perjantai 12. kesäkuuta 2015

It Follows - Aikuistumisen sietämätön julmuus

Richard Linklaterin mammuttiteoksessa Boyhoodissa aikuistumista kuvataan hitaasti kyypsyvänä prosessina, josta pikkuhiljaa haihtuu kaikki sokeri. Jäljelle jää iän tuomaa viisautta ja melankolista tarkkaavaisuutta mennyttä kohtaan. Jollain masentavalla tavalla nopat ovat heitetty jo kauan aikaa sitten. Vaikka Mason saakin toki valita oman tiensä, on sen tien etapit määritelty kauan etukäteen. Aikuistuminen onkin lineaarista ja tasaista kasvua Linklaterin kivipestyssä maailmassa. Erinomainen vastapari Boyhoodille onkin David Robert Mitchellin festivaaleja onnistuneesti kiertänyt It Follows. Haikailevan melankolian sijaan Mitchell kuvaa kasvun unena, joka hyvin nopeasti muuttuu painajaiseksi. Aikuistuminen ei ole prosessi, vaan shokki.

Mitchellin kauhuelokuvan maailma toistaa hänen esikoisteoksensa The Myth of the American Sleepoverin hypnoottista tunnelmaa. Lapset ja teinit eivät asu "oikeassa maailmassa" ja "tässä hetkessä", vaan heidän todellisuutensa on ennemminkin loputtomalta tuntuvaa hengailua.  Päähenkilöt saattavat olla oman maailmansa aikuisia, mutta kaikesta sen ulkopuolisesta todellisuudesta he ovat täysin tietämättömiä. Sen takia myös It Followsissa nähdään tuskin lainkaan aikuisia. David Robert Mitchell kuvaa lapsuutta olosuhteiden ja kliseiden summana. Itsekeskeinen oman edun tavoittelu loistaa poissaololla, koska vastuuta omasta elämästä ei ole vielä ottanut kukaan. Maailma on vielä yksinkertaisempi paikka ja sen takia pienikin muutos saattaa järisyttää sen järjestyksen täysin uusiksi. Viattomuus ei ole hyve eikä pahe, vaan ainoastaan linssi jonka läpi maailmaa tarkastelee.

It Follows on kauhuelokuvana monimerkityksellinen. Paperilla kyse on "ihmismuodon" saaneesta sukupuolitaudista, joka täytyy siirtää seuraavalle tai muuten viikatemies vie hengen. Riippuu kuitenkin katsojasta kuinka laaja-alaiseksi haluaa tulkintansa levittää, mutta selkeitä teemoja tarinassa ovat ainakin seksuaalinen herääminen, seksuaalinen hyväksikäyttö ja aikuiseksi kasvaminen - mutta ei saman tulkinnan alla.

Jay Hight on suburbian kauneimpia tyttöjä, joka lähtiessään ulos ulkopaikkakuntalaisen pojan kanssa kokee shokin, jonka jälkeen ei ole enää paluuta varhaisempaan aikaan. Mikään ei ole enää niin yksinkertaista. Tapahtumilla on seuraukset, jotka koskettavat niin lähipiiriä kuin omaa psyykettäkin. Vaikka kuvaus kuulostaakin ennemminkin joltain ahdistavalta psykodraamalta, on David Robert Mitchell tehnyt ulkoisesti 70- ja 80-luvun vaihteen kauhuelokuvaa. Audiovisuaaliset vaikutteet ovat saatu niin John Carpenterilta kuin myös Brian De Palmalta (etenkin De Palman "kaikki on nyt hyvin kusetukset). Sisällön käsittelyn puolesta nousee mieleen myös Nicolas Roegin mestariteos Don't Look Now.

Carrie on selkeä vertailukohde, mutta It Follows on siltikin abstraktimpi elokuva. Se rakentaa tunnelmaa ja antaa vastuun katsojalle ymmärtää mistä kaikessa on kyse. David Robert Mitchellin elokuva ei myöskään sijoitu mihinkään tarkkaan aikakauteen. Kuvista löytyy niin vanhoja lankapuhelimia kuin myös simpukkakuorisia e-lukulaitteita (joita ei siis ainakaan vielä löydy markkinoilta). Sillä ei kuitenkaan ole väliä, koska elokuvan tarkoitus ei ole kuvata realisitista todellisuutta, vaan aiemmin mainitsemaani lapsien ja nuorten todellisuutta. Ja kuten totesin, se ei murene pikkuhiljaa, vaan salamana.

Teknisesti It Follows on myös kärkiluokkaa. Tarkoin valaistut yksityiskohdat yön sinisessä maisemassa synnyttävät nostalgisia fiiliksiä ja 80-luvun viboja hengittävä ääniraita luo illuusion pienestä kuplasta, jonka ulkopuolella vaanii vaara. David Robert Mitchell ei ole myöskään kiinnostunut pelästyttämään katsojaa liukuhihnamaisesti, vaan tarkoilla kameranliikkeillä ja tunnelmalla hän luo vaaran tunnetta koko elokuvan ajaksi. Loppukädessä It Follows on sitä mitä kauhun pitäisi nimenomaan edustaa. Se ottaa aiheekseen ihmisten aidon pelon ja luo sen ympärille kauhutarinan. Paras kauhu koskettaa ja kertoo meistä ihmisinä - It Follows tekee sitä.

****

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Vanha Suomi ei opi uusia temppuja: Louhimies ja Tuntematon sotilas

Tapani mukaan tänäkin perjantai-aamuna nautin kahvini kanssa antiikkisen paperihesarin. Kulttuurisivuilta tuli luettua, että satavuotisen itsenäisyyden kunniaksi Aku Louhimies ohjaa uuden version Tuntemattomasta sotilaasta. Selinin nimi kylläkin uupui uutisesta...

Näin ensiksi todettakoon:

Itsenäisyyttä arvostan valtavasti, Tuntematon sotilas on ansioitunut klassikko ja Aku Louhimieskin kehunsa ansainnut ohjaaja.

Yhdessä tämä cocktail on minulle silti liian härski. Nyt on lasissa kauan haudutettu, paperinohuen mutta osuvan suomalaisuuden tulkinnan pohjalta syljetty tuote, josta puuttuu vain Vesa-Matti Loiri nuotion ääreltä. Joulukuussa (oletettavasti) 2017 rikotaan ennätyksiä ja saamme lukea lukemattomien suomalaisten julkimoiden ylistävät ja sokeroidut kommentit tulevaisuuden suuresta suomalaisesta klassikosta.

Pahoittelut kyynisyydestäni. Tarkoitus ei ole heittää lokaa tekemättömän elokuvan päälle, vaan kyseenalaistaa suomalaisen elokuvateollisuudeen kunnianhimoton ote luoda yhtään mitään uutta. Enkä epäile Louhimiehen kykyä tehdä kansainvälisestikin merkittävää elokuvaa, mutta kun elokuvan nimi on Tuntematon sotilas, niin ohjaajan kädet ovat väistämättä sidotut. Paras Hollywoodin vastine olisi varmaankin It's a Wonderful Life.

Edvin laineen Tuntematon sotilas on osa kansanperinnettä ja suomalaista DNA:tamme. Se on liian suuri elefantti synnyttääkseen mitään uutta ja sen takia viiden miljoonan euron sijoittaminen uusintaversioon on puhdasta binsestä, ei muuta. Se on suurilla ammuksilla (taiteellisilla ja taloudellisilla) toteutettava riskitön sijoitus. Salit täyttyvät, mutta ainoastaan kotimaassa.

Silloin kun on historian (Suomen) suurimpia budjetteja, niin kannattaa aloittaa tyhjästä ja tähdätä taivaalle, sen sijaan että tyytyy entisen kunnostukseen. Useimmiten se viehätys löytyy nimenomaan vanhasta. Ei Louhimiehen Tuntemattomasta sotilaasta huonoa elokuvaa tule - eihän Mollberginkään versio sitä ollut, mutta maailmaan mahtuu ainoastaan yksi psyko ja Suomeen enintään yksi Tuntematon sotilas.