lauantai 25. tammikuuta 2014

12 Years as a Slave - Vavahduttava ja vaikuttava elokuva orjuudesta

Tammikuussa on tapana nähdä vuoden suurimpia elokuvia, joista on jo muodostunut etukäteen valtavat odotukset ja ennakkoajatukset. Olen odottanut Steve McQueenin 12 Years as a Slavea aina ensimmäisestä trailerista lähtien ja lukemani toisen mantereen arvostelut ja analyysit eivät ole muuta kuin kasvattaneet hinkua nähdä elokuva. Sen takia lähtökohdat, joilla astuin saliin olivat alun alkaen väärät ja ne helposti vaikuttavat katsomiskokemukseen.

Ensimmäisen puolentoista tunnin aikana tiedostin elokuvan taidokkuuden, mutta pysyin siitä kaikesta silti liian etäällä. Tarina rakensi kuvaa orjuudesta ei pelkästään yksilön kautta, vaan yhteiskunnan myös. Kaikille vapaus ei ole itsestäänselvyys, vaan ihmisiä myydään samaan tapaan kuin hevosia ja joulukuusia. Äiti ja lapset eivät ole paketti, vaan kolme eri potentiaalin ja eri hinnan omaavaa yksilöä. Vaikka isännän ja orjan välille voikin syntyä side, on silti investoinnin taloudelliset yksityiskohdat tärkeämmät. 12 Years as a Slave kuvaa luokkayhteiskuntaa julmimmillaan ja orjuutta aikakautensa käytäntönä. Elokuvan päähenkilö Solomon Northup kokee vangitsemisensa suurena vääryytenä, nimenomaan sen takia, että hän oli alun perin vapaa mies. Monet muut orjat eivät olleet tätä vapautta koskaan edes kokeneet.

Viimeisen 45 minuutin aikana olin murrettu. En tarkalleen osaa selittää mitä elokuvan aikana tapahtui, mutta Steve McQueen on luonut teoksen, joka hiipii salaa iho alle ja tarraa verisesti kiinni julmassa ja tunteikkaassa lopussaan. 12 Years as a Slave on raaka elokuva, mutta myös äärettömän älykäs. Sivuhahmojensa kautta se luo aidon kuvan yhteiskunnasta, jossa suurin synti ei siltikään ole raipan isku, vaan ylipäätänsä toisen ihmisen oikeus viedä toisen ihmisen vapaus.
Steve McQueen on kritisoinut elokuvateollisuutta tarttumatta orjuuteen aiheena useammin. Nyt ohjaaja on tehnyt aiheesta tulevaisuuden klassikon ja merkkipaalun. McQueen on hyvin visuaalinen ohjaaja, komeilematta sillä. Hän ymmärtää rajauksen ja kuvan päälle. Henkilöt ovat aina sijoitettu harkitusti kuvaan ja perspektiivien kautta hän luo suuria ajatuksia. Kameran liikkeet ovat aina tarkkaan mietitty, nostaen tempoa vaiteliaasti. Entisen videotaiteilijan taustat ovat näkyvissä ja sen takia McQueen onkin yksi tämän hetken kiinnostavimmista ohjaajista ja elokuvallisen kielen hallitsijoista.


On myös pakko kehua myös 12 Years as a Slaven erinomaista käsikirjoitusta, joka onnistuu kertomaan tarinansa äärettömällä tarkkaavaisuudella. Elokuvan tempo ja rakenne on yhtä paljon John Ridelyn käsikirjoituksen kuin Steve McQueeninkin ansiota.  Ne pienet lisänyanssit tulevat sitten ohjaajan laajakangasformaatin ymmärryksestä. 12 Years as a Slavesta tullaan eittämättä puhumaan ”sinä Oscar-voittaneena orjaelokuvana”, mutta todellisuudessa kyseessä on niin aiheensa käsittelyn kannalta kuin elokuvallisen kielenkin osalta mestarillinen suoritus ja viimeisten vuosien vaikuttavimpia elokuvakokemuksia.

****1/2

perjantai 24. tammikuuta 2014

Dallas Buyers Club - Tyylitietoista, riskejä kaihtavaa Hollywood-draamaa

Dallas Buyers Club on menevä elokuva. Se on nopeatempoinen, sopivan rosoisesti kuvattu tarina etelän miehestä, joka huijaa, dokaa, panee ja sammuu läpi elämänsä, kunnes lääkäri löytää mieheltä HIV:n ja antaa eliniän odotteeksi 28 päivää. Rodeo-ratsastaja ei ole luovuttaja, niinpä hän alkaa itse omaksi lääkäriksi, lahjoen ensiksi sairaalahenkilökuntaa saadakseen pilottilääkettä AZT:tä ja myöhemmin salakuljettaen erilaisia vitamiineja ja lääkkeitä aina Japanista saakka. Samalla perustetaan bisnes, joka pyörii menestyksekkäästi siihen saakka kunnes lääkefirmat ja FDA kiinnostuvat tästä omaa bisnestä syövästä eksklusiivisesta klubista, jossa kuukausihintaan saa pumpata itsensä täyteen lääkkeitä.

Viihde-elokuvana Dallas Buyers Club on mitä mainion, mutta dekonstruktion kautta sen yksinkertainen tapa käsitellä tarinaa tulee selväksi. Ron Woodroofin matka mulkusta enkeliksi tapahtuu vähän turhan helposti. Entisen homofoobikon sekä huume- ja seksiaddiktin ristiriidoille ei anneta tilaa vauhdikkaassa elokuvassa. Dallas Buyers Club on Catch Me if You Can- elokuvan punkkia ja rokkia kuuntelevan naiivi pikkuveli. Siitä olisi voinut tulla aidosti vaikuttava elokuva, mutta nyt se on kiinnostunut käyttämään tarinan rumia puolia vain tehdäkseen elokuvasta ”rosoisemman”, sen sijaan että se olisi aidosti käsitellyt hahmojen problematiikkaa.

Elokuvan suurin ongelma on sen täysin yksipuolinen tapa käsitellä elokuvan suuria kysymyksiä. Ron Woodroof on liian helppo ja katsojaystävällinen hahmo. Lääkefirmoja ja niiden menettelytapoja taas kritisoidaan liiankin vahvasti, ottaen huomioon kuinka elokuva viimeisessä lauseessa annetaan ymmärtää AZT kehityksen toinen puoli. On totta, että lääkefirmojen bisnes liikkuu usein hyvin moraalisesti arveluttavilla alueilla, mutta samalla olisi ymmärrettävä lääkekehityksen prosessin ongelmakohdat. Dallas Buyers Club ampuu vähän turhan paljon ajatuksia, joka suuntaan. Sen olisi pitänyt joko keskittyä pelkästään kuolemansairaan oikeuteen hoitaa itseään omalla tavallaan tai antaa monipuolisempi kuva lääkefirmojen toiminnasta.

Matthew McConaughey on miellyttävä näyttelijä ja hän sopii poikamaisen charmin omaavan Ron Woodroofin rooliin täydellisesti. Jos kuitenkin aivan totta puhutaan, niin ei rooli kauheasti eroa McConaugheyn aiemmista töistä muutamaa itkua ja menetettyjä kiloja lukuun ottamatta. DiCaprion suoritus The Wolf of Wall Streetissa on huomattavasti parempi, mutta hahmo moraaliltaan paskempi. Siksi McConaughey vie siis tulevat pystit ja ihan hyvä niin. Jos kiinnostaa miehen pimeämpi puoli, siirtykää HBO:n loistavan True Detectiven pariin.

Jared Leton rooli taas on jo hahmona niin pystit syliin pyytävä, että en oikein osaa edes ilmaista mielipidettäni. Jos näyttelee AIDSiin kuolevaa, transseksuaalia narkomaania, on selvää, että akatemia kirjoittaa nimeä lappuun. Jared Leto näyttelee kyllä hyvin, mutta onko se todella vuoden parasta vai maskeerausta? Hahmona Rayon on lopulta kuitenkin huomattavasti rikkaampi ja ristiriitaisempi kuin yksiulotteinen Ron Woodroof, ja paikoitellen Leto onnistuu tuomaan loistavasti esiin näitä kysymysmerkkejä.


Dallas Buyers Club on vähintäänkin yhtä paljon veikeä caper-elokuva kuin vakavasti otettava HIV-draama. Se on loistavalla soundtrackilla koristeltu tyylitajuinen elokuva, joka kuitenkin usein valitsee sen helpoimman Hollywood-tien. Dallas Buyers Clubin maailma ja henkilöhahmot ovat lopulta kovin yksiulotteisia ja mustavalkoisia. Mielellään sitä katsoo, mutta tarkempaa syyniä se ei oikein kestä ja sen takia se on lopulta vähän epärehellinen tuote.

***1/2

tiistai 21. tammikuuta 2014

And the Oscar goes to... osa 2/2

Paras Leikkaus

  • American Hustle
  • Captain Phillips
  • Dallas Buyers Club
  • Gravity
  • 12 Years as a Slave
Paras leikkaus on siitä kiinnostava kategoria, että sillä on ollut tapana olla suuri vaikutus parhaan elokuvan pystin jakoon. Ilman parhaan leikkauksen ehdokkuutta on turha haaveilla parhaasta elokuvasta. Akatemia on usein palkinnut elokuvia, jotka myös näyttävät leikatuilta elokuvilta (esim. The Slumdog Millionaire ja Argo). Sen takia en usko näyttelijävetoiseen Dallas Buyers Clubin, enkä myös liiemmin American Hustlen mahdollisuuksiin. Captain Philips taas tarjoaa vimmattua menoa, mutta elokuva on silti ehkä liian keskiverto, jotta se lopulta anastaisi palkintoa itselleen. Ennustan siis, että kamppailu parhaasta leikkauksesta käydään parhaan elokuvan ennakkosuosikkien Gravityn ja 12 Years as a Slaven välillä. Gravity on lopulta tekninen elokuva ja sen takia se vie myös parhaan leikkauksen. 

Paras Sovitettu Käsikirjoitus

  • Before Midnight
  • Captain Phillips
  • Philomena
  • 12 Years as a Slave
  • The Wolf of Wall Street
Jossain vaiheessa syksyä näytti siltä, että Richard Linklaterin trilogian päätösosa Before Midnight kerää kasan Oscar-ehdokkuuksia, mutta toisin kävi. Nebraska oli lopulta riittävästi indieä akatemian makuun. Sovitettu käsikirjoitus onkin lopulta ainoa kategoria, jossa elokuva on ehdolla. Tavallaan olisi hienoa palkita ohjaaja Linklater ,ja näyttelijät Delpy ja Hawke kunnianhimoisesta toista vuosikymmentä kestäneestä produktiosta, mutta näin tuskin tapahtuu. Captain Phillips ja Philomena ovat myös selkeätä täyttömateriaalia kategoriassa. Kisa käydään 12 Years as a Slaven ja The Wolf of Wall Streetin välillä, ja uskon että jälkimmäinen vie lopulta pidemmän korren. Paras sovitettu käsikirjoitus jää myös hyvin todennäköisesti Scorsesen hävyttömän elokuvan ainoaksi voitoksi. The Wolf of Wall Street edustaa yksinkertaisesti liikaa alastomuutta, huumeita ,ja sikailua pärjätäkseen tosissaan Oscar-kisassa.

Paras Alkuperäinen Käsikirjoitus

  • American Hustle
  • Blue Jasmine
  • Dallas Buyers Club
  • Her
  • Nebraska
Parhaan alkuperäisen käsikirjoituksen saaja voi periaatteessa olla kuka tahansa ehdokkaista. American Hustlen dominointi kaikissa kategorioissa parantaa elokuvan mahdollisuuksia voittaa käsikirjoituksessa ja Woody Allen on aina Woody Allen, vaikka mitä syytöksiä kaatuisi niskaan. Uskon silti, että Spike Jonzen Her tulee viemään voiton. Her on kriitikoiden lemmitty ja akatemia haluaa varmastikin antaa jotain rakkautta elokuvaa kohtaan. Paras alkuperäinen käsikirjoitus on Jonzen hävittävänä.

Paras Naissivuosa

  • Sally Hawkins - Blue Jasmine
  • Jennifer Lawrence - American Hustle
  • Lupita Nyong'o - 12 Years as a Slave
  • Julia Roberts - August: Osage County
  • June Squibb - Nebraska
Tämän pystin kamppailu käydään kahden Lawrencen ja Nyong'on välillä. Muilla ei ole mitään jakoa. Lawrence on vienyt Golden Globen ja SAGin, Nyong'o taas Critics Choicen, mutta koska Jennifer Lawrence on Hollywoodin ylivoimaisesti valovoimaisin ja pidetyin tähti tällä hetkellä, tulee hän saamaan uransa toisen Oscarin. Se ei myöskään haittaa, että Lawrence on kaapinut tänä vuonna pelkästään Yhdysvalloissa lähemmäs puoli miljardia dollaria lippuluukuilta (American Hustle + The Hunger Games 2).

Paras Miessivuosa

  • Barkhad Abdi - Captain Phillips
  • Bradley Cooper - American Hustle
  • Michael Fassbender - 12 Years as a Slave
  • Jonah Hill - The Wolf of Wall Street
  • Jared Leto - Dallas Buyers Club
Kyseinen kategoria on usein gaalan suurimpia kysymysmerkkejä, mutta ei tänä vuonna. Kovasta kilpailusta huolimatta, tämä pysti menee satavarmasti Jared Letolle. Leton rooli on ensinnäkin "näyttelijätöiden elokuvassa" ja toiseksi hän näyttelee transseksuaalia. Akatemia rakastaa muuntautumisleikkejä ja tänä vuonna akatemia palkitsee kaksi...

Paras Naispääosa

  • Amy Adams - American Hustle
  • Cate Blanchett - Blue Jasmine
  • Sandra Bullock - Gravity
  • Judi Dench - Philomena
  • Meryl Streep - August: Osage County
Vielä jossain vaiheessa syksyä oli puhetta Sandra Bullockin upeasta roolityöstä Gravityssä ja siitä kuinka näyttelijä joutuu kantamaan koko elokuvaa harteillaan. Mitä pidemmälle vuotta ja uutta vuotta ollaan kuitenkin menty, sitä enemmän Gravitystä on keskusteltu pääasiassa teknisenä elokuvana ja on kokonaan unohdettu sen inhimilliset voimat. Sen takia Bullock ei ole enää edes haastaja. Tämä palkinto menee mitä suurimmalla todennäköisyydellä vuoden palkituimmalle Cate Blachetille. Suurin haastaja Woody Allenin erinomaiselle draamakomedialle on Amy Adams ja American Hustle. Hyvällä lobbauksella American Hustlella on vielä kaikki voitettavana, eikä sekään haittaa, että Amy Adams vaikuttaa hyvin sympaattiselta amerikkalaiselta mediassa. Meryl Streep taitaa nykyään olla vakio kategoriassa, vaikka puolet kriitikoista ovat maininneet ylinäyttelemisen Augustin tapauksessa.

Tuli muuten vielä mieleen, että tulevaisuudessa Jennifer Lawrence tulee paikkaamaan Meryl Streepin Hollywoodin suurimpana näyttelijättärenä. 

Paras Miespääosa

  • Christian Bale - American Hustle
  • Bruce Dern - Nebraska
  • Leonardo Dicaprio - The Wolf of Wall Street
  • Chiwetel Ejiofor - 12 Years as a Slave
  • Matthew McConaughey - Dallas Buyers Club
Mud, The Wolf of Wall Street, True Detective ja Dallas Buyers Club. Matthew McConaughey on elämänsä vedossa ja tulee nostamaan kultaisen pystin ilmaan vuonna 2014. Suurin haastaja on Dicaprio, mutta elokuva jakaa mielipiteet liikaa kahtia. Lisäksi McConaughey laihdutti, PALJON, rooliansa varten.

Paras Ohjaus

  • David O. Russel - American Hustle
  • Alfonso Cuarón - Gravity
  • Alexander Payne - Nebraska
  • Steve McQueen - 12 Years as a Slave
  • Martin Scorsese - The Wolf of Wall Street
Alfonso Cuarón tullaan palkitsemaan illan päätteessä parhaasta ohjauksesta. Gravity on Cuarónin perheen kunnianhimoinen luomus, joka on ollut tekeillä jo vuosia. Sitä tullaan luultavasti aina käsittelemään puhtaasti ohjaajan elokuvana ja muiden työpanos hukkuu turhankin paljon taustalle. Siitä huolimatta Cuarón ansaitsee Oscarinsa visuaalisesti upeasta kokemuksesta. Suurin kilpailija on Steve McQueen, mutta taiteilijan tyly tapa esiintyä julkisesti haittaa entisestään elokuvan mahdollisuuksia parhaan ohjauksen kategoriassa. O. Russel tullaan toivon mukaan joskus vielä palkitsemaan ja jo kaksi kertaa käsikirjoituksesta voittanut Payne on liian low key voittaakseen ohjaajana. Scorsese on teräksinen veteraani, joka on tainnut olla ehdokkaana viidesti jo pelkästään 2000-luvulla. Uskon itse asiassa, että The Wolf of Wall Street olisi voinut olla vielä paljon parempi elokuva, jos aikaa leikkaamiseen olisi ollut enemmän.

Paras Elokuva

  • American Hustle
  • Captain Phillips
  • Dallas Buyers Club
  • Gravity
  • Her
  • Nebraska
  • Philomena
  • 12 Years as a Slave
  • The Wolf of Wall Street
Nonniin ja lopuksi analysoidaan vielä hieman pääpalkintoa, jota todellisuudessa tavoittelee enää kolme elokuvaa. Her, Nebraska ja Philomena ovat aiheiltaan liian pieniä elokuvia voittaakseen. Captain Phillips ja Dallas Buyers Club taas ovat kehuttuja, mutta ei rakastettuja. Muutenkin DBS:n näyttelijäpalkinnot riittävät akatemialle. The Wolf of Wall Street jätti suuren osan katsojista kylmäksi, joka estää sitä nousemasta parhaan elokuvan kisaan. Jäljelle jäävät siis American Hustle, Gravity ja 12 Years as a Slave.

Alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan kyseessä on Gravityn ja 12 Years as a Slaven kilpajuoksu, jonka lopulta pitäisi päättyä 12 Years as a Slaven hyväksi. Kaikki odottavat, että Steve MqQueenin raastava orjaelokuva vie siis voiton. Akatemia nyökkää siis molemmille elokuville jakamalla klassiseen tapaan elokuvan ja ohjauksen palkinnot eri osoitteisiin. PGA:n (tuottajien killan palkinto) pääpalkintokin jouduttiin jakamaan näiden kahden elokuvan välillä ensimmäistä kertaa sen historiassa. Se tarjoaakin mustalle hevoselle, American Hustlelle, mahdollisuuden. Mikäli Gravityn ja 12 Years as a Slaven äänet jakautuvat tasapuolisesti, on mahdollista, että näyttelijöiden elokuva American Hustle viekin pääpotin.

American Hustle todisti jo voimansa voittamalla SAG:in (Screen Actors Guild) pääpalkinnon ja akatemia tunnetusti koostuu ennen kaikkea näyttelijöistä. On siis täysin mahdollista, että American Hustle vie pääpotin. Se on luultavasti ainakin todennäköisempi voittaja kuin Gravity. Vuoden 2014 Oscar-gaala on siitä hauskaa katsottavaa, että vuoden suuret palkinnot ovat tavallaan jo jaettu ja nyt American Hustle ärsyttää ja haastaa kaikkia. 12 Years as a Slavella ja Gravityllä on tulevana maaliskuun sunnuntaina pelkästään hävittävää...

Tärkeitä päiviä:

Oscar-Gaala: 2.3.2014
12 Years as a Slave: 24.1.2014
Dallas Buyers Club: 31.1.2014
Philomena: 31.1.2014
Her: 7.2.2014
American Hustle 7.3.2014

maanantai 20. tammikuuta 2014

And the Oscar Goes to... osa 1/2


Elämme Tammikuun viimeisiä viikkoja ja palkintoja jaetaan lähes jokainen viikonloppu aina maaliskuun alkuun saakka. Oscar-kausi on vauhdissaan ja elokuvalobbaus käy kuumimmillaan Hollywoodissa. Samalla arvostetut elokuvat käärivät vielä kaikki ylimääräiset dollarit mitä lippuluukuilla on tarjolla. On aika katsastaa ehdokkaita ja tehdä ennustuksia tulevasta gaalasta.
 

 Paras animaatio

  • The Croods
  • Despicable Me 2
  • Ernest & Celestine
  • Frozen
  • The Wind Rises
Miyazakistakin huolimatta animaatiokategoria on hyvin selvä tänä vuonna. Disneyn Frozen on selkeä paluu 90-luvun kulta-aikaan aina klassikko satuja ja voimaballadeja myöten. Forzen on myös kategorian ylivoimainen lippuluukkukuningas yltäen aina Leijonakuninkaan lukemiin asti. Monet varmasti toivoisivat eläköityvälle japanilaismestarille vielä yhtä palkintoa, mutta Frozen on yksinkertaisesti ollut liian menestynyt hävitäkseen tätä taistelua. Huomionarvoista on myös Pixarin Monsters Universityn uupuminen kokonaan listalta. Selkeä osoitus studion maagisen kosketuksen katoamisesta, joka alkoi jo Autot 2:n aikana. 

