Vuoden 2014 R&A listalleni kuului kaksi ranskankielistä elokuvaa. Ensimmäinen oli näyttelijänä tunnetumman Mathieu Almaricin toinen kokopitkä ohjaustyö Le Chambre Bleue. Debyytti-ohjaus oli puolidokumentaarinen burleskisekoilu Le Tournée, mutta nyt näyttelijä-ohjaaja on kääntänyt kelkan 180-astetta ja tehnyt tyylikkään, klassista elokuvaa ja Simenonin vähäeleistä kirjallisuutta kunnioittavan jännitystragedian. Ainoastaan elokuvan rohkeat seksikohtaukset paljastavat sen syntyneen 2000-luvulla.
Le Chambre Bleue on poliisikuulustelujen kautta takautuvasti kerrottu murhamysteeri, jonka keskiössä on Almaricin itsensä näyttelemä, kahden naisen loukussa elävä Julien Gahyde. Julien on käymässä jonkinlaista hiljaista keski-iän kriisiä, jossa avioliitto ja samalla koko elämä on muuttunut rutiineiden kautta tylsäksi ja innottomaksi. Maustetta elämään tuo nuoruuden ihastus Esther, jonka kanssa hänelle syntyy kiihkeä, mutta lopulta mitätön suhde. Vuoden aikana pari tapaa toisensa kiihkeissä merkeissä pienen hotellin sinisessä huoneessa 11 kertaa, harrastaen äänekästä seksiä, joka ei jää ulkomaailmalta kuulematta ja näkemättä täysin aukinaisen ranksalaisen parvekkeen ovien takia. Pettävän parin välinpitämättömyys sinisen huoneen ulkopuolista elämää kohtaan johtaa tragediaan Syntyy kolmio tai, jopa neliödraama, jossa uhreiksi päätyvät kaikki.
Le Chambre Bleue on klassista ranskalaista elokuvaa, jonka juuret ovat vahvasti 60- ja 70-luvun, Hitchcockin innoittamassa ranskalaisessa elokuvassa. Ja nyt ei ole kyse Hitchcockin Psykon ja Vertigon aikaisesta freudilaisesta tuotannosta, vaan mieleen tulee ennemminkin unohdetut, surumielisemmät teokset kuten I Confess ja The Wrong Man. Kyseessä on nimenomaan tragedia, eikä murhamysteeri. Murhilla ei ole merkitystä, vaan kohtaloilla.
Almaricin kerronta on yllättävän varmaa, ottaen huomioon kuinka pirstaloitunut käsikirjoitus todellisuudessa on. Elokuva on myös todella tyylikkäästi kuvattu, jossa etenkin auringonvalo pääsee useissa kohtauksissa oikeuksiinsa. Kankaalla näkyy äärimmilleen tyyliteltyjä hetkiä, joista kuitenkin tulee hyvin naturalistinen tunne. Lisäksi kuvakerronnallisesti Almaric löytää tyylikkäällä tavalla huulesta putoavan veripisaran ja tarinalle lopulta niin merkittävän, leivästä tietokoneen päälle putoavan hillopisaran yhtäläisyydet.
Almaricin elokuva on klassinen teos, joka lyhyen 76 minuutin pituudessaan tuntuu silti yllättävän raskaalta elokuvalta. Käytännössä Le Chambre Bleueta voisi haukkua pitkäveteiseksi eurooppalaisdekkarijaksoksi, mutta jotain hienoa on siinä pidättyväisyydessä, jolla Almaric on elokuvansa koonnut. Se on samaan aikaan äärimmäisen vanhanaikainen, mutta silti valinnoissaan moderni. Le Chambre Bleue on perinteitä kunnioittava ranskalainen elokuva.
Toinen ranskankielinen elokuvani olikin Belgialais-veljesten, Jean-Pierre ja Luc Dardennen, moraalinen satu, Deux Jours, Une Nuit. Elokuvassa Marillion Cotillardin näyttelemä Sandra menettää työpaikkansa muiden työntekijöiden bonusten takia. Esimiehen epärehellisyyden ja Sandran kollegan peräänantamattomuuden takia kamppailu Sandran työpaikka vs. 1000€ bonus saa kuitenkin lisäaikaa viikonlopun yli. Niinpä Sandralla onkin elokuvan nimen mukaisesti aikaa kerätä työntekijöidensä sympatiat puolelleen ja siten pitää perheelle niin elintärkeä työpaikkansa. Ikävä kyllä, kovina aikoina 1000€ bonus on monille välttämätön ja Sandran auttaminen ei olekaan niin helppo valinta.
Deux jours, une nuit on kokonaisuudessaan täydellinen elokuva. Sen vahvuus löytyy juonesta, joka itsessään on äärimmäisen hyvä konsepti. Dardennen veljekset ovat löytäneet vaikean moraalisen dilemman (kuten aiemmissakin elokuvissaan), jonka kautta pystyvät ottamaan kantaa koko yhteiskuntaa kattaviin asioihin. Tarina on henkilökohtainen, mutta teema maailmanlaajuinen.
Marillon Cottilard tekee loistavan työn toivottomuuden kanssa taistelevana Sandrana, joka pistää itsensä epämukavuusalueelle kerta toisensa jälkeen. Dardennen pitkät (7 min) otot ovat näyttelijälle haaste, mutta samalla onnistuvat antamaan realistisen kuvan henkilöidensä taistelusta. Oikeudenmukaisuus ja säälin hakeminen ovat joko-tai tulkinnat johon Sandran kollegat päätyvät. Silti ero 1000€ ja pahimmassa tapauksessa vuosien palkan välillä on selkeä. Kyse on lopulta lähimmäisen auttamisesta.
Dardennet ovat tällä elokuvalla myös kaupallisimmilla markkinoilla koko uransa aikana. Osasyy johtuu juonen nerokkuudesta, jonka pystyy myymään yhdellä lauseella. Toinen syy on Marion Cotillard, joka upeasta suorituksestaan huolimatta on Marillon Cotillard. Jos pääroolissa olisikin ollut vähemmän näyttävä nainen, elokuva tuskin saisi yhtä paljon kansainvälistä huomiota - varsinkaan normaalin yleisön puolesta. Elokuva toimii asetelmansa ja kauniin sorjetun prinsessan kautta siis satuna, vaikka Dardennen jalat realismissa niin tiukasti ovatkin kiinni.
Vaikka kokonaisuus lopulta antaakin vähän karamellisoidun kuvan, löytää elokuva yksittäisistä hetkistä kauneutta. Dardennen veljekset ovat tarkkasilmäisiä ohjaajia, joiden moraalisia elokuvia tavallisista ihmisistä tarvitaan. Nykyään elokuvilla on tapana käyttäytyä kyynisesti maailmaa kohtaan (myönnettäköön, että itsekin kyseisistä elokuvista pidän, paljon). Dardennen veljekset eivät sitä tietä ole valinneet ja hyvä niin.
Le Chambre Bleue: ***1/2
Deux Jours, Une Nuit: ****
Näin kerran elokuvan ja se oli sitten siinä... Siksi siis elokuvablogi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti