Kesän hiljaisina viikonloppuina Helsinki saa onneksi kankaille myös omalaatuisempaa tuotosta maailmalta. Pari viikkoa sitten ilmestyi Richard Ayoaden psykologinen itsemurhakomedia ja Dostojevski filmatisointi The Double, joka tuskin olisi teatteritarjontaa maustanut ilman iso D:n lyhykäistä cameota. Reilun viikon päästä taas kankaille saapuu multikansallinen maailmanloppuelokuva, jonka on ohjannut yksi 2000-luvun parhaimmista ohjaajista, Etelä-Korealainen Joon-ho Bong. Bong kuuluu Chan-wook Parkin ja Kim Jee-woon ohella 2000-luvun alkupuolella kovaa hehkutusta keränneisiin Korealaisen uuden aallon lupauksiin, jotka viime vuosina ovat siirtyneet kohtalaisen vähin äänin englanninkielisen elokuvan pariin. Kim Jee-woon kaitsi yhden lukuisista viime aikojen Arnold Schwarzenegger flopeista (The Last Stand), kun taas Chan-wook Park loi itselleen tyypillisen, mutta lopulta yllätyksettömän taiteellisen väkivaltadraaman (Stoker).
Joon-ho Bongin elokuvat ovat rikkoneet Etelä-Korean lippuluukkuennätyksiä säännöllisesti, mutta silti ohjaajan kädenjälki on ollut hyvin ehdotonta. Tarinankerronta yhdistää omintakeiselle tavalla länsimaiset klassikot korealaiseen ympäristöön. Oma suosikkini on kuitenkin yli kymmenen vuoden takainen sarjamurhamysteeri Memories of a Murder, joka on David Fincherin Zodiacin ohella parhaita genrensä tuotoksia. Nyt Bong on saanut käsiinsä 40 miljoonaa dollaria kansainvälistä rahaa, kourallisen huippunäyttelijöitä aina Tilda Swintonista John Hurtiin sekä ranskalaisen apokalyptisen sarjakuvan. Lopputuloksena on viime vuosien häijyimpiä elokuvia, niin juonelta kuin teemoiltansakin.
Nykyinen maailmamme on jäänyt uuden jääkauden alle. Kylmyys on tappanut ja tuhonnut kaiken muun, paitsi Snowpiercer junan, joka kulkee maailman ympäri tasan 365 päivässä. Ilotulitusrakettien sijaan, Uutta Vuotta symboloi sillan ylitys. Junan sisällä toimii luokkayhteiskunta, jossa köyhimmät syövät kirjaimellisesti mitä vain selvitäkseen, kun taas ylin luokka pakenee todellisuutta huumaavien aineiden ja joukko-orgioidensa parissa. Kuulostaako kärjistetyltä? Nimenomaan, sitä sen on tarkoituskin olla. Bongin Snowpiercer on hävytön elokuva, joka rakastaa groteskeja käänteitään kertomatta kuitenkaan niistä. Elokuva on täynnä graafista väkivaltaa, surkeita ihmiskohtaloita ja vastenmielisiä juonenkäänteitä, jotka eivät kuitenkaan merkitse mitään, sillä kaikista hävyttömintä on elokuvan lopullinen ajatus maailmanjärjestyksestä.
Juna on yhteiskuntamme ja sen sisältö on täynnä kurjuutta, aivopesua, oman edun tavoittelua ja todellisuuden pakoa. Maailma toistaa itseään ja omia virheitään, koska ihminen ei muutu. Bong sijoittaa kyynisiä ajatuksia maailmasta ja maailmanjärjestyksestä vaunusta toiseen. Kaikki on satiiria tai jopa satiirin satiiria. Koko elokuva on etevästi käsikirjoitettu peli, koska niin on maailmakin. Hahmot ovat vain nappuloita, tarkoituksella. Snowpiercer on isku vasten kasvoja. Hävyttömän kylmä peilikuva todellisuudesta. Todellinen antikesäelokuva.
****
Näin kerran elokuvan ja se oli sitten siinä... Siksi siis elokuvablogi
tiistai 1. heinäkuuta 2014
torstai 12. kesäkuuta 2014
Edge of Tomorrow - Tom Cruise on Hollywoodin viimeinen supertähti
Tom Cruise on supertähteyden viimeisiä mohikaaneja, mutta edessä odottaa välttämätön sukupuuttoon kuoleminen. Enää ei valovoimainen nimi riitä kantamaan elokuvaa - etenkään kesän täyteen ahdettuina, ruuhkaisina viikonloppuina. Jotta elokuva pystyisi edes haaveilemaan tavoitellusta kassamagneetin tittelistä, on sen perustuttava ohuista sivuista ja värikkäistä kuvista koostuvaan alkuperäisteokseen. 80- ja 90- luvun kaltaiset originellit toimintaelokuvat, kuten Terminaattorit, Robocopit ja Die Hardit, ovat kuluttaneet oman löpönsä loppuun ja antaneet paikkansa, nuoremmille ja paisutetummille sarjis-filmatisoinneille. Sen takia olen iloinen, että kesällä 2014 saimme Edge of Tomorrow'n ja sen takia olen pettynyt, että sen taloudellinen menestys vaikuttaa jäävän vaatimattomaksi.
Edge of Tomorrow on suuren konseptin toimintaelokuva, joka vielä 15 vuotta sitten olisi vetänyt salit täyteen koko kesän ajan. Sen juonen ytimessä on Bill Murrayn komediaklassikko Päiväni Murmelina, jossa päähenkilö joutuu/saa elää saman päivän yhä uudelleen ja uudelleen. Tom Cruise on PR-taitojensa kautta majurin arvonimen saanut nykyaikainen selviytyjä, jonka lieromainen kierous kerää tulosten ohella myös yhden vihamiehen liikaa. Epäselväksi jäävien motiivien takia, majuri Cage lähetetään taistelemaan 2000-luvun Normandian maihinnousuun, jossa vastassa on saksalaisten sijaan ulkoavaruuden örkit. Pian Cage huomaakin omaavansa kyvyn palata takaisin päivän alkuun aina kuollessaan. Piileekö majurin kyvyissä avain ihmiskunnan selviytymiseen ja miten Full Metal Bitch, Emily Blunt liittyy tähän kaikkeen?
Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa Christopher McQuarrie, jolla on aina ollut selkeätä vanhan koulukunnan otetta omissa elokuvissaan. McQuarrien käsikirjoitus keskittyy lopulta sopivalla sekoituksella henkilöhahmoihin ja vauhtiin. Logiikkaa sen sijaan meinaa välillä jäädä toiminnan alle ja etenkin elokuvan viimeiset minuutit eivät kestä sitten minkäänlaista järjellistä tutkiskelua. Mieleen tulee Tim Burtonin Planet of the Apes, joka kaiken muun ohella syyllistyi myös täysin idioottimaiseen loppuratkaisuun. Ei loppu kuitenkaan paljoa jää vaivaamaan, sillä vuoristoradan kyyti on siihen saakka niin nautittava. Myös ohjaaja Doug Liman on juuri parhaimmillaan Edge of Tomorrown kaltaisissa elokuvissa, vaikka ohjaajana aika mauton ja näkymätön onkin.
Edge of Tomorrow on lopulta ennen kaikkea Tom Cruisen elokuva ja se tuokin hyvällä tavalla mieleen parin vuoden takaisen "old school" -trilleri Jack Reacherin. Molemmat ovat supertähtien elokuvia, jotka ikävä kyllä on tuotettu yli vuosikymmenen myöhässä ollakseen suuria menestyksiä. Jos Jack Reacher toi mieleen Clint Eastwoodin tusinatrillerit hyvällä tavalla, niin Edge of Tomorrow muistuttaa James Cameronin osaamisaluetta aina erinomaista Bill Paxtonin sivuosaa myöten.
On mukavaa, että saamme kesällä kankaille edes yhden suuren budjetin toimintaelokuvan, joka ei perustu sarjakuviin tai jatko-osiin. Tosin voidaanko tätä enää odottaa tulevaisuudessa, kun Edge of Tomorrow keräsi Amerikan markkinoilla avausviikonloppuna alle 30 miljoonaa dollaria? Tom Cruise on edelleen tähti, mutta ei sellainen, joka takaisi pelkästään omin avuin kassamagneetin, ja sen takia tulevaisuuden elokuvat ovatkin Mission Impossible 5 ja Top Gun 2. Supertähtien aikakausi on viimeistään nyt ohi. Näyttelijät ovat nykyään verrattavissa kannattavuutensa kautta ohjaajiin ja käsikirjoittajiin. Suurien voittojen taustalla on mitä suurimmassa määrin koneista, jonka katse on tulevaisuuden sijasta kohdistettu menneisyyteen viimeiselle viidelle vuodelle. Edge of Tomorrow on tähän mennessä kesän paras elokuva.
***1/2
Edge of Tomorrow on suuren konseptin toimintaelokuva, joka vielä 15 vuotta sitten olisi vetänyt salit täyteen koko kesän ajan. Sen juonen ytimessä on Bill Murrayn komediaklassikko Päiväni Murmelina, jossa päähenkilö joutuu/saa elää saman päivän yhä uudelleen ja uudelleen. Tom Cruise on PR-taitojensa kautta majurin arvonimen saanut nykyaikainen selviytyjä, jonka lieromainen kierous kerää tulosten ohella myös yhden vihamiehen liikaa. Epäselväksi jäävien motiivien takia, majuri Cage lähetetään taistelemaan 2000-luvun Normandian maihinnousuun, jossa vastassa on saksalaisten sijaan ulkoavaruuden örkit. Pian Cage huomaakin omaavansa kyvyn palata takaisin päivän alkuun aina kuollessaan. Piileekö majurin kyvyissä avain ihmiskunnan selviytymiseen ja miten Full Metal Bitch, Emily Blunt liittyy tähän kaikkeen?
Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa Christopher McQuarrie, jolla on aina ollut selkeätä vanhan koulukunnan otetta omissa elokuvissaan. McQuarrien käsikirjoitus keskittyy lopulta sopivalla sekoituksella henkilöhahmoihin ja vauhtiin. Logiikkaa sen sijaan meinaa välillä jäädä toiminnan alle ja etenkin elokuvan viimeiset minuutit eivät kestä sitten minkäänlaista järjellistä tutkiskelua. Mieleen tulee Tim Burtonin Planet of the Apes, joka kaiken muun ohella syyllistyi myös täysin idioottimaiseen loppuratkaisuun. Ei loppu kuitenkaan paljoa jää vaivaamaan, sillä vuoristoradan kyyti on siihen saakka niin nautittava. Myös ohjaaja Doug Liman on juuri parhaimmillaan Edge of Tomorrown kaltaisissa elokuvissa, vaikka ohjaajana aika mauton ja näkymätön onkin.
Edge of Tomorrow on lopulta ennen kaikkea Tom Cruisen elokuva ja se tuokin hyvällä tavalla mieleen parin vuoden takaisen "old school" -trilleri Jack Reacherin. Molemmat ovat supertähtien elokuvia, jotka ikävä kyllä on tuotettu yli vuosikymmenen myöhässä ollakseen suuria menestyksiä. Jos Jack Reacher toi mieleen Clint Eastwoodin tusinatrillerit hyvällä tavalla, niin Edge of Tomorrow muistuttaa James Cameronin osaamisaluetta aina erinomaista Bill Paxtonin sivuosaa myöten.
On mukavaa, että saamme kesällä kankaille edes yhden suuren budjetin toimintaelokuvan, joka ei perustu sarjakuviin tai jatko-osiin. Tosin voidaanko tätä enää odottaa tulevaisuudessa, kun Edge of Tomorrow keräsi Amerikan markkinoilla avausviikonloppuna alle 30 miljoonaa dollaria? Tom Cruise on edelleen tähti, mutta ei sellainen, joka takaisi pelkästään omin avuin kassamagneetin, ja sen takia tulevaisuuden elokuvat ovatkin Mission Impossible 5 ja Top Gun 2. Supertähtien aikakausi on viimeistään nyt ohi. Näyttelijät ovat nykyään verrattavissa kannattavuutensa kautta ohjaajiin ja käsikirjoittajiin. Suurien voittojen taustalla on mitä suurimmassa määrin koneista, jonka katse on tulevaisuuden sijasta kohdistettu menneisyyteen viimeiselle viidelle vuodelle. Edge of Tomorrow on tähän mennessä kesän paras elokuva.
***1/2
perjantai 23. toukokuuta 2014
Godzilla - Hirviö ei pääse lentoon
Toukokuusta on viimeisen kymmenen vuoden aikana tullut vuoden kilpailluin kuukausi elokuvien saralta. Tuutista tulee ulos viikoittain vähintäänkin yksi dollareita tuhonnut ja toivon mukaan dollareita takova kassamagneetti. Olen ollut kalenterista hieman jäljessä, mutta ajattelin nyt kuitenkin jakaa muutaman ajatuksen lupaavan ohjaajan, Gareth Edwardsin ensimmäisestä aikuisten kukkarolla tehdystä hirviöelokuvasta, Godzillasta. Neljän vuoden takainen Monsters oli kiinnostava yhdistelmä monsteri-elokuvaa ja Lost in Translationia. Se ei missään nimessä ollut mikään innovatiivisuuden mestarinäyte, mutta raikas cocktail ilman muuta. Lisäksi ainakin PR-puheen mukaan 10 000 $ budjetilla tehty elokuva näytti todella hyvältä. Markkinointibudjetin summa olikin sitten absurdi tuotantokustannusten rinnalla. Joka tapauksessa elokuva loi tuoreella tavalla maailman, jossa kriisialueet eivät johtuneet sodista, vaan hirviöistä (viisaalta kuulostava lause). Neljä vuotta myöhemmin ja mies on ohjannut elokuvan, jonka budjetti ylittää 150 000 000 $. Pieni upgrade...
Monster-elokuvat ovat klassikko genre, jonka uusia lämmityksiä näkee tasaisin väliajoin. Roland Emmerichin Godzilla oli epäonnistunut, mutta itse asiassa sekaista Cloverfieldiä arvostan, jos en muusta niin ainakin ilmiön rakentamisesta. Viimevuotinen Guillermo Del Toron Pacific Rim taas kuului ehdottomasti kesän parempaan tarjontaan. Pacific Rimissä hirviöt olivat verrattavissa luonnonkatastrofeihin, joita maailma koki säännöllisesti. Monien sivujuonien kautta Del Toro loi kiinnostavan maailman täynnä hauskoja pieniä yksityiskohtia, kuten esimerkiksi hirviöiden mustat markkinat.
Uusin Godzilla on paljon suoraviivaisempi tapaus. Vaikka se liikuttaa hahmojaan Japanista, Honolulun kautta San Franciscoon, niin on sen maailma ja hahmot huomattavasti yksinkertaisempia. Hirviöiden olemassaoloon ei kiinnitetä makropuolella huomiota lainkaan, vaan tarina kerrotaan yksilöiden näkökulmasta. Samalla kun hahmot ovat paperinohuita, jää koko elokuvan alkupuoli auttamattoman vaatimattomaksi. Juliette Binoche, Brian Cranston, Ken Watanabe, Sally Hawkins ja Elisabeth Olsen ovat vain mitättömiä pelinappuloita elokuvassa, joka jostain syystä silti luulee keskittyvänsä hahmoihin. Aaron Johnsonin päähenkilö on taas täysin mauton ja hajuton sankari, jonka nyt vain on pakko olla elokuvan keskiössä viemässä tarinaa eteenpäin. Godzilla yrittää keskittyä tarinaan, mutta todellisuudessa tarina on vain keino päästä elokuvan lopputaisteluun.
Itse hirviöt ovat loistavia ja varsinkin lopputaistelu nostaa elokuvan sille tasolle, missä sen kuuluukin olla. Vasta silloin Gareth Edwardsin visuaalinen silmä loistaa ja elokuva muuttuu nautittavaksi. Savuiset San Franciscon rauniot näyttävät upeilta, samalla kuin armeijan erikoisjoukot hyppäävät koneesta punaisen savun saattelemana. Tässä on ehdottomasti elokuvan paras rajaus, ehkä jopa koko kesän. Ikävä kyllä, sitä ennen elokuvan visuaalinen ilme on harvinaisen pliisu.
Uusin Godzilla update on ongelmallinen. Sen käsikirjoitus on kliseinen ja ohut, mutta silti elokuva on kiinnostunut kertomaan väsynyttä tarinaansa. Se viettää liikaa aikaa hahmojen parissa, joista se ei kuitenkaan paljasta oikein mitään. Pacific Rim tunnusti lapsellisuutensa ja löysi sen kautta ilon kertoa lopulta hyvin perinteistä tarinaa. Godzilla taas ottaa itsensä liian vakavasti, tarjoamatta lainkaan mitään järkevää sanottavaa. Vasta kun Godzilla saa tilaa kankaalta, löytää elokuva oikean tahdin. Eivät katsojat ostaessaan Godzillaan lipun, halua puoltatoista tuntia kolmen pennin saippua-oopperaa. He haluavat nähdä hirviöiden tappelevan ja onneksi elokuva lunastaa lupauksena lopussa, mutta se taitaa silti olla liian myöhään.
**
Monster-elokuvat ovat klassikko genre, jonka uusia lämmityksiä näkee tasaisin väliajoin. Roland Emmerichin Godzilla oli epäonnistunut, mutta itse asiassa sekaista Cloverfieldiä arvostan, jos en muusta niin ainakin ilmiön rakentamisesta. Viimevuotinen Guillermo Del Toron Pacific Rim taas kuului ehdottomasti kesän parempaan tarjontaan. Pacific Rimissä hirviöt olivat verrattavissa luonnonkatastrofeihin, joita maailma koki säännöllisesti. Monien sivujuonien kautta Del Toro loi kiinnostavan maailman täynnä hauskoja pieniä yksityiskohtia, kuten esimerkiksi hirviöiden mustat markkinat.
Uusin Godzilla on paljon suoraviivaisempi tapaus. Vaikka se liikuttaa hahmojaan Japanista, Honolulun kautta San Franciscoon, niin on sen maailma ja hahmot huomattavasti yksinkertaisempia. Hirviöiden olemassaoloon ei kiinnitetä makropuolella huomiota lainkaan, vaan tarina kerrotaan yksilöiden näkökulmasta. Samalla kun hahmot ovat paperinohuita, jää koko elokuvan alkupuoli auttamattoman vaatimattomaksi. Juliette Binoche, Brian Cranston, Ken Watanabe, Sally Hawkins ja Elisabeth Olsen ovat vain mitättömiä pelinappuloita elokuvassa, joka jostain syystä silti luulee keskittyvänsä hahmoihin. Aaron Johnsonin päähenkilö on taas täysin mauton ja hajuton sankari, jonka nyt vain on pakko olla elokuvan keskiössä viemässä tarinaa eteenpäin. Godzilla yrittää keskittyä tarinaan, mutta todellisuudessa tarina on vain keino päästä elokuvan lopputaisteluun.
Itse hirviöt ovat loistavia ja varsinkin lopputaistelu nostaa elokuvan sille tasolle, missä sen kuuluukin olla. Vasta silloin Gareth Edwardsin visuaalinen silmä loistaa ja elokuva muuttuu nautittavaksi. Savuiset San Franciscon rauniot näyttävät upeilta, samalla kuin armeijan erikoisjoukot hyppäävät koneesta punaisen savun saattelemana. Tässä on ehdottomasti elokuvan paras rajaus, ehkä jopa koko kesän. Ikävä kyllä, sitä ennen elokuvan visuaalinen ilme on harvinaisen pliisu.
Uusin Godzilla update on ongelmallinen. Sen käsikirjoitus on kliseinen ja ohut, mutta silti elokuva on kiinnostunut kertomaan väsynyttä tarinaansa. Se viettää liikaa aikaa hahmojen parissa, joista se ei kuitenkaan paljasta oikein mitään. Pacific Rim tunnusti lapsellisuutensa ja löysi sen kautta ilon kertoa lopulta hyvin perinteistä tarinaa. Godzilla taas ottaa itsensä liian vakavasti, tarjoamatta lainkaan mitään järkevää sanottavaa. Vasta kun Godzilla saa tilaa kankaalta, löytää elokuva oikean tahdin. Eivät katsojat ostaessaan Godzillaan lipun, halua puoltatoista tuntia kolmen pennin saippua-oopperaa. He haluavat nähdä hirviöiden tappelevan ja onneksi elokuva lunastaa lupauksena lopussa, mutta se taitaa silti olla liian myöhään.
**
keskiviikko 30. huhtikuuta 2014
The Amazing Spiderman 2: Hämiksen seitti takkuilee pahasti
Nolanin Dark Knight oli selkeä edistysaskel supersankarielokuville (vaikka tosin trilogian päätösosan kanssa minulla on kana kynittävänä). Se unohti kangistuneet tarinankaaret ja kliseet, ja ennen kaikkea se hylkäsi ajatuksen, että sarjakuvaelokuva olisi oma genrensä itsessään. Tietenkin muun muassa American Splendor ja Ghost World ovat myös osoittaneet sarjakuvan mahdollisuuden kertoa täysin omanlaisiaan tarinoita, mutta ne eivät sisälläkään kaupunkia pelastavaa, narsistista ja neuroottista viittasankaria. Sen sijaan Nolanin Batman osoitti, että sarjakuvaan pohjautuva elokuva voi ottaa mallia esimerkiksi suurista rikoselokuvista à la Heat. Sen ei tarvitse aina esitellä pahistensa synty, eikä sen tarvitse missään nimessä rytmittää rakennettansa kolmeen ennalta arvattavaan osaan. Marvelkin rikkoo genrejen rajoja jatkuvasti ja huhun mukaan Edgar Wrightin tuleva Antman on käytännössä Heist-movie.
Sen takia Marc Webbin jatko-osa yllättävän viihdyttävälle Amazing Spidermanille on säälittävä suoritus ja aidosti paska aloitus tulevalle kesälle. Se muistuttaa 90-luvun Batmaneja ja nyt en puhu Burtonin aidosti rajoja rikkovista ensimmäisistä osista. Vaikea erottaa, onko ohjaimissa Webb vai Joel Schumaher. Koska en jaksa avautua koko kansan hämiksestä kappalemuodossa, listaan vain kaikki asiat, jotka tässä rahareiässä ottavat kalloon.
Sen takia Marc Webbin jatko-osa yllättävän viihdyttävälle Amazing Spidermanille on säälittävä suoritus ja aidosti paska aloitus tulevalle kesälle. Se muistuttaa 90-luvun Batmaneja ja nyt en puhu Burtonin aidosti rajoja rikkovista ensimmäisistä osista. Vaikea erottaa, onko ohjaimissa Webb vai Joel Schumaher. Koska en jaksa avautua koko kansan hämiksestä kappalemuodossa, listaan vain kaikki asiat, jotka tässä rahareiässä ottavat kalloon.
- Markkinointi: The Amazing Spiderman 2:n markkinointi on ollut väsyneintä mainontaa, mitä tämän kaliiberin elokuvilta on nähty vähään aikaan. Sen lisäksi, että trailerit # 1 - loputon ovat käytännössä näyttäneet koko elokuvan, eivät ne ole myöskään tarjonneet minkäänlaista jännitettä - Kappas vaan mikä yllätys hämis, pahis, räjähdys, huuli, räjähdys, uusi pahis, efektiä, efektiä, efektiä ja huuli. Lelujen lisäksi, Sonyn roskatuutista on myös ammuttu kesän sinkkubiisi, jonka vetää tämän hetken kaksi kuumaa nimeä, Kendrick Lamarr ja Alicia Keys. Miten ihmeessä tämä eroaa mitenkään Batman Foreverin 97 kampanjasta? Julisteista en jaksa edes aloittaa. Paska kuvakollaasi on paska kuvakollaasi
- Käsikirjoitus: On suorastaan ihme, että Hollywood kerta toisensa jälkeen kääntyy kaksikon Kurtzman & Orci puoleen tarinoiden luomisessa. Tämä kaksikko on vastannut viime vuosien ylivoimaisesti vaatimattomimmista käsikirjoituksista aina Transformerseista Star Trek 2:een. Ensimmäinen Star Trek on ainoa valonpilkahdus tämän kaksikon sysimustassa filmografiassa. Haastan kenet vaan viettämään päivä miesten aikaansaannosten parissa. Kurtzman & Orcilla on takataskussaan kaikki kliseet, mutta omaperäisyys ja innovatiivisuus on jo pudonnut kauan sitten kyydistä. Siitä viimeisimpänä esimerkkinä The Amazing Spiderman 2. Osa 1: toimintakohtaus + mitättömän juonen pohjustus. Osa 2: pahiksen synty + toimintaa + mitättömän juonen käännekohta. Osa 3: Lopputaistelu + mitättömän juonen lopetus + jatko-osa pohjustus. Toiminta ei toimi, juoni ei kiinnosta ja läpät ovat 90-luvun teinisarjojen tasoa.
- Electro: Näin paperinohutta pahista saa viimeaikojen sarjis-leffoista hakea. Nurkkaan unohdettu, valokeilaa palvova nörtti on kulutetuimpia kliseitä mitä ollaan nähty. Kun vihdoin saamme itse Electron kehiin, on hän ala-arvoisia onelinereita huutava sininen efektipallo. Electro yhdistää 90-luvun Batmanien arvuuttajan ja jäämiehen, mutta tasoltaan hän on huomattavasti lähempänä Schwartzeneggerin surkuhupaisaa monsteria. Miten tämä ei ole tullut tekijätiimin mieleen on ihme, ottaen huomioon itse pahiksen ulkonäön. Ai Jamie Foxx veti roolin? Well spent dollars.
- Spidey ja Gwen Stacey: Webbin katu-uskottavin elokuva tähän mennessä on hipsteriromantikkojen 500 days of Summer. Elokuva on nokkela ja tarkkanäköinen. Ensimmäinen Spidermankin löysi aina paikoitellen hyvän nuotin kertoessaan hahmoistaan. Tällä kertaa saamme toinen toistaan vaivaannuttavampia parisuhdekohtauksia, jotka välillä tuovat naurun ja välillä oksennuksen suuhun. Suuren romanssin rakennus tuo ennemminkin mieleen jälleen kerran ne teinisarjat. Itse asiassa OC on huomattavasti koskettavampaa parisuhdehömppää kuin hämiksen uusin seikkailu.
- Ympäristö: Uusimmassa Batmanissa kaupunkilaiset katosivat tyystin kun paska lensi kattoon. Mitä tapahtuu spindelmanissa? Kaupunkilaiset ovat päättömiä idiootteja, jotka seuraavat kaupunkinsa tuhoa kuin jotain vapaapainiottelua. Hämis taistelee vastustajiensa kanssa keskellä estradia, kun tavallinen kaduntallaaja ahmii hodariaan, seuratessaan aivotonta viihdettä. Välillä tappelun hegemonia ulottuu katsomoon asti ja fani huutaa "go spidey". Minä sanon no spidey, ja pudistan päätäni.
- Jännite: Miten rakennetaan jännitettä elokuvan toimintakohtauksissa. Laitetaan aidosti päähenkilöt kovan paikan eteen? Annetaan katsojan tuntea päähenkilön tuska ja puristus taistellessaan parempaa maailmaa kohti? Ei, lisätään sivujuonia kuten toisiinsa törmäävät lentokoneet ja spidermaniksi pukeutunut pieni poika. Kliseitä ja korniutta, siitä on uusin spiderman tehty. Sen lisäksi, että elokuvan koko rakenne on täyttä huttua, toistaa elokuva vielä Jerry Bruckheimerin elokuvista tuttua komennushuonetuuletus-pelleilyä, kun SPOILERI lentokoneet eivät törmääkään.
Kokonaisuudessaan Spiderman on hyvin kulunut tuote. Nämä elokuvat on jo kulutettu 90-luvulla ja ne ovat lopettaneet elämänsä, jos ei nyt VHS:nä niin ainakin DVD:nä. Siinä yhdistyy Jerry Bruckheimer, huonot sarjakuvaelokuvat ja teini-TV:N herkkyys. Visuaalinen puolikin tuo eniten mieleen Will Smith - sotku Hancockin.
Sony yrittää rakentaa Spidermanista omaa Marvel-universumiaan, uusien pahisten ja tulevan Sinister Sixin kautta. Harmi vaan, että unohdettiin käsikirjoituksen merkitys kokonaan. Spiderman on kesän ensimmäinen roska. Toivottavasti trendi ei ole jatkuva.
P.S.
Puolitähteä on pakko antaa Dane DeHaanille. Mies
ansaitsee parempaa materiaalia…
*1/2
keskiviikko 9. huhtikuuta 2014
Noah - Aronofskyn vimmainen aivopieru
Muistan taannoin nähneeni haastattelun, jossa David O. Russel kertoi kollega Darren Aronofskyn kommentoineen aikaansa ennen The Wrestleriä. Mies oli käyttänyt kuusi vuotta elämästään tuodakseen valkokankaalle suuren filosofis-uskonnollisen pieraisunsa The Fountainin ja vastaanotto oli jäänyt viileäksi niin yleisön kuin kriitikoidenkin puolesta. Aronofsky siirtyi simppelimmän tarinan pariin (The Wrestler) ja omien sanojensa mukaan poisti päänsä perseestä. Wrestler oli kevyellä varustuksella kuvattu simppeli tarina elämän hakkaamasta miehestä. Tuli kultainen jellona ja tuli kiitelty comeback. Sitä seurannut The Black Swan onkin hienointa amerikkalaista elokuvaa viime vuosilta. Se hyödynsi The Wrestlerin vahvuuksia ja yhdisti ne upeasti genre-elokuvan visuaalisesti vahvaan kerrontaan...
Tiedoksi nyt kaikille, Aronofsky on taas tunkenut päänsä paksusuoleen.
Noah on valtavan kunnianhimoinen elokuva, täynnä suuria ajatuksia ja samalla täysin käsittämätön Hollywood-efektispektaakkelin ja ihmisten kurjuuden kuvauksen hybridi. Sen ei olisi koskaan pitänyt saada paisunutta 125 miljoonaa dollaria budjetiksi. Tosin Mel Gibson näytti aikoinaan kuinka väkivallalla myydään uskonnollista elokuvaa, niin varmaan joku studiopomo näki kullan tässäkin.
Noaan arkki taitaa olla yksi niistä raamatun tarinoista, joka jää jo lapsuuden uskonnontunneista ensimmäisenä mieleen. Aronofskyn Noah ei ole sen tarinan visuaalinen kuvitus. Sen sijaan Noah on kuvaus ihmisen synnynnäisestä itsekeskeisyydestä ja selviytymisvaistosta, joka on johtanut ja johtaa kaiken puhtaan tuhoutumiseen. Ihmisen halu hallita, on sen vaistoista vahvin ja sen takia se raiskaakin elinympäristönsä ja tappaa kaikki sen tielle astuvat. Kielletyn hedelmän syöminen oli osoitus ihmisen mielen heikkoudesta ja Kainin isku taas edusti ihmisen raukkamaista luonnetta. Aronofsky näkee ihmisen kautta aikojen syntisenä olentona. Nooan tehtävä ei olekaan aloittaa maailma puhtaalta pöydältä, vaan ihmisettömältä pöydältä.
Noah on siis äärimmäisen synkkä ja julma elokuva. Sen ympäristöviestiä ei ole esitetty hienovaraisesti, vaan sen lyödään kankaan läpi verisellä kirveellä. Aronofsky purkaa pahaa oloansa kankaalle ja tekee sen välillä komeilla kollaaseilla. Elokuva hyödyntää Kainin tappavan iskun visua voimakkaalla tavalla, jollaista harvoin näkee Hollywood-tuotteissa. Kaikessa maailman rumuudessaan, Noah/Aronofsky näyttäytyy jonkinlaisen maailmanlopun saarnaajana. Jos Aronofsky olisi pappi, niin Noah-saarnassaan hän keskittyy ainoastaan ihmisen heikkouksiin ja synteihin. Ihmisen hyvyys jää sokean pisteen taakse tyystin - sitä edustavat henkilöhahmot ovat niin naiiveja, että mieleen tulee pahimmanlaatuiset raamatun tv-filmatisoinnit.
Elokuvan suurin ongelma on kuitenkin sen osasten epätasaisuus. Välillä katsotaan, kun ihmiset myyvät toisiaan saadakseen ruokaa ja seuraavassa kohtauksessa pitäisikin ihailla lentäviä lintuparvia. Kontrastit ovat liian suuria - shokeeraus ja myötähäpeä tulevat liian usein mieleen elokuvan aikana. Sen lisäksi ihmisiä alun perin auttamaan lähetetyt Watcherit tuovat mieleen kivikautisajan Transformerit ja kun raamatullista elokuvaa pystyy vakavalla naamalla vertaamaan Micheal Bayn kesäkuseen, on elokuva kusessa.
Noah on täydellinen sekasotku, täynnä ihmisvihaa ja hengellistä hölynpölyä. Sieltä pystyy erottelemaan kuitenkin aidosti raakoja ja rohkeita, ajatuksia ja aiheita. Se on fiasko, johon lahjattomat eivät pysty. Näin hulluna Aronofsky ei ole kuitenkaan vielä aiemmin ollut.
Olipa hyvä, että Anthony Hopkins lopulta löysi marjan.?.?.?
***
Tiedoksi nyt kaikille, Aronofsky on taas tunkenut päänsä paksusuoleen.
Noah on valtavan kunnianhimoinen elokuva, täynnä suuria ajatuksia ja samalla täysin käsittämätön Hollywood-efektispektaakkelin ja ihmisten kurjuuden kuvauksen hybridi. Sen ei olisi koskaan pitänyt saada paisunutta 125 miljoonaa dollaria budjetiksi. Tosin Mel Gibson näytti aikoinaan kuinka väkivallalla myydään uskonnollista elokuvaa, niin varmaan joku studiopomo näki kullan tässäkin.
Noaan arkki taitaa olla yksi niistä raamatun tarinoista, joka jää jo lapsuuden uskonnontunneista ensimmäisenä mieleen. Aronofskyn Noah ei ole sen tarinan visuaalinen kuvitus. Sen sijaan Noah on kuvaus ihmisen synnynnäisestä itsekeskeisyydestä ja selviytymisvaistosta, joka on johtanut ja johtaa kaiken puhtaan tuhoutumiseen. Ihmisen halu hallita, on sen vaistoista vahvin ja sen takia se raiskaakin elinympäristönsä ja tappaa kaikki sen tielle astuvat. Kielletyn hedelmän syöminen oli osoitus ihmisen mielen heikkoudesta ja Kainin isku taas edusti ihmisen raukkamaista luonnetta. Aronofsky näkee ihmisen kautta aikojen syntisenä olentona. Nooan tehtävä ei olekaan aloittaa maailma puhtaalta pöydältä, vaan ihmisettömältä pöydältä.
Noah on siis äärimmäisen synkkä ja julma elokuva. Sen ympäristöviestiä ei ole esitetty hienovaraisesti, vaan sen lyödään kankaan läpi verisellä kirveellä. Aronofsky purkaa pahaa oloansa kankaalle ja tekee sen välillä komeilla kollaaseilla. Elokuva hyödyntää Kainin tappavan iskun visua voimakkaalla tavalla, jollaista harvoin näkee Hollywood-tuotteissa. Kaikessa maailman rumuudessaan, Noah/Aronofsky näyttäytyy jonkinlaisen maailmanlopun saarnaajana. Jos Aronofsky olisi pappi, niin Noah-saarnassaan hän keskittyy ainoastaan ihmisen heikkouksiin ja synteihin. Ihmisen hyvyys jää sokean pisteen taakse tyystin - sitä edustavat henkilöhahmot ovat niin naiiveja, että mieleen tulee pahimmanlaatuiset raamatun tv-filmatisoinnit.
Elokuvan suurin ongelma on kuitenkin sen osasten epätasaisuus. Välillä katsotaan, kun ihmiset myyvät toisiaan saadakseen ruokaa ja seuraavassa kohtauksessa pitäisikin ihailla lentäviä lintuparvia. Kontrastit ovat liian suuria - shokeeraus ja myötähäpeä tulevat liian usein mieleen elokuvan aikana. Sen lisäksi ihmisiä alun perin auttamaan lähetetyt Watcherit tuovat mieleen kivikautisajan Transformerit ja kun raamatullista elokuvaa pystyy vakavalla naamalla vertaamaan Micheal Bayn kesäkuseen, on elokuva kusessa.
Noah on täydellinen sekasotku, täynnä ihmisvihaa ja hengellistä hölynpölyä. Sieltä pystyy erottelemaan kuitenkin aidosti raakoja ja rohkeita, ajatuksia ja aiheita. Se on fiasko, johon lahjattomat eivät pysty. Näin hulluna Aronofsky ei ole kuitenkaan vielä aiemmin ollut.
Olipa hyvä, että Anthony Hopkins lopulta löysi marjan.?.?.?
***
keskiviikko 2. huhtikuuta 2014
Captain America: Winter Soldier - Keskinkertaisuus vaivaa edelleen Marvelia
Olen jo maininnut tämän aiemmin. Arvostan Marvelia suunnattomasti liiketoimintana. Se on ottanut valtaisasti riskejä rakentaessaan omaa monimutkaista brändiverkkoaan ja elokuvauniversumia. Se on hyvässä ja pahassa muuttanut Hollywood studioiden ajatusmallia. Marvel universumi on yksinkertaisuudessaan 2010-luvun merkittävin idea/trendi elokuva-alalla. The Dark Knightin vaikutteet saattavat olla suuressa roolissa yksittäisen elokuvan juonen rakentamisessa, mutta Marvel universumi mahdollistaa jatko-osa-ajattelun aivan uudella tasolla. Elokuvat, TV ja Netflix muuntautuvat yhdeksi saumattomaksi kokonaisuudeksi, joka tosifanin on otettava haltuun. Nerokasta liiketoimintaa...
Marvelin elokuvia en kuitenkaan pysty arvostamaan samassa mittakaavassa. Eivät ne missään nimessä mitään pohjanoteerauksia ole, mutta mielestäni yksikään elokuva ei kanna koko kestoansa. Hahmot toimivat, mutta 2000-luvun tietokone-efekteillä rasitetut, kestoltaan tuhottoman pitkät lopputaistelut ovat liikaa. Ironman on parhaimmillaan viskilasi kädessä. Ikävä, kyllä tämä huvi kestää ainoastaan ensimmäisen elokuvan ensimmäiset viisitoista minuuttia. Thor toimi parhaiten huutaessaan viikinkikarjaisujaan kahvilassa, ei niinkään taistellessaan örkkejä vastaan. Bruce Banner taas on kiinnostavampaa katsottavaa kuin Hulk. Tosin vihreän raivopään kaoottisuudessa on itse asiassa myös kosolti taikaa. Captain America on hahmona siitä poikkeus, että ilman trikoita tämä särmätön Amerikan patriootti on tavattoman tylsä. Huumorintajuttoman patsastelijan ajatukset eivät sitten kiinnosta lainkaan, ellei Tony Stark ole vieressä ivaamassa niitä. Ehkä juuri sen takia Captain Americanin elokuvat kuuluvat Marvelin parhaimmistoon. Juonen ja konseptin on pakko toimia, koska itse hahmo ei kovin kummoinen ole.
Captain America on tehnyt viisaasti valitessaan jokaiselle elokuvalleen oman genren. Ensimmäinen osa oli yllättävän veikeä, vanhan liiton "korkea jännitys"/Men on a mission rymistely, jossa oli sopivasti svengiä ja natseja. Ohjaajana toimi hajuton ja mauton, mutta tehtäväänsä hyvin valittu Joe Johnston. Uusi Captain America: Winter Soldier taas nyökkää 70-luvun paranoia elokuville kuten Three Days of Condor ja The Parallax View. Ei uusin Marvel installaatio kuitenkaan läpi yli kahden tunnin kestonsa ole pelkkää salaliittoteoriaa, vaan tasaisin väliajoin saadaan myös perinteistä action rymistelyä. Alleviivaan muuten sanan perinteistä, sillä yllättävän paljon käytetään välien selvittelyyn toimintaelokuvien kulta-ajalta tuttuja konekivääreitä, luoteja ja potkuja, ennen sitten lopun välttämätöntä ja tylsää efektiryöpytystä.
Winter Soldier rikastuttaa myös Marvel universumia, antamalla Shieldistä hyvin ajankohtaisen kuvan. Korruption lonkerot ylettyvät pitkälle ja terrorismin vastaisen järjestön toimintatavat ovat moraalisesti vähintäänkin arvelluttavia. Kukaan ei ole piilossa uudelta teknologialta ja pelko on maailman hallintakeinoista vahvin. Captain America esittää Marvel universumista yllättävänkin realistisen kuvan, kun kriisipesäkkeitä löytyy ympäri maailmaa, avaruuden ja toisen ulottuvuuden sijaan.
Pidän Winter Soldierin lähtöasetelmista, mutta en sittenkään välitä lopputuloksesta kovinkaan paljoa. Se apinoi erinomaisia 70-luvun elokuvia, mutta ei lopulta yllä sinne päinkään. Osasyynä on elokuvan kiire liikkua paikasta toiseen, jolloin kiinnostus hahmoihin jää minimiin. Draama ja dilemmat jäävät paperinohuiden hahmojen ongelmiksi. Sen Goldeneyesta varastettu loppu, ei sekään herätä minkäänlaista tunnetta. Ja sitten on tietenkin vielä itse Captain American hahmo, joka istuu 2000-luvun nostalgittomaan ympäristöön Toista maailmansotaa huonommin. Scarlett Johanssonin Black Widow on elintärkeä hahmo elokuvan toimivuudelle ja on ansaitusti saamassa oman jatkonsa Marvel-universumissa. Mysteerinen venäläisagentti tuo kaivattu seksikkyyttä ja särmää, muuten niin tasapaksuun tarjontaan Lisäpisteet myös Robert Redfordista, joka pelkällä mukanaolollaan nostaa elokuvan coolius-pisteitä.
Marvelin tähän astisesti suurin ongelma on, että sen elokuvien puikoissa ei lopulta ole vielä Shane Blackia lukuunottamatta ollut aidosti luovaa tekijää. Myös Winter Soldier kaipaisi enemmän näkemystä visuaaliseen ilmeeseensä, joka nyt jää vähän pliisuksi. Elokuvasta puuttuu itse elokuvallisuus. Nyt mieleen tulee liikaa 90-luvun televisi. Shane Black oli ensimmäinen ohjaaja, joka uskalsi näyttää oman äänensä Marvel-universumissa. Tony Starkinkin piti tietenkin lopussa taas hypätä metallipukuun ja viedä elokuva keskinkertaisuuteen, mutta Iron Man 3:ssa oli hetkensä. Winter Soldierissa on hetkensä käsikirjoituksen kautta, mutta ei sen kuvituksen. Harmi.
Tulevaisuus näyttää kuitenkin mielenkiintoiselta. Kauhuäklöily Slitherista tunnettu James Gunn luotsaa vielä kesän lopulla hämmentävän näköisen Guardians of Galaxyn ja ensi vuonna saammekin Edgar Wrightin Ant Manin. Nämä ovat ohjaajia, jotka pystyvät tarjoamaan aidosti yllättävää elokuvaa, jos sille päälle sattuvat. Lisäksi Marvel tuo kankaille selkeästi tuntemattomampia sankareitansa, joten lopputulokset voivat olla yllättäviä. Kun universumi on kasvanut tarpeeksi suureksi, alkavat he myös tarjoamaan tarkemmin kohdennettua elokuvaa.
**1/2
Marvelin elokuvia en kuitenkaan pysty arvostamaan samassa mittakaavassa. Eivät ne missään nimessä mitään pohjanoteerauksia ole, mutta mielestäni yksikään elokuva ei kanna koko kestoansa. Hahmot toimivat, mutta 2000-luvun tietokone-efekteillä rasitetut, kestoltaan tuhottoman pitkät lopputaistelut ovat liikaa. Ironman on parhaimmillaan viskilasi kädessä. Ikävä, kyllä tämä huvi kestää ainoastaan ensimmäisen elokuvan ensimmäiset viisitoista minuuttia. Thor toimi parhaiten huutaessaan viikinkikarjaisujaan kahvilassa, ei niinkään taistellessaan örkkejä vastaan. Bruce Banner taas on kiinnostavampaa katsottavaa kuin Hulk. Tosin vihreän raivopään kaoottisuudessa on itse asiassa myös kosolti taikaa. Captain America on hahmona siitä poikkeus, että ilman trikoita tämä särmätön Amerikan patriootti on tavattoman tylsä. Huumorintajuttoman patsastelijan ajatukset eivät sitten kiinnosta lainkaan, ellei Tony Stark ole vieressä ivaamassa niitä. Ehkä juuri sen takia Captain Americanin elokuvat kuuluvat Marvelin parhaimmistoon. Juonen ja konseptin on pakko toimia, koska itse hahmo ei kovin kummoinen ole.
Captain America on tehnyt viisaasti valitessaan jokaiselle elokuvalleen oman genren. Ensimmäinen osa oli yllättävän veikeä, vanhan liiton "korkea jännitys"/Men on a mission rymistely, jossa oli sopivasti svengiä ja natseja. Ohjaajana toimi hajuton ja mauton, mutta tehtäväänsä hyvin valittu Joe Johnston. Uusi Captain America: Winter Soldier taas nyökkää 70-luvun paranoia elokuville kuten Three Days of Condor ja The Parallax View. Ei uusin Marvel installaatio kuitenkaan läpi yli kahden tunnin kestonsa ole pelkkää salaliittoteoriaa, vaan tasaisin väliajoin saadaan myös perinteistä action rymistelyä. Alleviivaan muuten sanan perinteistä, sillä yllättävän paljon käytetään välien selvittelyyn toimintaelokuvien kulta-ajalta tuttuja konekivääreitä, luoteja ja potkuja, ennen sitten lopun välttämätöntä ja tylsää efektiryöpytystä.
Winter Soldier rikastuttaa myös Marvel universumia, antamalla Shieldistä hyvin ajankohtaisen kuvan. Korruption lonkerot ylettyvät pitkälle ja terrorismin vastaisen järjestön toimintatavat ovat moraalisesti vähintäänkin arvelluttavia. Kukaan ei ole piilossa uudelta teknologialta ja pelko on maailman hallintakeinoista vahvin. Captain America esittää Marvel universumista yllättävänkin realistisen kuvan, kun kriisipesäkkeitä löytyy ympäri maailmaa, avaruuden ja toisen ulottuvuuden sijaan.
Pidän Winter Soldierin lähtöasetelmista, mutta en sittenkään välitä lopputuloksesta kovinkaan paljoa. Se apinoi erinomaisia 70-luvun elokuvia, mutta ei lopulta yllä sinne päinkään. Osasyynä on elokuvan kiire liikkua paikasta toiseen, jolloin kiinnostus hahmoihin jää minimiin. Draama ja dilemmat jäävät paperinohuiden hahmojen ongelmiksi. Sen Goldeneyesta varastettu loppu, ei sekään herätä minkäänlaista tunnetta. Ja sitten on tietenkin vielä itse Captain American hahmo, joka istuu 2000-luvun nostalgittomaan ympäristöön Toista maailmansotaa huonommin. Scarlett Johanssonin Black Widow on elintärkeä hahmo elokuvan toimivuudelle ja on ansaitusti saamassa oman jatkonsa Marvel-universumissa. Mysteerinen venäläisagentti tuo kaivattu seksikkyyttä ja särmää, muuten niin tasapaksuun tarjontaan Lisäpisteet myös Robert Redfordista, joka pelkällä mukanaolollaan nostaa elokuvan coolius-pisteitä.
Marvelin tähän astisesti suurin ongelma on, että sen elokuvien puikoissa ei lopulta ole vielä Shane Blackia lukuunottamatta ollut aidosti luovaa tekijää. Myös Winter Soldier kaipaisi enemmän näkemystä visuaaliseen ilmeeseensä, joka nyt jää vähän pliisuksi. Elokuvasta puuttuu itse elokuvallisuus. Nyt mieleen tulee liikaa 90-luvun televisi. Shane Black oli ensimmäinen ohjaaja, joka uskalsi näyttää oman äänensä Marvel-universumissa. Tony Starkinkin piti tietenkin lopussa taas hypätä metallipukuun ja viedä elokuva keskinkertaisuuteen, mutta Iron Man 3:ssa oli hetkensä. Winter Soldierissa on hetkensä käsikirjoituksen kautta, mutta ei sen kuvituksen. Harmi.
Tulevaisuus näyttää kuitenkin mielenkiintoiselta. Kauhuäklöily Slitherista tunnettu James Gunn luotsaa vielä kesän lopulla hämmentävän näköisen Guardians of Galaxyn ja ensi vuonna saammekin Edgar Wrightin Ant Manin. Nämä ovat ohjaajia, jotka pystyvät tarjoamaan aidosti yllättävää elokuvaa, jos sille päälle sattuvat. Lisäksi Marvel tuo kankaille selkeästi tuntemattomampia sankareitansa, joten lopputulokset voivat olla yllättäviä. Kun universumi on kasvanut tarpeeksi suureksi, alkavat he myös tarjoamaan tarkemmin kohdennettua elokuvaa.
**1/2
Suuri kauneus - Italialainen mestariteos
Oli aikakausi jolloin italialaiset elokuvat edustivat alan ehdotonta kärkeä. Niissä oli yllätyksellisyyttä, rohkeutta ja ennen kaikkea tyyliä. Fellinin elokuvissa todellisuus oli absurdia. Antonioni teki taas toinen toistaan makeampia elokuva. Se kylmä viileys mikä hahmoista ja kuvan rajauksista huokui oli ainutlaatuista ja sen jäljet ovat jääneet elämään etenkin muotibrändien mainoksissa. Pasolini kohautti kerran, jos toisen ja Leone muutti idyllisen sankarien villin lännen kostonhaluisten miesten veriseksi taistelutantereeksi. Jopa kauhukin sai genrenä uutta tuulta alleen, kun Argento loi Giallon. Unohtamatta tietenkään muita jo aiemmin vaikuttaneita mestareita, kuten De Sica, Visconti ja Bertolucci. Italia on ollut elokuvamaana järisyttävän hyvä. Mitä sitten oikein tapahtui 80-, 90- ja 2000-luvulla on vaikea sanoa? Itselleni ei ainakaan tule yhtään ohjaajaa mieleen, jonka teoksia olisin odottanut vesi kielellä vuodesta toiseen. Tornatore taitaa olla ainoa tekijä, joka on pitänyt nimensä yllä useamman elokuvan voimin, kun Benigninkin tähdenlentokin oli tyypillisen lyhyt. Italialaiselta elokuvalta on puuttunut oma Almodovarinsa, Von Trierinsä tai Caraxinsa, ehkä...
On mahdollista, että mielipiteeni on täysin perseestä, sillä en ole ennen La Grande Bellezzaa nähnyt yhtään ohjaaja Paolo Sorrentinon aiempaa työtä, joista kehuja on kerännyt kosolti ainakin Il Divo. La Grande Belleza (suomennettu Suuri kauneus) on nimittäin äärimmäisen hieno teos ja kevään ehdottomasti paras ensi-ilta elokuva. Se kuvaa ihmisten melankolista nuoruuden ja menneiden mahdollisuuksien haikailuja. 65-vuotiaan ikuisen playboy Jepin elämä on ollut yhtäjaksoista letkajenkkaa, joka polkee vaan paikallaan. Nuoruudessa kirjoitettu mestariteos on ainoa ikääntyvän miehen merkittävä teko. Sen jälkeen elämä on omistettu ulkoisesti täydelliselle, mutta sisällöllisesti tyhjälle elämälle. Rooman juhliva kansa tanssii läpi yön, tekemättä koskaan mitään muille tai edes itselleen merkittävää. Suurta kauneutta kyllä etsitään, mutta kovin paljon työtä sen eteen ei lopulta olla valmiita näkemään. Rooman kerma kelluu omassa kusessaan, eristyksissä kaikista muista.
Sorrentinon teos huokuu Fellinin henkeä, mutta vuonna 2013. Juhlat ja aito ilo ovat loppuneet jo vuosikymmeniä sitten. Nyt jäljelle ovat jääneet viimeiseen kappaleeseen kynsillään tarranneet yksinäiset juhlijat. Rooman kattobaari koostuu edelleen sirkuslaumasta, mutta tämä sirkuslauma pitää itseään pystyssä alkoholin ja botoxin avulla. Vaikka kuva näyttää nopeasti katsottuna kauniilta, on se todellisuudessa halvasta muovista rakennettua. Jep on läpeensä kyllästynyt ympärillä vellovaan todellisuuteen ja vähät välittää sen osista. Hän velloo mielellään omassa itsekeskeisessä kyynisyydessään siinä määrin, ettei huomaa ainoan tosi ystävänsä kärsivän vieressään. Suuren kauneuden ihmiset ovat etääntyneet toisistaan, vaikka litkivätkin viiniä toistensa terassilla. Millään ei ole mitään väliä, kaikki vaan on. Jep pitää itseään omaa todellisuuttaan ylempänä, joka kuitenkin joutuu sitä sietämään laiskuutensa takia. Ehkä lopulta Jep, jopa rakastaa omaa melankoliaansa ja sen takia on sinne tuomittu ikuiseksi jäämään.
Sorrentinon elokuva on pelkkää tunnelmaa. Se tuo mieleen ne hetket, jolloin kävelet yksiksesi keskiyön kynnyksellä, läpi kaupungin tyhjien katujen, ja etäältä kantaa kaukana juhlivan väenpaljouden äänet. La Grande Bellezza on ainutlaatuinen elokuva.
****1/2
On mahdollista, että mielipiteeni on täysin perseestä, sillä en ole ennen La Grande Bellezzaa nähnyt yhtään ohjaaja Paolo Sorrentinon aiempaa työtä, joista kehuja on kerännyt kosolti ainakin Il Divo. La Grande Belleza (suomennettu Suuri kauneus) on nimittäin äärimmäisen hieno teos ja kevään ehdottomasti paras ensi-ilta elokuva. Se kuvaa ihmisten melankolista nuoruuden ja menneiden mahdollisuuksien haikailuja. 65-vuotiaan ikuisen playboy Jepin elämä on ollut yhtäjaksoista letkajenkkaa, joka polkee vaan paikallaan. Nuoruudessa kirjoitettu mestariteos on ainoa ikääntyvän miehen merkittävä teko. Sen jälkeen elämä on omistettu ulkoisesti täydelliselle, mutta sisällöllisesti tyhjälle elämälle. Rooman juhliva kansa tanssii läpi yön, tekemättä koskaan mitään muille tai edes itselleen merkittävää. Suurta kauneutta kyllä etsitään, mutta kovin paljon työtä sen eteen ei lopulta olla valmiita näkemään. Rooman kerma kelluu omassa kusessaan, eristyksissä kaikista muista.
Sorrentinon teos huokuu Fellinin henkeä, mutta vuonna 2013. Juhlat ja aito ilo ovat loppuneet jo vuosikymmeniä sitten. Nyt jäljelle ovat jääneet viimeiseen kappaleeseen kynsillään tarranneet yksinäiset juhlijat. Rooman kattobaari koostuu edelleen sirkuslaumasta, mutta tämä sirkuslauma pitää itseään pystyssä alkoholin ja botoxin avulla. Vaikka kuva näyttää nopeasti katsottuna kauniilta, on se todellisuudessa halvasta muovista rakennettua. Jep on läpeensä kyllästynyt ympärillä vellovaan todellisuuteen ja vähät välittää sen osista. Hän velloo mielellään omassa itsekeskeisessä kyynisyydessään siinä määrin, ettei huomaa ainoan tosi ystävänsä kärsivän vieressään. Suuren kauneuden ihmiset ovat etääntyneet toisistaan, vaikka litkivätkin viiniä toistensa terassilla. Millään ei ole mitään väliä, kaikki vaan on. Jep pitää itseään omaa todellisuuttaan ylempänä, joka kuitenkin joutuu sitä sietämään laiskuutensa takia. Ehkä lopulta Jep, jopa rakastaa omaa melankoliaansa ja sen takia on sinne tuomittu ikuiseksi jäämään.
Sorrentinon elokuva on pelkkää tunnelmaa. Se tuo mieleen ne hetket, jolloin kävelet yksiksesi keskiyön kynnyksellä, läpi kaupungin tyhjien katujen, ja etäältä kantaa kaukana juhlivan väenpaljouden äänet. La Grande Bellezza on ainutlaatuinen elokuva.
****1/2
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)