Kerran vuodessa tulee aina uusi Woody Allen elokuva. Se ei
ole tae laadusta, mutta se on silti aina kiinnostava tapaus, sillä Woodyn
elokuvat ovat aina uniikkeja, vaikkakin joskus sietämättömiä. Edellistä To Rome
With Lovea laiskempaa elokuvaa sai hakea viime vuonna. Midnight in Paris taas
oli suuresta hehkutuksestaan huolimatta aika vähäpätöinen romantisoitu
rakkauskirje Pariisille ja l’age d’orille – ihan mukavaa katsottavaa
sunnuntai-iltapäivänä skonssin kera, mutta ei mitään suurta taidetta. Itse
asiassa nykyään kun astun saliin katsomaan Allenin elokuvaa, en odota hyvää
elokuvaa, vaan Allenmaista elokuvaa. Miehellä ei ole tapana uusiutua. Juonet ja
hahmot ovat usein aiemmista elokuvista kierrätettyjä, mutta ei se niin
haittaakaan, sillä Woodyn ääni (vai kynä?) on edelleen sympaattinen. Joulun
tapaan, Allen tulee kerran vuodessa ja vaikka tunnetkin jo tavat ja rutiinit,
on siitä silti helppo nauttia.
Blue Jasmin on Woody Allenia terävimmillään vuosiin. Se on
vähintäänkin ohjaajan paras elokuva sitten Match Pointin, ellei sitten mennäkin
ihan 90-luvun puolelle. Blue Jasminissa on sinällään paljon tuttuja Allen
elementtejä (illallisista luokkaeroihin), mutta ote on piikittelevämpi ja
armottomampi. Lisäksi laajasta hahmogalleriasta huolimatta elokuva keskittyy
tunnollisesti päähahmoonsa, Cate Blanchettin näyttelemään Jasminiin. Jasmine
löytää itsensä umpikujasta, kun hänen varakas miehensä osoittautuu valkokaulusvarkaaksi
ja verottaja vie koko omaisuuden. Hulppeaan elämäntapaan tottunut elitisti
joutuu häntä koipien välissä kulkemaan työläistaustaisen pikkusiskon luokse San
Franciscoon ja aloittamaan elämänsä alusta. Rahan mukana, vaan taisi kadota osa
järjestäkin ja tavallinen arki osoittautuu yllättävän vaikeasti hallitavaksi.
Englanniksi elokuvaa kuvattaisiin termillä ”character piece”
ja sellaisena sitä kuuluukin analysoida. Jasminen persoonallisuus on elokuvan
ydin ja periaatteessa koko juoni. Muut hahmot ovat vain ärsykkeitä, joilla
aktivoida Jasminen oikut. Cate Blanchett kantaa elokuvaa upealla roolisuorituksellaan
ja onnistuu piirtämään päähenkilöstä samaan aikaan sekä manipuloijan että uhrin
kuvan. Hahmo ei myöskään missään vaiheessa, kaikesta potentiaalistaan
huolimatta, muutu ärsyttäväksi. Itse Jasmine hahmona on jotain harvinaista
2000-luvun elokuvassa. Se kuuluu ennemminkin 40- ja 50-luvun melodraamoihin,
joissa hermoromahduksesta vastaa Vivien Leigh, Bette Davis tai Gloria Swanson.
Cate Blacnhettin Jasmine on yhtä täysivaltainen ja voimakas roolisuoritus kuin
mitä esimerkiksi Daniel Day-Lewisilta ollaan totuttu näkemään. Siinä kenties
Allenin suurin saavutus Blue Jasminissa. Hän on kirjoittanut mitä
herkullisimman keski-ikäisen naishahmon – Hollywoodille uhanalainen laji. Cate
Blanchett tulee keräämään ehdokkuuksia loppuvuodesta. Se on takuuvarmaa.
Blue Jasmin on tyypillinen ja epätyypillinen Woody Allen
elokuva. Se taltioi kauniisti San Franciscon katuja (Woody Allen = 2000-luvun
matkakatalogi) ja on ulkoisesti höyhenen kevyt, mutta keskiössä on hyvin
raskas, pirstaloinen ja synkkä päähahmo. Dialogi on lennokasta, mutta
pysähtyessään se romahtaa tonneillaan lattian läpi. Se on Allenia 20 – 30 vuotta
sitten ja ehkä juuri sen takia se maistuu niin tuoreelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti