perjantai 28. maaliskuuta 2014

The Grand Budapest Hotel - The Fantastic Mr. Anderson

Rosebud oli Charles Foster Kanen viimeiset sanat elokuvassa Citizen Kane. Jotain samaa hakee nyt myös Wes Anderson elokuvallaan The Grand Budapest Hotel, tosin kyseessä onkin lopulta huomattavasti lennokkaampi ja katkeransuloisempi elokuva. Vaikka The Grand Budapest Hotelin mystinen miljonääri Moustafa ei ole yhtä armoton kuin Wellesin Kane, niin molempia silti vainoaa kaino menneisyyteen. Samasta syystä Kane kaipaa Rosebudia ja Moustafa viettää aikaansa jo vuosia sitten ränsistyneessä hotellissa ja asuu sen vaatimattomimmassa aulapojan huoneessa.

Tästä päästän seuraamaan Moustafan nuoruuden suurta seikkailua ja selkeästi hänen koko elämän antoisinta aikaa. Sen täyttävät oppiminen (Mr Gustaven kautta) ja rakkaus (Agathan kautta). The Grand Budapest Hotel sijaitsee kuvitteellisessa Zubrovkan valtakunnassa ja on varsinainen seurapiirien kohtauspaikka. Ralp Fiennesin esittämä Mr Gustave on ehkä maailman paras Concierge, joka pitää harvinaisen hyvää huolta etenkin hotellin vanhemmista naisasiakkaista, vaikkakin moni mies epäileekin omahyväisen hotellipalvelijan seksuaalista suuntausta. Kun erään perijättären kuolema ja testamentti osoittautuu yhdeksi suureksi sekasotkuksi, alkaa nopeatempinen ja väkivaltaa kaihtamaton kamppailu edesmenneen naisen mittaamattoman arvokkaasta perinnöstä.

Tarina on pääosin hyvin kevyttä hattaraa. Wes Andersonin tuttuun tapaan sivuhahmot suorastaan juoksevat kohtaustensa läpi kadotakseen elokuvasta kokonaan. Juonenkäänteitä tulee paljon ja usein ne ovatkin lapsellisia, mutta ei Andersonin elokuvat koskaan tarinaltaan monimutkaista seittiä pudokaan. Wes Andersonin elokuvat, etenkin viime vuosina, ovat alkaneet muistuttamaan enemmän ja enemmän lastenkirjojen juonenkaaria. Jos tyylilaji on jo ennestään ärsyttänyt, ei kannata hypätä The Grand Budapest Hotelin matkaan. Kaikille muille taas on todettava, että ohjaajan voittoputki jatkuu.

The Grand Budapest Hotel on kunnianosoitus vanhalle Keski-Euroopalle ja samalla se on myös melankolinen rakkauskirje menneelle ajalle (vai nuoruudelle?), jota ei tulla saamaan enää koskaan takaisin. Ohjaajan t sekkiläisen nukkeanimaation fiilistely tulee myös selväksi. The Grand Budapest Hotel on visuaalisesti niin lähellä Fantastic Mr. Foxin maailmaa, kuin näytelty elokuva voi käytännössä olla. Wes Andersonin uusin on 1/3 kirjaa, 1/3 nukkeanimaatiota ja vain 1/3 perinteistä elokuvaa.

Wes Anderson on maanmies Quentin Tarantinon kanssa lopulta yllättävänkin samanhenkinen elokuvantekijä. Molempien miesten vaikutteet tulevat vahvasti eurooppalaisen elokuvan perinteestä ja molemmat ovat hyvässä ja pahassa oman tyylinsä vankeja. Elokuva elokuvalta ja mainos mainokselta Andersonin kieli on muuttunut entistä omaleimaisemmaksi ja tavallaan myös karikatyyrimäisemmäksi. Sanotaan, vaikka näin: "Wes Anderson on The Grand Budapest Hotellissa Wes Andersonmaisin kautta aikojen. Mitä se konkreettisesti tarkoittaa? No henkilöhahmot ovat entistäkin enemmän ajasta sijoittuneita kuvaan kultaisen leikkauksen säännön mukaan ja kamera tekee ainoastaan tarkkoja 45°, 90° ja 180° käännöksiä. Lisäksi tarina on täynnä mitä koomisimpia karikatyyrejä ja keskiössä on taas jonkinlainen isä-poika suhde. Visuaalisesti The Grand Budapest Hotel toistaa ohjaajan tyyliä uskollisesti, mutta tekee sen komeammin kuin koskaan aiemmin. Nyt Anderson leikkii myös kuvasuhteilla ja lopputuloksena on 100 minuuttinen elokuva, jonka jokainen kuva toimii itsenäisenä taideteoksena.

Palveleeko tyyli aina sanomaa? Ei välttämättä, mutta Wes Andersonin elokuvia kuvaa parhaiten sanalla "quirky". Ne ovat omia pikku maailmojansa, joissa on omat säännöt. On totta, että nokkela visuaalinen ilotulitus pitää katsojan aina hieman etäällä henkilöhahmoista ja tarinasta, mutta se on ohjaajan tyyli. Olisihan se joskus hauska nähdä Andersonin oman mukavuusalueensa ulkopuolella, mutta tällä hetkellä ohjaaja on tulessa tuon nimenomaisen alueen sisällä. Jossain vaiheessa vitsi muuttuu vanhaksi, mutta ei vielä.

****+

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Muutama sana Oscar-gaalasta

Tyypillistä, niin tyypillistä. Aina löydän itseni hereiltä Oscareiden aikaan ja aina myös kyseenalaistan päätöstäni aamulla. Kahvinhuuruinen yö kuluu usein yllätyksettömästi ja tylsästi. Make no mistake, Oscarit ovat hyvin tylsää televisiota. Harva puhe on aidosti innostava/kiinnostava ja vielä harvempi ohjelmanumero on viihdyttävää. Sen lisäksi juontajan stand-up ei ota riskejä, paitsi tietenkin muutaman vuoden takainen stoner-host James Franco, joka tarjosi sentään yllätyksiä. Nyt pestiin oli palkattu Yhdyvaltojen särmättömin talkshow-koomikko Ellen Degeneres, joka suoritti pestinsä rautaisen ammattilaisen tylsin tavoin. Illalta minulla oli kaksi odotusta a) Avajaispuhe on paska ja b) Jared Leto pelastaa puheessaan maailmaa ja mainitsee Ukrainan. Kappas vaan, alle 20 minuuttia meni ja molemmat ennustukset kävivät toteen.

Seuraavat kolme tuntia vietettiinkin sitten palkinnonjakojen ja täysin turhien klippikollaasien parissa. On suorastaan käsittämätöntä miten huonoja Oscar-gaalan kollaasit ovat vuodesta toiseen. Viime vuoden kunnianosoitus Bondin juhlavuodelle oli heikkoa youtube-kamaa, eikä tämän vuoden animaatio ja toiminta kumarrukset olleet sen parempia. Eikö tosiaan klippien kokoamiseen voisi käyttää aavistuksen enemmän aikaa ja luovuutta? In memory osio oli myös vaihteeksi korni ja Bette Midler kasariballadinsa kanssa täysin käsittämätön valinta vuonna 2014. Myöskään kukaan palkinnonesittäjistä ei jäänyt mieleen, paitsi tietenkin Harrisson Ford eleettömällä ja pakotetulla esiintymisellään. Gaala olisi tarvinnut Ben Stillerin, Will Ferrelin tai Robert Downey JR:n kaltaisia viihdyttäjiä kertomaan edes yhden hauskan vitsin. Ja ainiin, miksi Bono lausui/lauloi englantia  jamaikalaisittain?

Palkinnot menivät ennustusteiden mukaan. Suurin ja ainoa yllätys lienee, että parhaan dokumentin palkinnon sai rankan The Act of Killingin sijaan viihteellisempi 20 Feet from Stardomille. Ehkä parhaan elokuvan pokannut 12 Years as a Slave oli tarpeeksi historiallista tuskaa akatemialle. Muuten jännittävimmät palkinnot olivat paras naissivuosa (Jennifer Lawrence vs. Lupita Nyongo) ja harvinaisesti paras elokuva (Gravity vs. 12 Years as a Slave), tosin nekin olivat arvattavissa viime viikkoisten trendien perusteella.

Parhaat puheet taisivat pitää riemastunut Lupita Nyongo ja ensimmäistä kertaa elämässään hermostuneena ollut Matthew Mcconaughey. Silti illan paras hetki oli nähdä ohjaaja Steve McQueenin hyppivän ilosta, sillä miestä ei ole taidettu koskaan edes tavata hymyilevän. Olin myös tyytyväinen Spike Jonzen saamasta kunnianosoituksesta käsikirjoituskategoriassa. Omaperäinen käsikirjoitus, joka ansaitsee kiitosta tarkkanäköisyydestään.

Mistä lopulta Oscarit 2014 tullaan sitten muistamaan?

Pizzasta ja historian retweetatuimmasta julkkisselfiestä. Siinä mielessä gaalajärjestäjät varmaankin kehuvat ja kiittelevät itseään. Tai ehkä suurin voittaja olikin Samsung, jonka PR-temppu selfie oli. No, joka tapauksessa tänä vuonna ehdolla ja voittajissa oli lukuisia hyviä elokuvia. mutta itse ohjelma, se kusee edelleen pahasti.