Suuri totuus on, että massa ostaa elokuvansa tiettyinä
muotteina. Studiotkin mielellään antavat vihreän valon käsikirjoituksille,
jotka yhdistävät Lost in Translationin ja Blade Runnerin tai, jossa Bourne
kohtaa Robocopin. Kun elokuva yhdistää menestysformaatteja on siihen helpompi
investoida rahaa ja aikaa. Sen takia myös Only God Forgives ja The Counselor pettivät suurimman
osan katsojista ja ne tullaan tituleeraamaan vuoden 2013 flopeiksi. Joka vuosi
saamme myös vuoden King’s Speechin, tuon sympaattisen englantilaisen tarinan,
joka valloittaa niin kriitikoiden kuin suuren yleisönkin sydämet. Tämän vuoden
King’s Speech on huomattavasti hyvin keskinkertaista esikuvaansa parempi
elokuva. Stephen Frearsin Philomena jättää elokuvallisen kikkailemisen täysin piiloon
ja antaa kaiken tilan sen vahvuuksille; loistavalle tositarinalle sekä
täydelliselle castingille.
Elokuva kertoo tositarinan Philomenasta, irlantilaisesta
simppelin elämän eläneestä naisesta, joka lähtee etsimään 50 vuotta aiemmin
katolisen kirkon painostuksesta pois luovuttamaansa poikaa. Matkan mahdollistaa
poliittisen toimittajan virasta potkut saanut, elämäänsä tyytymätön kyynikko
Martin Sixmith, joka työttömyyden tyhjyydessä päättää kirjoittaa halveksimaansa
journalismimuotoa, henkilökuvaa. Sixmith kuitenkin yllättyy huomatessaan kuinka
tarinan käänteet koskettavat niin henkilötasolla kuin suuremmassa
historiallisessa skaalassakin. Vanha irlantilaismummo pyrkii lievittämään
elämänsä suurimman katumuksen aiheuttamaa tuskaa ja kylmän maailmankuvan omaava
toimittaja taas pääsee lähemmäksi pientä ihmistä.
Vaikka paperilla Philomenasta lähtee vahva kliseisen
tv-elokuvan löyhkä, on se todellisuudessa koskettava ja yllättävän piikikäskin
tulkinta tarinasta. Stephen Frears ottaa vahvasti kantaa uskonkysymyksiin, eikä
pelkää osoittaa syyttävää sormeaan kirkon suuntaan. Tarinan taustat ovat synkät
ja katolilaisuuteen yhdistetty vahva syyllistäminen näytetään rumana ja
kohtalokkaana. Samalla Judi Dench tekee päähenkilöstä riemastuttavan vanhan
rouvan, joka ei muuttuvasta maailmaa kauhistele. Hyvin mahdollista, että Judi
Dench tullaan näkemään Oscar-ehdokkaana. Steve Coogan taas näyttelee itselleen
tyypillistä roolia perinteiseen vakuuttavaan tyyliin. Cooganin jokaista hahmoa
voisi helposti kuvata itsekeskeisenä kyynikkona ja nämä luonteenpiirteet
varmasti kuvaavat näyttelijääkin ainakin jollain mitta-asteikolla. Sixmithin
hahmo kuitenkin paljastaa myös sydäntä ja toimiikin oivana vastaparina Denchin
Philomenalle.
Visuaalisesti elokuva on hyvin vaatimaton ja Frearsin tyyli
on tyylinpuute. Syksyinen Irlanti näyttää upealta, mutta kamera harvoin
syleilee luontoa. Tarina itsessään on niin hyvä, että ei se tarvitse mitään
visuaalisesti suuria eleitä. Ei sitä kuitenkaan ohjauksesta voi kehua (Ei
muuten King’s Speachiäkään!). Philomena uppoaa etenkin vanhempaan
katsojakuntaan, osakseen näyttelijätär-legendan takia, mutta tarina on niin
hyvä, että sille toivoisi suurempaakin menestystä. Se on siinä ja siinä
riittääkö elokuvan rahkeet suuriin palkintokisoihin, mutta mielestäni kyseessä
on huomattavasi King’s Speachiä parempi elokuva. Ehkäpä juuri pidin elokuvasta
sen takia, että odotukset olivat vaatimattomat.
Olipa hieman kuivakka ja perinteinen arvostelu, mutta se
sopiikin hyvin elokuvalle.
****
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti