Toukokuiset ajatukseni tulevasta elokuvakesästä kiteytyivät vahvasti ennakko-odotuksiini kahdesta helteiden suuresta jatko-osasta. Michael Bayn Transformers 4 edusti ennakkomateriaalin perusteella kesän turhamaisinta toimintaa. Turha jatko-osa, jonka lapsellinen mielikuvitusmaailma oli paisuteltu asetelmaan, jossa dinosauruksetkin olivat saaneet metalliromuolomuodon. Sitten oli tietenkin muutaman vuoden takaisen täydellisen yllätyksen tarjonneen Rise of the Planet of the Apesin sysimusta jatko-osa ihmisen kyvyttömyydestä löytää rauhaa ja tasapainoa ympärilleen. Ensimmäisestä toivoin floppia ja jälkimmäisestä taas elokuvakokemusta, joka nousisi vuoden kovimpien joukkoon. Tulikin yllätys ja joudun syömään sanani...
Aiempi Transformers trilogia edustaa Hollywoodia kaupallisimmillaan. Otetaan Hasbron luoma lelubrändi ja rakennetaan sen ympärille teinejä nuoleskeleva yltäkylläisyyden teatteri, jota pitää juuri ja juuri kasassa mitä typerimmät macguffinit. Elokuvat jakautuivat kahteen osaan. Ensimmäisessä keskityttiin Shia LaBeoufin Maxin kasvukertomukseen pojasta mieheksi ja jälkimmäisessä taas tyydyttiin tuhoamaan joku suurkaupunki, joka nyt käsikirjoitusvaiheessa oltiin päädytty valitsemaan. Elokuvat olivat typeriä ja tuottavia. Michael Bayn nautittavat väkivaltaviihde-elokuvat vaihtuivat teineille sopivampaan rymistelyyn, jossa veren sijaan mässäiltiin pellillä. Bay ei ole kuitenkaan yhtä kuin elokuvansa. Hän on mainosmies, joka tietää mikä myy. Hän on manipulaattori (puppet master), joka nauttii roolistaan ohjaajana, joka kriitikoiden jatkuvasta loanheitosta huolimatta tekee elokuvia, josta tavalliset elokuvankävijät maksavat. Transformers 4 on Bayn uran ehkä hävyttömin ja rohkein elokuva.
Muutaman vuoden takainen Rise of the Planet of the Apes oli paperilla, Transformers 4:n tavoin, täysin tarpeeton rahanahne reboot. Apinat eivät ole toimineet sitten vuoden 1968 ja kliseiseltä kuulostanut origins/prequel-näkökulma ei kasvattanut odotuksiani. Toisin kävi ja Rupert Wyattin luotsaama uusi alku apinoille oli vuoden 2011 parasta elokuvaa. Tarina oli ihmistasolla koskettava ja toimintansa puolesta vaikuttava. Kun vanhentunut ja viisastunut Ceasar-apina lopussa ravaa Golden Gate siltaa hevosen selässä, osoittaa Rise of the Planet of the Apes kuinka yhdistetään tarina ja toiminta täydellisesti yhteen. Sen lisäksi elokuvalla oli myös sanottavansa tieteestä ja etiikasta. Katsoin elokuvan lentokoneessa ja se nousi siitä huolimatta ylivoimaisesti vuoden parhaimmaksi toimintaelokuvaksi listallani.
Michael Bay on elokuviensa herra. Toisen transformersin jälkeen Megan Fox haukkui ohjaajan ja elokuvat. Fox sai lähteä ja korvaaja otettiin Victoria's Secretin mallistosta. Kolmannen elokuvan jälkeen Shia Labeouf aloitti oman mediapelinsä, joka johti siihen, että tästä potentiaalisesta tulevaisuuden Tom Hanksista tulikin lippuluukkumyrkkyä. Bay buuttasi koko franchisen ja uuden trilogian sankariksi valittiin Mark Wahlberg. Bay on oman formaattinsa diktaattori ja suurempi kuin kukaan tähdistään.
Helposti kuitenkin ajatellaan, että Michael Bay tekee mitä ikinä haluaakaan. Se ei kuitenkaan täysin pidä paikkaansa. Bay tekee mitä ikinä haluakaan maksavien asiakkaiden asettamien rajoitusten sisällä. Siellä hän kuitenkin haluaa testata ei pelkästään hyvän maun rajojen ylittämistä, vaan kaikkien rajojen ylittämistä. Kun kolmen tunnin elokuvan jokainen kohtaus näyttää Super Bowlin 30 sekunnin mainoksilta, ollaan lähempänä satiiria kuin moni ymmärtää. Micheal Bay tarjoaa janoiselle kansalle sitä mitä he haluavat ja tekee sen taloudellisemmin kuin kukaan muu. Hän kääntää kaikki kivet aina product placementista vanhan materiaalin hyödyntämiseen ja nauttii siitä. Michael Bay ja Transformers 4: Age of Extinction on nimenomaan aikansa tuote. Se on meluisa, sekainen ja visuaalisesti äärimmilleen tyylitelty itsetietoinen elokuva, joka ampuu kaikkiin suuntiin, eikä pyytele mitään anteeksi. Bay rakastaa ja halveksii elokuviensa maailmaa samaan aikaan. Ne ovat mainoskuplia täynnä romantiikkaa ja kyynisyyttä. Kaikista suurin hymy koristaa Michael Bayta matkalla pankkiin...
