kun Norton astuu ruutuun. Kyse on täydellisestä suorituksesta, joka naamioituu karsiman taakse. J.K Simmonsin roolia Whiplashissa on helpompi arvostaa, mutta Norton on lopulta parempi.

Birdmanissa on lukemattomia nerokkaita kohtauksia nerokkaan toteutuksen lisäksi. Kohtaus, jossa Keaton lohduttaa naisystävänsä vieressä seisovaa vastanäyttelijäänsä takahuoneessa on tarkkanäköisyydessään loistelias. Myös Edward Nortonin ja Emma Stonen keskustelut katolla ovat elokuvan parasta antia. Onkin harmillista huomata, että vaikka Iñárritu on kerännyt käsikirjoitukseensa loistavia kohtauksia hetkestä toiseen, niin välillä punainen lanka tuntuu olevan kateissa. Birdman ei oikein tiedä kuinka tarina pitäisi lopussa pakata ja sen takia se vähän puikkelehtii joka suuntaan ja jatkuu liian pitkään.

Birdman saattaa lopulta tippua siihen kategoriaan elokuvista, joista haluaisi pitää enemmän. Se on lopulta narsistinen elokuva narsismin tuomista paineista.

***1/2