Tänä kesänä sai ensi-iltansa kaksi elokuvaa, jotka
havainnollistavat hyvin elokuvantekijöiden narsismin ja oman
tuotoksensa/jätöksensä rakastamisen. Toinen on itsensä käsittämättömän
vakavasti ottava The Canyons. Brett Easton Ellisin The Hillsiäkin paskempi
tulkinta The Hills ilmiöstä. Toinen taas on Judd Aptown opetuslasten luoma oman
nokkeluuden ylistyslaulu This is the End, joka itse asiassa on täysin kelpo
komedia. Vaikkakin elokuvat ovat sisällöllisesti ja laadullisestikin täysin eri
luokkaa, ovat ne silti teoksia, jotka ovat molemmat hyvin tietoisia omista
tekijätiimeistään. Ne eivät siis elokuvina seiso omilla jaloillaan, vaan
tukeutuvat vahvasti oletukseen, että katsoja tietää kuka naruja ohjailee.
The Canyons on syntynyt Brett Easton Ellisin väsyneeksi
muuttuneesta vuodatuksesta ja Paul Schraderin vuosien varrella särmänsä
menettäneistä aggressioista. Sen tarkoitus on osoittaa nykymaailman ja
nykymaailman ihmisten kylmyys sekä nykyelokuvan kuolevaisuus. Näillä kahdella
teemalla ei sinänsä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Kyseessä on lopulta
hyvin vaatimaton B-elokuva, jota tekijät pitävät huomattavasti merkittävämpänä
teoksena kuin mitä se todellisuudessa on. Muutama hylätty elokuvateatteri,
Lindsay Lohan ja pornotähti pääosassa ei paranna tätä itsetarkoituksellista
elokuvaa, joka lopulta keräsi enemmän kiinnostusta tekovaiheessa kuin valmiina
tuotteena.
The Canyons on minimaalisella budjetilla toteutettu
tyhjyysprojekti. Brett Easton Ellisin tuotanto kirjailijana on ollut
harvinaisen terävää ja hän on taltioinut sivuilleen loistavasti 24/7 jatkuvan
yksinäisyyden, jota turruttavat populaarikulttuuri ja huumausaineet. Päivät
valuvat hukkaan, kun kaikki, niin ura kuin ihmissuhteetkin ovat menettäneet
merkityksensä. Mutta Easton Ellisin kynä ei ole koskaan ollut yhtä tylsä kuin
The Canyonsissä. Kohukirjailija kierrättää vanhaa materiaaliaan banaalimpana
versiona, ilman yhtään yllätystä. Dialogi vaihtelee puuduttavasta
idioottimaiseen ja kohtaukset ovat jatkuvasti ylipitkiä. Brett Easton Ellis ei
ole Twitter-aikakaudella enää muuta kuin tyhjänpäiväinen provokaattori.
Paperilla Paul Schraderin ja Brett Easton Ellisin yhteistyö
on herkullinen, mutta kenties elokuva olisi kerännyt oikean budjetin, jos The
Canyonsin paperiversio olisi ollut edes keskinkertainen. Käsikirjoitus on
suurin syypää elokuvan epäonnistumiseen, mutta ei Schraderin persoonaton ohjaus
nosta elokuvan tasoa. Ennen kaikkea kohtausten rytmissä on usein ongelmia,
joita olisi voinut korjata paremmalla leikkauksella. Näyttelijävalinnat taas
ovat pelkkää provosoimista. Lindsay Lohanin markkina-arvo on romahtanut jo
vuosia sitten, eikä The Canyons hänen uraansa pelasta. Pornotähti James Dean on taas
elokuvassa, jotta media kiinnostuisi kirjoittamaan enemmän à la ”porno on
kaupallistunut/Hollywoodissa…”. Elokuvalla on kauhea halu pitää kovaa meteliä,
ilman minkäänlaista tuoretta sisältöä. Se on lopulta itsekeskeinen pannukakku
niin elokuvana kuin ilmiönäkin.
This is the End on taas aidosti kiinnostava ilmiö
tähtikultista, jopa ehkä vähän vahingossa. Elokuva perustuu saman porukan
vuonna 2007 tekemään lyhytelokuvaan, mutta harvinaisen paisutellusti. Vuosien
aikana elokuvaan on lisätty sen ehdottomasti hauskin yksityiskohta; kaikki
näyttelijät esiintyvät omana itsenään. Viimeisen vuosikymmenen aikana Judd
Aptown elokuvat ovat esitelleet täysin omanlaistaan, vahvasti improvisaatioon
perustuvaa komediaa. Samalla tähtikartalle on ilmestynyt tusinan verran uusia
koomikoita, jotka kaikki osaavat aukoa päätä ja kertoa sladdi-vitsin. Yleensä
näyttelijöiden roolihahmot ovat myös hyvin samanlaisia elokuvasta toiseen,
piirtäen katsojalle kuvan, että näyttelijä = roolihahmo. This is the End
tavallaan sulkee ympyrän antaen näyttelijöilleen filmografiansa kaltaiset
roolihahmot omalla nimellään varustettuna.
Omaa tähtipersoonaa on harvoin käytetty/hyödynnetty yhtä
suoraan kuin This is the Endissä. Orson Welles ja F for Fake on periaatteessa
hyvä vertailukohta. Molemmat hyödyntävät tekijöidensä imagoa ja alleviivaavat
niiden tavaramerkkejä. Harold and Kumar elokuvissa taas Neil Patrick Harris
esittää itseään, mutta H&K:n huumeita kittaava ja naisia kaatava Neil
Patrick Harris on hyvin kaukana oikeasta Neil Patrick Harrisista, johon itse
asiassa otetaankin kantaa kaverusten jouluelokuvassa. Cameo-roolit ovat kuitenkin
aina cameo-rooleja, eikä ne ole täysin verrattavissa siihen mitä Seth Rogen ja
kaverukset ovat tehneet.
This is the End on ennen kaikkea hauska sen takia, että se
kuvaa näiden pieniksi narsisteiksi kasvaneiden koomikoiden kaveruussuhdetta.
Heidän kaveruussuhde taas kiinnostaa luultavasti juuri sen takia, että he ovat
kuuluisia. Tietysti elokuva sisältää hauskoja vitsejä ja hyvää dialogia, mutta
jotain harvinaisen kiinnostavaa ja hauskaa on katsoa, kun Danny McBride, Seth
Rogen etc. naureskelevat James Francon munanimemiselle. Elokuva ylittää
valkokankaan rajat ja muodostaa fiktion ja faktan luoman uuden todellisuuden.
Se olisi sopiva päätepiste koomikoiden luomille hahmoille, mutta sitä se tuskin
on. Itse elokuvaa voisi kuvata Judd Aptown The Thinginä, vaikkakin Aptow ei
ohjaajanpallilla istu.
The Canyons ja This is the End eivät voisi olla erilaisempia
elokuvia. Silti ne ovat syntyneet ajatuksesta, jossa ollaan tiedostettu
tekijöiden oma merkitys tekijöinä. The Canyons edustaa ikävä kyllä itseään
huijaavaa epäaitoa saarnaajaa, kun taas This is the End haluaa vain naurattaa
muita omalla kustannuksellaan. Se on näiden elokuvien hiuksenhieno ja
järkälemäinen ero.
The Canyons: 1/2
This is the End: ***+
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti