Season Film Festival 15: Leviathan

Venäläistä elokuvaa ei kovin usein nähdä suomalaisilla kankailla. Se on sääli, sillä sen lisäksi että ohjaajarintamalta löytyy useita maailmanluokan nimiä, niin venäläisen elokuvan huumorin on helppo nähdä uppoavan myös läntisiin naapureihin. Molemmat kansat jakavat viinanjuonnin lisäksi myös jonkinlaisen deterministisen maailmankuvan oman yksilön roolista tässä karussa maailmassa. Suomalaisessa ja venäläisessä mentaliteetissa pieni ihminen pysyy pienenä ihmisenä, eikä sille mitään muuta voi kuin hyväksyä totuus.

Arthouse-maailmasta tutun Andrey Zyagintsevin Leviathan on pienen kertomuksensa kautta eeppinen kuvaus yksilöstä, yhteiskunnasta ja uskonnosta. Se on samaan aikaan satiiri ja tragedia nykyvenäjästä, jossa ihminen on menettänyt luottamuksensa niin yhteiskuntaan kuin uskontoonkin. Korruptoituneet poliitikot toimivat mielensä mukaan ja pelastuksensa he keräävät lahjoittamalla kirkolle. Venäjän ylimystön palatsit rakennetaan työväestöltä riistetyille maille. Mekaanikko Kolya ei voi muuta kuin hyväksy olemassa olevan järjestyksen ja antautua sille, vaikka siinä menisikin itserakentama talo ja perhe. Armottomassa yhteiskunnassa Kolya edustaa vanhan testamentin Jobia, mutta ei varmastikaan ainoata sellaista.

Nimensä Zyagintsevin elokuva on saanut Thomas Hobbesin yli 350 vuotta vanhasta teoksesta, jossa pohditaan toimivan yhteiskunnan rakenteita. Hobbesin mukaan ihmiset eivät yksin pysty luomaan toimivaa yhteiskuntaa inhimillisten tunteiden, tarpeiden ja intohimojensa takia, vaan vaaditaan jotain suurempaa ja perusteellisempaa voimaa, valtiota. Myös Zyagintsevinkin elokuvassa ihmiset eivät pysty hallitsemaan ihmissuhteitansa satuttamatta toisiaan. Jokainen pyrkii hakemaan itselleen hyötyä välittämättä muista, samalla luoden maailmaan kaaosta. Tätä kaaosta pitäisi suuramman voiman hallita, mutta rannalla tönöttävistä luista päätelleen suuri Leviathan on jo kuollut.

Leviathan on venäläiselle elokuvalle tyypilliseen tapaan komeasti ohjattu ja kuvattu. Pohjoisen rannikkokaupungin raa'at rakennukset ja rauniot kuvataan kauniisti. Kamera liikkuu viipyilevästi, mutta määrätietoisesti. Vakavasta aiheestaan huolimatta elokuva toimii kuitenkin ensimmäiset puolitoista tuntia ennemminkin komediana, jossa vodkan läträämisellä on suuri merkitys. Leviathanissa saa nauraa ja paljon, vaikka suuret yleisöt sen tulevatkin kiertämään kaukaa. Harmi. Zyagintsev jättää paljon myös näyttämättä ja kertomatta. Katsoja saa lopulta itse muodostaa kuvan tapahtumista ja kokonaisuudesta. Sanomattakin selvää on, että elämä on tragikoomista.

Venäjällä ei Leviathanista ole pidetty. Andrey Zyagintsev saa hakea rahoituksensa tulevaisuudessa muualta. Jokainen tehköön omat johtopäätökset elokuvasta ja sen julkisesta paheksunnasta. Kannattaa kuitenkin mennä katsomaan venäläistä elokuvaa suurelta kankaalta, kun se nyt kerrankin on mahdollista.

****

American Sniper - Amerikkalaisen sotilaan myytti

Oli lyhyt hetki tammikuussa, jolloin American Sniper oli enemmän kuin elokuva. American Sniper oli elokuva, joka rikkoi palkintoelokuvien ja kassamagneettien rajat. American Sniper oli elokuva, joka anasti ehdokkuudet Selman nenän edestä tai toimi ainakin syntipukkina. American Sniper oli elokuva, joka herätti äänekästä puolustusta ja sitäkin äänekkäämpää vastustusta lehtien palstoilla ja kahvipöydissä. Oscar-illan jälkeen elokuva kuitenkin palasi kotiin pelkän ääni-oscarin kanssa ja on painunut vähin äänin unholaan. Paikan viihdeteollisuuden parrasvaloista nappasi ensiksi 50 Shades of Gray ja sen jälkeen sinimustan mekon valokuva. Ihmisen muistijäljet ovat lyhyet.

Sen takia, kun American Sniper nyt 6.3.2015 saapuu suomalaisille elokuvakankaille, saapuu se nimenomaan vain elokuvana, riisuttuna kaikesta kullasta ja rihkamasta jonka se matkan varrella on kerännyt. American Sniper on ulkopuolelta tarkasteltuna klassinen amerikkalainen elokuva. Se tasapainoilee sotaelokuvan ja henkilödraaman välillä tasaisesti, luoden mielikuvan toimintaelokuvaa merkittävämmästä elokuvasta. Se minkä Clint Eastwood häviää kuvan rajauksessa ja kameran liikkeissä, voittaa hän älykkäässä leikkauksessa, josta esimerkkinä etenkin elokuvan viipyilevä vaarantäyteinen loppu. Elokuvana American Sniper on hyvin tehty. Se on sitten eri asia miten hyvin pystyy nielemään sen puna-valko-sini väritteistä maailmankuvaa...

Elokuvan teeman käsittely on sen Akilleen kantapää ja samalla sen kielletty hedelmä. American Sniper perustuu siis edesmenneen Chris Kylen elämänkertaan. Hän oli yhdysvaltojen historian tehokkain tarkka-ampuja 160:llä varmistetulla tapolla. Hän oli myös tuki ja turva taistelutovereilleen rintamalla ja kotona, erinomainen isä, rakastava aviomies ja aito amerikkalainen patriootti - ainakin elokuvan mukaan. Käsikirjoitus, vaikka rakenteellisesti ihan taitavasti koottu onkin, ei juuri etsi heikkouksia päähenkilöstään. Chris Kylen suurin "vika" ihmisenä on sairastua PTSD:hen ja senkin hän selättää muokkautumalla jonkinlaiseksi sotaveteraanien Jeesukseksi.

Amerikan vasemmalle kaartava media ei ole osoittanut kiitosta Chris Kyle elämänkerran filmatisoinnille. Suurimpana ongelmana on nimenomaan täydellisen retusoinnin ja kiillotuksen käynyt päähenkilö. American Sniper on amerikkalainen myytti, johon ainoastaan puolet kansasta uskoo. Clint Eastwood kertoo tätä myyttiä alleviivaamattomalla tavallaan alleviivaavasti. 

2000-luvun sankarin ei kuulu olla haavoittumaton (vrt. kaikki uudet sarjakuvafilmatisoinnit). Sen takia Chris Kyle kärsii sodan jättämistä arvista ja tyhjän olon tunteesta. Sen sijaan PTSD:n huomioiminen ja sen pitäminen jonkinlaisena elokuvan suurena saavutuksena on absurdia. Elokuvalla on moraalinen velvoite kuvata psykologisia komplikaatioita, joita syntyy 160 ihmishengen viemisestä. Ainakin omasta mielestäni.

Clint Eastwood on myös itse amerikkalainen myytti. Hän on usein edustanut rajoja rikkovaa, väkivaltaisia keinoja käyttävää moraalinvartijaa. Sitä on helppo käyttää allegoriana Amerikan lähihistoriassa käytyihin sotiin, mutta vertaus ei ole toimiva. Todellisuudessa Clint Eastwood on vastustanut niin Korean, Vietnamin, Afganistanin kuin myös Irakinkin sotaa. Sen takia American Sniperin tulkitseminen militaristisena propagandana ei sekään ole täysin soveliasta. Lisäksi American Sniperista löytyy muutama hetki, jolloin Bradley Cooperin esittämä sotasankari päästää suustaan monotonisesti litanian kliseistä amerikkalaista sotilasjargonia päästäkseen mahdollisimman nopeasti ohi tilanteesta - verrattavissa perinteiseen "kaikki hyvin"-letkautukseen. Elokuvasta löytyy siis piikkinsäkin. 

American Sniper on ennen kaikkea elokuva isänmaallisuudesta, perinteisestä Amerikasta ja amerikkalaisesta sankarista. Se, että se lopulta myös käsittelee päähenkilöään myyttien kautta (metsästäjä - cowboy - navy seal - isä), tekee siitä entistä temaattisemman. Tarinankerronta jättää kaiken realismin jalkoihinsa. 

Mieleeni nousee vahvasti kohtaus David O. Russelin elokuvasta Three Kings, jossa Mark Wahlbergin esittämän sotilaan tarina taposta saa alleen täysin bränärit Nike Airit. Jotain samaa on tapahtunut American Sniperissa.

***