Suuri kauneus - Italialainen mestariteos

Oli aikakausi jolloin italialaiset elokuvat edustivat alan ehdotonta kärkeä. Niissä oli yllätyksellisyyttä, rohkeutta ja ennen kaikkea tyyliä. Fellinin elokuvissa todellisuus oli absurdia. Antonioni teki taas toinen toistaan makeampia elokuva. Se kylmä viileys mikä hahmoista ja kuvan rajauksista huokui oli ainutlaatuista ja sen jäljet ovat jääneet elämään etenkin muotibrändien mainoksissa. Pasolini kohautti kerran, jos toisen ja Leone muutti idyllisen sankarien villin lännen kostonhaluisten miesten veriseksi taistelutantereeksi. Jopa kauhukin sai genrenä uutta tuulta alleen, kun Argento loi Giallon. Unohtamatta tietenkään muita jo aiemmin vaikuttaneita mestareita, kuten De Sica, Visconti ja Bertolucci. Italia on ollut elokuvamaana järisyttävän hyvä. Mitä sitten oikein tapahtui 80-, 90- ja 2000-luvulla on vaikea sanoa? Itselleni ei ainakaan tule yhtään ohjaajaa mieleen, jonka teoksia olisin odottanut vesi kielellä vuodesta toiseen. Tornatore taitaa olla ainoa tekijä, joka on pitänyt nimensä yllä useamman elokuvan voimin, kun Benigninkin tähdenlentokin oli tyypillisen lyhyt. Italialaiselta elokuvalta on puuttunut oma Almodovarinsa, Von Trierinsä tai Caraxinsa, ehkä...

On mahdollista, että mielipiteeni on täysin perseestä, sillä en ole ennen La Grande Bellezzaa nähnyt yhtään ohjaaja Paolo Sorrentinon aiempaa työtä, joista kehuja on kerännyt kosolti ainakin Il Divo. La Grande Belleza (suomennettu Suuri kauneus) on nimittäin äärimmäisen hieno teos ja kevään ehdottomasti paras ensi-ilta elokuva. Se kuvaa ihmisten melankolista nuoruuden ja menneiden mahdollisuuksien haikailuja. 65-vuotiaan ikuisen playboy Jepin elämä on ollut yhtäjaksoista letkajenkkaa, joka polkee vaan paikallaan. Nuoruudessa kirjoitettu mestariteos on ainoa ikääntyvän miehen merkittävä teko. Sen jälkeen elämä on omistettu ulkoisesti täydelliselle, mutta sisällöllisesti tyhjälle elämälle. Rooman juhliva kansa tanssii läpi yön, tekemättä koskaan mitään muille tai edes itselleen merkittävää. Suurta kauneutta kyllä etsitään, mutta kovin paljon työtä sen eteen ei lopulta olla valmiita näkemään. Rooman kerma kelluu omassa kusessaan, eristyksissä kaikista muista.

Sorrentinon teos huokuu Fellinin henkeä, mutta vuonna 2013. Juhlat ja aito ilo ovat loppuneet jo vuosikymmeniä sitten. Nyt jäljelle ovat jääneet viimeiseen kappaleeseen kynsillään tarranneet yksinäiset juhlijat. Rooman kattobaari koostuu edelleen sirkuslaumasta, mutta tämä sirkuslauma pitää itseään pystyssä alkoholin ja botoxin avulla. Vaikka kuva näyttää nopeasti katsottuna kauniilta, on se todellisuudessa halvasta muovista rakennettua. Jep on läpeensä kyllästynyt ympärillä vellovaan todellisuuteen ja vähät välittää sen osista. Hän velloo mielellään omassa itsekeskeisessä kyynisyydessään siinä määrin, ettei huomaa ainoan tosi ystävänsä kärsivän vieressään. Suuren kauneuden ihmiset ovat etääntyneet toisistaan, vaikka litkivätkin viiniä toistensa terassilla. Millään ei ole mitään väliä, kaikki vaan on. Jep pitää itseään omaa todellisuuttaan ylempänä, joka kuitenkin joutuu sitä sietämään laiskuutensa takia. Ehkä lopulta Jep, jopa rakastaa omaa melankoliaansa ja sen takia on sinne tuomittu ikuiseksi jäämään.

Sorrentinon elokuva on pelkkää tunnelmaa. Se tuo mieleen ne hetket, jolloin kävelet yksiksesi keskiyön kynnyksellä, läpi kaupungin tyhjien katujen, ja etäältä kantaa kaukana juhlivan väenpaljouden äänet. La Grande Bellezza on ainutlaatuinen elokuva.

****1/2