Onnistuin eilen keventämään hieman tulevaa R&A urakkaani (postauksen paikka) saamalla käsiini Upstream Colorin, indie-sankari Shane Carruthin yhdeksän
vuoden jälkeisen paluun parrasvaloihin. Shane Carruthan on varmastikin
suurimmalle osalle kansasta tuntematon henkilö, mutta hän onnistui vuonna 2004
yllättämään koko Sundancen 7.000 dollarin aikamatkailupuzzlellaan Primerilla.
Primer on monimutkainen elokuva, joka on lähes mahdotonta hahmottaa yhdellä tai
edes kahdella katsomiskerralla. Upstream Color ei petä Carruthin esikoisen
ystäviä, mutta ei luultavasti myöskään kasvata ihailijajoukkoa. Visuaalisesti
elokuva on huomattavasti aiempaa näyttävämmän näköinen, mutta Carruthin
itsevarma ja tarinankerrontaa monimutkaistava leikkaustyyli on pysynyt
ennallaan. Lopputuloksena on etenkin ensimmäisellä katsomiskerralla yhtä paljon
kokemus kuin tarina. Suuren kuvan katsoja kyllä onnistuu taltioimaan, mutta
yksityiskohdat tai merkitykset jäävät pimentoon. Merkitykset voivat jäädä
ikuisestikin pimentoon…
Upstream Coloria voisi periaatteessa kutsua
luonnontiede-elokuvaksi. Se on nykyaikaan sijoittuva yliluonnollisia
elementtejä sisältävä trilleri tavallaan luonnon monimuotoisuudesta ja
voimasta, mutta samalla myös koskettava tarina kahden eksyneen ja yksinäisen
ihmisen välisestä hiljalleen kehittyvästä rakkaudesta. Mitä siis Upstream Color
tarkalleen sisältää? Noh, on olemassa toukkia, jotka aiheuttavat ihmisille
hämmästyttävän suuret sivuvaikutukset. Niiden avulla pystytään hypnotisoimaan
ihmisiä, mutta samalla ne myös luovat syvän yhteyden muihin toukan
vaikutuksenalaisiin ihmisiin. Sitten elokuvassa on myös jonkinlainen tunteiden
orkesteriohjaaja, joka toukkien ja sikojen (!) kautta pyrkii löytämään
jonkinlaista elämän sinfoniaa (ehkä, ?). Lopuksi tietenkin on elokuvan kaksi
eksynyttä sielua, jotka muodostavatkin helpoiten lähestyttävän osa-alueen
elokuvasta. Juoni ei ole selkeä eikä sen kuulukaan olla, vaan Primerin tapaan,
Carruth on luonut elokuvallisen rubikin kuution, jota katsoja sitten pyrkii
ratkomaan.
Voin rehellisesti myöntää, että elokuvan juoni ei täysin
auennut ensimmäisellä katselukerralla (ajatus, joka vahvistui elokuvan
jälkeisen googlailun myötä). Carruth vaatii katsojalta 100% keskittymistä eikä
sekään välttämättä riitä. Lisäksi ohjaajan leikkaustyyli hylkää tavanomaisen tarinankerronnan.
Tapahtumia ei alleviivata ja katsojan pitää yleisestikin tulkita asioita
huomattavasti enemmän kuin tavallisesti elokuvissa. Vaikka tyylin
monimutkaisuus ärsyttää varmasti suurta osaa, on se samalla harvinaisen
tuoretta ja palkitsevaa. Elokuvan mysteeri/juoni repi minut mukaansa ja aina
välillä Carruth löytää harvinaisen aitoja ja koskettavia tunteita
yksinkertaisista kohtauksista, vaikka eivät sinällään olekaan osa elokuvan
suurempaa juonta.
Carruthin elokuva on analyyttistä, kylmää ja älykkömäistä ja
se tietää olevansa näitä kaikkia. Se on tavallaan liian tietoinen ja ylpeä
omasta monimutkaisuudestaan. Sama oli Primerin tapauksessa, mutta ei se
sinällään haittaa. Kyllä Refnkin tietää kuinka ”coolia” elokuvaa hän tekee.
Periaatteessa, jos elokuvan konsepti on sen tekijälle täysin selkeä, on
lopputulos itsessään harvinaisen itsevarma ja ehkä hieman ylimielinenkin.
Kokonaisuudessaan Upstream Color on kiinnostava teos ja
eroaa selkeästi massasta (enkä nyt puhu ainoastaan mainstream elokuvasta).
Carruth on kiinnostava auteur, jonka omintakeinen tyyli ei luultavasti tule
koskaan kohtaamaan suuren yleisön kanssa. Christopher Nolanin Inceptionia voisi
kutsua termillä ”Carruth for dummies” (no disrespect for Nolan). Lisäksi on
hyvä, että joku tekee elokuvaa, joka saa ihmiset jakamaan mitä omintakeisimpia
teorioitaan verkossa. Samaan joukkoon kuuluvat myös Richard Kellyn elokuvat ja
vaikka moni voi sanoa elokuvista mitä haluaa (…Southland Tales), on niiden
kunnianhimoa silti pakko ihailla. On hyvä, että on olemassa elokuvia, jotka
haastavat katsojan ajattelu ja hahmottamiskyvyn. Shane Carruth on tarpeeksi
ahkera ja älykäs luomaan näitä puzzleja. Ehkä, jopa liian älykäs.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti