R&A #12: Milius

Sitten onkin aika sanoa muutama sana näillä näkymin omasta viimeisestä vuoden 2013 R&A elokuvasta. Ennakkosuunnitelmissani oli katsastaa Joss Whedonin ”uusi” mikrobudjetin elokuva Much Ado About Nothing. Osakseen rauhallisesta lauantaitahdista johtuen meninkin katsomaan dokumentin Hollywoodin ehdasta sekopäästä, itsetituleeratusta zen-anarkistista, John Miliusista.

John Milius on se 70-luvun New Hollywood ohjaajista, joka ei koskaan ole saanut ansaitsemaansa kunnioitusta. Hänen kynästään on lähtenyt sellaiset nykyajan elokuvan peruspilarit kuten Dirty Harry ja Apocalypse Now. Milius ei kuitenkaan koskaan saavuttanut ystäviensä Lucasin, Spielbergin… kaltaista kunnioitusta elokuvaohjaajana. Osasyynä oli hänen räjähdysherkkäpersoonallisuutensa. John Milius oli elokuvamaailman Hunter S. Thompson, ja alalla jota kansoittaa suuret persoonallisuudet ja sekopäät, hän onnistui silti erottautumaan epäonnekseen. Ikuinen loner, joka valloitti Hollywoodin kynällään, mutta karkotti itsensä sieltä suullaan.

Milius dokumenttina on viihdyttävä, mutta kehno. Totuus on, että John Miliusista on mahdotonta tehdä tylsää elokuvaa, koska tarinat itsessään ovat niin kiinnostavia. Lisäksi kun kankaalla esiintyvät niin Scorsese, Schrader, Spielberg, Lucas kuin Coppolakin, viihtyy katsomossa varmasti. Ongelma piilee dokumentin rakenteessa, joka ei ota yhtä ainuttakaan riskiä. Periaatteessa se voisi yhtä hyvin olla perinteinen lauantaipäivän  tähtidokkari, joka on vain on onnistunut saamaan vähän enemmän tähtikiiltoa kommentaattoreiksi. Dokumentti juoksee tasapaksusti läpi Miliusin uran, eikä tarjoa minkäänlaista yllättävää sanomaa aiheesta. Milius oli lahjakas, Milius oli hullu, Milius oli väärinymmärretty blablalblablaaa. Kerrotaan kyllä kuinka merkittävä tekijä Milius on nykyaikaiselle elokuvalle, mutta näyttöjä ei silti ole jaksettu kaivaa.

Ehkä eniten dokumentissa minua kuitenkin häiritsee sen hukattu mahdollisuus. Peter Biskind taltioi New Hollywood aikakauden upealla vimmalla kirjassaan Easy Riders, Raging Bulls. Ohjaajat taistelevat unelmaprojektiensa parissa, panoksena mielenterveys ja tulevaisuus. Taiteen tekeminen on jatkuvaa euforiaa ja kärsimystä. Milius- dokumentti ei onnistu kuvaamaan tätä aikakautta riittävällä voimalla ja se kiitää ohi John Miliusin uran kenties henkilökohtaisesti merkittävimmän käännekohdan, Big Wednesdayn floppauksen. Big Wednesday on yksi 70-luvun hienoja Amerikkalaisia elokuvia ja se on käsittämätöntä kuinka tuntematon se nykyään on. American Graffitin kanssa se on loistava kasvukertomus, sekä aikakauden kuvaus. Milius laittoi elokuvaan omat kokemuksensa ja sielunsa, mutta Hollywood sylkäisi sen ulos kuin minkä tahansa roskaelokuvan. Itse olen sitä mieltä, että se sinetöi Miliusin uran potentiaalin. Vaikka mies pisti aina persoonaansa paperille, tähtiin kurottaminen katosi 80-luvun töistä. Alan muutos on tietenkin osasyynä (Blockbuster-aikakausi), mutta en silti voi uskoa, etteikö Big Wednesday olisi jättänyt Miliusille syviä arpia.

Syyllistyn nyt pahasti jossitteluun, mutta dokumentti on silti munaton. Se viihdyttää kyllä, mutta masentaa neutraalisuudellaan ja munattomuudellaan. Milius ansaitsee huomattavasti rohkeamman dokumentin niin näkökulmiltaan kuin toteutukseltaankin. Tämä Milius dokumentti on pettymys.