R&A #7,8 ja 9: Blue Ruin, A Field in England ja Cheap Thrills

Seuraavat festivaalin kolme elokuvaa kuluivatkin väkivallan, ahdistuksen ja pahan olon parissa. Ensimmäisenä oli kehuttu indie-trilleri Blue Ruin. Elokuva on tehokas ja tiukka pieni ajojahti-elokuva, jonka tarina pitää katsojan otteessaan ja juonenkäänteetkin ovat yllättäviä. Mitä vähemmän elokuvasta alkuun tietää, sitä parempi katsomiskokemus on luvassa. Kyseessä on kostotarina, jossa vuosia pummina elänyt mies joutuu yllättäen väkivallan kierteeseen. Itsesuojeluvaistoja päähenkilöllä on, mutta taitoja ei lainkaan. Luvassa on siis yllättävä ja yllättävän väkivaltainen trilleri, joka ei taivaita tavoittele, mutta rakentaa intensiivisen ja piinaavan tunnelman erinomaisesti. Lupaava teos ohjaaja Jeremy Saulnierilta, jolta voi vielä tulevaisuudessa odottaa paljon. Blue Ruin todistaa myös, että aina elokuva ei tarvitse muuta kuin omaperäisen päähenkilön ja lupaavat lähtökohdat tarinaan.

Amerikan metsistä siirryinkin sitten Englantilaisen psykedelian pariin. Ben Wheatley on ohjaajana yhtä tuottoisa kuin Woody Allen. Elokuvia tipahtaa kankaille kerran vuodessa, mutta keskustelujen ja erojen sijaan Wheatley elokuvissa riidellään ja tapetaan. A Field in England on ohjaajan neljäs elokuva ja ottaakin aikamoisen pesäeron aiempiin kolmeen. Nykyajasta siirrytään Englannin sisällissotaan ja realistinen käsivarakamerointi muuttuu mustavalkoiseen filminsilpomiseen, josta epileptikkojen kannattaa olla varuillaan.

Elokuvan juonta on turhaa selitellä, sillä sitä tuskin on. Ben Wheatly on päästänyt huumehöyryisen aivopierun kankaalle, joka toisia miellyttää ja toisia ei. Kyseessä on tavallaan englantilainen taikasienillä maustettu spagettiwestern, joka leijuu jossain Jodorowskyn ja Mustan kyyn välimaastossa. Visuaalisesti elokuva on varsinkin loppua kohden näyttävä, mutta minulle ei oikein nämä sienienpopsimishelumiset riittäneet. Pesunkestävä kulttielokuvan perinteisten vahvuuksien ja heikkouksien kanssa. Wheatlyn filmografiasta Sightseers on ainoa, jota en ole nähnyt. En ole mitenkään erityisemmin pitänyt vielä yhdestäkään, mutta kiinnostava uusi ääni ohjaaja silti on.

Lopuksi muutama sananen vielä amerikkalaisesta kauhuelokuvasta tai komediasta, riippuen katsojan huumorintajun pimeydestä. Cheap Thrills on äärimmäisen tehokas ja äärimmäisen sairas elokuva, jossa kahdelta päähenkilöltä revitään kaikki ihmisyys ja itsetunto mitä ilkeimmässä totuus ja tehtävä leikissä, jossa totuudet huudetaan verissään tehtävien jälkeen. Rikkaan elämän tylsistyttämä pariskunta keksii leikin, missä kaksi vanhaa lukiokaveria kilpailevat erinäisistä rahasummista. Hiljalleen tehtävät muuttuvat pikkuhauskasta halventavaksi ja silpovat lopulta pelaajien ihmisarvon.

Jos Neil Labute ohjaisi Bum Fightsin, se voisi olla Cheap Thrills. Elokuva on yhdistelmä äärimmäistä psykologista väkivaltaa ja toivottoman mielen murskaamista. Se on tehty hyvin ja sen takia se onkin niin häiriintynyt elokuva. Suuret propsit vielä elokuvan viimeisestä kuvasta, joka on kaikkien vastenmielisten tapahtumien jälkeen vielä ehkä se kaikkein väärin. Raha sokaisee mielen ja lopulta turruttaa moraalin.