Muistan taannoin nähneeni haastattelun, jossa David O. Russel kertoi kollega Darren Aronofskyn kommentoineen aikaansa ennen The Wrestleriä. Mies oli käyttänyt kuusi vuotta elämästään tuodakseen valkokankaalle suuren filosofis-uskonnollisen pieraisunsa The Fountainin ja vastaanotto oli jäänyt viileäksi niin yleisön kuin kriitikoidenkin puolesta. Aronofsky siirtyi simppelimmän tarinan pariin (The Wrestler) ja omien sanojensa mukaan poisti päänsä perseestä. Wrestler oli kevyellä varustuksella kuvattu simppeli tarina elämän hakkaamasta miehestä. Tuli kultainen jellona ja tuli kiitelty comeback. Sitä seurannut The Black Swan onkin hienointa amerikkalaista elokuvaa viime vuosilta. Se hyödynsi The Wrestlerin vahvuuksia ja yhdisti ne upeasti genre-elokuvan visuaalisesti vahvaan kerrontaan...
Tiedoksi nyt kaikille, Aronofsky on taas tunkenut päänsä paksusuoleen.
Noah on valtavan kunnianhimoinen elokuva, täynnä suuria ajatuksia ja samalla täysin käsittämätön Hollywood-efektispektaakkelin ja ihmisten kurjuuden kuvauksen hybridi. Sen ei olisi koskaan pitänyt saada paisunutta 125 miljoonaa dollaria budjetiksi. Tosin Mel Gibson näytti aikoinaan kuinka väkivallalla myydään uskonnollista elokuvaa, niin varmaan joku studiopomo näki kullan tässäkin.
Noaan arkki taitaa olla yksi niistä raamatun tarinoista, joka jää jo lapsuuden uskonnontunneista ensimmäisenä mieleen. Aronofskyn Noah ei ole sen tarinan visuaalinen kuvitus. Sen sijaan Noah on kuvaus ihmisen synnynnäisestä itsekeskeisyydestä ja selviytymisvaistosta, joka on johtanut ja johtaa kaiken puhtaan tuhoutumiseen. Ihmisen halu hallita, on sen vaistoista vahvin ja sen takia se raiskaakin elinympäristönsä ja tappaa kaikki sen tielle astuvat. Kielletyn hedelmän syöminen oli osoitus ihmisen mielen heikkoudesta ja Kainin isku taas edusti ihmisen raukkamaista luonnetta. Aronofsky näkee ihmisen kautta aikojen syntisenä olentona. Nooan tehtävä ei olekaan aloittaa maailma puhtaalta pöydältä, vaan ihmisettömältä pöydältä.
Noah on siis äärimmäisen synkkä ja julma elokuva. Sen ympäristöviestiä ei ole esitetty hienovaraisesti, vaan sen lyödään kankaan läpi verisellä kirveellä. Aronofsky purkaa pahaa oloansa kankaalle ja tekee sen välillä komeilla kollaaseilla. Elokuva hyödyntää Kainin tappavan iskun visua voimakkaalla tavalla, jollaista harvoin näkee Hollywood-tuotteissa. Kaikessa maailman rumuudessaan, Noah/Aronofsky näyttäytyy jonkinlaisen maailmanlopun saarnaajana. Jos Aronofsky olisi pappi, niin Noah-saarnassaan hän keskittyy ainoastaan ihmisen heikkouksiin ja synteihin. Ihmisen hyvyys jää sokean pisteen taakse tyystin - sitä edustavat henkilöhahmot ovat niin naiiveja, että mieleen tulee pahimmanlaatuiset raamatun tv-filmatisoinnit.
Elokuvan suurin ongelma on kuitenkin sen osasten epätasaisuus. Välillä katsotaan, kun ihmiset myyvät toisiaan saadakseen ruokaa ja seuraavassa kohtauksessa pitäisikin ihailla lentäviä lintuparvia. Kontrastit ovat liian suuria - shokeeraus ja myötähäpeä tulevat liian usein mieleen elokuvan aikana. Sen lisäksi ihmisiä alun perin auttamaan lähetetyt Watcherit tuovat mieleen kivikautisajan Transformerit ja kun raamatullista elokuvaa pystyy vakavalla naamalla vertaamaan Micheal Bayn kesäkuseen, on elokuva kusessa.
Noah on täydellinen sekasotku, täynnä ihmisvihaa ja hengellistä hölynpölyä. Sieltä pystyy erottelemaan kuitenkin aidosti raakoja ja rohkeita, ajatuksia ja aiheita. Se on fiasko, johon lahjattomat eivät pysty. Näin hulluna Aronofsky ei ole kuitenkaan vielä aiemmin ollut.
Olipa hyvä, että Anthony Hopkins lopulta löysi marjan.?.?.?
***
Näin kerran elokuvan ja se oli sitten siinä... Siksi siis elokuvablogi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti