R&A #3 ja #4: White Bird in a Blizzard ja Återträffen (Luokkakokous)

White Bird in a Blizzard on hyvin vahvasti Gregg Araki elokuva, mutta se on samalla kaupallisinta elokuvaa, mitä mieheltä on nähty. Se on kuvaukseltaan sovitteleva, mutta ratkaisultaan silti rohkea. Shaileene Woodley on varma valinta, niin näyttelijänä kuin myös lippuluukkumagneettina. Juoni toimii sekä kasvukertomuksena että mysteerinä. Silti elokuvaa maustaa tyypilliset Gregg Araki hetket ja hahmot. Juuri sen takia kokonaisuudessa maistuu tyypillinen ajatus "annetaan tämän oudon ohjaajan tehdä kerrankin elokuva suuremmalle yleisölle".

Lopputulos on kiinnostava, mutta pliisu. Samaa tosin voi sanoa monesta Arakin elokuvasta. White Bird in a Blizzard on kannabiksen turruttamaa Douglas Sirk melodraamaa, joka tapahtuu John Hughesin lukiossa. Arakin nuoret ovat täysin eri maata kuin esimerkiksi Larry Clarkin inhorealistiset teinit, mutta silti yhtäläisyyksiä löytyy. Kumpikaan ohjaajajista ei pelkää näyttää alaikäisiä ja seksiä samassa yhtälössä, vaikkakin aihe niin suuri tabu onkin, etenkin Yhdysvalloissa. Jos kuitenkin Larry Clarkin kamera tavoittelee lähdes dokumentaarista tuntumaa, niin Araki pyörii, jossain Almodovarilaisessa saippuaoopperamaailmassa, josta ei saa oteta millään. Vaikka White Bird in a Blizzard on paikoitellen koskettava ja kuvastoltaan kaunis elokuva, vaivaa sitä jonkinasteinen muovisen TV-elokuvan tunne. Elokuva elää vahvasti omassa maailmassaan ja se maailma tuntuu äärimmäisen suljetulta. Juoni ja värit dominoivat elokuvaa, eikä sillä ole tilaa hengittää. Juonta punotaan liian järjestelmällisesti harkituin rytmikuvioin ja kokonaisuus muistuttaa sarjakuvaa, ei elokuvaa.

Näin jälkeenpäin tuntuu, että suorastaan haukun elokuvaa, mutta todellisuudessa viihdyin katsomossa hyvin. Ongelmat heräävät kuitenkin henkiin, kun elokuvaa alkaa jälkeenpäin pohtimaan. White Bird in a Blizzard on ulkoa korea, mutta sisältä kuollut. Laskelmoitua viihdettä vakaviin teemoihin puettuna.

Toista on ruotsalaisen taitelijan Anna Odellin debyyttielokuva Återträffen, jota toisaalta ei ehkä elokuvaksi kuulu edes kutsua. Odell on kokenut koulukiusaamista käytännössä koko lapsuutensa ajan. Sen aiheuttamat arvet ovat syvät ja ne ovat vahvasti osana sitä ihmistä kuka Anna Odell nykyään on. Återträffen on koulukiusaamisen kärsimyksen kokeneen henkilön vuosia kypsynyt purkaus ja yhteiskunnallinen keskustelunavaus, mutta ennen kaikkea elokuva on myös äärimmäisen luovia keinoja hyödyntävä tutkimus ihmisten sosiaalisista suhteista ja niiden hierarkiasta.

Elokuva jakautuu kahteen osioon. Ensimmäinen on fiktiivinen lyhytelokuva siitä, mitä olisi tapahtunut jos Anna Odell olisi kutsuttu muutama vuosi takaperin omaan luokkakokoukseensa. Fiktiivinen Odell on äärimmäisen vieraantunut vanhojen luokka"kaveriensa" keskuudessa ja vaivaantuneisuuden tunne muuttuu nopeasti väkivaltaiseksi vanhojen arpien repimiseksi. Jälkimmäisessä osiossa ns. oikea Anna Odell sitten tekee kaikkensa tavoittaakseen vanhat luokkatoverinsa ja näyttääkseen heille fiktiivisen ensimmäisen osion, jonka jälkeen menneisyydestä olisi tarkoitus keskustella. Molemmat osiot ovat silti näyteltyjä, Anna Odell mukaan lukien tai sitten ei. On siis elokuva elokuvassa ja useita näyttelijöitä yhdelle henkilölle.

Dokumentiksi Återträffen on aivan liian subjektiivinen kokemus, joten siitä ei ole kyse. Koulukiusaaminen on vahvasti läsnä elokuvan teemana, mutta tarinana toimii nimenomaan Anna Odellin tutkimustyö. Paljastaako elokuva lopulta niin paljoa ihmisten välisistä suhteiden hierarkiasta? Tuskin. Osasyynä on tietenkin itse Anna Odellin julkinen persoona, jonka "vaarallisuus" synnyttää kielteisiä vastauksia haastattelupyynnöille siinä missä vuosien takaisen kiusaamisen häpeäkin. Osaa entisistä luokkatovereista on varmasti kiehtonut olla osana projektia, kun taas osaa ei.

Återträffen on Anna Odellin elokuva ja myös hänen subjektiivinen tulkintansa haastatteluista. Sen takia ensimmäinen fiktiivinen osa saattaa jopa olla paljastavampi kokonaisuus, kun jälkimmäisen osan haastatteluiden rekonstruktio. Ensimmäinen osa on Anna Odellin kärjistetty purkaus, kun taas jälkimmäinen osa on sovittelevaa tulkintaa.

Toisen osan myötä elokuvan teemaksi nousee myös minä-kuvan hallinta, joka on kieltämättä kohteillensa epäreilua, mutta ajatusleikkinä mielenkiintoista. Osa henkilöistä ymmärtää Odellin vallan ja pyrkiikin korjaamaan Odellin käsitystä heidän rooleistaan kiusaajina. Viimeisessä kohtauksessa ohjaaja avaa myös elokuvan tekotavan ristiriitaisuutta.

Återträffen on äärimmäisen rikas ja monimutkainen elokuva, joka herättää keskustelua niin aiheensa kuin myös tekotapansa puolesta. Sen lähin toveri on Orson Wellesin 70-luvun "dokumentti" F is for Fake, jossa vanhentunut Wuderkind kertoo huijaamisen ja valehtelun lisäksi myös itsestään. Anna Odellin debyyttielokuvan kaltaista kuvaa näkee harvoin kankaalla, joten vahva suositus sille. Kyseessä on poikkeuksellinen elokuva, joka on ennen kaikkea kokemus.

White Bird in a Blizzard: ***
Återträffen: ****