Dawn of the Planet of the Apesin ohjaaja Matt Reeves on ns. hired gun. Colverfield ja Ystävät hämärän jälkeen-remake eivät nyt kumpikaan ole mitään klassikoita ja ainakaan vielä ei ole ohjaaja paljastanut todellista oman käden jälkeään. Sinällään teknisesti taitavalta ohjaajalta tuntuu puuttuvan persoonallinen jälki elokuvistaan tyystin. Uusin apinat elokuva ei tuo muutosta. Dawn of the Planet of the Apesin ongelma on, että se tuntuu auttamatta keskinkertaiselta kompromissilta koko komeudessaan. Lupaavan alkuasetelman saattelemana katsojat kokevat kaksi tuntia kliseistä käsikirjoitusta ja riskitöntä ohjausta. Tarina tarjoaa mahdollisuuksia vaikka mihin. On yhteiskuntien ja arvopohjien eroja, rasismia, yhteisön perustamista, petturuutta, sotaa ja yleistä pelkotilaa. Siitä huolimatta käsikirjoitus tyytyy kuluttamaan kliseitä ja lopputuloksena on jonkinlainen köyhän miehen Leijonakuningas.
Vika ei kuitenkaan ole pelkästään käsikirjoituksessa. Yhtälailla Matt Reevesin ohjaus on kauttaaltaan tasapaksua. Kohtausten tunnetasoja ei edes yritetä nostaa ohjauksella. Juna kulkee tasaisesti ja hitaasti, aivan kuten keskinkertaisen TV-sarjan normi jakso. Karvat eivät nouse kertaakaan, kun kunnianhimoisia montaaseja ei löydä suurennuslasillakaan. Dawn of the Planet of the Apes on ennen kaikkea potentiaalinsa takia suuri pettymys. Odotin spektaakkelia, mutta sen sijaan sain keskinkertaisen elokuvan, joka kulkee satojen muiden kesä-elokuvien jo piirtämän reitin mukaan. Ihan kivan näköinen, mutta ei mitään persoonallisuutta.
Dawn of the Planet of the Apesin piti olla se ajankohtainen elokuva, mutta toisin kävi. Sen sijaan Transformersin uuden trilogian alku edustaa uutta aikakautta. Enää ei ole valoisasta tulevaisuudesta unelmoiva naiivi teinipoika pääosassa, vaan kovia kokenut Maker-sukupolven taistelija, jolta asunto olisi pitänyt jo lähteä alta kauan sitten. Transformers 4:n Amerikka on työttömyyden lamaannuttama, kahtiajakautunut kansakunta, jossa tavalliset kaduntallaajat taistelevat elannostaan, kun taas maailmaa pyörittävät yritykset elävät niin syvällä omassa BS-filosofiassaan, että eivät näe omaa napaa pidemmälle. Amerikan lippu liehuu edelleen tuulessa, mutta se on muutaman kerran pudonnut jo maahan ja hyvin todennäköistä, että putoaa tulevaisuudessakin, kun on lahoon lautaan kiinnitetty.
Kotimaan turvallisuus on ulkoistettu epämääräiselle toimijalle, jonka tekemisiä ei valtion päämiehet jaksa vartioida, niin kauan kuin saadaan tuloksia. Tulokset saadaan ihmisten (amerikkalaisten) yksityisyyden rikkomisella ja jopa aseella uhkaamisella. Transformersit ovat oman maailmansa terroristeja ja toive palkkiosta saa naapurit kavaltamaan toisiaan. Amerikka on jo imenyt hyötynsä Autoboteista ja nyt on aika päästä heistä kaikista eroon. Kun kansakunnan tyytymättömyys on tarpeeksi matalalla taholla, on kannattavinta löytää uusi yhteinen vihollinen.
Kiina on uusi mahdollisuuksien maa, etenkin epäeettisen tuotekehityksen kannalta. Idässä ei ole vielä säännöstelyt tulleet liiketoiminnan esteeksi ja kun paska lentää kattoon Amerikassa, kannattaa toiminta siirtää Kiinaan. Kiina on myös elokuvien kannalta mahdollisuuksien maa (vrt. Iron Man 3). Kiinasta on tulossa markkinoina yhtä merkittävä kuin Yhdysvaltojen sisäiset markkinat. Se tarkoittaa, että elokuvia kannattaa entistä enemmän tehdä kiinalaisen maun mukaan. Transformers toimii jo genrenä erinomaisesti siellä ja varsinkin nyt, kun elokuvasta on 30% sijoitettu Hong Kongiin ja näyttelijäkaartiin kuuluu mm. Bingbing Li. Kuten sanoin, Bay tietää miten kulut saadaan pidettyä alhaalla...
Yllättävintä uusimmassa Transformersissa on Bayn hävyttömyyden määrä, joka siis kohdistuu jokaiseen ilmansuuntaan. Kamera nuolee 18-vuotiaan Nicole Peltzin kroppaa odotettuun tyyliin - ei yllätys ohjaajalta, joka pisti koekuvauksissa Megan Foxin pesemään Fefensä mahdollisimman seksikkäästi. Wahlbergin näyttelemän Cade Yeagerin (MIKÄ NIMI!) kaveri Lucas toteaa ystävälleen "you're daughter's hot!...teenager", johon Cade vihaisesti toteaa, "is that supposed to make it alright". Bay kyllä tietää elokuviensa estetiikan kyseenalaisuuden, mutta hyväksyy sen osana nykyaikaa. Massat päättävät lompakolla.
Myöhemmin elokuvassa John Goodmanin äänellä puhuva Autobot ampuu ulkoavaruuden olion, "koska se on niin ruma". Kyseessä on siis elokuvan huumoria, tosin Bay myös tietää, että sen kohdeyleisö luultavasti kuluttaa kesäpäivänsä tappamalla erilaisia ötököitä ja kaloja huvikseen. Eroa todellisuuteen ei ole. Vitsi on vitsi, kun sille nauretaan. Bay pääsee ujuttamaan myös yllättäviä tabuja elokuvaan. Cade Yeagerin kollega/ystävä muistuttaa Cadea, että "Amerikassa ei muistaakseen ole saanut omistaa ihmistä yli sataan vuoteen, ei edes Texasissa." Myöhemmin pienikokoinen autobot/decepticon vertaa Applen, anteeksi KSI:n, tuotekehityksessä oloaan "worse than water boarding". Orjuus ja vankien kidutus ovat edelleen suuria tabuja ja hyvin epäkaupallisia aiheita. Baylla on silti pokkaa heittää huulta niistäkin asioista.
Michael Bay on äänekäs kyynikko, mutta myös amerikkalainen romantikko. Vaikka jatkuvasti liehuvat Amerikan liput ja amerikkalainen Budweiser-hetki voidaan tulkita myös kyynisen mainosmiehen tekeleeksi, löytää Bayn kamera jotain periamerikkalaista näistä hetkistä. Texasin auringonlaskut saavat ränsistyneen maatilan näyttämään tunnelmalliselta kodilta. Ensimmäinen trilogia oli Megan Foxin lisäksi etenkin metallipornoa. Age of Extinction jättää nousukauden autot pienempään rooliin ja keskittyy hekumoimaan amerikkalaisen perheen yhtenäisyyttä. Onko Bay romanttinen kyynikkoa vai kyyninen romantikko, paha sanoa.
Kaikki yllämainittu edustaa tietenkin vain pientä osaa kolmetuntisesta Age of Extinctionista. Elokuva on tietenkin täynnä rasistisiksikin kääntyviä karikatyyrejä (samurai autobot), typeriä ja turhia juonenkäänteitä sekä päätöntä toimintaa. Omaksi ilokseni ihmiset ovat suuremmassa roolissa toiminnassa, kuin ollaan aiemmin totuttu näkemään. Ei Transformers 4 perinteisessä mielessä ole hyvä elokuva, mutta se on kokemuksena kesän parhaita. Sitä on hauska katsoa, jota on vaikea sanoa monesta muusta kesän hitistä. Michael Bay on lopulta myös taitava ohjaaja. Hän omistaa jokaisen kohtauksen ja rajauksen, ja hänen tyylinsä on tunnistettava (jota ei voi sanoa Matt Reevesistä).
Transformers 4: Age of Extinction on elokuva, jonka vuosi 2014 ansaitsee. Se on kaoottinen kokoelma viime aikojen trendejä ja tapahtumia mainosvideomuodossa. Sen analysoiminen on myös äärimmäisen hauskaa. Uskon, että Tony Scottin tavoin Michael Bay tulee vielä saamaan arvostusta tyylistään. Dawn of the Planet of the Apes on taas tympivää vanhan toistoa. Se ei löydä tarinansa tai ilmaisutapansa kautta mitään tuoretta.
Enpä olisi uskonut kesän alussa, mutta valitsen mieluummin autobotit kuin apinat.
Transformers: Age of Exctinction: ***1/2
Dawn of the Planet of the Apes: **
Näin kerran elokuvan ja se oli sitten siinä... Siksi siis elokuvablogi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti