Godzilla - Hirviö ei pääse lentoon

Toukokuusta on viimeisen kymmenen vuoden aikana tullut vuoden kilpailluin kuukausi elokuvien saralta. Tuutista tulee ulos viikoittain vähintäänkin yksi dollareita tuhonnut ja toivon mukaan dollareita takova kassamagneetti. Olen ollut kalenterista hieman jäljessä, mutta ajattelin nyt kuitenkin jakaa muutaman ajatuksen lupaavan ohjaajan, Gareth Edwardsin ensimmäisestä aikuisten kukkarolla tehdystä hirviöelokuvasta, Godzillasta. Neljän vuoden takainen Monsters oli kiinnostava yhdistelmä monsteri-elokuvaa ja Lost in Translationia. Se ei missään nimessä ollut mikään innovatiivisuuden mestarinäyte, mutta raikas cocktail ilman muuta. Lisäksi ainakin PR-puheen mukaan 10 000 $ budjetilla tehty elokuva näytti todella hyvältä. Markkinointibudjetin summa olikin sitten absurdi tuotantokustannusten rinnalla. Joka tapauksessa elokuva loi tuoreella tavalla maailman, jossa kriisialueet eivät johtuneet sodista, vaan hirviöistä (viisaalta kuulostava lause). Neljä vuotta myöhemmin ja mies on ohjannut elokuvan, jonka budjetti ylittää 150 000 000 $. Pieni upgrade...

Monster-elokuvat ovat klassikko genre, jonka uusia lämmityksiä näkee tasaisin väliajoin. Roland Emmerichin Godzilla oli epäonnistunut, mutta itse asiassa sekaista Cloverfieldiä arvostan, jos en muusta niin ainakin ilmiön rakentamisesta. Viimevuotinen Guillermo Del Toron Pacific Rim taas kuului ehdottomasti kesän parempaan tarjontaan. Pacific Rimissä hirviöt olivat verrattavissa luonnonkatastrofeihin, joita maailma koki säännöllisesti. Monien sivujuonien kautta Del Toro loi kiinnostavan maailman täynnä hauskoja pieniä yksityiskohtia, kuten esimerkiksi hirviöiden mustat markkinat.

Uusin Godzilla on paljon suoraviivaisempi tapaus. Vaikka se liikuttaa hahmojaan Japanista, Honolulun kautta San Franciscoon, niin on sen maailma ja hahmot huomattavasti yksinkertaisempia. Hirviöiden olemassaoloon ei kiinnitetä makropuolella huomiota lainkaan, vaan tarina kerrotaan yksilöiden näkökulmasta. Samalla kun hahmot ovat  paperinohuita, jää koko elokuvan alkupuoli auttamattoman vaatimattomaksi. Juliette Binoche, Brian Cranston, Ken Watanabe, Sally Hawkins ja Elisabeth Olsen ovat vain mitättömiä pelinappuloita elokuvassa, joka jostain syystä silti luulee keskittyvänsä hahmoihin. Aaron Johnsonin päähenkilö on taas täysin mauton ja hajuton sankari, jonka nyt vain on pakko olla elokuvan keskiössä viemässä tarinaa eteenpäin. Godzilla yrittää keskittyä tarinaan, mutta todellisuudessa tarina on vain keino päästä elokuvan lopputaisteluun.

Itse hirviöt ovat loistavia ja varsinkin lopputaistelu nostaa elokuvan sille tasolle, missä sen kuuluukin olla. Vasta silloin Gareth Edwardsin visuaalinen silmä loistaa ja elokuva muuttuu nautittavaksi. Savuiset San Franciscon rauniot näyttävät upeilta, samalla kuin armeijan erikoisjoukot hyppäävät koneesta punaisen savun saattelemana. Tässä on ehdottomasti elokuvan paras rajaus, ehkä jopa koko kesän. Ikävä kyllä, sitä ennen elokuvan visuaalinen ilme on harvinaisen pliisu.

Uusin Godzilla update on ongelmallinen. Sen käsikirjoitus on kliseinen ja ohut, mutta silti elokuva on kiinnostunut kertomaan väsynyttä tarinaansa. Se viettää liikaa aikaa hahmojen parissa, joista se ei kuitenkaan paljasta oikein mitään. Pacific Rim tunnusti lapsellisuutensa ja löysi sen kautta ilon kertoa lopulta hyvin perinteistä tarinaa. Godzilla taas ottaa itsensä liian vakavasti, tarjoamatta lainkaan mitään järkevää sanottavaa. Vasta kun Godzilla saa tilaa kankaalta, löytää elokuva oikean tahdin. Eivät katsojat ostaessaan Godzillaan lipun, halua puoltatoista tuntia kolmen pennin saippua-oopperaa. He haluavat nähdä hirviöiden tappelevan ja onneksi elokuva lunastaa lupauksena lopussa, mutta se taitaa silti olla liian myöhään.

**

Oldboy - Spike Lee kaukana omasta elementistään

Jos korkean profiilin amerikkalaiselokuva kerää IMDB:ssä 4,9 pistettä, on sen tehtävä jotain oikein. En ole mikään suuri uusintaversioiden ystävä, mutta en myöskään tuomitse niitä alimpaan helvettiin. Ne paljastavat aikakaudestamme yllättävänkin paljon. Sen sijaan Park Chan-Wookin mestariteoksen, Oldboyn, uusintaversiota en kaivannut, en sitten tippaakaan. Alkuperäinen Oldboy on nerokas mysteeri, joka kääntää "whodunnit" asetelman "whyhedunnit" asetelmaksi. Samalla mysteeri kasvaa väkivaltaiseksi kreikkalaiseksi tragediaksi, jossa jokainen yksityiskohta on tarkkaan mietitty. Visuaalisesti ja äänimaailmaltaan elokuva edustaa perinteistä kiillotettua etelä-korealaista elokuvaa, jossa kamera liikkuu kauniisti ja harkitusti klassisen musiikin tahtiin. Sen lisäksi ohjaaja Park Chan-Wook on erinomainen ohjaaja, todellinen auteur, ja sen takia tuntuukin oudolta tehdä uusintaversiota elokuvasta, joka edustaa niin vahvasti tekijänsä kädenjälkeä. 

Noh, mahdottomaan tehtävään on kuitenkin tarttunut toinen auteur, katuviisas Spike Lee, uransa ehdottomasti oudoimmalla siirrollaan. Vaikea sanoa onko ohjaajaa aidosti kiinnostanut aihe vai onko kyseessä ns. palkkashekkiteos? Leen viimeiset kymmenen vuotta, kun ei nyt kovin montaa hittiä ole sisältänyt. Joka tapauksessa yhdistelmä Lee-Brolin on paperilla huomattavasi kiinnostavampi kuin alun perin suunniteltu Spielberg-Smith.

Vuoden 2013 Oldboy on huomattavasti alkuperäisteosta rumempi ja hätäisempi kokonaisuus. Chan-Wookin traaginen ooppera on Leen käsissä muuttunut sumuiseksi industrial-punkiksi (jos sellaista on?). Leen Oldboy on raivotautinen katukoira, kun taas alkuperäinen muistuttaa enemmän hienostunutta tappaja-Dobermannia ja se ei välttämättä ole huono asia. Tärkeintä uusintaversioissa on, että samaa elokuvaa ei toisteta (vrt. Van Santin Psycho). 

Lee on maneeriensa vanki ja hänen "jointit" tunnistaa kilometrien päästä. Oldboy tuntuu harkitsemattomalta lopputulokselta. Se sekoittaa epämääräisesti amerikkalaista pulpia, aasialaisia stereotypioita, Spike Lee kuvakikkailua & saarnaa, teatraalisia henkilöhahmoja ja populaarikulttuuria. Sharlto Copley ja Josh Brolin ovat molemmat hyviä, mutta roolisuoritukset eivät kuulu samaan elokuvaan. Tuntuu siltä, että ohjaaja ei ole täysin hahmottanut miltä elokuvan pitäisi näyttää ja miten sen pitäisi edetä, ja sen takia olemmekin saaneet kaikkia mausteita sisältävän täydellisen sekasotkun, MUTTA juuri sen takia Leen Oldboyta jaksaa myös katsoa. Siksi, että se ei ole koherentti ja kokonaisvaltainen elokuva, se on aggressiivinen ja yllättävä. Välillä se on pulassa juonen kanssa ja välillä budjetin kanssa, mutta sinnikäs se silti on.

Palaten vielä ensimmäiseen lauseeseeni; jotta tällaista tähtikaartia sisältävä Hollywoodin tuote, joka perustuu 2000-luvun mestariteokseen, ansaitsee niinkin surkean pisteytyksen (4,9), on sen otettava riskejä. Oldboy (2013) ei ole hyvä elokuva, mutta keskitien uusintaversioita kiinnostavampi kyllä. Se on Park Chan-Wookin raa'an ja raastavan "kirjan" väkivaltainen sarjakuvaversio (lue: Graphic novel).

***