Mommy - Auteur Xavier Dolan

Tunsin Xavier Dolanin elokuvat, mutta en ollut nähnyt yhtäkään ennen Mommya. Syynä saattoi olla nuoren miehen (kaksi vuotta vanhemmalta elokuvabloggarilta varsin ylimielinen termi) kusinen maine tai se kateuden tunne, joka syntyy siitä tosiasiasta, että 25-vuotias kanadalainen on ehtinyt ohjata jo viisi elokuvaa, joista neljä ovat kilpailleet Kultaisesta Palmusta ja viideskin Kultaisesta Leijonasta.

Heti Mommyn nähtyäni lupasin, että tutustun miehen filmografiaan, ja sen teinkin heti seuraavana päivänä katsottuani miehen toisen elokuvan Heartbeats. Se oli mielestäni kohtalaisen mitäänsanomaton teos, joka olisi toiminut paremmin Dieselin sponsoroimana lyhärinä...tai sitten vain kateus puhuu. Joka tapauksessa Xavier Dolan on varmastikin aina ollut mielenkiintoinen ohjaaja narsistisen persoonansa kautta, mutta viimeistäänkin Mommyn myötä on hän aidosti kiinnostava ohjaaja.

Mommy alkaa staattisella kuvalla auton sisältä. Katsoja luulee olevansa päähenkilön kyydissä, mutta toisin on. Kuski järkyttyy edessä olevan risteyksen kolarista - samoin myös katsoja. Me olemme kaikki vain ulkopuolisia todistajia tässä kaoottisessa tarinassa äidistä ja pojasta, jossa kolareita tulee vääjäämättä tasaisin väliajoin. Auto-onnettomuuden (osa)syyllinen on tarinan päähenkilö, 46-vuotias rääväsuinen, omaa vertansa raivokkaasti puolustava yh-äiti Die. Die on matkalla hakemaan potkut kasvatuskodista saanutta ADHD poikaansa Stevea takaisin kotiin. Steve kärsii äärimmäisistä mielialahäiriöistä, eikä pysty lainkaan kontrolloimaan omaa turhautumistaan, johtaen väkivaltaisuuteen. Pienen perheen elämä on jatkuvaa ylä- ja alamäkeä. Välillä lohtua tuo omaakin ristiänsä, kantava naapurin sapattivapaalla viihtyvä opettajatar Kyla, mutta totuus on että 1:1 kuvaan rajoittunutta elämää on vaikea rikkoa edes uneksimalla.

Mommy on auteur-elokuva mitä suurimmassa määrin. Se al Xavier Dolan leikkii kuvakoolla, luo mitä mielenkiintoisempia montaaseja ja uskaltaa jättää tarinan yksityiskohtia katsojan tulkittavaksi. Musiikkivalinnat ovat myös ajatuksentasolla korneja ja mauttomia, mutta ne toimivat käsittämättömän hyvin kokonaisuudessa. Dolan käyttää Didoa, Oasista, Celine Dionia, Lana Del Reyta, Andrea Bocellia ja jopa Eiffel 65:ia välttäen kaikki mahdolliset montut niiden käytössä (Del Reyn käyttö on tosin alleviivaavaa). Mommyssa on edelleen sitä nuoruuden tuomaa ennakkoluulottomuutta käsitellä elokuvaformaattia, mutta se on silti äärimmäisen kypsä ja koherentti teos, joka koskettaa. Aluksi, jopa vastenmielisiltäkin tuntuvat hahmot muuntautuvat Dolanin käsissä salakavalasti haavoittuvaisiksi yksilöiksi, joille toivoo onnellista loppua.

Mommy on kaikinpuolin järisyttävän hyvin tehty elokuva. Näyttelijätyöt ovat kauttaaltaan huippuluokkaa. Kolme pääosanesittäjää pelaavat täydellisesti yhteen ja he tavoittavat yhteisissä kohtauksissaan jotain äärimmäisen puhdasta ja aitoa onnen tunnetta. Sen takia Mommy ei koskaan tunnu raskaalta elokuvalta, vaikka sen päähenkilöiden elämäntilanteet sellaisia ovat. Lisäksi on kehuttava Xavier Dolanin leikkausta, joka tavoittaa juuri oikeat tunnetilat jokaisessa kohtauksessa. Kuvat ovat suoraa tulkintaa päähenkilöiden ajatuksista. Kokonaisuus toimii ja tarjoaa jotain toisenlaista mitä kotimaisissa teattereissa on totuttu näkemään.

Yksi elokuvasuosikeistani on Martin Scorsesen Mean Streets. Se on mestariohjaajan kolmas elokuva ja yhtä vapautunutta tarinankerrontaa ei ole mies tavoittanut koskaan enää sen jälkeen, vaikkakin taso on ollut äärimmäisen korkeaa. Taxi Driver, Raging Bull ja Goodfellas saattavat hyvin olla perinteisillä mittareilla parempia elokuvia, mutta silti nautin eniten juuri siitä vapauden tunteesta, joka purkautuu nuoresta ohjaajasta. Sitä tunnetta ei voi tarkoituksella valmistaa, vaan se syntyy luonnostaan. Mean Streets on nuoren miehen elokuva. Samoin on Mommy. Seuraan innolla Dolanin tulevaa uraa ja myös siis mennyttä.

****1/2 (vähintäänkin)