torstai 21. toukokuuta 2015

Onko Game of Thronesissa raiskattu yhden kerran liikaa?

Oletteko kuulleet väitteen "televisio on haastanut elokuvan"? Varmasti olette, sillä sitä keskustelua käytiin taas viimeksi huhtikuun alussa, kun kaikkien ruuduille saapui Game of Thronesin viides tuotantokausi. R.R. Martinin fantasiakirjoihin perustuva ja HBO:n tuottama eepos on tuotantokausi tuotantokauden jälkeen rikkonut ennätyksiä niin kaapelissa kuin piraattikopionakin. Sarjasta on tullut pakkokatsottavaa kaikille, jotka haluavat olla edes jotenkin perillä populaarikulttuurista. Ajankohtainen musiikki on jo pirstaloitunut oman alalajinsa kanaviin, mutta televisiota on onneksi vielä helppo seurata kunhan omistaa HBO Go:n / Nordicin, eikö totta?

Television suhteen pätee muutama universaali totuus. Uusin niistä on, että ilman Game of Thronesia ei ole tarvetta televisiolle tai vastaavalle kanava-applikaatiolle. "En katso televisiota, katson Game of Thronesia (ennen tunnettu HBO:na)". Game of Thronesin seuraaminen ei ole televisiota, vaan hyvinvointivaltion Maslow'n tarvehierarkian täyttämistä. Joka viikko puhelimemme, tablettimme ja koneemme täyttyvät uusimpaan jaksoon perustuvista memeistä ja FB feedimme pursuaa tykkäämiemme "uutisjulkaisuiden" uusimman GoT jakson analyyseistä. Osataksemme lukea sosiaalista media tai virtuaalista puskaradiota, on meidän tiedettävä mitä on tapahtunut GoT:ssä.

Game of Thrones on televisiosarjaksi puettu klikkaushuorailu, mutta siitä myöhemmin.

Oletteko kuulleet väitteen "nykynuoriso on täysin turmeltunutta"? Olen kuullut sen niin nykyisen kuin omankin ikäpolven kohdalla. Lisäksi olen nähnyt sen kirjoitettuna niin 1800-luvun kuin myös antiikin kreikan teksteissä. Suhtaudun TV:n orkestroimaan elokuvan kuolemaan samalla mentaliteetilla kuin nykynuorison turmeltuneisuuteen. Se on viiden sekunnin tulkinta, nopea esteettinen vilkaisu todellisuudesta. Siinä keskitytään ainoastaan omaan, juuri sen hetkiseen todellisuuteen. Elokuvan on pitänyt kuolla myös Lostin, Sopranosin, Frendien ja Miami Vicen aikana. Uskoakseni television piti myös murhata elokuvat 50-luvulla, kun se yleistyi amerikkalaisissa olohuoneissa. Makuhuoneeseen päästyään se saattoi tappaa seksin, mutta ei elokuvaa.

Televisio ja elokuva ovat todellisuudessa edelleen kaksi eri asiaa. Jos television olisi pitänyt hävittää elokuvat, niin musiikkivideoiden olisi pitänyt tehdä sama TV-sarjoille. Televisiosarjojen kuluttaminen on itsessään muuttunut DVD-aikakauden myötä (ns. binge-watching) ja se on tehnyt sarjoista jaksokeskeisyyden sijaan tuotantokausikeskeisiä. Silti ihmisillä on rajallinen määrä aikaa ja sen takia episodimaisia rikossarjoja ja sit-comeja tullaan jatkossakin tekemään. Kenelläkään ei ole aikaa, eikä kestävyyttä katsoa kaikkia vähänkään hehkutettuja tuotantokausia, puhumattakaan siitä kliseekäsikirjasta, josta monet ns. laatusarjat ovat nykyään koottu.

Elokuvien ja televisiosarjojen tulevaisuuden sanelee teknologisen kehityksen tuomat uudet kulutustottumukset. Toisiaan ne eivät kannibalisoi. Niitä kuitenkin uhkaa kaikki muu "viihde", joka näytöistä nykyään löytyy -  hieman samaan tapaan kuin peliteollisuus 90-luvulla, mutta sekin vaati aktivoitumista käyttäjältä. Kaikista vaarallisinta uusissa näytöissä on niiden kyky ylläpitää kohdehenkilön passiivista olotilaa. Ihmiset tulevat käymään elokuvissa ja katsomaan sarjoja tulevaisuudessakin, mutta jos osan vapaa-ajasta syö epäjohdonmukainen ja passiivinen näytön räpläily, syö se myös välttämättömästi elokuviin ja sarjoihin käytettyä aikaa. Jos taas tuotteen kulutus tippuu edes 15%, on sillä suuret vaikutukset alalle.

Rajojen rikkominen kuuluu taiteeseen ja viihteeseen. Rajojen rikkominen on myös halvinta markkinointia. Sen takia elokuvista on tullut vuosien saatossa väkivaltaisempia ja televisioon on päässyt entistä enemmän alastomuutta. Jokaisen Bonnie & Clyden rinnalle on syntynyt myöhemmin Sinkkuelämää. Silti on olemassa tiettyjä väkivallan ja seksin rajoja, jotka ylittävät keskivertokuluttajan sietokyvyn. Gaspar Noe ei tehnyt kassamagneettia Irreversiblellä eikä varmasti tule tekemään uudella Lovellakaan. Silti Game of Thrones on hämmästyttävällä tavalla tehnyt väkivallasta koko kansan viihdettä.


The Sopranos oli lopulta hidastempoinen ja psykologisesti tarkkanäköinen aikuistendraama. Sen sijaan Game of Thronesin fantasiateema houkuttelee kaiken ikäisiä ja se ilmestyy aikakaudella, jolla nukkumaanmenoaika ei merkitse mitään. GoT:n edellisellä tuotantokaudella oli kaksinkamppailu, joka päätyi siihen, että toinen puristaa peukalonsa niin syvälle toisen silmiin, että ne räjähtävät. Se on graafisin kohtaus, jota olen koskaan nähnyt TV:ssä. Siitä tuli yksi klassikkoshokki lisää sarjan vyönsolkeen.

Sen sijaan GoT:n viimeisimmän jakson loppu on ollut liikaa osalle amerikkalaisesta katsojakunnasta. Siinä, lähes koko sarjan äärimmäistä julmuutta kokenut Sansa Stark raiskataan. Kohtaus on erittäin epämiellyttävä. Kohu sen sijaan on kummallinen useasta syystä. Ensinnäkin GoT:ssa on tietenkin näytetty jo lukemattomia kertoja aiemminkin julmuuksia. Päitä on katkottu, silmiä puhkaistu, on suoritettu kastraatioita ja lisäksi on myös esitetty ennestäänkin päähenkilöiden raiskauksia. Ensimmäisessä tuotantokaudessa myöhempien tuotantokausien myötä merkittäväksi henkilöksi kasvava Daenerys myydään suurelle sotapäällikölle Drogolle, joka myöhemmin raiskaa hänet. Ottaen huomioon kuinka henkilöistä tulee myöhemmin rakastavaiset, on tämä äärimmäisen paljon häiritsevämpi juonenkäänne moraalisesta näkökulmasta.

Game of Thrones on jo viiden tuotantokauden ajan luottanut siihen, että se heittää katsojan eteen tasaisin väliajoin väkivaltaisen kuoleman tai muuta vastaavaa törkyä. Sen takia on koomista, että vasta nyt Amerikassa on noustu twitter-barrikadeille sarjan uusinta käännettä vastaan. Game of Thrones elää juonenkäänteistänsä ja ilman niitä se olisi piinaavan pitkäveteistä linnakeskustelua. Sen tavoitteena on kahden kolmen viikoin välein heiluttaa kunnolla pakkaa ja synnyttää viidentoista minuutin tähtihetki jakson käänteelle. Se on tämän hetken sosiaalisesti seuratuin ja jaetuin sarja, mutta sen sisältö on lähempänä keltaista lehteä kuin kirjaa.

Sen takia minua usein häritsee GoT:n vertaaminen HBO:n aiempiin mestariteoksiin The Sopranos ja The Wire. GoT:n yksittäiset jaksot eivät seiso omilla jaloillaan, vaan ne kuuluvat suurempaan, varsin pöhöttyneeseen kokonaisuuteen. Sopranosin, Wiren ja Mad Menin tuotantokausista nousee esiin aina muutama ylitse muiden jakso, GoT:sta nousee muutama ylitse muiden kohtaus. Suurin ero on siis, että GoT ei tee suurta henkilödraamaa, vaan se tasaisin väliajoin stimuloi katsojan tuntemaan väkivallan kautta joko kauhua tai tyytyväisyyttä. Ei katsojia kiinnosta koko tunnin tapahtumat, vaan ne lyhyet aggressiot, jotka maalaavat näytöt keskiajan brutaaliudella.

Game of Thronesin kutsuminen elokuvaakin suuremmaksi TV:ksi on karmaiseva yksinkertaistaminen. Elokuvan lailla se pyrkii rikkomaan rajoja, mutta se liima ns. money-shottien ympärillä ei perustele kokonaisuutta. Esimerkiksi Nicholas Winding Refnin elokuvat ovat täynnä vahvaa väkivaltaista purkausta, joka pursuaa tasaisesti katsojan silmille. Ne kuvaavat ohjaajansa mielenmaisemaa, jota välillä täytyy helpottaa aggressioiden kautta. Sen sijaan Game of Thrones käyttää väkivaltaa pelkästään viihteen ja markkinoinnin puolesta. Sen käsikirjoitus sisältää tarkoin harkittuja lööppejä ja klikkejä, joilla viihdytetään yleisöä. Se on 2010-luvun gladiaattoriviihdettä, jossa katsojat vaativat verta, kostoa ja tyydytystä.

Game of Thrones on nykyaikaisen television tuotteena hävyttömän onnistunut. Se on ainoa käsikirjoitettu sarja, joka onnistuu luomaan live-lähetyksen odotuksen ja jännityksen tunteen. Sen arvioiminen jonain muuna kuin aikakautensa populaarikulttuurin tuotteena on silti puhdasta paisuttelua. Kiinnostavaa nähdä luopuvatko amerikkalaiset loukkaantuneet katsojat sunnuntai-illan viihteestänsä vai rikkoiko Game of Thrones jälleen yhden rajan onnistuneesti? Siihen kertovat vastauksen ensi viikolla ne perinteiset verkkojulkaisut.


maanantai 18. toukokuuta 2015

Mad Max: Fury Road - Suuri hulluus

Lähtökohdiltaa Mad Max 4 oli absurdi idea. Sen ei olisi pitänyt tapahtua. On vaikeata ymmärtää ketkä olivat valmiita sijoittamaan yli 150 miljoonaa dollaria aikuisille suunnattuun väkivaltaiseen toimintaelokuvaan, joka perustuu yli 30 vuotta vanhaan trilogiaan. Lisäksi elokuvan ohjaksista piti tiukasti kiinni alkuperäisten elokuvien luoja George Miller, joka vakuuttavasta CV:stään huolimatta (ainakin ensimmäisten Mad Maxien osalta), on viimeiset 15 vuotta keskittynyt sympaattisiin lasten eläinelokuvasarjoihin Babe ja Happy Feet. Epäilijöiden pelot olivat helppo allekirjoittaa...

Mutta toisin kävi. Trailerista lähtien Miller on näyttänyt maailmalle, että vanhalla miehellä löytyy edelleen cojonekset. Mad Max on täysin tinkimätön, täysverinen toimintaelokuva, joka on tehty koherenttina kokonaisuutena, sen sijaan että kumarretaan jokaiselle segmentille kymmenen minuutin välein. Marvelin TV-sarjamaiset tekeleet ovat valovuosien päässä siitä ammattitaidosta ja kunnianhimosta minkä George Miller nimenomaan maalaa valkokankaalle.

Mad Max on alusta loppuun puhdasta adrenaliinia ja hulluutta, joka jyrää katsojan päälle kuin raivotautinen rekkakuski. Kolmannen osan perheystävällinen, Star Warsien maailmaa mukaillut seikkailu-universumi on romahtanut ja jäljelle on jäänyt kalmanhajuinen helvetin eteinen. Max (Tom Hardy) löytää itsensä elävänä veripussina yhteiskunnasta, jossa palvotaan kuolemaa ja moottoreita. Kansaa tyrannisoidaan rajoittamalla veden saantia ja lisääntymiskykyiset naiset ovat polttoaineen ja luotien ohella merkittävintä omaisuutta. Kun kuolemankultin hierarkiassa korkealle noussut taistelija Furiosa (Charlize Theron) päättää pelastaa hirmuhallitsija Immortan Joen naiskarjaksi joutuneet nuoret naiset, alkaa takaa-ajo, joka peittää aavikon veren ja tulen alle.

Juoni on hyvin yksinkertainen ja dialogi minimissään, mutta henkilöhahmot ovat vahvoja ja toiminta samaan aikaan intensiivistä, sekä eeppistä. George Miller on sekä toimintaohjaaja että taiteilija, joka maalaa kangastaan vahvoilla keltaisen ja sinisen väriskaaloilla. Tuskin tulemme näkemään tänä vuonna visuaalisesti ja leikkaukseltaan yhtä vahvaa elokuvaa.

Tom Hardy tulee Maxin myötä kasvamaan elokuvatähtenä, vaikka onkin käytännössä sivuroolissa. Hardyn perusolemus henkii tukahdutettua raivoa ja se sopiikin hyvin nimikkohahmoon. Charlize Theron on kuitenkin todellisessa pääosassa Furiosana, joka tuo elokuvaan kaivattua sydäntä ja syvyyttä. Kyseessähän on lopulta tarina hyväksikäytettyjen naisten pelastuksesta fyysisessä ja metafyysisessä mielessä. Paljon ollaan jo kirjoitettu naisten esiintulosta toimintasankareina (Scarlett Johansson, Jennifer Lawrence, Shailene Woodley), mutta nyt ollaan lähimpänä sitä tietä minkä Sigourney Weaver avasi Alienien Ripleynä.

Pieni ikuisuus on jo vierähtänyt edellisestä erinomaisesta takaa-ajosta, tuosta "shootoutien" ohella toimintaelokuvien perushelmestä. 2000-luvun alussa muuten huono Matrix:Reloaded ja ehta guilty pleasure Bad Boys 2 ovat tarjonneet vauhtia ja vimmaa, joka on jäänyt mieleen. Mad Max on yhtä takaa-ajoa koko elokuva, ja se on toteutettu rautaisella, traditioita sopivasti kunnioittavalla otteella. Erikoisefektit ovat pidetty minimissään ja ollaan kaukana Transformersien kaltaisista tietokonepeleistä.

George Miller muistuttaa yleisöä, että ehdan toimintaelokuvan tekeminen on edelleen mahdollista. Aiemmat Mad Maxit ovat saaneet inspiraationsa Carpenterista ja Star Warseista. Mad Max: Fury Road on taas aivan oma hirviönsä, jolla ei ole läheskään yhtä selkeitä esikuvia. Lähimpänä ollaan ehkä Clouzot'n rekkaklassikkoa Pelon palkka (1953) ja Ilmestyskirja Nytin helikopterikohtausta. George Miller on tehnyt toimintaoopperan, enkä viittaa nyt klassisessa mielessä laajaan hahmogalleriaan ja eeppiseen juoneen, vaan mahtipontiseen tunnelmaan.

Olen hyvin tyytyväinen, että tälle 15 vuotta lastenelokuvien parissa työskennelleelle australialaiselle annettiin 150 miljoonaa dollaria ja vapaat kädet. Hyvin tyytyväinen.

****1/2