Mud - All-American Classic

Viimevuosien kovimpia termejä Hollywood-tuottajien huulilla on ollut YA. YA on alun perin kirjagenre, joka on suunnattu teini-ikäisille. Näillä kirjasarjoilla on myös usein ollut vankka fanipohja, joka jo itsessään on taannut vahvan lippuluukkutuloksen. Twilight ja The Hunger Games taitavatkin olla menestyneimpiä esimerkkejä genrestä, joka on myös kokenut oman sarjansa floppeja, kuten viimeksi Lily Collinsin tähdittämä The Mortal Instruments. Trendi on kuitenkin jatkuva ja erilaisista kirjasarjoista tuotetaankin tulevina vuosina tasaisin väliajoin elokuvia. Jos nuoret tykkäävät näistä elokuvista, niin hyvä heille, mutta sääli on, että aidosti hyviä, todelliseen maailmaan sijoittuvia nuortenseikkailuja ei tehdä (lue: eivät menesty). Toivoisin, että Mud olisi vuoden menestyneimpiä elokuvia sen sijaan, että se on vuoden menestyneimpiä indie-elokuvia…

Jeff Nichols on tehnyt klassisen nuorten seikkailun, joka tuo vääjäämättä  mieleen Mark Twainin kirjat. Se onnistuu etevästi kuvaamaan tarinaansa ”lapsen” perspektiivistä, olematta koskaan lapsellinen. Ellis ja Neckbone ovat Arkansasissa asuvat 14-vuotiaat kaverukset, jotka viettävät päivänsä seikkaillen Mississippi joen varrella. Matkatessaan eräälle autiolle saarelle katsomaan puuhun joutunutta hylkyä, he törmäävät pakomatkalla olevaan rikolliseen Mudiin. Mud on karismaattinen ja kiehtova muukalainen, joka tarvitsee apua kadotakseen lopullisesti elämänsä naisen kanssa lain ja palkkametsästäjien kartalta. Tarinassa on kaikki klassisen nuortenseikkailun ainekset, mutta Jeff Nichols yllättää lisäämällä yhtälöön pääteemaksi rakkauden.

Pojat ovat päässeet ikään, jossa tytöt alkavat kiinnostamaan. Ellis on kokenut ensi-ihastuksensa, kun samalla kotioloissa on rakkaus katoamassa. Vanhemmat ovat eroamassa ja elämä on väistämättä kokemassa suuren muutoksen. Mud antaa Ellisille uskoa ikuiseen rakkauteen, kuvaillessaan elämänsä naista, joka varasti sydämen jo teini-ikäisenä. Kuten vanhenemiseen kuitenkin kuuluu, Ellis tulee kokemaan asioiden mustavalkoisuuden katoamisen. Naiivius on hyve, jonka ikääntyessä ikävä kyllä menettää. Vaikka teksti kuulostaakin katkeransuloiselta, on Jeff Nichols sen verran älykäs ohjaaja, että hän ei koskaan alleviivaa liikaa sisältöä. Kamera rakastaa eteläisen Amerikan luontoa ja löytää kauneuden myös perinteisestä Amerikkalaisesta kylästä, mutta se ei koskaan syyllisty liialliseen visuaaliseen fiilistelyyn. Tarina rakastaa vanhanajan Amerikkalaista nuortenseikkailua, mutta se on silti vahvasti kytköksissä todellisuuden kanssa ja siinä on läsnä jotain ihanan arkista. Mud onnistuu kuvaamaan varhaista teini-ikää lämmöllä, olematta koskaan nostalginen. Osa saattaa juuri sen takia kritisoida sitä vaisuksi tai pliisuksi, mutta todellisuudessa se on osoitus ohjaajan rohkeudesta. Jeff Nichols välttää suurimmaksi osaksi helpot ratkaisut.

Nicholsin ura lähti käyntiin pienimuotoisella kahden suvun välisellä kostokronikalla Shotgun Stories. Kyseessä ei ollut mikään mestariteos, mutta vahva osoitus ohjaajan klassisesta ja samalla tuoreesta tarinankerronnallisesta äänestä. Perinteinen Amerikka oli jokaisessa kuvassa vahvasti läsnä, yhtäaikaisesti kauniina ja armottomana. Jeff Nicholsin seuraava teos olikin sitten lähes napakymppi ja yksi viimeisen vuosikymmenen parhaimmista Amerikkalaisista elokuvista. Take Shelter on huikea kuvaus keski-ikäisestä miehestä, joka taistelee paikastaan perheensä suojelijana orastavan skitsofrenian kanssa. Se on visuaalisesti vahva teos, joka yhdistää etevästi maailmanlopputrilleriä ja perhedraamaa. Se on lopulta myös toiveikas teos, joka tarjoaa aidosti koskettavan tarinan ja herättää todella voimakkaita tunteita. Mud ei yllä Take Shelterin tasolle, mutta ei sen tavallaan tarvitsekaan. Se ei ole yhtä kunnianhimoinen ja se pyrkii luomaan katsojalleen täysin erilaisen kokemuksen. Pohjimmiltaan Mud on klassinen Amerikkalainen elokuva. Sellainen siis, jota Amerikassa ei oikein osata enää tehdä. Se on myös parhaimpia nuortenelokuvia viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen, mutta ikävä kyllä sen luultavasti löytävät ainoastaan vanhemmat. Siinä kun ei ole noitia ja vampyyreita. Kyseessä on aito Amerikkalainen klassikko, joka ei tule koskaan saamaan klassikon mainetta. Ei se sitä ansaitsekaan, mutta ajaton hyvin tehty seikkailu se on ja taitaa myös ensiesityksensä saada R&A:ssa.