Lopun hankaluus
Televisiosarjat ovat vaikeita lopettaa korkeaan nuottiin.
Ensinnäkin suurin osa sarjoista jatkuu liian pitkään. Menestys tuottaa uusia
tuotantokausia, mutta ideat katoavat matkalla. Näin kävi esimerkiksi niin
MASHille, Frendeille kuin Entouragellekin. Vaiva on tyypillinen etenkin
komediasarjoille, joilla harvoin on alun perin suurempaa tarinaa kerrottavana.
Draamasarjat kuitenkin kuluttavat ”löpönsä” myös kohtalaisen nopeasti. 24
konsepti kävi nopeasti vanhaksi ja Heroesin tekijöiltä karkasi kontrolli totaalisesti
erinomaisen ensimmäisen kauden jälkeen. Osa on jo heittänyt kirveensä kohti Mad
Meniä, mutta siihen kelkkaan en vielä astu. Totuus on, että harvoin nähdään
vaivaa suunnitella sarjalle koko elämänkaarta, joka käsittäisi useamman
tuotantokauden. Sarjojen keskinkertaisuuden syynä on ajattelumallit, jossa a)
ei haluta tehdä turhaa työtä etukäteen (jos sarja ei menestyisikään) tai b) ei
haluta tappaa kultaa kusevaa lehmää.
Viimeisen kahden vuosikymmenen aikana, olemme saaneet
ainoastaan kolme sarjaa, jotka jäävät historiaan nimenomaan menestyneinä
kokonaisuuksina. Haluaisin lukea mukaan myös mestarillisen The Wiren, mutta
ikävä kyllä ani harva on sarjaa koskaan seurannut. Sen sijaan The Sopranos,
Lost ja Breaking Bad ovat ne sarjat, jotka ovat osanneet käyttää televisiota
formaattina parhaiten. Ne ovat ymmärtäneet keinot, jolla rakentaa jaksoista
usein elokuvaakin suurempia elämyksiä. Eilen 29.9.2013 Breaking Bad kohtasi
historiansa suurimman haasteen; ”Miten päättää sarja?”
The Sopranos piti tasonsa, läpi tuotantokausien,
uskomattoman korkealla. Sarja, joka pitchinä oli tarina masentuneesta
mafiososta, analysoi todellisuudessa rikkaasti ja tarkkanäköisesti
macho-kulttuuria, amerikkalaista perhettä, -unelmaa ja -yhteiskuntaa sekä
ihmisen psyykettä. Viimeiset kymmenen minuuttia eivät kuitenkaan miellyttäneet
koko fanikuntaa. David Chasen ambivalentti loppu oli tavallaan nerokas, mutta
samalla erittäin ärsyttävä. En vieläkään osaa käsitellä viimeisiä Journeyn
tahdittamia minuutteja. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kriitikot, jotka
väittävät Chasen ”pelänneen” tai ”huijanneen” loppua ovat väärässä. The
Sopranosin loppu voi olla sarjan heikkous, mutta se sisältää kaikki sarjan
vahvuudet.
Lostia en ole koskaan pitänyt alun innostuksen jälkeen
mitenkään erikoisena sarjana. Sen konsepti oli loistava, mutta viimeistään
viidennellä tuotantokaudella käsikirjoittajat olivat kirjoittaneet itsensä
solmuun. Damon Lindeloff on väittänyt sarjan olleen ensimmäisestä päivästä
lähtien loppuun suunniteltu. Uskotaan miestä ja todetaan, että se oli siinä
tapauksessa huonosti suunniteltu. Lost osasi leikkauksella ja musiikinkäytöllä
tehdä tunteisiin vaikuttavia kohtauksia aina, mutta syvyys niistä katosi jo
vuosia ennen viimeistä jaksoa. Etenkin Lostin viimeinen tuotantokausi oli täydellinen
mahalasku, omistaen suuren osan aikaa kahdelle aiemmin täysin tuntemattomalle
henkilöhahmolle. Sarjan kunniaksi on kuitenkin myönnettävä, että se teki
olemassaolostaan populaarikulttuuri-ilmiön ja sen ”vastauksia” odottivat niin
media kuin katsojatkin. Viimeinen jakso olikin sitten sitä samaa katsojan
tunteiden manipulaatiota, jota sarja oli kautta aikojen harjoittanut. Lost on
silti keskinkertaisuudestaan huolimatta merkittävä sarja nimenomaan luomansa
ilmiön vuoksi.
Walter Whiten päätepysäkki
Viisi tuotantokautta ja 62 jaksoa myöhemmin päättyy menneen
vuosikymmenen suurin sarja, Breaking Bad. Vince Gilliganin harkiten koottu,
juonellinen labyrintti lopettaa tarinansa tyylillä ja tunteella. Badfingerin
Blue Baby on nappivalinta sarjan viimeiseksi kappaleeksi. Breaking Bad on aina
ollut nimenomaan Walter Whiten tarina ja sen takia on sen loppu myös tehokas ja
riittävä. Sen ei tarvitse olla kunnianhimoinen, sillä sarja on jo itsessään
sitä.
Breaking Badin suurin saavutus on se kuinka yhtenäinen sarja
kokonaisuudessaan on. Vince Gilligan on tiennyt koko ajan miten sarja etenee ja
mihin hahmot päätyvät. Kun muut sarjat punovat juoniaan tuotantokauden sisällä,
Gilligan ja kirjoittajatiimi ovat punoneet juonensa koko sarjan ympärille.
Salaisuudet paljastuvat tuotantokausia myöhemmin ja pieni risiinikapseli
esiintyy läpi sarjan pelinappulana alati vaihtuvissa lojaliteettikiistoissa.
Teoilla on Breaking Badissä todellakin seuraukset. Siitä esimerkkinä Walterin
tuntemattoman miehen kanssa käymä keskustelu baarissa, joka johtaa miehen
tyttären kuolemaan ja lento-onnettomuuteen. Viimeistään tällöin ymmärsin kuinka
merkittävä sarja kyseessä on.
Western ei ole 2000-luvulla mitään
kassamagneettimateriaalia, mutta sen estetiikka on avain menestykseen. Ei ole
sattumaa, että sarja jatkuvasti sijoittaa tapahtumiaan New Mexicon erämaahan,
joka on otollista alustaa niin huumekokkailulle kuin myös vaarallisille
diileille. Muutenkin Breaking Bad yhdistelee etevästi klassista westerniä
80-luvun Miami Vice tyyliseen urbaaniin western-kuvastoon ja tunnelmaan. Sisältäähän
sarja, jopa vuosisadan junaryöstön. Sarja liikkuu jossain Micheal Mannin ja
John Fordin välimaastossa, myös moraalisesti.
Tarina itsessään on klassinen nörtistä prom-queeniksi, mutta
tässä tapauksessa nössöstä huumekuninkaaksi. Walter White on sarjan alussa
vaatimaton vässykkä, jota elämä on huijannut aina kuin mahdollisuus parempaan
on saapunut. Sarjan lopussa White ei ehkä hallitse elämäänsä sen paremmin,
mutta hän on tyytyväisempi, sillä ensimmäistä kertaa hän on vahva ja pelottava
voima. Viiden kauden ajan hän on haastanut itseään ja astunut useamman kerran
moraalin väärälle puolelle, mutta vihdoin hänestä on tullut oman elämänsä
kuningas.
Jesse Pinkman on taas sarjan dramaattisin hahmo elämänsä
haaskanneena pikkurikollisena. Vaikka Walter ja Jesse aloittavat matkansa tasavertaisina
meta-amfetamiinikisälleinä, Walter nousee nopeasti dominoivaksi pariksi, jolla
on rohkeutta tehdä moraalisesti arveluttavia ratkaisuja. Jesse Pinkman on
tarinan uhri, jota vahvemmat pelaajat manipuloivat viiden kauden ajan. Pinkman
vaihtaa sarjan aikana niin raittiuden, rakkautensa kuin mielenterveytensäkin
rahaa vastaan. Silti Whiten ja Pinkmanin mielenvikaisessa isä-poika suhteessa
on jotain aitoa, vaikkakin onnea se ei tuo kenellekään.
Breaking Badin menestyksen takana on myös sen vahva brändi.
Ovelan tarinan lisäksi se on täynnä pieniä yksityiskohtia, joilla se varmistaa
fanikuntansa sisällöntuotannon. Pelkästään sen kirjoitusasu (alkuainekirjaimet)
yllyttää kopioimista ja raapustelemista. Samalla Walter Whiten alterego
Heisenberg on visuaalisesti nerokasta naamiaisasumateriaalia. Mainittava on
myös loistava Gustavo ja hänen menestysbisneksensä Pollos Hermanos, jonka
mainoskin nähdään erään jakson alussa. Gilligan rakentaa mytologiaansa
määrätietoisesti ja lisää sinne yksityiskohtia, jotka ruokkivat
populaarikulttuuria.
Sarjassa on myös paljon samaa GTA pelien kanssa.
Mitä persoonallisemmat rikolliset ja puolirikolliset tapaavat perinteisissä
amerikkalaisissa ketjuravintoloissa ja vaihtavat kuulumisiaan. Walter on
tarinan alussa nobody ja pikkuhiljaa erilaisten tehtävien kautta hänestä tulee
maailmanluokan huumekuningas – piirit, rahat ja aseet kasvavat samassa. En myös hämmästyisi, jos tulevaisuuden GTA:ssa tulisi esiintymään meta-amfetamiinia kokkaileva perheellinen kalju mies.
Kaiken gangsteritouhun lisäksi Breaking Bad lisää yhtälöön
myös perheen. Perhe toimii alkuun motiivina, joka tekeekin sarjan
loppuvaiheista entistä synkempiä. Walter ei lopulta ole myöskään ainoa, joka on
ylpeä imperiumista. Skylerin sokaisee raha, Walterin valta.
Breaking Badissa toimii erityisesti konseptointi. Sarjan
tekijät ymmärtävät mitä Breaking Bad brändinä on ja sen takia kaikki on
johdonmukaista. Sen lisäksi Breaking Bad käyttää jo tutuksi tullutta viimeisen
kauden jakamista kahteen osaan, parhaalla mahdollisella tavalla. Viimeiset
kahdeksan jaksoa ovat olleet Walter Whiten epätoivoista kujanjuoksua, jossa
suunnitelmat ovat murentuneet toinen toisensa jälkeen. Jos viides kausi alkoi
lupaavissa merkeissä Whiten perheelle, niin kauden jälkimmäinen puolisko teki
nopeasti selväksi, että maailma heidän altaan murenee. Rytmillisesti viides
tuotantokausi on malliesimerkki tulevaisuuden sarjoille, kuinka käyttää
kaksiosaista tuotantokautta hyväkseen.
Breaking Bad ei ehkä koskaan päässyt sellaisille
meta-tasoille, jossa Sopranos tai jopa The Wire oli, mutta palana
populaarikulttuuria sen on parhaimmillaan. Se on myös käsikirjoitukseltaan,
juonenkäänteiltään ja henkilöhahmojen kasvukaariltaan mestariteos. Se onnistui
myös yhdistämään mustan huumorin ja oopperamaisen tragedian aivan uudella
tavalla. Breaking Bad on kirjoittanut tarinansa historiaan, ansaitusti. Aukko
televisioon on syntynyt, enkä heti tiedä mikä sen paikkaisi. Ehkä nyt vielä
kerran kuuntelen Badfingerin Baby Bluen…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti