Torstai-ilta meni naisohjaajien orkestroimien elokuvien
parissa ja ne eivät oli voineet olla kauempana toisistaan. Ensimmäisenä oli
luvassa Claire Denis’n armoton trilleri Les Saulauds, jota seurasi Sarah
Polleyn henkilökohtaisia perhesuhteita ja tarinankerrontaa pohdiskeleva
dokumentti.
Claire Denis’n filmografia ei ole minulle äärimmäisen tuttu,
mutta muutaman vuoden takainen White Material oli intensiivinen kuvaus
jääräpäisen naisen taistelusta pitää kiinni kahvipapuplantaasistaan
vallankumouksen alla nimettömäksi jäävässä Länsiafrikkalaisessa
ranskankielisessä maassa. Les Salauds on ilkeä pieni elokuva, joka alkaa
70-luvun vigelante-elokuvien tyyliin. Vincent Lindon on rahtilaivankapteeni,
joka palaa Pariisiin selvittämään perheensä sotkuja. Vuosia sitten lähtenyt
veli on jättänyt taakseen perheen omistaman vaateyrityksen ja samalla myös
vaimon ja lapset. Nyt kuitenkin miehen on palattava ja oikaistava siskonsa
perhe, jos vain siskontyttärensä tulevaisuuden vuoksi. Kaikkien turmeltuneiden
ja perverssien elämäntapojen, ja surullisten elämänkohtaloiden takana on rahan
tuoma valta, joka ruumiillistuu Edouard Laporten hahmossa.
Claire Denis’n Les Salauds on ilkeä pieni elokuva. Ihmiset,
vaikka taloudellisesti ovatkin pystyssä, ovat ihmisraunioita, joiden oma valta
tulevaisuudesta on kadonnut jo aikoja sitten. Ohjaaja piirtää kuvaa, missä raha
ja valta kulkevat käsikädessä ja rikkaat tyrannit pystyvät tallomaan ympärillä
olevat ihmiset oman tyydytyksen edeltä. Kamera ei kikkaile, mutta kertoo
harkiten ja erinomaisesti tarinansa. Denis’n taito on luoda jännitteitä ja
intensiivisyyttä pienin elkein ja se pätee myös Les Salaudsiin. Tavallaan
kamera on harvoin edes läsnä kankaalla. Sen sijaan katsoja ennemminkin
kuuntelee mestariohjaajaa, jonka täydellisissä otteissa tarina on. Huomaa, että
taustalla on vuosia nähnyt ammattilainen, sillä kaikki tuntuu yhtä aikaa niin
helpolta ja harkitulta.
Elokuvan musiikki on myös elintärkeä elementti
kokonaisuudessaan. Claire Denis on aiemminkin käyttänyt Tindersticksiä, mutta yhtyeen
musiikki ei ole koskaan toiminut yhtä hyvin kuin Les Salaudsissa. Painostava
idustrial-henkinen score, joka ei olisi väärässä paikassa myöskään David
Lynchin elokuvissa, luo tunnelmaa ja välinpitämättömällä tavalla alleviivaa
tiettyjä kohtauksia. Lopussa ohjaaja vielä kierosti nauraa katsojalle, kun
aiemmin vihjaillut tapahtumat näytetään katsojalle yhdessä tarinan henkilöiden
kanssa. Täydellinen lopetus, joka tekee elokuvasta entistä ilkeämmän. Les
Salaudsin maailmankuva on armoton, jossa seksi on vain vallan väline. Elokuva
muistuttaa meitä Clint Eastwoodin ja Charles Bronsonin 70-luvun
väkivaltaelokuvista, mutta ne harvoin jättävät yhtä vaivaantuneen olon
katsojalle. Les Salauds on elokuva, joka jää kummittelemaan vielä teatterista
poistuttua.
Illan viimeinen elokuva oli syksyisessä kesäkinossa (vähän
liian syksyinen muuten) esitetty Sarah Polleyn mainetta niittänyt dokumentti
Stories We Tell. Ymmärrän kehut, mutta en aivat kiistatta hyväksy niitä. Sarah
Polley on tehnyt henkilökohtaisesta aiheestaan dokumentin, joka on
tarinankerronnallisista syistä paisunut valtavaksi kuplaksi, joka mielestäni
kyllä puhkeaa lopussa.
Lähtökohtana dokumentissa on ohjaajan oma äiti, joka oli
räiskyvä ja hauska persoona, joka janosi huomiota ja rakkautta, mutta ei ehkä
saanut sitä tarpeeksi introvertilta aviomieheltään. Polley on halunnut kertoa
äitinsä tarinan kaikkien ympärillä olevien ihmisten kautta ja tässä piileekin
dokumentin suurin ongelma, joka kyllä myös mainitaan dokumentissa. Miten kertoa
tarina kaikkien puolesta, jos lopullisen päätöksen leikkauksesta tekee ohjaaja
itse?
Tarinassa on monia käänteitä ja lämpimiä hetkiä. Samalla se
herättää katsojassa hyvin henkilökohtaisia tunteita ja saa katsojankin
muistelemaan omaa lapsuuttaan. Se on todistus elokuvan taiasta. Tuntemattomat
tarinat herättävät katsojassa tunteita ja parhaimmassa tapauksessa linkittyvät
katsojan omaan elämään. Tämä puoli dokumentista on ohjaajan täydellisessä
hallinnassa.
Mutta kun menemme dokumentin teemaan ”miten kerromme
tarinoita”, en koe Polleyn onnistuneen kovin hyvin. Nimi Stories We Tell ei
lopulta toimi, sillä kyseessä on ”story she told”. Tässä piilee elokuvan
ongelma. Se lopulta, vaan havainnollistaa ohjaajan vallan
dokumentti-elokuvassa. Ohjaajallahan on tietenkin (toivon mukaan) aina valta
elokuvassa, mutta dokumenttielokuva on siinä mielessä haastava, että sen
pitäisi (ehkä) antaa totuudenmukainen kuva. Noh, Stories We Tellissä jokaisella
on oma totuudenmukainen kuva tapahtumista ja yksikään ei ole samanlainen. Se
siis kuvaa perspektiivien merkitystä totuuden havainnollistamisessa.
Selitykseni menee jo saivarteluksi ja on vähän turhankin
monimutkainen. Stories We Tell on mielenkiintoinen dokumentti, joka parhaiten
kuvaa dokumentin ongelmia. Oliko se ohjaajan tavoite, en osaa sanoa. Se on
sekamelska, joka pohtii tarinankerrontaa, mutta tehokkaimmillaan se kuvaa
ihmistenvälisiä suhteita ja muistoja. Olen myös sitä mieltä, että Polleylla on
vaikeuksia lopettaa elokuvaa ja viimeiset 15 minuuttia ampuvat vähän, joka
suuntaan. En pidä elokuvaa mestariteoksena, mutta se on kiinnostava teos, joka
herättää keskustelua yhtä paljon heikkouksien kuin vahvuuksienkin kautta.
Lopulta Stories We Tell on erinomainen keskustelunaloittaja, mutta elokuvana se
on sirpaleinen. Elokuvana se on kuitenkin parempi kuin mitä se on dokumenttina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti