Suomessa on hankalaa puhua elokuvamaailman ajankohtaisista aiheista. Syitä on useita, joista suurin on tietenkin elokuvalevityksen hitaus joidenkin nimikkeiden osalta. Toiseksi suurin syy on kuitenkin, että Suomessa elokuva nähdään edelleen ennen kaikkea viihteenä. Elokuvalla tapetaan muutama tunti viikonlopusta, joko teatterissa tai kotisohvalla. Karkki on suositeltavampi seuralainen kuin ajatus. Samalla olemme tiedostetusti jättäytyneet suuremmasta keskustelusta, jossa elokuvat nähdään osana nykyaikaista maailmankuvaa ja sen rakennelmaa. Syvällisemmät elokuvat eivät saa katsojia ja viihteellisemmät elokuvat ovat television korviketta. Miksi siis antaa niille enempää aikaa tai aivosoluja?
Elokuva ei ole suomalaisessa kahvipöydässä (jos sellaista edes on) conversation piece. Kuinka paljon käytiin keskusteluja Sonyn hakkerointikriisistä ja The Interview elokuvan osasta koko yhtälössä? Vaikka itse elokuva kuuluu tasoltaan sarjaan "olipas väsynyt tekele", piirsi sen ensi-ilta-hullabaloo absurdin tarinan suurvalloista, studioiden "suurmiehistä" ja populäärikulttuurin voimasta. Kaikesta siitä mistä itse olen siis kiinnostunut. Mutta elokuva on vain elokuvaa - keskustellaan mieluummin verotiedoista.
Nyt eletään palkintogaalojen suurinta huumaa ja suurin osa Oscareista on jo jaettu historiallisen datan perusteella. Golden Globet, SAGit ja PGA:t ovat jo piirtäneet tulevan helmikuun käsikirjoituksen vai ovatko sittenkään? (palataan myöhemmin)
Kun ehdokkuudet jaettiin tammikuun puolessavälissä, syntyi perinteinen loan heitto siitä ketkä ansaitsevat ja ketkä eivät ansaitse paikkaansa ehdokaslistalla. Kaikista selkeimmän selkään puukotuksen koki Lego: The Movie. Kriitikot ja yleisö olivat yhtä mieltä, että vuoden kenties kaupallisimmista lähtökohdista oli valmistunut vuoden paras animaatioelokuva. Miten keltaiset lelut eivät päätyneet viiden parhaan joukkoon on kieltämättä edelleenkin hämmentävää.
Onneksi legot voidaan kuitenkin nopeasti siivota sängyn alle, sillä eiväthän animaatiot nyt kuitenkaan aitoja elokuvia ole...
Suurempi ongelma syntyi Selman yllättävän vähäisestä edustuksesta tulevassa Oscar-gaalassa. Kyseessä siis keskustelun ensimmäinen teos, jonka kommentoiminen Suomesta on hankalaa... Elokuva, joka siis Atlantin-takaisten kriitikoiden perusteella on järisyttävän vaikuttava kuvaus (tukiaineistonani; Metacriticin 89 ja Rotten Tomatosin 99%) Martin Luther Kingin taistelusta tasavertaisen äänestysoikeuden puolesta, sai vaivaiset kaksi ehdokkuutta.
Sen lisäksi, että Selma käsittelee Amerikan historian varsin tuoretta ja parantumatonta haavaa; tummaihoisten oikeuksia, tekee siitä poikkeuksellisen elokuvan myös sen ohjaaja Ava Duvernay - hän on nimittäin tummaihoinen ja nainen. Oscareillahan on aina ollut suuria vaikeuksia palkita niin tummaihoisia kuin myös naisiakin. Ymmärrätte varmaan dilemman.
Ketkä ovat sitten akatemia? AMPAS eli The Academy of Motion Picture Arts and Sciences koostuu yli 5 000:sta elokuva-alan ihmisestä, josta suurinta "blokkia" edustavat näyttelijät. Sen takia näyttelijöiden elokuvat ovat usein vahvoilla parhaan elokuvan kategoriassa. Akatemia voidaan jakaa myös muillakin, hieman vähemmän edustavilla, tavoilla. Akatemian enemmistö koostuu nimittäin ikääntyvistä valkoihoisista miehistä...
Nyt ymmärrämme siis Ava Duvernayn saamatta jääneen ehdokkuuden ongelman.
Tummaihoisten Oscar-saavutusten lista on lyhyt. Mm. sivuosapystejä on tullut yhteensä 10kpl. Parhaan miespääosan Oscaria on pystynyt tuulettamaan vain neljä näyttelijää (Poitier, Washington, Foxx ja Whitaker) ja parhaan naispääosan palkinnon on nostanut ainoastaan Halle Berry. Parhaan ohjaajan palkintoa ei ole voittanut kukaan.
Naisohjaajien track-record on vieläkin surkeampaa katsottavaa. Ainoastaan neljä naista on ollut ehdokkaana parhaan ohjaajan kategoriassa koko gaalan historiassa (Wertmuller, Campion, Coppola ja Bigelow) ja Kathryn Bigelow on ainoa, joka on pystynyt voiton realisoimaan. Tämän lisäksi on vielä muistissa toissavuotinen Kathryn Bigelow'n täysin käsittämätön ehdokkuudetta jättäminen elokuvasta Zero Dark Thirty. Kenties akatemia ajatteli, että kerran saatu palkinto on tarpeeksi. Tätä ajattelutapaa, ei kuitenkaan harrasteta mies-ohjaajien tapauksissa...
Rasismia ja sovinismia on usein hoettu, mutta ikävä kyllä se on akatemian valintojen tapauksessa perusteltua, vaikkakaan ei täysin.
On myös totta, että Selma hyppäsi palkintotaisteluun liian myöhään ja että panostus, Oscareille aina niin tärkeään, lobbaukseen oli mitätön. Roberto Benigni, Shakespear in Love ja Crash ovat esimerkkejä markkinoinnin merkityksestä Oscarin voittamisessa. On oltava valmis nuolemaan akatemian persettä, jos haluaa nousta nk. "suurien" joukkoon.
Perinteisissä tarinoissa on aina protagonisti, sekä antagonisti. Niin on myös vuoden 2015 Oscar-gaalassa. Selman noteeraamattomuus olisi ollut täysin hyväksyttävää, jos noteeraamattomaksi olisi jäänyt myös Clint Eastwoodin uusin elokuva American Sniper, mutta toisin kävi - ja niin tuli American Sniperista julma ryöväri.
American Sniper keräsi yhteensä kolme kertaa enemmän ehdokkuuksia kuin Selma, josta Selmalle äärimmäisen kivulias ja muille äärimmäisen yllättävä ehdokkuus tipahti Bradley Cooperille parhaasta miespääosasta. Todennäköisempi ja toivottavampi vaihtoehto olisi ollut esimerkiksi Selman David Oyelewon tulkinta Martin Luther Kingistä. Ehdokkuuksien jälkeen, kuin suolana haavoille, American Sniperista tuli vielä järisyttävä lippuluukkuhitti. Yksi vuoden katsotuimpia elokuvia ja ehdoton Oscar-ehdokkaiden rahasampo.
Mikä tekee sitten American Sniperista niin vastenmielisen vastaehdokkaan Selma-kannattajien silmissä (taas helppo huudella täältä Suomesta)? American Sniper on kriittisten kriitikoiden mukaan mitä patrioottisinta, tappamista ihannoivaa, amerikkalaisen armeijan propagandaa. Se perustuu Chris Kylen, Navy Sealsien tehokkaimman (lue: tappavimman) tähystysampujan omaelämänkertaan. Omaelämänkerrassaan Kyle (ilmeisesti) kuvaa tappamistaan innolla ja mm. käyttää irakilaisista kohteistaan termiä "savages". Tappaja ja rasisti ovat sanoja, joita Kylen kriitikot ovat usein esittäneet.
Clint Eastwoodin elokuva on ilmeisesti glorifioitu ja putsattu versio Chris Kylen kirjasta. Se käsittelee ennen kaikkea velvollisuutta isänmaata kohtaan sekä sodan raadollisuutta, niin rintamalla kuin sieltä palattuakin. Se näyttää sodan moraalisesti vaikeana asiana, mutta silti pakollisena. Se on materiaalia, joka siis uppoaa takuuvarmasti Keski-Amerikkaan, siinä missä se samalla synnyttää pahan olon tunnetta New Yorkissa.
Mikään Oscar-ehdokkaista ei ole lähivuosiin saanut yhtä ristiriitaista kritiikkiä kuin American Sniper. Silti sen scoret ovat yllättävän kohdallaan (Metacritic: 72, Rotten Tomatos: 73%). Olen lukenut arvosteluja, jotka puuttuvat niin elokuvan moraaliin kuin myös sen tekotavan laiskuuteen. Oman kohunsa on myös herättänyt American Sniper baby, vauva-propsi joka on niin feikki, että vastaavaa on vaikea löytää toisesta vakavasti otettavasta modernista elokuvasta.
Clint Eastwood on tehnyt vuoden puhutuimman elokuvan, mutta ei traditionaalisessa mielessä. Samalla American Sniper on se elokuva, jonka haluan tällä hetkellä nähdä kaikista eniten. Se on herkullinen ilmiö, jota ihmiset rakastavat vihata ja puolustaa. Se tuntuu olevan elokuva, joka määrittelee kuka sinä olet ja mitä sinä edustat, ja sen takia se on aiheuttanut ja tulee aiheuttamaan lukemattomia riitoja Yhdysvalloissa, ei Suomessa.
Oscarien mielenkiintoisin kamppailu ei siis ole Boyhood vs. Birdman, vaan Selma vs. American Sniper. Totuus on että Selman tuuli on pysähtynyt seinään, mutta mitä enemmän American Sniperia solvataan sitä vahvemmaksi se muuttuu. Selma tulee voittamaan Oscarin parhaasta kappaleesta. American Sniper taas tulee nostamaan muutaman teknisen pystin varmasti, mutta ei ole ollenkaan mahdotonta että illan aikana juhlivat myös Bradley Cooper ja ehkä, ehkä jopa, tuotantoyhtiö. Jos näin tapahtuu, tulee American Sniperista ikuinen conversation piece.
Näin kerran elokuvan ja se oli sitten siinä... Siksi siis elokuvablogi