Paras Kappale

  • Alone Yet Not Alone - Alone Yet Not Alone
  • Happy - Despicable Me
  • Let it Go - Frozen
  • The Moon Song - Her
  • Ordinary Love - Mandela: Long Walk to Freedom 
Kategoria, joka harvoin osuu  kaikilla viidellä valinnallaan oikeaan. Paras kappale unohtaa usein populaari- & nuortenmusiikin ellei se nimenomaan halua nuoleskella kohderyhmää (à la Eminen, Three Six Mafia). Sen takia esimerkiksi paljon kehuttu Short Term 12 ei yltänyt ehdokkuuteen. Ehdokkuuden olisi myös suonut elokuvallisesti surkealle The Great Gatsbylle tai ranskalaisyhtye M83:lle Oblivionista. Joka tapauksessa kategorian tänä vuonna omistaa Frozen. Kyseessä on erinomainen Disney-balladi, joka myös muodostaa elokuvan parhaimman kohtauksen. Plussaa akatemialle, että lsitalla on Yeah Yeah Yeahs'in Karen O elokuvasta Her.

Paras Ulkomaalainen Elokuva

  • The Broken Circle Breakdown
  • The Great Beauty
  • The Hunt
  • The Missing Picture
  • Omar
Ulkomaalaisen elokuvan palkinnolla on tapana tehdä suurempiakin yllätyksiä jo karsinnoissa. Ranska jätti Adèlen elämän nuolemaan näppejä jo omissa valinnoissaan. Lisäksi yllättävää on myös The Pastin puuttuminen ehdokaslistalta. Nyt taistelu palkinnosta käydäänkin Paolo Sorrentinon The Great Beautyn ja Thomas Vinterbergin The Huntin välillä. Golden Globet ennustavat voittoa italialaiselokuvalle ja niin ennustan minäkin. Tanskalainen mestariteos on aihealueeltaan vaikea ja rankka ja sen takia akatemia palkitseekin mieluummin Sorrentinon kunnianosoituksen Fellinille. Muistuttaa tilannetta, jossa Susanne Bierin Kosto vei voiton kanadalaisen Villeneuven brutaalista Incendiesistä.
  

Paras Dokumentti

  • The Act of Killing
  • Cutie and the Boxer
  • Dirty Wars
  • The Square
  • 20 Feet from Stardom
Toinen kategoria, joka usein yllättää on paras dokumentti. Osa äänestäjistä painottaa valinnassaan aihealuetta, osa taas itse elokuvan laatua. Tällä hetkellä kallistun ehdottomasti rohkean tanskalaisdokumentin The Act of Killingin suuntaan. Elokuva on kriitikoiden rakastama haastava tutkielma sodasta ja moraalista. Ottaen huomioon vielä, että viiden parhaan joukosta puuttuu Sarah Polleyn kehuja kerännyt The Stories We Tell, ovat The Act of Killingin todennäköisyydet voitolle todella hyvät. Juhlat voi kuitenkin pilata supertähtien taustalaulajista kertovat dokumentti 20 Feet from Stardom, joka on viime viikkoina kerännyt selkeää nostetta kisamatkalleen. 

Paras Musiikki 

  • The Book Thief - John Williams
  • Gravity - Steven Price
  • Her - William Butler & Owen Pallet
  • Philomena - Alexandre Desplat
  • Saving Mr. Banks
Hankala kategoria, josta puuttuu ennakkosuosikit 12 Years as a Slave ja Captain Philips (viimeisen minuutit vuoden parasta elokuvamusiikkia...). Uskon palkinnon silti menevän Steven Pricen Gravitylle, jossa musiikilla on ehdokaslistasta kaikista olennaisin rooli. Avaruuden hiljaisuuden vastapainoksi Pricen musiikki toimii ennen kaikkea tunteiden välittäjänä. 

 Paras Kuvaus 

  • The Grandmaster - Philippe Le Sourd
  • Gravity - Emmanuel Lubezki
  • Inside Llewyn Davis - Bruno Delbonnel
  • Nebraska - Phedon Papamicheal
  • Prisoners - Roger A. Deakins
Jokainen ehdolla oleva elokuva ansaitsisi palkinnon, sillä kaikki ovat visuaalisesti upeata katsottavaa. Grandmaster ottaa kaiken irti hidastuksista, kun taas Nebraska on mustavalkoisen kuvanrajauksen mestarinäyte. Huomioitavaa on myös ehdokaslistan suurimpien häviäjien Inside Llewyn Davisin ja Prisonersin ehdokkuudet. Deakinsin kamera nostaa Prisonersin tasoa huomattavasti. Palkinto menee silti Lubezkin Gravitylle - ei kysymystäkään. Gravity on tulevaisuutta ja kameranliikkeet ennennäkemättömiä. Painovoimattoman tilan tuntu elokuvasalissa on Lubezkin ansioita.


Tässä ensimmäinen erä Oscar-ennustuksiani. Pysykää mukana, julkaisen pian ajatukseni pääkategorioista. 

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Oldboy - Spike Lee kaukana omasta elementistään

Jos korkean profiilin amerikkalaiselokuva kerää IMDB:ssä 4,9 pistettä, on sen tehtävä jotain oikein. En ole mikään suuri uusintaversioiden ystävä, mutta en myöskään tuomitse niitä alimpaan helvettiin. Ne paljastavat aikakaudestamme yllättävänkin paljon. Sen sijaan Park Chan-Wookin mestariteoksen, Oldboyn, uusintaversiota en kaivannut, en sitten tippaakaan. Alkuperäinen Oldboy on nerokas mysteeri, joka kääntää "whodunnit" asetelman "whyhedunnit" asetelmaksi. Samalla mysteeri kasvaa väkivaltaiseksi kreikkalaiseksi tragediaksi, jossa jokainen yksityiskohta on tarkkaan mietitty. Visuaalisesti ja äänimaailmaltaan elokuva edustaa perinteistä kiillotettua etelä-korealaista elokuvaa, jossa kamera liikkuu kauniisti ja harkitusti klassisen musiikin tahtiin. Sen lisäksi ohjaaja Park Chan-Wook on erinomainen ohjaaja, todellinen auteur, ja sen takia tuntuukin oudolta tehdä uusintaversiota elokuvasta, joka edustaa niin vahvasti tekijänsä kädenjälkeä. 

Noh, mahdottomaan tehtävään on kuitenkin tarttunut toinen auteur, katuviisas Spike Lee, uransa ehdottomasti oudoimmalla siirrollaan. Vaikea sanoa onko ohjaajaa aidosti kiinnostanut aihe vai onko kyseessä ns. palkkashekkiteos? Leen viimeiset kymmenen vuotta, kun ei nyt kovin montaa hittiä ole sisältänyt. Joka tapauksessa yhdistelmä Lee-Brolin on paperilla huomattavasi kiinnostavampi kuin alun perin suunniteltu Spielberg-Smith.

Vuoden 2013 Oldboy on huomattavasti alkuperäisteosta rumempi ja hätäisempi kokonaisuus. Chan-Wookin traaginen ooppera on Leen käsissä muuttunut sumuiseksi industrial-punkiksi (jos sellaista on?). Leen Oldboy on raivotautinen katukoira, kun taas alkuperäinen muistuttaa enemmän hienostunutta tappaja-Dobermannia ja se ei välttämättä ole huono asia. Tärkeintä uusintaversioissa on, että samaa elokuvaa ei toisteta (vrt. Van Santin Psycho). 

Lee on maneeriensa vanki ja hänen "jointit" tunnistaa kilometrien päästä. Oldboy tuntuu harkitsemattomalta lopputulokselta. Se sekoittaa epämääräisesti amerikkalaista pulpia, aasialaisia stereotypioita, Spike Lee kuvakikkailua & saarnaa, teatraalisia henkilöhahmoja ja populaarikulttuuria. Sharlto Copley ja Josh Brolin ovat molemmat hyviä, mutta roolisuoritukset eivät kuulu samaan elokuvaan. Tuntuu siltä, että ohjaaja ei ole täysin hahmottanut miltä elokuvan pitäisi näyttää ja miten sen pitäisi edetä, ja sen takia olemmekin saaneet kaikkia mausteita sisältävän täydellisen sekasotkun, MUTTA juuri sen takia Leen Oldboyta jaksaa myös katsoa. Siksi, että se ei ole koherentti ja kokonaisvaltainen elokuva, se on aggressiivinen ja yllättävä. Välillä se on pulassa juonen kanssa ja välillä budjetin kanssa, mutta sinnikäs se silti on.

Palaten vielä ensimmäiseen lauseeseeni; jotta tällaista tähtikaartia sisältävä Hollywoodin tuote, joka perustuu 2000-luvun mestariteokseen, ansaitsee niinkin surkean pisteytyksen (4,9), on sen otettava riskejä. Oldboy (2013) ei ole hyvä elokuva, mutta keskitien uusintaversioita kiinnostavampi kyllä. Se on Park Chan-Wookin raa'an ja raastavan "kirjan" väkivaltainen sarjakuvaversio (lue: Graphic novel).

***


lauantai 4. tammikuuta 2014

The Wolf of Wall Street: Ohjaajalegenda osaa edelleen yllättää

Tyypillisesti kahden vuoden välein joudun tähän tukalaan tilanteeseen, jossa joudun ensiksi muodostamaan tai enemminkin puristamaan mielipiteeni, ja sen jälkeen ilmaisemaan sen Martin Scorsesen elokuvasta. Scorsese on aina ollut se ohjaaja, joka merkitsee minulle eniten. Sen takia olen armottoman kriittinen, että suopea ohjaajaa kohtaan. Odotukseni ovat usein sairaalloisen korkealla ja sen takia pettymyksentunteen ovat tuttuja, mutta jos joku haukkuu miehen elokuvaa, olen aina valmis puolustamaan sitä. Opin paljolti rakastamaan elokuvaa Scorsesen kautta. Lapsena ihastuin välittömästi miehen eepoksiin Goodfellas ja Casino. Mafia kiinnosti ja Scorsese esitti sen sellaisella vimmalla, jonka merkitsevyyttä en vielä nuorella iällä ymmärtänyt. Ohi menivät niin tekniset mestarillisuudet kuin myös ne suuremmat teemat mafian/ Amerikan ympärillä.

Teini-iässä tutustuin Scorseseen kunnolla ja etsin käsiini miehen teoksen kuin teoksen. Taxidriver ja Raging Bull tietenkin nousevat usein esiin miehen suurimpina saavutuksina, mutta itselleni eniten merkitsee elokuva Mean Streets. Siinä Scorsese pääsi vihdoin purkamaan ja vuotamaan oman itsensä kankaalle. Se paljastaa ohjaajan kunnianhimon tyylillisesti, mutta sisältää myös sellaista nuoruuden intoa ja hulluutta, jolla on tapana kadota kun maine ja ammattitaito kasvaa. Vaikka Scorsesella oli takataskussa jo kaksi aiempaa kokopitkää elokuvaa, on Mean Streets hyvin paljon hänen ensimmäinen oma elokuvansa ja minulle siis filmografian ehdottomasti tärkein.

Scorsesen viimeiset 15 vuotta ovat kuluneet paljolti Leonardo Dicaprion seurassa. Parivaljakko on työstänyt kunnianhimoisia eepoksia ja tiukkoja rikoselokuvia. Gangs of New York on nykyään katsottuna rakenteellisesti ongelmallinen teos, jonka visuaalinen ilme kuitenkin ansaitsee kunnioitusta. Lisäksi elokuvan ensimmäinen vartti on tiukka pohjustus seuraavalle 2,5 tunnille. The Aviator taas on aiheensa takia pettymys, sillä Howard Hughes ansaitsisi rumemman, mielenvikaisemman ja likaisemman tulkinnan Amerikasta. Toivoisin, että Scorsese vuonna 1978 (New York, New York flopin jälkeen) tai vuonna 2013 olisi ohjannut Howard Hughes biografian. Se tuskin olisi ollut yhtä salonkikelpoinen kuin vuoden 2004 teos.

The Departed on elokuva, joka vihdoin toi sen kultaisen ukon ohjaajalegendan kotiin. Suuresta arvostuksesta huolimatta, en pidä The Departedia mitenkään mestarillisena elokuvana tai edes mestarillisena uusintaversiona. Elokuva kyllä toimii kaikilla osa-alueilla, mutta se ei lopulta ole kauhean omaperäinen, ja juonenkäänteetkin lopulta tukahduttavat liikaakin Scorsesen omaa ääntä. Siitä huolimatta The Departedin alku kuuluu Scorsesen uran kohokohtiin. Gimme Shelterin tahtiin syljetty Jack Nicholsonin dialogi on parasta Scorsesea sitten Goodfellasin. Sitä katsoessaan tuntee sen ohjaajan kuuluisan vimman koko kropassaan ja sen takia koko loppuelokuva tuntuukin suurelta pettymykseltä.

Shutter Island taas on erinomainen elokuva ja yksi 2000-luvun parhaita trillereitä, jossa ohjaaja pistää Cape Fear vaihteensa päälle. Elokuvagurunakin tunnettu Scorsese hyödyntää tietokantaansa ja tekee Film Noir- pastissin, joka flirttailee avoimesti myös kauhugenren kanssa. Lopulta elokuva on mielenvikainen (kirjaimellisesti) tulkinta menetysten jättämistä arvista, jotka harvoin paranevat.  Dicaprio tekee siihen asti parhaimman roolisuorituksensa ja Scorsesen visuaalinen silmä on terävimpänä sitten Casinon.

Hugo on ilmiönä huomattavasti kiinnostavampi kuin elokuvana, vaikka se erinomainen onkin. Hugossa yksi maailman suurimmista elokuva-eksperteistä ja ohjaajista kirjoittaa rakkauskirjettään elokuvalle uudella 3D-teknologialla. Samalla Scorsese kouluttaa katsojia elokuvanhistoriasta ja -tematiikasta. Hugo on enemmän kuin pelkkä pastissi. Se on aikamatka ja madonreikä 1900-luvun alun elokuvaan, ja se pyrkii taltioimaan elokuvan syvimmän olemuksen.

Onkin hauska, että Scorsesen seuraava teos, kauniin lapsillekin suunnatun elokuvarunon jälkeen, on kolmetuntinen ihmisen ahneuden ja eläimellisyyden kuvaus. The Wolf of Wall Street on kohua usein herättäneen ohjaajan hävyttömin elokuva. Se sisältää törkeintä huumeiden viihdekäyttöä mitä amerikkalaisessa elokuvassa on koskaan nähty ja siinä pannaan enemmän kuin Boogie Nightsissa ja Bad Lieutenantseissa yhteensä. Amerikkalainen unelma on häviäjien tavoite, jolle voittajat laukeavat ja pyyhkivät perseensä.

Moraalisia ongelmia ei koeta, koska moraali on alun perin myyty ensimmäistä palkkashekkiä varten. Huumeet, huorat ja himot eivät ole luonteenpiirteitä, vaan talon tapoja. Simpanssilauma seuraa ja huutaa törkeyksiä osittaakseen kunnioitusta kuningasgorillalle, joka ansaitsee paikkansa valtakunnassa ainoastaan omaisuutensa takia. Yhteiskunta toimii, sillä periaatteella, että jokainen haluaa enemmän. Ahneus vie eteenpäin ja heikommat voivat mennä McDonaldsin kassoille töihin.

Vaikka The Wolf of Wall Streetin maailma ja tarina onkin sairas, Scorsese ei missään vaiheessa ota moraalinvartijan roolia. Elokuva ei ole draama, vaan päällisenpuolin puhdasverinen komedia, jonka sielu on kuitenkin sysimusta. The Wolf of Wall Street sisältää enemmän komediakohtauksia, mitä ohjaaja on aiemmin tehnyt koko urallaan. Scorsese piilottaa kuitenkin sanomansa nimenomaan kasaamalla peräjälkeen toinen toistaan hävyttömämpiä kohtauksia. Tässä vastenmielisen ylellisessä elämässä on kaikki kohtuus kadonnut. Rajoja ei ole olemassa, joten mikään ei sanele päähenkilöiden valintoja. Rikokset annetaan anteeksi rahan takia ja vaimot pysyvät, koska talot, jahdit, autot ja korut ovat isoja. Jordan Belfort ja hänen ystävänsä ovat niin rikkaita, että teoilla ei yksinkertaisesti ole seurauksia.

Elokuvan käsikirjoitus hylkää älykkäästi kaiken aidon rahoitusmaailmakeskustelun, sillä elokuva ei kerro osakekaupasta, vaan täysin käsistä lähteneestä ahneudesta. Jordan Belfort on kaukana mistään finanssinerosta. Hän kokosi omaisuutensa myymällä hävyttömästi penniosakkeita ja rakentamalla oman päättömän simpanssiarmeijansa. Scorsese on parhaimmillaan kuvatessaan Stratton Oakmontin toimitiloja, jotka muistuttavat enemmänkin eläintarhan apinahäkkiä.  Belfortin motivaatiopuheet koostuvat itsekeskeisestä omaisuuden esittelystä ja rikastumisesta. Ne toimivat, koska jokainen työntekijä janoaa yhtä painavaa kultakelloa ja yhtä suurta jahtia. Kun rusettia käyttävä työntekijä havaitaan hoitavan lemmikkikultakalaa, hänet haukutaan ja pahoinpidellään pois toimitiloista. Belfortin valtakunnassa ei ole tilaa omaperäisyydelle tai pienimmällekään empatialle.

Elokuvaa on kritisoitu ylellisen elämäntyylin glorifioinnista, mutta mielestäni syytökset ampuvat pahasti ohi. Scorsese ei missään vaiheessa glorifioi The Wolf of Wall Streetin maailmaa. Sen päähenkilöt rakastavat kyllä omaa käytöstään, mutta tekijätiimi ei sitä missään nimessä tee. Kun Jordan Belfort esitetään elokuvassa haavoittuvimmillaan, Scorsese jatkaa siitä näyttämällä kuinka Belfort lyö vaimoaan, ensiksi kasvoihin ja sitten vatsaan… Pienimmilläänkin Belfort osaa edelleen tehdä pelkkiä itsekeskeisiä valintoja. Se, että Scorsese ei osoita syyttävää sormea päähenkilöitä kohtaan on ainoastaan hyvä asia. Näin elokuvan sanoma täydellisestä kohtuuttomuudesta tulee entistä selvemmäksi. The Wolf of Wall Street ei ole henkilötarina, vaan ihmistarina. Se kertoo meille yhdestä ihmiseläimen perusluonteenpiirteestä, ahneudesta.

Leonardo Dicaprio tekee uran parhaimman roolityönsä, mutta on ikävä kyllä pahasti liian vanha rooliinsa. Ajatus aidosti 26-vuotiaan näköisestä näyttelijästä latelemassa Belfortin saastaista monologia houkuttelee. Nuoremman näyttelijän kautta elokuva olisi muuttunut entistä surrealistisemmaksi, kuten totuus olikin. Dicaprion uran kohokohtiin tullaan kuitenkin kirjaamaan Steve Madden IPO:n motivaatiopuhe, joka tavoittaa elokuvan hengen täydellisesti. Jonah Hill on sen sijaan kaikin puolin täydellinen The Wolf of Wall Streetissa. Koomikko on osoittanut jo aiemmin näyttelijätaitonsa, mutta Belfortin parhaana kaverina, kaikin puolin moraalisesti sairaana Donnie Azoffina, Jonah Hill omistaa jokaisen katseen.

Martin Scorsese elokuvana The Wolf of Wall Street on hämmentävä. Vaikka se rakenteellisesti on luontaista jatkoa Goodfellasille ja Casinolle, se hylkää silti perinteisen draaman kaaren. Siinä ei ole paljon juonta, vaan se koostuu enemmänkin erilaisista sikailukohtauksista. Se tuntuikin aluksi pettymykseltä, mutta nyt päivää myöhemmin huomaan edelleni miettivän elokuvaa koko ajan enemmän ja enemmän kokonaisuutena. Se ei missään nimessä ole visuaalisesti parasta Scorsesea. Kamera ei ole yhtä lennokas kuin aiemmin ja musiikkivalinnat eivät aina kohtaa kohtauksen kanssa. Sen sijaan se taltioi ahneuden ja kohtuuttomuuden ilmiötä hyvin ja hyvin jännittävällä tavalla. Se lopulta saattaakin elokuvana olla lähempänä Taxidriveria kuin nyt jo niin moneen kertaan verrattua Goodfellasia ja Casinoa. Taxidriverin Travis Bickle edusti Vietnaminsodan ja demokratian korruption väsyttämää moraalia ja oikeutta etsivää amerikkalaista mentaliteettia. Jordan Belfort taas on jo syntynyt ahneuteen. Hän ei etsi moraalisesti hyvää, vaan itselleen hyvää.


The Wolf of Wall Street on hämmentävä ja rohkea elokuva. Se osoittaa Scorsesen kyvyn tehdä genreä kuin genreä ja myös uudistaa itseään. Vaikka perusteiden kautta elokuva kunnioittaa ohjaajan vanhoja klassikoita, on ohjaajan ote aivan erilainen kuin ennen. Vaikka itse jään etenkin kaipaamaan niitä kohtauksia, missä kameran liikkeet ja taustalla paukkaava musiikki muodostaisivat täydellisen yhteistyön, on The Wolf of Wall Street kokonaisuutena yksi Scorsesen kiinnostavimmista elokuvista. Haluan myös nähdä sen uudestaan. Niin ja se siis oikeasti on komedia, ei satiiri.

****