R&A #10 ja 11: Les Salauds (Bastards) ja Stories We Tell

Torstai-ilta meni naisohjaajien orkestroimien elokuvien parissa ja ne eivät oli voineet olla kauempana toisistaan. Ensimmäisenä oli luvassa Claire Denis’n armoton trilleri Les Saulauds, jota seurasi Sarah Polleyn henkilökohtaisia perhesuhteita ja tarinankerrontaa pohdiskeleva dokumentti.

Claire Denis’n filmografia ei ole minulle äärimmäisen tuttu, mutta muutaman vuoden takainen White Material oli intensiivinen kuvaus jääräpäisen naisen taistelusta pitää kiinni kahvipapuplantaasistaan vallankumouksen alla nimettömäksi jäävässä Länsiafrikkalaisessa ranskankielisessä maassa. Les Salauds on ilkeä pieni elokuva, joka alkaa 70-luvun vigelante-elokuvien tyyliin. Vincent Lindon on rahtilaivankapteeni, joka palaa Pariisiin selvittämään perheensä sotkuja. Vuosia sitten lähtenyt veli on jättänyt taakseen perheen omistaman vaateyrityksen ja samalla myös vaimon ja lapset. Nyt kuitenkin miehen on palattava ja oikaistava siskonsa perhe, jos vain siskontyttärensä tulevaisuuden vuoksi. Kaikkien turmeltuneiden ja perverssien elämäntapojen, ja surullisten elämänkohtaloiden takana on rahan tuoma valta, joka ruumiillistuu Edouard Laporten hahmossa.

Claire Denis’n Les Salauds on ilkeä pieni elokuva. Ihmiset, vaikka taloudellisesti ovatkin pystyssä, ovat ihmisraunioita, joiden oma valta tulevaisuudesta on kadonnut jo aikoja sitten. Ohjaaja piirtää kuvaa, missä raha ja valta kulkevat käsikädessä ja rikkaat tyrannit pystyvät tallomaan ympärillä olevat ihmiset oman tyydytyksen edeltä. Kamera ei kikkaile, mutta kertoo harkiten ja erinomaisesti tarinansa. Denis’n taito on luoda jännitteitä ja intensiivisyyttä pienin elkein ja se pätee myös Les Salaudsiin. Tavallaan kamera on harvoin edes läsnä kankaalla. Sen sijaan katsoja ennemminkin kuuntelee mestariohjaajaa, jonka täydellisissä otteissa tarina on. Huomaa, että taustalla on vuosia nähnyt ammattilainen, sillä kaikki tuntuu yhtä aikaa niin helpolta ja harkitulta.

Elokuvan musiikki on myös elintärkeä elementti kokonaisuudessaan. Claire Denis on aiemminkin käyttänyt Tindersticksiä, mutta yhtyeen musiikki ei ole koskaan toiminut yhtä hyvin kuin Les Salaudsissa. Painostava idustrial-henkinen score, joka ei olisi väärässä paikassa myöskään David Lynchin elokuvissa, luo tunnelmaa ja välinpitämättömällä tavalla alleviivaa tiettyjä kohtauksia. Lopussa ohjaaja vielä kierosti nauraa katsojalle, kun aiemmin vihjaillut tapahtumat näytetään katsojalle yhdessä tarinan henkilöiden kanssa. Täydellinen lopetus, joka tekee elokuvasta entistä ilkeämmän. Les Salaudsin maailmankuva on armoton, jossa seksi on vain vallan väline. Elokuva muistuttaa meitä Clint Eastwoodin ja Charles Bronsonin 70-luvun väkivaltaelokuvista, mutta ne harvoin jättävät yhtä vaivaantuneen olon katsojalle. Les Salauds on elokuva, joka jää kummittelemaan vielä teatterista poistuttua.

Illan viimeinen elokuva oli syksyisessä kesäkinossa (vähän liian syksyinen muuten) esitetty Sarah Polleyn mainetta niittänyt dokumentti Stories We Tell. Ymmärrän kehut, mutta en aivat kiistatta hyväksy niitä. Sarah Polley on tehnyt henkilökohtaisesta aiheestaan dokumentin, joka on tarinankerronnallisista syistä paisunut valtavaksi kuplaksi, joka mielestäni kyllä puhkeaa lopussa.

Lähtökohtana dokumentissa on ohjaajan oma äiti, joka oli räiskyvä ja hauska persoona, joka janosi huomiota ja rakkautta, mutta ei ehkä saanut sitä tarpeeksi introvertilta aviomieheltään. Polley on halunnut kertoa äitinsä tarinan kaikkien ympärillä olevien ihmisten kautta ja tässä piileekin dokumentin suurin ongelma, joka kyllä myös mainitaan dokumentissa. Miten kertoa tarina kaikkien puolesta, jos lopullisen päätöksen leikkauksesta tekee ohjaaja itse?

Tarinassa on monia käänteitä ja lämpimiä hetkiä. Samalla se herättää katsojassa hyvin henkilökohtaisia tunteita ja saa katsojankin muistelemaan omaa lapsuuttaan. Se on todistus elokuvan taiasta. Tuntemattomat tarinat herättävät katsojassa tunteita ja parhaimmassa tapauksessa linkittyvät katsojan omaan elämään. Tämä puoli dokumentista on ohjaajan täydellisessä hallinnassa.

Mutta kun menemme dokumentin teemaan ”miten kerromme tarinoita”, en koe Polleyn onnistuneen kovin hyvin. Nimi Stories We Tell ei lopulta toimi, sillä kyseessä on ”story she told”. Tässä piilee elokuvan ongelma. Se lopulta, vaan havainnollistaa ohjaajan vallan dokumentti-elokuvassa. Ohjaajallahan on tietenkin (toivon mukaan) aina valta elokuvassa, mutta dokumenttielokuva on siinä mielessä haastava, että sen pitäisi (ehkä) antaa totuudenmukainen kuva. Noh, Stories We Tellissä jokaisella on oma totuudenmukainen kuva tapahtumista ja yksikään ei ole samanlainen. Se siis kuvaa perspektiivien merkitystä totuuden havainnollistamisessa.

Selitykseni menee jo saivarteluksi ja on vähän turhankin monimutkainen. Stories We Tell on mielenkiintoinen dokumentti, joka parhaiten kuvaa dokumentin ongelmia. Oliko se ohjaajan tavoite, en osaa sanoa. Se on sekamelska, joka pohtii tarinankerrontaa, mutta tehokkaimmillaan se kuvaa ihmistenvälisiä suhteita ja muistoja. Olen myös sitä mieltä, että Polleylla on vaikeuksia lopettaa elokuvaa ja viimeiset 15 minuuttia ampuvat vähän, joka suuntaan. En pidä elokuvaa mestariteoksena, mutta se on kiinnostava teos, joka herättää keskustelua yhtä paljon heikkouksien kuin vahvuuksienkin kautta. Lopulta Stories We Tell on erinomainen keskustelunaloittaja, mutta elokuvana se on sirpaleinen. Elokuvana se on kuitenkin parempi kuin mitä se on dokumenttina.