Tiistai meni ennakkoon tuntemattomampien nimikkeiden
parissa. Vuorossa olivat Rutger Hauerilla vahvistettu italialainen sekamelska
Il Futuro sekä Heli, Meksikon Art House kiinnitys parhaan ulkomaalaisen Oscarin
kisaan. Kummastakin tiesin etukäteen hyvin vähän ja sen takia olikin pitkästä
aikaa kiva astua teatteriin lähes tietämättömänä tarinan suhteen.
Il Futuro oli jo alkuteksteistä lähtien yhtä eri
vaikutteiden ja eri genrejen sekoittamaa soppaa. Heti alkuun kuulemme Bernard
Herrmann/ Psyko-vaikutteisen musiikin, joka on yhdistetty suoraan Stanley
Kubrickin Hohdosta varastettuun alkujaksoon. Sen jälkeen pamahtaakin elokuvan
nimi tökerönnäköisellä B-kauhiskultafontilla ruutuun. Pakko myöntää, että
mielenkiinnolla odotin miten tämä sotku jatkuu ja ei se oikein jatkunutkaan. Sitten
siirrymmekin vaatimattomasti kuvattuun Grimmin satuun, jossa kaksi orpoa
yrittävät selvitä jokapäiväisestä elämästä. Vanhempia surraan ja arjesta
yritetään selvitä. Samaan taloon muuttaa kuitenkin kaksi nuoremman veljen
vanhempaa bodarihenkistä kaverusta salilta, joilla on ”nerokas”
ryöstösuunnitelma. Ajatuksena on pistää vanhempi sisarus esittämään huoraa ja
soluttautumaan erakoituneen B-elokuvatähden elämään sekä kartanoon ja samalla
selvittämään kassakaapin paikan. Seuraavaksi saammekin perinteisen
ryöstöpokaelokuvan, johon on sekoitettu vähän kaunotarta ja hirviötä, sekä
Universalin old school kauhua.
Il Futuro on täydellinen roiskeläppä eri genrejä, eikä
mitään niistä ole toteutettu keskinkertaista paremmin. Elokuva lopulta on kiinnostavampi
sotkunsa takia, kuin minkään muun. Periaatteessa mikään osa-alue ei toimi kovin
hyvin, mutta sen takia elokuva on myös osa-alueitansa parempi kokonaisuus. En
sitä lähde kenellekään erityisemmin suosittelemaan, enkä oikein osaa sanoa
kenelle tai mitä varten se on tehty. Satulähtökohta sinällään on hyvä, mutta
sitä hyödynnetään liian vähän. Joko budjetin rajallisuus tai tekijätiimin ahkeruus/innovatiivisuus
on tullut rajana vastaan. Il Futuron voi huoletta jättää hyllyyn.
Heli olikin sitten täysin erilainen elokuva. Amat Escalante
on ohjannut hitaasti etenevän, katsojaltaan paljon vaativan, mutta lopulta
vaikuttavan elokuvan Meksikon huumeongelmista inhimillisestä näkökulmasta.
Nuoruuden naiiviuden lopputulemana on meksikolaisen perheidyllin särkyminen ja
hiipii tunne, että näitä tarinoita on lukemattomia. Elokuvan tuottajana on
toiminut Meksikon lahja/kirous taide-elokuvalle Carlos Reygadas ja sen huomaa.
Kuvakulmat, rajaukset ja kameran liikkeet ovat tarkkaan harkittuja. Samalla
myös elokuvan tempo voi monesta tuntua tappavan hitaalta. Väkivalta on myös
realistista ja hyvin raakaa. Vaikka verellä ei mässäillä ja periaatteessa
väkivaltaa on ruudulla vain vähän, jää Heli varmastikin mieleen festivaalien
rankimpana elokuvana. Siitä pitää huolen psykologisestikin raskas
kidutuskohtaus, jossa pienten poikien Xbox Kinect peli muuttuukin nopeasti
paljon realistisemmaksi. Samalla Escalante kommentoi tarkkanäköisesti
väkivallankierrettä, jossa peliohjain vaihtuu hetkessä puumailaan ja väkivalta
taltioidaan näppärästi puhelimella muistiin.
Heli on niitä elokuvia, jotka eivät herätä suuria tunteita välittömästi, mutta jäävät mieleen kummittelemaan vielä pitkäksi aikaa. Se
tasapainoilee tekotaiteellisen rajoilla, mutta tarjoaa silti rikkaan kokemuksen
ja henkeäsalpaavia kuvia. Perheen kokemusten kautta maalautuu synkkä kuva
Meksikon huumeongelman laajuudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti