Huomioita elokuvakesästä 2013: Aiheet, trendit, raha ja taide

Syyskuu on saapunut ja on aika tehdä huomiota menneen kesän tarjonnasta. Elokuvia on saapunut, mutta harva on niistä yltänyt omalla listallani kovinkaan korkealla. Jos totta puhutaan on kesä 2013 ollut aika laiskanlainen elokuvatarjontansa kautta. Suuret jatko-osat ovat olleet päällisin puolin pettymyksiä ja todelliset viihteelliset helmet ovat tehneet katoamistempun. Sen sijaan luottamukseni syksyä kohtaan on huomattavasti kovempi nyt, kun ensimmäiset arvostelut Venetsiasta ja Torontosta ovat saapuneet. Kun ilmat kylmenevät, saapuu teattereihin todelliset helmet, mutta sitä ennen tehdäänpä pikaisia huomioita kesästä 2013.

1. Raha turmelee todellisuuden

Kesällä 2013 teattereihin tuli kolme kriittistä kuvaa rahasta, julkisuudesta ja populaarikulttuurista. Harmony Korinen Spring Breakers, Sofia Coppolan The Bling Ring ja Baz Luhrmannin The Great Gatsby piirsivät kaikki kuvaa maailmasta, jossa eletään nousukauden krapulaharhaa. Raha on tavoite ja populaarikulttuurin töhertämät julkkikset sen sopivat esikuvat. James Francon Alien esittelee mittavaa shortsikokoelmaansa, kun taas Leonardo Dicaprion Gatsby pistää taivaan satamaan hienoimmista paidoistaan. Loputtomalla määrällä tavaraa ja huumausaineita pystytään pakenemaan arjen todellisuudesta. 2000-luvun tyyliin myöskään lupaa ei kysytä, vaan kaikki vain otetaan. Varkaus ei ole häpeä, vaan egon buustaus. Amerikkalainen unelma elää, mutta se on muuttunut törkyiseksi ja halvaksi.

Kolmesta elokuvasta ainoastaan Korinen teos onnistuu vaikuttamaan. Se samalla ihannoi ja halveksii 2000-luvun television sylkemää kuvaa, jossa Memmy Possenkin laulamat viina, naiset ja nopeet autot karamellisoi todellisuutta. Spring Breakers on visuaalisesti kuin rytmillisestikin uraauurtavaa elokuvaa ja vuoden tähän mennessä ehdottomia huippukohtia. Koko paketin vääristyneisyyttä korostaa elokuvan Disney-taustaiset näyttelijät, jotka kehonsa lisäksi pistää koko imagonsa peliin. Harvoin onnistuu elokuva yhtä aikaa kritisoimaan ja ihannoimaan aihettaan näin tehokkaasti. Sen sijaan Coppolan kokonaisuus on holhoava puolitoistatuntinen, jonka tarkoituksena on nauraa ”Hollywoodin hulluudelle”. Analyysi on laiskaa ja satiiri alleviivaavaa. Teos on ehdottomasti Coppolan väsynein. Baz Luhrmann taas tekee Luhrmannia ja kadottaa samalla kaiken tunteen teoksesta. Jatkuva visuaalinen leikittely välillä ihastuttaa ja välillä raivostuttaa jättäen lopuksi öklön maun suuhun. Lisäksi on huomioitava, että Coppola ja Luhrmann rakastavat omia soundtrackejänsä, joka sinällään ei ole paha asia, mutta aiheiden puolesta ongelmallinen (etenkin Coppolan tapauksessa). Ero ohjaajien elokuvissa on, että Korinen elokuvassa aihe kantaa ja tyyli tukee, kun taas Coppola ja Luhrmann tekevät omaa elokuvaansa, johon ovat valinneet nykymenoa kritisoivan aiheen… ja teho kärsii.

2. James Badge Dale ei vieläkään breikkaa

Nimi tuskin sanoo monelle mitään, mutta kasvot alkavat olemaan tutut jo monelle. James Badge Dale on täyttänyt vakuuttavalla tavalla pienet, mutta merkittävät sivuroolit viime vuosina. The Departed, The Grey, Shame ja Flight ovat saaneet jatkoa, kun Dale on esittänyt kasvonsa peräti kolmessa elokuvassa; Iron Man 3, World War Z ja The Lone Ranger. Ikävä kyllä Dale ei pääse erottumaan näissäkään rooleissa tarpeeksi saavuttaakseen lisää mainetta. Kun ensireaktiot ovat saapuneet vuoden 2013 4/4 elokuvasta Parkland, on todettava, että tänäkään vuonna ei Dalesta tule vielä isoa nimeä. Pääosa pienemmässä indie-elokuvassa saattaa lopulta olla ainoa keino nousta pääsarjaan.

3. 3D:llä on kysyntää, mutta laadulla ei

Kesän elokuvista ainoastaan kolme oli kuvattu 3D:nä (Turbo, Monsters University ja The Great Gatsby) ja loput olivat jälkiproduktion tuloksia, johtaen heikompaan jälkeen. En edes ala listata kaikkia näitä elokuvia (mieti vain yleisesti kesän 2013 elokuvia, niin suurin osa niistä on tarjottu 3D:nä). 3D ei mielestäni ole vielä tekniikkana sillä tasolla, millä se tällä hetkellä täyttää teatterit. Post-conversion on kirosana, mutta taloudellinen sellainen. Suuremmat lippuhinnat houkuttelevat studiot tarjoamaan elokuvansa 3D:nä. Ainoa keino trendin loppumiselle on, että katsojan äänestävät lompakollaan. Venetsian perusteella Alfonso Cuaron on Gravirtyn kautta osoittamassa 3D:n tehon. Toivotaan niin, sillä tällä hetkellä olen skeptinen koko tekniikan suhteen.

4. Make them Scream

Kauhu on kannattavaa. Pienet budjetit ja suuret lipputulot ovat tänä kesänä olleet kauhuelokuvien yksinoikeus. 

·      The Purge – budjetti 3.000.000 $, lipputulot Yhdysvalloissa + 64.000.000 $

·      The Conjuring – budjetti 20.000.000 $, lipputulot Yhdysvalloissa +135.000.000 $

Kun vielä tänä viikonloppuna Yhdysvalloissa tulee ensi-iltaan James Wanin Insidious 2, uskon että kauhuelokuvat ovat lyöneet lopullisesti läpi vaihtoehto-ohjelmistona kesällä. Numerot puhuvat puolestaan varsinkin, kun vielä muistaa kauhuelokuvien kyvyt jälkimarkkinoillakin. James Wanista on myös tulossa studioiden lellikki, eikä ole yllätys, että mies sai ohjaksiinsa tulevan Fast and the Furious- elokuvan. Kauhu kesällä tulee jatkumaan.

5. Pitt beats Depp

Brad Pittillä ja Johnny Deppillä oli vaikea toukokuussa vaikea kesä edessä. Molempien kesäelokuvat olivat keränneet mediassa ämpärillisen paskaa päällensä. Pittin World War Z:n huhuttiin olevan käsikirjoituksellinen sekamelska ja Marc Fosterin epäiltiin haukanneen liian ison palan ohjatessaan globaalilla tasolla liikkuvaa zombiaction-eeposta. Depp taas tarttui piraattikaverinsa Gore Verbinskin kanssa 2000-luvulla aina vaikeaan western genreen ja paisutteli budjetit yli Disneyn ymmärryskyvyn. Kesän loputtua Brad Pitt voi kävellä selkäsuorana salista, sillä sen lisäksi että World War Z oli kesän paras toimintahömppä, saavutti se myös lippuluukuilla miehen taloudellisesti parhaan tuloksen. Depp sen sijaan koki täydellisen mahalaskun. The Lone Ranger oli taloudellinen katastrofi, joka tullaan muistamaan yhtenä vuoden 2013 epäonnistuneimmista elokuvista. Se on myös The Touristin kanssa osoitus siitä kuinka Depp ei ole enää niin luotettava lippuluukkutähti. Depp kaipaa nyt kipeästi niin taloudellista kuin taiteellistakin hittiä. Aikuisemmat katsojat ovat väsyneet Deppin myöhäisempään filmografiaan, josta puuttuu se kaikki rohkeus mitä 90-luvulla oli. Brad Pitt taas tullaan vielä tänä vuonna näkemään takuuvarmassa Oscar-elokuvassa 12 Years as a Slave. Pitt makes films, Depp movies.

6. Originaalit ideat eivät tuota

Viimeinen huomio kesästä 2013 on armottomin. Kesän suurista elokuvista ainoastaan kolme perustuivat originaalin ideaan ja ne kaikki pettivät ennakko-odotukset lippuluukuilla. After Earth oli Will Smithin ylimielinen yritys luoda pojalleen elokuvauraa ja ansaittu floppi. Pacific Rim taas oli Guillermo Del Toron ensimmäinen todellinen suuren budjetin kesäelokuva ja sellaisenaan ihan kelpo tekele. Se oli lapsenmielinen ja lapsellinen örkkielokuva, joka silti onnistui viihdyttämään koko kestonsa ajan. Aasialaisten (Kiina, Etelä-Korea ja Japani) makuun paremmin sopiva teos oli ehkä liian ”nörttiä” tehdäkseen todellista tulosta Yhdysvalloissa. Elysiumista taas ei tullutkaan District 9:n kokoista hittiä ja sen takia siis pienoinen pettymys. Huomauttaisin vielä, että Pacific Rim ja Elysium kuitenkin kuuluivat molemmat kesän ehdottomasti paremmalle puoliskolle.

Sen sijaan tulosta tekivät Iron Man 3, Star Trek Into Darkness, The Hangover Part III, Fast and The Furious 6, Man of Steel, Monsters University, World War Z, Despicable Me 2, The Wolverine. Sarjakuvat ja jatko-osat ovat helppoja paketteja myydä ja sen takia ne myös tekevät tulosta. En kuitenkaan missään nimessä kommentoi tässä elokuvien tasoa. Osa elokuvista on mainioita, mutta toivoisin silti lisää sisällöllistä riskinottoa suuren budjetin elokuvissa. Ikävä kyllä kesä 2013 ei tue muutosta.