Jäähyväiset Walter Whitelle - Kiitokset Vince Gilliganille

Lopun hankaluus

Televisiosarjat ovat vaikeita lopettaa korkeaan nuottiin. Ensinnäkin suurin osa sarjoista jatkuu liian pitkään. Menestys tuottaa uusia tuotantokausia, mutta ideat katoavat matkalla. Näin kävi esimerkiksi niin MASHille, Frendeille kuin Entouragellekin. Vaiva on tyypillinen etenkin komediasarjoille, joilla harvoin on alun perin suurempaa tarinaa kerrottavana. Draamasarjat kuitenkin kuluttavat ”löpönsä” myös kohtalaisen nopeasti. 24 konsepti kävi nopeasti vanhaksi ja Heroesin tekijöiltä karkasi kontrolli totaalisesti erinomaisen ensimmäisen kauden jälkeen. Osa on jo heittänyt kirveensä kohti Mad Meniä, mutta siihen kelkkaan en vielä astu. Totuus on, että harvoin nähdään vaivaa suunnitella sarjalle koko elämänkaarta, joka käsittäisi useamman tuotantokauden. Sarjojen keskinkertaisuuden syynä on ajattelumallit, jossa a) ei haluta tehdä turhaa työtä etukäteen (jos sarja ei menestyisikään) tai b) ei haluta tappaa kultaa kusevaa lehmää.

Viimeisen kahden vuosikymmenen aikana, olemme saaneet ainoastaan kolme sarjaa, jotka jäävät historiaan nimenomaan menestyneinä kokonaisuuksina. Haluaisin lukea mukaan myös mestarillisen The Wiren, mutta ikävä kyllä ani harva on sarjaa koskaan seurannut. Sen sijaan The Sopranos, Lost ja Breaking Bad ovat ne sarjat, jotka ovat osanneet käyttää televisiota formaattina parhaiten. Ne ovat ymmärtäneet keinot, jolla rakentaa jaksoista usein elokuvaakin suurempia elämyksiä. Eilen 29.9.2013 Breaking Bad kohtasi historiansa suurimman haasteen; ”Miten päättää sarja?”

The Sopranos piti tasonsa, läpi tuotantokausien, uskomattoman korkealla. Sarja, joka pitchinä oli tarina masentuneesta mafiososta, analysoi todellisuudessa rikkaasti ja tarkkanäköisesti macho-kulttuuria, amerikkalaista perhettä, -unelmaa ja -yhteiskuntaa sekä ihmisen psyykettä. Viimeiset kymmenen minuuttia eivät kuitenkaan miellyttäneet koko fanikuntaa. David Chasen ambivalentti loppu oli tavallaan nerokas, mutta samalla erittäin ärsyttävä. En vieläkään osaa käsitellä viimeisiä Journeyn tahdittamia minuutteja. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kriitikot, jotka väittävät Chasen ”pelänneen” tai ”huijanneen” loppua ovat väärässä. The Sopranosin loppu voi olla sarjan heikkous, mutta se sisältää kaikki sarjan vahvuudet.

Lostia en ole koskaan pitänyt alun innostuksen jälkeen mitenkään erikoisena sarjana. Sen konsepti oli loistava, mutta viimeistään viidennellä tuotantokaudella käsikirjoittajat olivat kirjoittaneet itsensä solmuun. Damon Lindeloff on väittänyt sarjan olleen ensimmäisestä päivästä lähtien loppuun suunniteltu. Uskotaan miestä ja todetaan, että se oli siinä tapauksessa huonosti suunniteltu. Lost osasi leikkauksella ja musiikinkäytöllä tehdä tunteisiin vaikuttavia kohtauksia aina, mutta syvyys niistä katosi jo vuosia ennen viimeistä jaksoa. Etenkin Lostin viimeinen tuotantokausi oli täydellinen mahalasku, omistaen suuren osan aikaa kahdelle aiemmin täysin tuntemattomalle henkilöhahmolle. Sarjan kunniaksi on kuitenkin myönnettävä, että se teki olemassaolostaan populaarikulttuuri-ilmiön ja sen ”vastauksia” odottivat niin media kuin katsojatkin. Viimeinen jakso olikin sitten sitä samaa katsojan tunteiden manipulaatiota, jota sarja oli kautta aikojen harjoittanut. Lost on silti keskinkertaisuudestaan huolimatta merkittävä sarja nimenomaan luomansa ilmiön vuoksi.

Walter Whiten päätepysäkki

Viisi tuotantokautta ja 62 jaksoa myöhemmin päättyy menneen vuosikymmenen suurin sarja, Breaking Bad. Vince Gilliganin harkiten koottu, juonellinen labyrintti lopettaa tarinansa tyylillä ja tunteella. Badfingerin Blue Baby on nappivalinta sarjan viimeiseksi kappaleeksi. Breaking Bad on aina ollut nimenomaan Walter Whiten tarina ja sen takia on sen loppu myös tehokas ja riittävä. Sen ei tarvitse olla kunnianhimoinen, sillä sarja on jo itsessään sitä.

Breaking Badin suurin saavutus on se kuinka yhtenäinen sarja kokonaisuudessaan on. Vince Gilligan on tiennyt koko ajan miten sarja etenee ja mihin hahmot päätyvät. Kun muut sarjat punovat juoniaan tuotantokauden sisällä, Gilligan ja kirjoittajatiimi ovat punoneet juonensa koko sarjan ympärille. Salaisuudet paljastuvat tuotantokausia myöhemmin ja pieni risiinikapseli esiintyy läpi sarjan pelinappulana alati vaihtuvissa lojaliteettikiistoissa. Teoilla on Breaking Badissä todellakin seuraukset. Siitä esimerkkinä Walterin tuntemattoman miehen kanssa käymä keskustelu baarissa, joka johtaa miehen tyttären kuolemaan ja lento-onnettomuuteen. Viimeistään tällöin ymmärsin kuinka merkittävä sarja kyseessä on.

Western ei ole 2000-luvulla mitään kassamagneettimateriaalia, mutta sen estetiikka on avain menestykseen. Ei ole sattumaa, että sarja jatkuvasti sijoittaa tapahtumiaan New Mexicon erämaahan, joka on otollista alustaa niin huumekokkailulle kuin myös vaarallisille diileille. Muutenkin Breaking Bad yhdistelee etevästi klassista westerniä 80-luvun Miami Vice tyyliseen urbaaniin western-kuvastoon ja tunnelmaan. Sisältäähän sarja, jopa vuosisadan junaryöstön. Sarja liikkuu jossain Micheal Mannin ja John Fordin välimaastossa, myös moraalisesti.

Tarina itsessään on klassinen nörtistä prom-queeniksi, mutta tässä tapauksessa nössöstä huumekuninkaaksi. Walter White on sarjan alussa vaatimaton vässykkä, jota elämä on huijannut aina kuin mahdollisuus parempaan on saapunut. Sarjan lopussa White ei ehkä hallitse elämäänsä sen paremmin, mutta hän on tyytyväisempi, sillä ensimmäistä kertaa hän on vahva ja pelottava voima. Viiden kauden ajan hän on haastanut itseään ja astunut useamman kerran moraalin väärälle puolelle, mutta vihdoin hänestä on tullut oman elämänsä kuningas.

Jesse Pinkman on taas sarjan dramaattisin hahmo elämänsä haaskanneena pikkurikollisena. Vaikka Walter ja Jesse aloittavat matkansa tasavertaisina meta-amfetamiinikisälleinä, Walter nousee nopeasti dominoivaksi pariksi, jolla on rohkeutta tehdä moraalisesti arveluttavia ratkaisuja. Jesse Pinkman on tarinan uhri, jota vahvemmat pelaajat manipuloivat viiden kauden ajan. Pinkman vaihtaa sarjan aikana niin raittiuden, rakkautensa kuin mielenterveytensäkin rahaa vastaan. Silti Whiten ja Pinkmanin mielenvikaisessa isä-poika suhteessa on jotain aitoa, vaikkakin onnea se ei tuo kenellekään.

Breaking Badin menestyksen takana on myös sen vahva brändi. Ovelan tarinan lisäksi se on täynnä pieniä yksityiskohtia, joilla se varmistaa fanikuntansa sisällöntuotannon. Pelkästään sen kirjoitusasu (alkuainekirjaimet) yllyttää kopioimista ja raapustelemista. Samalla Walter Whiten alterego Heisenberg on visuaalisesti nerokasta naamiaisasumateriaalia. Mainittava on myös loistava Gustavo ja hänen menestysbisneksensä Pollos Hermanos, jonka mainoskin nähdään erään jakson alussa. Gilligan rakentaa mytologiaansa määrätietoisesti ja lisää sinne yksityiskohtia, jotka ruokkivat populaarikulttuuria.

Sarjassa on myös paljon samaa GTA pelien kanssa. Mitä persoonallisemmat rikolliset ja puolirikolliset tapaavat perinteisissä amerikkalaisissa ketjuravintoloissa ja vaihtavat kuulumisiaan. Walter on tarinan alussa nobody ja pikkuhiljaa erilaisten tehtävien kautta hänestä tulee maailmanluokan huumekuningas – piirit, rahat ja aseet kasvavat samassa. En myös hämmästyisi, jos tulevaisuuden GTA:ssa tulisi esiintymään meta-amfetamiinia kokkaileva perheellinen kalju mies.

Kaiken gangsteritouhun lisäksi Breaking Bad lisää yhtälöön myös perheen. Perhe toimii alkuun motiivina, joka tekeekin sarjan loppuvaiheista entistä synkempiä. Walter ei lopulta ole myöskään ainoa, joka on ylpeä imperiumista. Skylerin sokaisee raha, Walterin valta.

Breaking Badissa toimii erityisesti konseptointi. Sarjan tekijät ymmärtävät mitä Breaking Bad brändinä on ja sen takia kaikki on johdonmukaista. Sen lisäksi Breaking Bad käyttää jo tutuksi tullutta viimeisen kauden jakamista kahteen osaan, parhaalla mahdollisella tavalla. Viimeiset kahdeksan jaksoa ovat olleet Walter Whiten epätoivoista kujanjuoksua, jossa suunnitelmat ovat murentuneet toinen toisensa jälkeen. Jos viides kausi alkoi lupaavissa merkeissä Whiten perheelle, niin kauden jälkimmäinen puolisko teki nopeasti selväksi, että maailma heidän altaan murenee. Rytmillisesti viides tuotantokausi on malliesimerkki tulevaisuuden sarjoille, kuinka käyttää kaksiosaista tuotantokautta hyväkseen.

Breaking Bad ei ehkä koskaan päässyt sellaisille meta-tasoille, jossa Sopranos tai jopa The Wire oli, mutta palana populaarikulttuuria sen on parhaimmillaan. Se on myös käsikirjoitukseltaan, juonenkäänteiltään ja henkilöhahmojen kasvukaariltaan mestariteos. Se onnistui myös yhdistämään mustan huumorin ja oopperamaisen tragedian aivan uudella tavalla. Breaking Bad on kirjoittanut tarinansa historiaan, ansaitusti. Aukko televisioon on syntynyt, enkä heti tiedä mikä sen paikkaisi. Ehkä nyt vielä kerran kuuntelen Badfingerin Baby Bluen…

R&A #12: Milius

Sitten onkin aika sanoa muutama sana näillä näkymin omasta viimeisestä vuoden 2013 R&A elokuvasta. Ennakkosuunnitelmissani oli katsastaa Joss Whedonin ”uusi” mikrobudjetin elokuva Much Ado About Nothing. Osakseen rauhallisesta lauantaitahdista johtuen meninkin katsomaan dokumentin Hollywoodin ehdasta sekopäästä, itsetituleeratusta zen-anarkistista, John Miliusista.

John Milius on se 70-luvun New Hollywood ohjaajista, joka ei koskaan ole saanut ansaitsemaansa kunnioitusta. Hänen kynästään on lähtenyt sellaiset nykyajan elokuvan peruspilarit kuten Dirty Harry ja Apocalypse Now. Milius ei kuitenkaan koskaan saavuttanut ystäviensä Lucasin, Spielbergin… kaltaista kunnioitusta elokuvaohjaajana. Osasyynä oli hänen räjähdysherkkäpersoonallisuutensa. John Milius oli elokuvamaailman Hunter S. Thompson, ja alalla jota kansoittaa suuret persoonallisuudet ja sekopäät, hän onnistui silti erottautumaan epäonnekseen. Ikuinen loner, joka valloitti Hollywoodin kynällään, mutta karkotti itsensä sieltä suullaan.

Milius dokumenttina on viihdyttävä, mutta kehno. Totuus on, että John Miliusista on mahdotonta tehdä tylsää elokuvaa, koska tarinat itsessään ovat niin kiinnostavia. Lisäksi kun kankaalla esiintyvät niin Scorsese, Schrader, Spielberg, Lucas kuin Coppolakin, viihtyy katsomossa varmasti. Ongelma piilee dokumentin rakenteessa, joka ei ota yhtä ainuttakaan riskiä. Periaatteessa se voisi yhtä hyvin olla perinteinen lauantaipäivän  tähtidokkari, joka on vain on onnistunut saamaan vähän enemmän tähtikiiltoa kommentaattoreiksi. Dokumentti juoksee tasapaksusti läpi Miliusin uran, eikä tarjoa minkäänlaista yllättävää sanomaa aiheesta. Milius oli lahjakas, Milius oli hullu, Milius oli väärinymmärretty blablalblablaaa. Kerrotaan kyllä kuinka merkittävä tekijä Milius on nykyaikaiselle elokuvalle, mutta näyttöjä ei silti ole jaksettu kaivaa.

Ehkä eniten dokumentissa minua kuitenkin häiritsee sen hukattu mahdollisuus. Peter Biskind taltioi New Hollywood aikakauden upealla vimmalla kirjassaan Easy Riders, Raging Bulls. Ohjaajat taistelevat unelmaprojektiensa parissa, panoksena mielenterveys ja tulevaisuus. Taiteen tekeminen on jatkuvaa euforiaa ja kärsimystä. Milius- dokumentti ei onnistu kuvaamaan tätä aikakautta riittävällä voimalla ja se kiitää ohi John Miliusin uran kenties henkilökohtaisesti merkittävimmän käännekohdan, Big Wednesdayn floppauksen. Big Wednesday on yksi 70-luvun hienoja Amerikkalaisia elokuvia ja se on käsittämätöntä kuinka tuntematon se nykyään on. American Graffitin kanssa se on loistava kasvukertomus, sekä aikakauden kuvaus. Milius laittoi elokuvaan omat kokemuksensa ja sielunsa, mutta Hollywood sylkäisi sen ulos kuin minkä tahansa roskaelokuvan. Itse olen sitä mieltä, että se sinetöi Miliusin uran potentiaalin. Vaikka mies pisti aina persoonaansa paperille, tähtiin kurottaminen katosi 80-luvun töistä. Alan muutos on tietenkin osasyynä (Blockbuster-aikakausi), mutta en silti voi uskoa, etteikö Big Wednesday olisi jättänyt Miliusille syviä arpia.

Syyllistyn nyt pahasti jossitteluun, mutta dokumentti on silti munaton. Se viihdyttää kyllä, mutta masentaa neutraalisuudellaan ja munattomuudellaan. Milius ansaitsee huomattavasti rohkeamman dokumentin niin näkökulmiltaan kuin toteutukseltaankin. Tämä Milius dokumentti on pettymys.

R&A #10 ja 11: Les Salauds (Bastards) ja Stories We Tell

Torstai-ilta meni naisohjaajien orkestroimien elokuvien parissa ja ne eivät oli voineet olla kauempana toisistaan. Ensimmäisenä oli luvassa Claire Denis’n armoton trilleri Les Saulauds, jota seurasi Sarah Polleyn henkilökohtaisia perhesuhteita ja tarinankerrontaa pohdiskeleva dokumentti.

Claire Denis’n filmografia ei ole minulle äärimmäisen tuttu, mutta muutaman vuoden takainen White Material oli intensiivinen kuvaus jääräpäisen naisen taistelusta pitää kiinni kahvipapuplantaasistaan vallankumouksen alla nimettömäksi jäävässä Länsiafrikkalaisessa ranskankielisessä maassa. Les Salauds on ilkeä pieni elokuva, joka alkaa 70-luvun vigelante-elokuvien tyyliin. Vincent Lindon on rahtilaivankapteeni, joka palaa Pariisiin selvittämään perheensä sotkuja. Vuosia sitten lähtenyt veli on jättänyt taakseen perheen omistaman vaateyrityksen ja samalla myös vaimon ja lapset. Nyt kuitenkin miehen on palattava ja oikaistava siskonsa perhe, jos vain siskontyttärensä tulevaisuuden vuoksi. Kaikkien turmeltuneiden ja perverssien elämäntapojen, ja surullisten elämänkohtaloiden takana on rahan tuoma valta, joka ruumiillistuu Edouard Laporten hahmossa.

Claire Denis’n Les Salauds on ilkeä pieni elokuva. Ihmiset, vaikka taloudellisesti ovatkin pystyssä, ovat ihmisraunioita, joiden oma valta tulevaisuudesta on kadonnut jo aikoja sitten. Ohjaaja piirtää kuvaa, missä raha ja valta kulkevat käsikädessä ja rikkaat tyrannit pystyvät tallomaan ympärillä olevat ihmiset oman tyydytyksen edeltä. Kamera ei kikkaile, mutta kertoo harkiten ja erinomaisesti tarinansa. Denis’n taito on luoda jännitteitä ja intensiivisyyttä pienin elkein ja se pätee myös Les Salaudsiin. Tavallaan kamera on harvoin edes läsnä kankaalla. Sen sijaan katsoja ennemminkin kuuntelee mestariohjaajaa, jonka täydellisissä otteissa tarina on. Huomaa, että taustalla on vuosia nähnyt ammattilainen, sillä kaikki tuntuu yhtä aikaa niin helpolta ja harkitulta.

Elokuvan musiikki on myös elintärkeä elementti kokonaisuudessaan. Claire Denis on aiemminkin käyttänyt Tindersticksiä, mutta yhtyeen musiikki ei ole koskaan toiminut yhtä hyvin kuin Les Salaudsissa. Painostava idustrial-henkinen score, joka ei olisi väärässä paikassa myöskään David Lynchin elokuvissa, luo tunnelmaa ja välinpitämättömällä tavalla alleviivaa tiettyjä kohtauksia. Lopussa ohjaaja vielä kierosti nauraa katsojalle, kun aiemmin vihjaillut tapahtumat näytetään katsojalle yhdessä tarinan henkilöiden kanssa. Täydellinen lopetus, joka tekee elokuvasta entistä ilkeämmän. Les Salaudsin maailmankuva on armoton, jossa seksi on vain vallan väline. Elokuva muistuttaa meitä Clint Eastwoodin ja Charles Bronsonin 70-luvun väkivaltaelokuvista, mutta ne harvoin jättävät yhtä vaivaantuneen olon katsojalle. Les Salauds on elokuva, joka jää kummittelemaan vielä teatterista poistuttua.

Illan viimeinen elokuva oli syksyisessä kesäkinossa (vähän liian syksyinen muuten) esitetty Sarah Polleyn mainetta niittänyt dokumentti Stories We Tell. Ymmärrän kehut, mutta en aivat kiistatta hyväksy niitä. Sarah Polley on tehnyt henkilökohtaisesta aiheestaan dokumentin, joka on tarinankerronnallisista syistä paisunut valtavaksi kuplaksi, joka mielestäni kyllä puhkeaa lopussa.

Lähtökohtana dokumentissa on ohjaajan oma äiti, joka oli räiskyvä ja hauska persoona, joka janosi huomiota ja rakkautta, mutta ei ehkä saanut sitä tarpeeksi introvertilta aviomieheltään. Polley on halunnut kertoa äitinsä tarinan kaikkien ympärillä olevien ihmisten kautta ja tässä piileekin dokumentin suurin ongelma, joka kyllä myös mainitaan dokumentissa. Miten kertoa tarina kaikkien puolesta, jos lopullisen päätöksen leikkauksesta tekee ohjaaja itse?

Tarinassa on monia käänteitä ja lämpimiä hetkiä. Samalla se herättää katsojassa hyvin henkilökohtaisia tunteita ja saa katsojankin muistelemaan omaa lapsuuttaan. Se on todistus elokuvan taiasta. Tuntemattomat tarinat herättävät katsojassa tunteita ja parhaimmassa tapauksessa linkittyvät katsojan omaan elämään. Tämä puoli dokumentista on ohjaajan täydellisessä hallinnassa.

Mutta kun menemme dokumentin teemaan ”miten kerromme tarinoita”, en koe Polleyn onnistuneen kovin hyvin. Nimi Stories We Tell ei lopulta toimi, sillä kyseessä on ”story she told”. Tässä piilee elokuvan ongelma. Se lopulta, vaan havainnollistaa ohjaajan vallan dokumentti-elokuvassa. Ohjaajallahan on tietenkin (toivon mukaan) aina valta elokuvassa, mutta dokumenttielokuva on siinä mielessä haastava, että sen pitäisi (ehkä) antaa totuudenmukainen kuva. Noh, Stories We Tellissä jokaisella on oma totuudenmukainen kuva tapahtumista ja yksikään ei ole samanlainen. Se siis kuvaa perspektiivien merkitystä totuuden havainnollistamisessa.

Selitykseni menee jo saivarteluksi ja on vähän turhankin monimutkainen. Stories We Tell on mielenkiintoinen dokumentti, joka parhaiten kuvaa dokumentin ongelmia. Oliko se ohjaajan tavoite, en osaa sanoa. Se on sekamelska, joka pohtii tarinankerrontaa, mutta tehokkaimmillaan se kuvaa ihmistenvälisiä suhteita ja muistoja. Olen myös sitä mieltä, että Polleylla on vaikeuksia lopettaa elokuvaa ja viimeiset 15 minuuttia ampuvat vähän, joka suuntaan. En pidä elokuvaa mestariteoksena, mutta se on kiinnostava teos, joka herättää keskustelua yhtä paljon heikkouksien kuin vahvuuksienkin kautta. Lopulta Stories We Tell on erinomainen keskustelunaloittaja, mutta elokuvana se on sirpaleinen. Elokuvana se on kuitenkin parempi kuin mitä se on dokumenttina. 

R&A #7,8 ja 9: Blue Ruin, A Field in England ja Cheap Thrills

Seuraavat festivaalin kolme elokuvaa kuluivatkin väkivallan, ahdistuksen ja pahan olon parissa. Ensimmäisenä oli kehuttu indie-trilleri Blue Ruin. Elokuva on tehokas ja tiukka pieni ajojahti-elokuva, jonka tarina pitää katsojan otteessaan ja juonenkäänteetkin ovat yllättäviä. Mitä vähemmän elokuvasta alkuun tietää, sitä parempi katsomiskokemus on luvassa. Kyseessä on kostotarina, jossa vuosia pummina elänyt mies joutuu yllättäen väkivallan kierteeseen. Itsesuojeluvaistoja päähenkilöllä on, mutta taitoja ei lainkaan. Luvassa on siis yllättävä ja yllättävän väkivaltainen trilleri, joka ei taivaita tavoittele, mutta rakentaa intensiivisen ja piinaavan tunnelman erinomaisesti. Lupaava teos ohjaaja Jeremy Saulnierilta, jolta voi vielä tulevaisuudessa odottaa paljon. Blue Ruin todistaa myös, että aina elokuva ei tarvitse muuta kuin omaperäisen päähenkilön ja lupaavat lähtökohdat tarinaan.

Amerikan metsistä siirryinkin sitten Englantilaisen psykedelian pariin. Ben Wheatley on ohjaajana yhtä tuottoisa kuin Woody Allen. Elokuvia tipahtaa kankaille kerran vuodessa, mutta keskustelujen ja erojen sijaan Wheatley elokuvissa riidellään ja tapetaan. A Field in England on ohjaajan neljäs elokuva ja ottaakin aikamoisen pesäeron aiempiin kolmeen. Nykyajasta siirrytään Englannin sisällissotaan ja realistinen käsivarakamerointi muuttuu mustavalkoiseen filminsilpomiseen, josta epileptikkojen kannattaa olla varuillaan.

Elokuvan juonta on turhaa selitellä, sillä sitä tuskin on. Ben Wheatly on päästänyt huumehöyryisen aivopierun kankaalle, joka toisia miellyttää ja toisia ei. Kyseessä on tavallaan englantilainen taikasienillä maustettu spagettiwestern, joka leijuu jossain Jodorowskyn ja Mustan kyyn välimaastossa. Visuaalisesti elokuva on varsinkin loppua kohden näyttävä, mutta minulle ei oikein nämä sienienpopsimishelumiset riittäneet. Pesunkestävä kulttielokuvan perinteisten vahvuuksien ja heikkouksien kanssa. Wheatlyn filmografiasta Sightseers on ainoa, jota en ole nähnyt. En ole mitenkään erityisemmin pitänyt vielä yhdestäkään, mutta kiinnostava uusi ääni ohjaaja silti on.

Lopuksi muutama sananen vielä amerikkalaisesta kauhuelokuvasta tai komediasta, riippuen katsojan huumorintajun pimeydestä. Cheap Thrills on äärimmäisen tehokas ja äärimmäisen sairas elokuva, jossa kahdelta päähenkilöltä revitään kaikki ihmisyys ja itsetunto mitä ilkeimmässä totuus ja tehtävä leikissä, jossa totuudet huudetaan verissään tehtävien jälkeen. Rikkaan elämän tylsistyttämä pariskunta keksii leikin, missä kaksi vanhaa lukiokaveria kilpailevat erinäisistä rahasummista. Hiljalleen tehtävät muuttuvat pikkuhauskasta halventavaksi ja silpovat lopulta pelaajien ihmisarvon.

Jos Neil Labute ohjaisi Bum Fightsin, se voisi olla Cheap Thrills. Elokuva on yhdistelmä äärimmäistä psykologista väkivaltaa ja toivottoman mielen murskaamista. Se on tehty hyvin ja sen takia se onkin niin häiriintynyt elokuva. Suuret propsit vielä elokuvan viimeisestä kuvasta, joka on kaikkien vastenmielisten tapahtumien jälkeen vielä ehkä se kaikkein väärin. Raha sokaisee mielen ja lopulta turruttaa moraalin.

R&A #5 ja 6: Il Futuro ja Heli

Tiistai meni ennakkoon tuntemattomampien nimikkeiden parissa. Vuorossa olivat Rutger Hauerilla vahvistettu italialainen sekamelska Il Futuro sekä Heli, Meksikon Art House kiinnitys parhaan ulkomaalaisen Oscarin kisaan. Kummastakin tiesin etukäteen hyvin vähän ja sen takia olikin pitkästä aikaa kiva astua teatteriin lähes tietämättömänä tarinan suhteen.

Il Futuro oli jo alkuteksteistä lähtien yhtä eri vaikutteiden ja eri genrejen sekoittamaa soppaa. Heti alkuun kuulemme Bernard Herrmann/ Psyko-vaikutteisen musiikin, joka on yhdistetty suoraan Stanley Kubrickin Hohdosta varastettuun alkujaksoon. Sen jälkeen pamahtaakin elokuvan nimi tökerönnäköisellä B-kauhiskultafontilla ruutuun. Pakko myöntää, että mielenkiinnolla odotin miten tämä sotku jatkuu ja ei se oikein jatkunutkaan. Sitten siirrymmekin vaatimattomasti kuvattuun Grimmin satuun, jossa kaksi orpoa yrittävät selvitä jokapäiväisestä elämästä. Vanhempia surraan ja arjesta yritetään selvitä. Samaan taloon muuttaa kuitenkin kaksi nuoremman veljen vanhempaa bodarihenkistä kaverusta salilta, joilla on ”nerokas” ryöstösuunnitelma. Ajatuksena on pistää vanhempi sisarus esittämään huoraa ja soluttautumaan erakoituneen B-elokuvatähden elämään sekä kartanoon ja samalla selvittämään kassakaapin paikan. Seuraavaksi saammekin perinteisen ryöstöpokaelokuvan, johon on sekoitettu vähän kaunotarta ja hirviötä, sekä Universalin old school kauhua.

Il Futuro on täydellinen roiskeläppä eri genrejä, eikä mitään niistä ole toteutettu keskinkertaista paremmin. Elokuva lopulta on kiinnostavampi sotkunsa takia, kuin minkään muun. Periaatteessa mikään osa-alue ei toimi kovin hyvin, mutta sen takia elokuva on myös osa-alueitansa parempi kokonaisuus. En sitä lähde kenellekään erityisemmin suosittelemaan, enkä oikein osaa sanoa kenelle tai mitä varten se on tehty. Satulähtökohta sinällään on hyvä, mutta sitä hyödynnetään liian vähän. Joko budjetin rajallisuus tai tekijätiimin ahkeruus/innovatiivisuus on tullut rajana vastaan. Il Futuron voi huoletta jättää hyllyyn.

Heli olikin sitten täysin erilainen elokuva. Amat Escalante on ohjannut hitaasti etenevän, katsojaltaan paljon vaativan, mutta lopulta vaikuttavan elokuvan Meksikon huumeongelmista inhimillisestä näkökulmasta. Nuoruuden naiiviuden lopputulemana on meksikolaisen perheidyllin särkyminen ja hiipii tunne, että näitä tarinoita on lukemattomia. Elokuvan tuottajana on toiminut Meksikon lahja/kirous taide-elokuvalle Carlos Reygadas ja sen huomaa. Kuvakulmat, rajaukset ja kameran liikkeet ovat tarkkaan harkittuja. Samalla myös elokuvan tempo voi monesta tuntua tappavan hitaalta. Väkivalta on myös realistista ja hyvin raakaa. Vaikka verellä ei mässäillä ja periaatteessa väkivaltaa on ruudulla vain vähän, jää Heli varmastikin mieleen festivaalien rankimpana elokuvana. Siitä pitää huolen psykologisestikin raskas kidutuskohtaus, jossa pienten poikien Xbox Kinect peli muuttuukin nopeasti paljon realistisemmaksi. Samalla Escalante kommentoi tarkkanäköisesti väkivallankierrettä, jossa peliohjain vaihtuu hetkessä puumailaan ja väkivalta taltioidaan näppärästi puhelimella muistiin.

Heli on niitä elokuvia, jotka eivät herätä suuria tunteita välittömästi, mutta jäävät mieleen kummittelemaan vielä pitkäksi aikaa. Se tasapainoilee tekotaiteellisen rajoilla, mutta tarjoaa silti rikkaan kokemuksen ja henkeäsalpaavia kuvia. Perheen kokemusten kautta maalautuu synkkä kuva Meksikon huumeongelman laajuudesta.

R&A #3 ja 4: Pieta ja Nebraska

Kaipa se on niin, että jokaiseen R&A:han kuuluu vähintään yksi nihilistinen aasialainen elokuva. Tänä vuonna siitä vastasi Etelä-Korean lahja elokuvafestivaaliyleisölle, Kim Ki-Duk ja hänen toiseksi uusin elokuvansa Pieta. Pieta on armoton, synkkä ja surullinen kuvaus yksinäisestä velkojasta, joka kokee jonkinlaisen moraalisen ylösnousemuksen, kun hänen koko elämänsä kateissa ollut äiti palaa kuvioihin. Se onnistuu myös ensimmäisen puolen minuutin aikana näyttämään itsemurhan, sekä masturbointia, joten lähtökohdat ovat seuraaville tunneille selkeä.

Pieta ei sinällään ole mikään huono elokuva, mutta sen nihilistinen maailmankuva saa kyseenalaistamaan silti katsomiskokemusta. Maailma on äärimmäisen ruma ja henkilöhahmot ovat joko sadistisia tai sorrettuja. Vaikka elokuva tarjoaakin loppuun jonkinlaisen katharsiksen, ei se silti pysty tarjoamaan sellaista tunteenryöppäystä, mitä maanmieheltä Park Chan-Wookilta ollaan totuttu näkemään. Nyt Kim Ki-Duk on tehnyt tavallaan nihilistisen kreikkalaisen tragedia version Charles Dickensin Saiturin Joulusta ilman joulua. Jung-Jin Leen synkät ja melankoliset kasvot sopivat hyvin kuoleman enkelin rooliin ja Min-Soo Jo on äitinä sopivan häiriintynyt.

Elokuva tarjoaa tunti 40 minuuttia pahaa oloa. Se kuvaa etelä-korealaista yhteiskuntaa synkkänä ja yksinäisenä paikkana, jossa tulevaisuuden tieltä putsataan pois perinteinen työläisväestö. Kun pilvenpiirtäjät valtaavat Seoulin katukuvan, ei tilaa ole enää vähävaraisemmille ihmisille. Kultaisella leijonalla (sekaannuksen takia) palkittu Pieta on klassista korealaista synkistelyä, jota on nähty aiemmin jo useita kertoja. Mainitsemisenarvoista on kuitenkin elokuvan viimeinen kohtaus, joka on visuaalisesti ja tunnelmaltaan upeaa katsottavaa.

Pietan pimeydestä siirryinkin pikaisesti Nebraskan vaikuttavaan mustavalkoiseen kuvaan. Olen aina pitänyt Alexander Paynesta, mutta Nebraska saattaa hyvinkin olla miehen tähänastisen uran nappisuoritus. Elokuva on vuoden hauskimpia, että vuoden koskettavimpia. Samalla se nostaa Paynen yhdeksi parhaimmista Amerikkaa kuvaavista ohjaajista. Jos Scorsese on amerikkalaisen siirtolaisuuden ja nousukiidon olennainen tulkki, niin Payne taas keskittyy kuvaamaan perinteisiä pienen kaupungin amerikkalaisia yksilöitä. Harva ohjaaja onnistuu kuvaamaan arkea yhtä monotonisesti, mutta silti raikkaasti. Lisäksi Paynen suurin lahja on ottaa näyttelijöidensä kasvoista kaikki irti. Elämän tasapaksuuteen kyllästyneet kasvot kansoittavat Paynen elokuvia aina Nicholsonin About Schmidtistä Clooneyn The Descendantsiin. Nyt Bruce Dernin, Will Forten ja monen muun vakuuttavan näyttelijän arkeen tympääntyneet kasvot täyttävät kankaan. Kukaan ei loista, sillä siitä on kasvettu jo ajat sitten pois. Kunnianhimo Paynen hahmoilla katoaa usein vuosien mukana.

Vaikka näennäisesti Nebraska muistuttaa enemmänkin ohjaajan pieniä väliteoksia, on elokuvan teemat silti valtavia. Nebraska onnistuu kertomaan niin sukupolvien välisistä ikäkuiluista, vanhenemisesta kuin myös Amerikan vuosikymmenien aikana tapahtuneesta muutoksesta. Kun Bruce Dernin Woodysta alkaa kerros kerrokselta paljastumaan ympäristön jättämiä haavoja, on katsojan mahdotonta olla tuntematta sympatiaa tälle alkoholisoituneelle puolierakolle. Vaikka ote sinällään on kaukana Haneken viimevuotisesta mestariteoksesta Amour, viesti on sama. Nebraska toimisi myös loistavasti double-billinä Peter Bogdanovichin esikoisteoksen The Last Picture Show kanssa. Sen lisäksi, että molemmat elokuvat on esitetty mitä upeammilla mustavalkokuvilla, kuvaavat ne myös samanlaista amerikkalaista kaupunkipahasta, jossa mahdollisen työn lisäksi ei ole muuta ajankäyttöä, kuin tavernassa alkoholisoituminen.

Nebraska on Alexander Paynen  täysosuma, joka toimii etenkin suomalaiselle mentaliteetille ja huumorintajulle. Naurua tulee jatkuvalla syötöllä, mutta silti alla väreilee varsin melankolinen tunnelma. Elokuva on myös osoitus siitä kuinka pienen tarinan kautta voi kertoa koko kansakunnan tunnelmia. Nebraska nousee ehdottomasti vuoden kohokohtiin.

R&A #1 ja 2: Adèlen Elämä - osat 1 & 2 ja Betoniyö

Rakkautta ja anarkiaan ensimmäiset päivät ovat osaltani sujuneet rauhallisesti, sillä viikonlopun kalenteri oli jo kauan sitten täyteen buukattu. Ei suuria tappioita siltikään. Onnistuin kuitenkin väijymään torstaina vuoden ko/ehutuimman elokuvan Adèlen elämä – osat 1 & 2, ja eilen ehdin katsastaa Betoniyön, Pirjo Honkasalon vahvan paluun fiktiiviseen elokuvaan. On hyvin mahdollista, että kyseessä ovat festivaalin puhtaimmat Art House teokset, jotka molemmat jättivät myös vahvat vaikutukset.

Adèlen elämä yllätti kaikki Cannesissa kerätessään ylivoimaiset ylistykset kriitikoilta. Kyseessä on harvinaisen rehellinen tutkielma parisuhteesta, jonka keskiössä on varmastikin vuoden parhaat roolityöt. Adèle Exarchopoulos ja Léa Seydoux loistavat elokuvassa, joka repii päähenkilöistään kaikki tunteet ja vaatteet irti. Näyttelijättärien yhteispeli toimii täydellisesti ja tutkielman kahden tytön suhteesta on harvinaisen tarkkanäköinen. Elokuvan kolmetuntinen kesto saattaa karkottaa osan katsojista, joka on sääli, sillä elokuva etenee yllättävän sujuvasti. Pitkästä kestostaan huolimatta elokuva ei myöskään koskaan muutu itsetarkoituksellisen eeppiseksi. Kamera taltioi rikkaasti Adèlen kasvun ja nuoren parin nopeasti syttyvän, mutta hiljalleen kuolevan rakkaustarinan. 

Ilmeisesti ohjaaja Kechiche on ollut kuvauksissa kaikkea muuta kuin helppo tapaus. Kuvaukset ovat päätähtien mukaan olleet kaoottiset, ottoja mitä yksikertaisimmista kohtauksista on otettu lukemattomia ja koko kuvaus on tuntunut täydelliseltä sekasorrolta. Lopputulos näyttää kuitenkin harvinaisen harkitulta kokonaisuudelta. Jos materiaalia on ollut loputtomista, niin leikkauksessa on tehty ihmeitä. Mainitsemisenarvoista on myös kuinka Kechiche kuvaa Adèlen elämää ennen Emman tapaamista ankeana ja värittömänä. Kamera on tiukasti kiinni naamoissa, tarjoten harvoin hengitystilaa. Muutos tapahtuu hiljalleen ja kun ensisuudelma vaihdetaan, niin häikäisee laskeva aurinko upeasti tyttöjen suiden välistä katsojan. Kuvaus pysyy loppuun asti hyvin arkisena, mutta mitä pienimmillä muutoksilla pystyy Kechiche luomaan tunnelmaa. Kokonaisuudessaan Adèlen elämä on vahva teos, joka pystyy harvinaisen hyvin havainnoimaan parisuhteen huumaa ja sen hiljalleen tuhoavaa arkistumista. Samalla se kuvaa vahvasti päähenkilönsä Adèlen kyvyttömyyttä olla koskaan todellisesti läsnä sosiaalisissa tilanteissa, paitsi tietenkin Emman kanssa kahdestaan. Elokuvan seksikohtausten aiheuttama kohu on ymmärrettävää, sillä tätä graafisempaa saa hakea, mutta se on aina perusteltua ja tärkeä osa tarinankerrontaa. Adèlen elämä on kehujensa arvoinen teos, joka yllättää rohkeudellaan, sekä arkisuudellaan.

Sunnuntainen Betoniyö olikin sitten täysin erilainen kokemus, verrattuna Kechichen realistiseen ”kitchensink” kuvaukseen. Pirjo Honkasalon Ito teki muutama vuosi sitten suuren vaikutuksen allekirjoittaneeseen ja Betoniyö onkin jälleen kerran hyvä osoitus ohjaajan taidoista luoda tunnelmaa minimaalisin efektein. Katsoja pystyy melkein haistamaan ummehtuneen ilman ja tupakansavun. Mustavalkoiset kuvat ja suureelliset näyttelijäsuoritukset tekevät kuitenkin kokemuksesta samalla surrealistisen ja unenomaisen. Elokuva on tavallaan kiinni realismissa, mutta kaikki tuntuu silti jotenkin väärältä. Betoniyö on kokemus, mutta en osaa vielä sanoa kuinka paljon siitä pidin. Se on lähimpänä perinteistä Art House elokuvaa, mitä Suomessa on miesmuistiin päästy näkemään. Se on samalla myös yksi kaikkien aikojen visuaalisesti hienoimpia kotimaisia elokuvia. Helsinki ei ole koskaan näyttänyt valkokankaalla yhtä upealta.

Elokuva kertoo 14-vuotiaan  Simon elämänsä käännekohdaksi muodostuvasta vuorokaudesta. Isoveli Ismo on viimeistä päivää vapaana ennen vankilaan astumista ja alkoholisoitunut äiti pyytää Simoa viettämään sen veljensä kanssa. Nuoruuden naiivius ja epäonnisen elämän katkeruus kohtaavat toisensa ja jättävät näkyvät jäljet nuoren pojan mieleen. Luvassa on hidastempoinen ja harkitseva elokuva, joka luultavasti sisältää ensimmäiselle katselukerralle liikaa havaittavaa - jotta kaikki kuvan ja tekstin symboliikka aukeaa, on elokuvaan palattava vielä uudemman kerran. Ei Betoniyö olekaan mikään äärimmäisen nautittava katselukokemus (eikä sen tarvitsekaan olla), mutta hypnoottinen kylläkin. Se vaatii katsojaltaan paljon ja vaatii sen jälkeenkin. Äärimmäisen pohdiskeleva teos, jota kylläkin katsoo suomalaisena innolla. Vihdoin kotimainen elokuva, joka ottaa oikeasti riskejä niin visuaalisesti kuin sisältönsäkin osalta. Näyttelijätyöt ovat kauttaaltaan vahvoja ja ohjaus loistavaa. Luultavasi haluan pitää elokuvasta enemmän, mitä todellisuudessa siitä pidin, mutta silti Betoniyö ansaitsee aplodinsa ja vahvistaa Honkasalon paikan yhtenä Suomen kiinnostavimmista ohjaajista – auteurina sen todellisessa merkityksessä.

Ylöspäin katsova jätti - peliteollisuus ja elokuvat

Eilen huomioni nappasi kaksi uutista, johon en voi olla takertumatta. Torstainen, rakkautta ja anarkiaa hulabaloota edeltävä, kirjoitukseni käsittelee yllättäen peliteollisuutta.

GTA V saapui hyllyille ja takoi dollareita siihen tahtiin, että on turha puhua peliteollisuudesta enää minkäänlaisena elokuvateollisuuden haastajana. Peliteollisuus on jo aikoja sitten ohittanut elokuvat. GTA V ensimmäisen päivän myynti oli yli 800 miljoonaa dollaria (lähde: http://collider.com/grand-theft-auto-5-record-sales-800-million/). Kyseessä on uskomaton luku, johon en usko yhdenkään elokuvan päässeen ensi-iltaviikonloppuna. Tietenkin hinnat ovat täysin erilaiset, mutta kun katsoo valmistuskustannuksia, tekee mieli tehdä vertailuja. GTA V budjetti on tietävästi ollut 240 miljoonaa dollaria, Avatarin budjetti on ainakin imdb:n tietojen mukaan samoissa luvuissa (joidenkin huhujen mukaan huomattavasti enemmän). Avatarhan lopulta painoi seteleitä yli 2 miljardia lippuluukuilla ja, kun mukaan lasketaan vielä kotimarkkinat, kohoaa tulos vielä huomattavasti korkeammalle.  GTA V:llä on siis vielä matkaa Cameronin epookkiin, mutta selvää on, että peliteollisuus on astumassa samanlaiselle kentälle elokuvateollisuuden kanssa, jossä tuote kulutetaan heti ensi-illassa.

Pelit ja elokuvat ovat kulkeneet jo pitkään käsikädessä ja GTA  sarjakin on luonut maailmansa rikoselokuvien pohjalta, hyödyntäen genren jokaista alalajia tehtävissään, hahmoissaan ja tarinassaan. Pelit ovat rikkoneet kuvan ja katsojan välistä etäisyyttä, tarjoten katsojalle mahdollisuuden tai ainakin näennäisen mahdollisuuden osallistua tarinaan. Pelien hahmot ovat myös omineet Hollywood-tähtien ulkonäköä, ääntä ja asennetta, vieden pelaajan jopa matkalle menneisyyteen. Pelit tarjoavat katsojalle mahdollisuuden osallistua tapahtumiin, mutta hiljalleen ne pyrkivät myös luomaan katsojalle elokuvan tasoista draamaa ja tunnetilojen vuoristorataa.

Quantic Dream studion David Cage avasikin tulevaisuutta puheessaan Bafta Gamesissa, Lontoossa. Tulevaisuuden pelit voivat käyttää narratiivisena pohjanaan erilaisten ohjaajien algoritmeja (lähde: http://www.polygon.com/2013/9/13/4723206/the-future-of-game-narratives-will-be-designed-with-scorcese). Pelit voivat siis paremmin mukailla kuuluisien ohjaajien tyylejä ja tarinanrakenteita, vieden pelaajan paremmin sisään lempiohjaajiensa maailmaan. Sinällään herkullinen ajatus, mutta todellisuudessa kyseessähän on ajatusmalli, jossa ohjaajan teokset rakentuvat hänen omista kliseistään. Eikö parhaimmat ohjaajat nimenomaan pysty yllättämään katsojansa aina uudestaan ja uudestaan. Tavallaan tällainen algoritmi vain alleviivaa nykyistä todellisuutta, jossa pelit vain kopioivat elokuvan maailmaa sen sijaan, että loisivat uutta. Jotta peliteollisuus joskus pystyy haastamaan elokuvan sisällöllisellä tasolla, on sen kyettävä luomaan, jotain täysin uutta. Sen on hyödynnettävä formaatin tarjoamia uniikkeja ominaisuuksia ja käytettävä niitä ennenäkemättömällä tavalla.

En ole mikään kova pelaaja, mutta mielelläni viettäisin aikaa Scorsesen pelimaailmassa. Loppujen lopuksi kuitenkin tällainen pastissien tekeminen ei vie alaa eteenpäin. Se tavallaan vahvistaa nykyistä elokuvan isännän asemaa pelien suhteen. Elokuvat luovat katsojalle halun, jota pelit sitten pyrkivät hyödyntämään. Peliteollisuus kaipaa etenkin tarinankerronnallisia luovia viemään formaattia eteenpäin. Tällä hetkellä peliteollisuus haastaa vahvasti elokuvan viihdekäyttöä. Olisi kiinnostava nähdä voiko peliteollisuus haastaa elokuvan myös sisältönsä puolesta?

Mud - All-American Classic

Viimevuosien kovimpia termejä Hollywood-tuottajien huulilla on ollut YA. YA on alun perin kirjagenre, joka on suunnattu teini-ikäisille. Näillä kirjasarjoilla on myös usein ollut vankka fanipohja, joka jo itsessään on taannut vahvan lippuluukkutuloksen. Twilight ja The Hunger Games taitavatkin olla menestyneimpiä esimerkkejä genrestä, joka on myös kokenut oman sarjansa floppeja, kuten viimeksi Lily Collinsin tähdittämä The Mortal Instruments. Trendi on kuitenkin jatkuva ja erilaisista kirjasarjoista tuotetaankin tulevina vuosina tasaisin väliajoin elokuvia. Jos nuoret tykkäävät näistä elokuvista, niin hyvä heille, mutta sääli on, että aidosti hyviä, todelliseen maailmaan sijoittuvia nuortenseikkailuja ei tehdä (lue: eivät menesty). Toivoisin, että Mud olisi vuoden menestyneimpiä elokuvia sen sijaan, että se on vuoden menestyneimpiä indie-elokuvia…

Jeff Nichols on tehnyt klassisen nuorten seikkailun, joka tuo vääjäämättä  mieleen Mark Twainin kirjat. Se onnistuu etevästi kuvaamaan tarinaansa ”lapsen” perspektiivistä, olematta koskaan lapsellinen. Ellis ja Neckbone ovat Arkansasissa asuvat 14-vuotiaat kaverukset, jotka viettävät päivänsä seikkaillen Mississippi joen varrella. Matkatessaan eräälle autiolle saarelle katsomaan puuhun joutunutta hylkyä, he törmäävät pakomatkalla olevaan rikolliseen Mudiin. Mud on karismaattinen ja kiehtova muukalainen, joka tarvitsee apua kadotakseen lopullisesti elämänsä naisen kanssa lain ja palkkametsästäjien kartalta. Tarinassa on kaikki klassisen nuortenseikkailun ainekset, mutta Jeff Nichols yllättää lisäämällä yhtälöön pääteemaksi rakkauden.

Pojat ovat päässeet ikään, jossa tytöt alkavat kiinnostamaan. Ellis on kokenut ensi-ihastuksensa, kun samalla kotioloissa on rakkaus katoamassa. Vanhemmat ovat eroamassa ja elämä on väistämättä kokemassa suuren muutoksen. Mud antaa Ellisille uskoa ikuiseen rakkauteen, kuvaillessaan elämänsä naista, joka varasti sydämen jo teini-ikäisenä. Kuten vanhenemiseen kuitenkin kuuluu, Ellis tulee kokemaan asioiden mustavalkoisuuden katoamisen. Naiivius on hyve, jonka ikääntyessä ikävä kyllä menettää. Vaikka teksti kuulostaakin katkeransuloiselta, on Jeff Nichols sen verran älykäs ohjaaja, että hän ei koskaan alleviivaa liikaa sisältöä. Kamera rakastaa eteläisen Amerikan luontoa ja löytää kauneuden myös perinteisestä Amerikkalaisesta kylästä, mutta se ei koskaan syyllisty liialliseen visuaaliseen fiilistelyyn. Tarina rakastaa vanhanajan Amerikkalaista nuortenseikkailua, mutta se on silti vahvasti kytköksissä todellisuuden kanssa ja siinä on läsnä jotain ihanan arkista. Mud onnistuu kuvaamaan varhaista teini-ikää lämmöllä, olematta koskaan nostalginen. Osa saattaa juuri sen takia kritisoida sitä vaisuksi tai pliisuksi, mutta todellisuudessa se on osoitus ohjaajan rohkeudesta. Jeff Nichols välttää suurimmaksi osaksi helpot ratkaisut.

Nicholsin ura lähti käyntiin pienimuotoisella kahden suvun välisellä kostokronikalla Shotgun Stories. Kyseessä ei ollut mikään mestariteos, mutta vahva osoitus ohjaajan klassisesta ja samalla tuoreesta tarinankerronnallisesta äänestä. Perinteinen Amerikka oli jokaisessa kuvassa vahvasti läsnä, yhtäaikaisesti kauniina ja armottomana. Jeff Nicholsin seuraava teos olikin sitten lähes napakymppi ja yksi viimeisen vuosikymmenen parhaimmista Amerikkalaisista elokuvista. Take Shelter on huikea kuvaus keski-ikäisestä miehestä, joka taistelee paikastaan perheensä suojelijana orastavan skitsofrenian kanssa. Se on visuaalisesti vahva teos, joka yhdistää etevästi maailmanlopputrilleriä ja perhedraamaa. Se on lopulta myös toiveikas teos, joka tarjoaa aidosti koskettavan tarinan ja herättää todella voimakkaita tunteita. Mud ei yllä Take Shelterin tasolle, mutta ei sen tavallaan tarvitsekaan. Se ei ole yhtä kunnianhimoinen ja se pyrkii luomaan katsojalleen täysin erilaisen kokemuksen. Pohjimmiltaan Mud on klassinen Amerikkalainen elokuva. Sellainen siis, jota Amerikassa ei oikein osata enää tehdä. Se on myös parhaimpia nuortenelokuvia viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen, mutta ikävä kyllä sen luultavasti löytävät ainoastaan vanhemmat. Siinä kun ei ole noitia ja vampyyreita. Kyseessä on aito Amerikkalainen klassikko, joka ei tule koskaan saamaan klassikon mainetta. Ei se sitä ansaitsekaan, mutta ajaton hyvin tehty seikkailu se on ja taitaa myös ensiesityksensä saada R&A:ssa.

Huomioita elokuvakesästä 2013: Aiheet, trendit, raha ja taide

Syyskuu on saapunut ja on aika tehdä huomiota menneen kesän tarjonnasta. Elokuvia on saapunut, mutta harva on niistä yltänyt omalla listallani kovinkaan korkealla. Jos totta puhutaan on kesä 2013 ollut aika laiskanlainen elokuvatarjontansa kautta. Suuret jatko-osat ovat olleet päällisin puolin pettymyksiä ja todelliset viihteelliset helmet ovat tehneet katoamistempun. Sen sijaan luottamukseni syksyä kohtaan on huomattavasti kovempi nyt, kun ensimmäiset arvostelut Venetsiasta ja Torontosta ovat saapuneet. Kun ilmat kylmenevät, saapuu teattereihin todelliset helmet, mutta sitä ennen tehdäänpä pikaisia huomioita kesästä 2013.

1. Raha turmelee todellisuuden

Kesällä 2013 teattereihin tuli kolme kriittistä kuvaa rahasta, julkisuudesta ja populaarikulttuurista. Harmony Korinen Spring Breakers, Sofia Coppolan The Bling Ring ja Baz Luhrmannin The Great Gatsby piirsivät kaikki kuvaa maailmasta, jossa eletään nousukauden krapulaharhaa. Raha on tavoite ja populaarikulttuurin töhertämät julkkikset sen sopivat esikuvat. James Francon Alien esittelee mittavaa shortsikokoelmaansa, kun taas Leonardo Dicaprion Gatsby pistää taivaan satamaan hienoimmista paidoistaan. Loputtomalla määrällä tavaraa ja huumausaineita pystytään pakenemaan arjen todellisuudesta. 2000-luvun tyyliin myöskään lupaa ei kysytä, vaan kaikki vain otetaan. Varkaus ei ole häpeä, vaan egon buustaus. Amerikkalainen unelma elää, mutta se on muuttunut törkyiseksi ja halvaksi.

Kolmesta elokuvasta ainoastaan Korinen teos onnistuu vaikuttamaan. Se samalla ihannoi ja halveksii 2000-luvun television sylkemää kuvaa, jossa Memmy Possenkin laulamat viina, naiset ja nopeet autot karamellisoi todellisuutta. Spring Breakers on visuaalisesti kuin rytmillisestikin uraauurtavaa elokuvaa ja vuoden tähän mennessä ehdottomia huippukohtia. Koko paketin vääristyneisyyttä korostaa elokuvan Disney-taustaiset näyttelijät, jotka kehonsa lisäksi pistää koko imagonsa peliin. Harvoin onnistuu elokuva yhtä aikaa kritisoimaan ja ihannoimaan aihettaan näin tehokkaasti. Sen sijaan Coppolan kokonaisuus on holhoava puolitoistatuntinen, jonka tarkoituksena on nauraa ”Hollywoodin hulluudelle”. Analyysi on laiskaa ja satiiri alleviivaavaa. Teos on ehdottomasti Coppolan väsynein. Baz Luhrmann taas tekee Luhrmannia ja kadottaa samalla kaiken tunteen teoksesta. Jatkuva visuaalinen leikittely välillä ihastuttaa ja välillä raivostuttaa jättäen lopuksi öklön maun suuhun. Lisäksi on huomioitava, että Coppola ja Luhrmann rakastavat omia soundtrackejänsä, joka sinällään ei ole paha asia, mutta aiheiden puolesta ongelmallinen (etenkin Coppolan tapauksessa). Ero ohjaajien elokuvissa on, että Korinen elokuvassa aihe kantaa ja tyyli tukee, kun taas Coppola ja Luhrmann tekevät omaa elokuvaansa, johon ovat valinneet nykymenoa kritisoivan aiheen… ja teho kärsii.

2. James Badge Dale ei vieläkään breikkaa

Nimi tuskin sanoo monelle mitään, mutta kasvot alkavat olemaan tutut jo monelle. James Badge Dale on täyttänyt vakuuttavalla tavalla pienet, mutta merkittävät sivuroolit viime vuosina. The Departed, The Grey, Shame ja Flight ovat saaneet jatkoa, kun Dale on esittänyt kasvonsa peräti kolmessa elokuvassa; Iron Man 3, World War Z ja The Lone Ranger. Ikävä kyllä Dale ei pääse erottumaan näissäkään rooleissa tarpeeksi saavuttaakseen lisää mainetta. Kun ensireaktiot ovat saapuneet vuoden 2013 4/4 elokuvasta Parkland, on todettava, että tänäkään vuonna ei Dalesta tule vielä isoa nimeä. Pääosa pienemmässä indie-elokuvassa saattaa lopulta olla ainoa keino nousta pääsarjaan.

3. 3D:llä on kysyntää, mutta laadulla ei

Kesän elokuvista ainoastaan kolme oli kuvattu 3D:nä (Turbo, Monsters University ja The Great Gatsby) ja loput olivat jälkiproduktion tuloksia, johtaen heikompaan jälkeen. En edes ala listata kaikkia näitä elokuvia (mieti vain yleisesti kesän 2013 elokuvia, niin suurin osa niistä on tarjottu 3D:nä). 3D ei mielestäni ole vielä tekniikkana sillä tasolla, millä se tällä hetkellä täyttää teatterit. Post-conversion on kirosana, mutta taloudellinen sellainen. Suuremmat lippuhinnat houkuttelevat studiot tarjoamaan elokuvansa 3D:nä. Ainoa keino trendin loppumiselle on, että katsojan äänestävät lompakollaan. Venetsian perusteella Alfonso Cuaron on Gravirtyn kautta osoittamassa 3D:n tehon. Toivotaan niin, sillä tällä hetkellä olen skeptinen koko tekniikan suhteen.

4. Make them Scream

Kauhu on kannattavaa. Pienet budjetit ja suuret lipputulot ovat tänä kesänä olleet kauhuelokuvien yksinoikeus. 

·      The Purge – budjetti 3.000.000 $, lipputulot Yhdysvalloissa + 64.000.000 $

·      The Conjuring – budjetti 20.000.000 $, lipputulot Yhdysvalloissa +135.000.000 $

Kun vielä tänä viikonloppuna Yhdysvalloissa tulee ensi-iltaan James Wanin Insidious 2, uskon että kauhuelokuvat ovat lyöneet lopullisesti läpi vaihtoehto-ohjelmistona kesällä. Numerot puhuvat puolestaan varsinkin, kun vielä muistaa kauhuelokuvien kyvyt jälkimarkkinoillakin. James Wanista on myös tulossa studioiden lellikki, eikä ole yllätys, että mies sai ohjaksiinsa tulevan Fast and the Furious- elokuvan. Kauhu kesällä tulee jatkumaan.

5. Pitt beats Depp

Brad Pittillä ja Johnny Deppillä oli vaikea toukokuussa vaikea kesä edessä. Molempien kesäelokuvat olivat keränneet mediassa ämpärillisen paskaa päällensä. Pittin World War Z:n huhuttiin olevan käsikirjoituksellinen sekamelska ja Marc Fosterin epäiltiin haukanneen liian ison palan ohjatessaan globaalilla tasolla liikkuvaa zombiaction-eeposta. Depp taas tarttui piraattikaverinsa Gore Verbinskin kanssa 2000-luvulla aina vaikeaan western genreen ja paisutteli budjetit yli Disneyn ymmärryskyvyn. Kesän loputtua Brad Pitt voi kävellä selkäsuorana salista, sillä sen lisäksi että World War Z oli kesän paras toimintahömppä, saavutti se myös lippuluukuilla miehen taloudellisesti parhaan tuloksen. Depp sen sijaan koki täydellisen mahalaskun. The Lone Ranger oli taloudellinen katastrofi, joka tullaan muistamaan yhtenä vuoden 2013 epäonnistuneimmista elokuvista. Se on myös The Touristin kanssa osoitus siitä kuinka Depp ei ole enää niin luotettava lippuluukkutähti. Depp kaipaa nyt kipeästi niin taloudellista kuin taiteellistakin hittiä. Aikuisemmat katsojat ovat väsyneet Deppin myöhäisempään filmografiaan, josta puuttuu se kaikki rohkeus mitä 90-luvulla oli. Brad Pitt taas tullaan vielä tänä vuonna näkemään takuuvarmassa Oscar-elokuvassa 12 Years as a Slave. Pitt makes films, Depp movies.

6. Originaalit ideat eivät tuota

Viimeinen huomio kesästä 2013 on armottomin. Kesän suurista elokuvista ainoastaan kolme perustuivat originaalin ideaan ja ne kaikki pettivät ennakko-odotukset lippuluukuilla. After Earth oli Will Smithin ylimielinen yritys luoda pojalleen elokuvauraa ja ansaittu floppi. Pacific Rim taas oli Guillermo Del Toron ensimmäinen todellinen suuren budjetin kesäelokuva ja sellaisenaan ihan kelpo tekele. Se oli lapsenmielinen ja lapsellinen örkkielokuva, joka silti onnistui viihdyttämään koko kestonsa ajan. Aasialaisten (Kiina, Etelä-Korea ja Japani) makuun paremmin sopiva teos oli ehkä liian ”nörttiä” tehdäkseen todellista tulosta Yhdysvalloissa. Elysiumista taas ei tullutkaan District 9:n kokoista hittiä ja sen takia siis pienoinen pettymys. Huomauttaisin vielä, että Pacific Rim ja Elysium kuitenkin kuuluivat molemmat kesän ehdottomasti paremmalle puoliskolle.

Sen sijaan tulosta tekivät Iron Man 3, Star Trek Into Darkness, The Hangover Part III, Fast and The Furious 6, Man of Steel, Monsters University, World War Z, Despicable Me 2, The Wolverine. Sarjakuvat ja jatko-osat ovat helppoja paketteja myydä ja sen takia ne myös tekevät tulosta. En kuitenkaan missään nimessä kommentoi tässä elokuvien tasoa. Osa elokuvista on mainioita, mutta toivoisin silti lisää sisällöllistä riskinottoa suuren budjetin elokuvissa. Ikävä kyllä kesä 2013 ei tue muutosta.