American Hustle - Peruukkieepos idiooteista

David O. Russell on kaaoksen mestari. On se Persianlahden sota, Bostonin nyrkkeilysalit tai Philadelphian lähiöelämä, niin Russell löytää mielenvikaisuutta ympäristöstä kuin ympäristöstä. Ohjaajan hahmot ovat täynnä neurooseja ja mielenoikkuja, ja normaali kommunikointitapa on usein huuto. Perheet pitävät yhtä, vaikka osaset olisivatkin kuinka mielenvikaisia. Näillä lauseilla pystyy kutakuinkin tiivistämään David O. Russelin uran.

Ohjaaja oli nuorempina vuosina kaupallisimmillaan Three Kingisissä ja epäkaupallisimmillaan täysin hullunkurisessa eksistentialistisessa screwball-komediassa I <3 Huckabees. Vuoden 2010 The Fighter ja 2012 Silver Linings Playbook taas edustavat varttuneempaa ja rauhoittunutta David O. Russellia. Vaikka ne tarinoidensa kautta ovatkin hyvin perinteistä amerikkalaista elokuvaa, paistaa niistä silti ohjaajan oma kädenjälki. The Fighterin olen mieltänyt yhdeksi viime vuosien eheimmistä elokuvista ja Silver Linings Playbook taas on nautittava 2000-luvun versio vanhoista Cary Grantin romanttisista komedioista. Molempia elokuvia yhdistää myös ohjaajan täysin oma visuaalinen tyyli, jossa kamera heiluu vimmatulla tavalla, vaikka sen ei olettaisikaan sitä tekevän. Tavallaan ajattelin, että O. Russel oli löytänyt lopullisen tyylinsä ja sen takia American Hustle hämmentää…

En rehellisesti tiedä mistä American Hustlessa on kyse. Se on elokuva frisyyreistä ja idiooteista. Jokainen hahmo on karikatyyri ja irvikuva ihmisestä. American Hustle on elokuva, joka yhdistää Coenin veljesten Burn After Readingin tarinan konseptin (hahmot ovat elokuva) Scorsesen Goodfellasin visuaaliseen tyyliin. Elokuva tuntuu yksittäiseltä suurelta parodialta, sketsiltä ja vitsiltä – mutta sen puitteet ovat hienot. Peruukit ovat komeat ja soundtrack on jo liiankin paisuteltu. Näyttelijät itkevät, huutavat, hakkaavat, nauravat ja naivat. Vuorosanat ovat teräviä ja tarjoillaan napakasti. Kaikilla on hauskaa, myös yleisössä, mutta onko tässä mitään järkeä? En tiedä.

American Hustle perustuu 70-luvun lopun Abscam-skandaaliin, mutta ei elokuva mitään realistista moraalikertomusta pyri tekemään. Christian Bale saattaa olla lähimpänä sympatiaa herättävää hahmoa, mutta senkin sketsihahmohabitus syö uskottavuuden.  Jokainen osa-alue American Hustlessa on vedetty yli – näytteleminen, ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, puvustus, meikkaus, lavastus ja musiikki ovat kaikki äärimmilleen tyyliteltyä. Se on onnistunutta, mutta onttoa. Tyylittely on elokuvan itseisarvo, mutta samalla matkan varrella on hukattu elokuvan sisältö. American Hustle on pelkkää ulkokuorta. Näyttelijät ovat kyllä elementissään ja kaivavat karikatyyreistä yllättävän paljon sisältöä, mutta silti loppumaku on olematon. Yhtä kermakakkua koko flikka.

Pidin elokuvasta ja viihdyin sen parissa hyvin. En kuitenkaan osaa oikein järkevästi kuvata ajatuksiani elokuvasta, sillä se ei jättänyt mitään jälkeensä. Siitä voi yhtä hyvin käyttää termejä mestariteos kuin tyhjänpäiväinenkin. David O. Russell vankistaa asemaansa arvostettuna ohjaajana, joka pystyy silti takomaan taalaa lippuluukulla – mutta American Hustle on samaan aikaan ylimielinen ja amatöörimäinen teos. Harvoin näin pitkälle päässyt ohjaaja tuottaa elokuvaa, joka kopio näin paljon muilta. Mieleen tulee myös Paul Thomas Andersonin erittäin kova pornoeepos Boogie Nights, mutta se oli Andersonin toinen ohjaustyö, tämä on Russellin seitsemäs (+ julkaisematon Nailed). Lopulta American Hustle on kuin päähenkilönsä frisyyri. Se kurottaa tähtiin, mutta hiuslisäkkeistä ei tukkajumalaa synny.

***1/2

Nymphomaniac - ( )

Lars Von Trier on pitänyt hauskaa median kustannuksella viimeiset vuodet. Surullisen kuuluisan Cannesin pressikonferenssin jälkeen taiteilija on välillä esittänyt loukkaantunutta kakaraa ja välillä taas kohauttanut tulevan ”pornoelokuvansa” mainosmateriaalilla. En muista koska viimeksi on elokuvaa markkinoitu yhtä tehokkaasti ja nyt siis puhun nimenomaan tehokkuudesta. Von Trier on luonut elokuvan, joka paperilla on puhdasta provokaatiota, mutta kankaalle sittenkin harvinaisen moniulotteinen ja ajatuksia herättävä teos, joka on kiistattoman mestarin käsialaa. Nymphomaniac on myös yhtälailla vakavasti otettava taide-elokuva kuin myös elokuvateollisuuden 57-vuotiaan kauhukakaran taide-elokuvan pilakuva. Von Trier tuntee maineensa ja tuntee yleisönsä. Hän tietää tasan tarkkaan mitä nappia painamalla syntyy mikäkin valtavirran reaktio ja hän nauttii asemastaan täysin rinnoin. Myös katsojalle on jännittävää katsoa miehen elokuva, sillä koskaan ei voi täysin olla varma miten tosissaan ohjaaja on jokaisesta elokuvallisesta ratkaisustaan. Voi vain kuvitella kuinka masentunut ohjaaja hirnuu tuolissaan, kun elokuvan päähenkilö piilottaa lukuisia pirtelölusikoita vittuunsa (lienee oikea termi ottaen huomioon elokuvan valitseman ”cunt” sanan käytön).

Elokuva kertoo Joesta, naisesta, jonka seksuaalisuus ylittää nyky-yhteiskunnan moraalin asettamat rajat. Stellan Skargårdin näyttelemä aseksuaali Segelman löytää pahoinpidellyn päähenkilön syrjäiseltä kujalta ja kantaa hänet kotiinsa turvaan. Segelmanin kotona Joe kertoo pelastajalleen kahdeksan lukua elämästään, joiden pohjalta hänet voidaan tuomita pahaksi ihmiseksi. Joe edustaa primitiivistä ihmistä, jonka äärimmäinen pyrkimys nautintoon on yhteiskunnassa hiljaisesti tuomittu. Seksuaalisuus esitetään ihmisen dominoivimpana osana, joka lopulta  ohjaa lähes kaikkea tekemistämme. Vastapainona on Segelman, mies, joka ei ole koskaan kiinnostunut seksistä muun kuin kirjallisuuden kautta. Segelman on oppinut teoreetikko, joka pyrkii kumoamaan Joen itsekriittiset väitteet yksi toisensa jälkeen. Joen luvut yhdistyvätkin Segelmanin knoppitietojen kautta, niin perhokalastukseen, Fibonaccin lukujonoon kuin kristinuskoonkin. Joen tarina kietoutuu Segelmanin tulkintojen ja keskeytysten kautta suuremmaksi elämän ja historian mysteerien ratkomiseksi. Ei Trier mitään jumaluutta etsi, mutta jonkinlaisten ihmisten välisen hengellisyyden hän silti maailmastamme löytää.

Periaatteessa Nymphomaniac on Von Trierin tulkinta omasta maailmankuvastaan, jossa ihmisen eläimelliset halut tasapainoilevat teoreettisemman ajattelun kanssa. Joe edustaa individualistisempaa, mutta samalla rehellisempää ajattelumallia. Seligman taas on tavallaan rakastunut, yhteiskunnan tavoin, omiin nokkeluuksiinsa ja saarnoihinsa. Huomattavaa on myös kuinka se sovinnaisempi osapuoli lopulta sortuu myös moraalisesti täysin rappeutuneeseen tekoon. Vaikka Von Trier tietenkin samalla osoittaa syyttävää sormeansa koko miehistä sukupuolta kohtaan, on se myös osoitus yhteiskunnan tekopyhyydestä.

Seksi on tietenkin myös suuressa osassa elokuvaa. Von Trierillä ei ole juuri minkäänlaista sensuuria valitsemissaan kuvissa ja osa onkin puhdasta provokaatiota. Samalla kuitenkin Trier pyrkii kuvaamaan ihmisen seksuaalisuutta ja sen merkitystä sukupuolten välisiin valtasuhteisiin. Miehen taskupysäköintitaitojen merkitys on itse tekoa paljon suuremmassa asemassa maskuliinisessa psyykkeessä. Seksi on nautinnon lisäksi myös vallankäytönväline ja kommunikaatiovälineenä se on yksi monimutkaisimmista elekielistä. Trier pyrkii rohkeasti selittämään  ja esittämään tätä tabua, jonka yhteiskunta kuitenkin nykyään hyväksyy pornon kautta. Trier jatkaa myös Antichristin teesejä, jossa miesten kaksinaismoralismilla on pitkät juuret ja, jossa kierre tuntuu vaan jatkuvan uudestaan ja uudestaan. Lopulta on myös mahdotonta olla kuvittelematta veijari Trieriä nauttimassa olostaan nelituntisen ”pornoeepoksen” arvostettuna ohjaajana. Vaikka Trierillä on paljon sanottavaa, hän myös rakastaa kohun herättämistä.

Visuaalisesti Nymphomaniac on tyylikäs ja leikkisä. Von Trier tekee jokaisesta elokuvan luvusta täysin oman näköisensä pienillä kikkailulla, mutta samalla kaikki sopii kuitenkin täydellisesti ohjaajan omaan universumiin. Elokuva myös kokoaa jollain tasolla ohjaajan aiempaa tuotantoa yhteen. Neljän tunnin aikana nähdään useita viittauksia Trierin aiempiin elokuviin, joista mieleenpainuvimpana katsojaa ahdistavasti härnäävä kumarrus Antichristin alkuun.Tuntuu siltä, että Nymphomaniacin kautta ohjaaja pistää omat ajatuksensa ja uransa yksiin kansiin.

Ohjaaja-näyttelijäpari Trier-Gainsbourgista on viimeistään nyt tullut uuden vuosituhannen hedelmäisin yhteistyö, vaikkakin kyseessä on samalla yksi rankimmista. Charlotte Gainsbourgin luottaa ohjaajaansa ja pistää jälleen kerran likoon kaikkensa. Myös Jamie Bell ansaitsee maininnan jäätävän kylmästä roolistaan sadomasokistisia palveluita tarjoavana K:na.

Rankasta aiheesta ja valtaisasta pituudestaan huolimatta Nymphomaniac ei ole liiallisen raskasta katsottavaa. Tanskalaisen ohjaajaneron vääristynyt huumorintaju esiintyy yllättävän usein kankaalla, eikä elokuva ota itseään missään vaiheessa haudanvakavasti. Melancholia ja Antichrist ovat katselukokemuksina huomattavasti raskaampia. Nymphomaniac on vähintäänkin Trierin paras sitten Dogvillen. Se on käsittämättömän kunnianhimoinen ja painava elokuva, joka silti uskaltaa nauraa itselleen. Se tarjoaa kaikennähneelle elokuvayleisölle jotain täysin uutta ja sen takia se ansaitsee kaiken arvostuksen. Von Trierin elokuvallinen kieli on täysin omaa luokkaansa ja tuntuu siltä, että mies saa tehdä täysin mitä itse lystää…paitsi tietenkin julkaista elokuvaansa viiden ja puolen tunnin versiona.

*****

Her - Ihmisen paras ystävä on kone

Reilu 10 vuotta sitten Sofia Coppola puristi tuoreen avioeronsa tuskan filmille ja lopputuloksena oli 2000-luvun mestariteos Lost in Translation. Nyt avioeron toinen osapuoli, Spike Jonze, on luonut elokuvan, jolla on varmasti laajalti kosketuspintaa hänen omien kymmenen vuoden takaisten kokemustensa kanssa. Vaikka paperilla Her vaikuttaakin kertovan ennemminkin teknologian ja sosiaalisten suhteiden sekoittumisesta uudella vuosituhannella, paljastuu se lopulta varsin inhimilliseksi kertomukseksi rakkaudesta ja sen kaipuusta. Her on Hollywoodin innovatiivisimman ohjaajan rikas ja koskettava pohdinta niin parisuhteesta ja sen kariutumisesta kuin yksinäisyydestäkin.

Spike Jonzen melankolinen rakkauskertomus koostuu pitkälti kolmesta osa-alueesta; Joaquin Phoenixin näyttelemästä Theodorista, Scarlett Johanssonin äänellä toimivasta käyttöliittymästä sekä elokuvan erinomaisesti kuvitetusta ja kuvitellusta lähitulevaisuudesta. Theodor edustaa nykyihmistä, joka on jo pitkään tottunut elämään yksin ilman aitoa ja rehellistä ihmiskontaktia. Tämä ei tarkoita sitä, että ihminen olisi täysin muista eristäytynyt, mutta rehellinen oma itsensä ihminen uskaltaa olla ainoastaan omassa seurassaan. Avioliitot kaatuvat ihmisten kykenemättömyyteen näyttää tunteitansa toisilleen. Tunteet pidetään visusti piilossa ja niitä podetaan yksin melankolisen, mutta tunnelmaan sopivan musiikin tahdissa. Pilvenpiirtäjien tuhannet iltahämärää valaisevat valot eivät viestitä suurta kollektiivisuuden tunnetta, vaan alleviivaavat yksinäisyyttä.

Herin maailmassa ihmiset eivät ole luonteeltaan pahantahtoisia tai edes kylmiä, vaan he ovat ennen kaikkea eksyneitä. Kaikilla on selkeä kuva omasta tulevaisuudestaan, mutta kukaan ei osaa tehdä päätöksiä. Theodor ei osaa päästää menneisyydestään irti ja sen takia hän elää epämääräisessä limbossa, joka täyttyy työstä ja videopeleistä. Ihmiset tyytyvät vähempään, koska he pelkäävät ottaa ensimmäistä askelta muutokseen. Elokuvan ensimmäiset 45 minuuttia keskittyvätkin kuvaamaan Theodorin junnaavaa elämäntyyliä, joka tavallaan tuo mieleen Fight Clubin Edward Nortonin kertojanhahmon. Theodorin päätä ei kuitenkaan sekoita Tyler Durden, vaan maailman ensimmäinen intuitiivinen käyttöliittymä Samantha.

Samantha on Applen kehittämä uusi inhimillinenkin käyttöliittymä, joka pystyy siis aitoihin intuitiivisiin keskusteluihin ihmisten kanssa . Ei menekään kauaa ennen kuin Theodorille ja Samanthalle syntyy vakava suhde. Uusi teknologia tarjoaa ratkaisut lähes kaikkiin tietokoneen ja ihmisen välisen parisuhteen ongelmakohtiin. Lopulta paljastuukin, että ihmisen ja koneen välinen suhde ei eroa sen koommin normaalista parisuhteesta. Kuherruskuukauden jälkeen paljastuu aina arki ja ongelmat…

Spike Jonze käsittelee harvinaisen taitavasti aihetta, joka on ideatasolla ongelmallinen. Her törmää kyllä paikoitellen umpikujiin (esim. menage-à-trois), mutta luikertelee niistä sulavasti pois löytäen aina jotain todella aitoa tunnetasolla. Her saattaa lopulta sisältää liian monta suurta teemaa toimiakseen täydellisesti omassa formaatissaan, mutta sen teräviä havaintoja on silti kiinnostava seurata. Elokuvan suurimpia saavutuksia on tehdä Scarlett Johanssonin käyttöliittymästä aidosti inhimillinen ja iloinen henkilö.  Theodorin ja Samanthan parisuhde saattaa loppuun saakka tuntua jollain tasolla väärältä, mutta jotain äärimmäisen todellista siinä silti samalla on.

Herin lähitulevaisuuden maailma ansaitsee myös kiitosta, vaikkakin se vastaa visuaalisesti tämän hetken Internet-sivujen designtrendejä – yksinkertaista ja helppokäyttöistä. Elokuvaa voikin pahimmillaan kuvata Apple-visioksi tulevaisuudesta, vaikka brändi ei kuvissa esiinnykään. Silti Herillä on selkeä visuaalinen ilme ja pienillä yksityiskohdilla se kuvaa maailmaa, joka on ottanut askeleen harmonisempaan, rauhallisempaan ja kauniimpaan suuntaan.

Her vaatii katsojaa heittäytymään ja uskomaan tarinaan. Se ei ole aina helppoa, mutta se kannattaa, sillä elokuvan havainnot ihmisten välisistä suhteista ovat äärettömän teräviä. Elokuva uhkaa välillä kääntyä teennäisyyden puolelle, mutta samalla sen kunnianhimoa on ihailtava. Se ei kuitenkaan koskettavuudessaan pääse samalle tasolle kuin samanhenkinen Gondryn Eternal Sunshine of the Spotelss Mind. Her ei ehkä ole se mestariteos, jota toivoin, mutta ajatuksia herättävää taidetta kyllä. Se on myös paras oman aikansa kuvaus sitten jo mainitsemani Fight Clubin.

***1/2

Hollywoodin kirosana nimeltään "post-conversion 3D"

Muutama päivä sitten uutisoitiin kuinka maaliskuussa ensi-iltansa saava videopelifilmatisointi Need for Speed saa nk. ”3D post-conversionin”. Elokuvaa ei siis ole alunperin kuvattu 3D-tekniikalla ja siihen tarkoitetuilla kameroilla, vaan kolmas ulottuvuus tuodaan mukaan vasta jälkituotannossa. Tällaisella menetelmällä on tapana tuoda kankaalle täysin ala-arvoista 3D.tä, joka vituttaa silmää ja veloittaa lompakkoa, etenkin silloin kun se tehdään viimetingassa. Itse olen muistaakseni viihtynyt ainoastaan kolmesti 3D-elokuvassa (Life of Pi, Hugo ja Gravity) ja ainoastaan Gravity on sellainen, jonka välttämättä haluaisin katsoa uudestaankin 3D:nä. Sen takia olenkin lähtökohtaisesti jo negatiivinen ja skeptinen koko formaattia kohtaan, mutta nämä post-conversionit ovat suurinta syöpää, mihin elokuva on viimeisen viiden vuoden aikana sairastunut. Lopputuloksena on täysin tyhjänpäiväistä silmälumetta, joka samalla pimentää koko elokuvan, vieden viimeisetkin elokuvan mahdolliset visuaaliset ansiot.

Need for Speedin todennäköisestä 3D:n tasosta kertoo myös se kuinka elokuvaa ei vielä sunnuntaisessa Super Bowlissakaan mainostettu 3D:nä. Taitaa jälkituotannon pojille ja tytöille tulla aikamoinen kiire. Suurin syy tähän kaikkeen on 3D-lipun korotettu hinta. Ihmiset luultavasti valitsevat elokuvat edelleen ennen kaikkea ajan perusteella ja vastaan sitten tulee 3D tai 2D. Studiot ja elokuvateatterit toivovat 3D:tä koska uuden teknologian kustannukset on katettava ja omaa lompakkoa lihotettava.

Elokuvat ovat viimeisen vuosikymmenen taistelleet verisesti paikastaan viihteen muotona #1. Ymmärrän, että kotiteatterit, parempi televisio-ohjelmisto ja peliteollisuus uhkaavat syödä liian suuren palan kakkua ja katsojalle on tarjottava enemmän… Mutta kun se tarjonta on muuttunut teolliseksi pullamössöksi, jota maustetaan halvoilla makeutusaineilla (lue 3D). Post-conversion on halpa teollinen kemiallinen reaktio, josta kukaan ei todellisuudessa pidä. Sitä vain syödään, koska parempaa ei ole tarjolla.

Hollywood elää tällä hetkellä ”muna vai kana” dilemmassa. Puhutaan siitä kuinka studiot ovat bisnestä ja kuinka suuribudjettiset jatko-osat ovat tehokkain tapa tehdä rahaa. Kun katsoja tuntee jo brändin, hän on valmiimpi ostamaan sitä. Silti Inception ja Gravity ovat todistaneet meille kuinka originaali idea voi tuottaa taloudellista ja taiteellista menestystä. Hollywood on puhunut tätä samaa paskanjauhamissaarnaansa niin pitkään, että he ovat alkaneet sokeasti uskomaan tähän mantraan. Ihmiset taas maksavat jatko-osista ja uudelleentulkinnoista sen takia, koska parempaa ei yksinkertaisesti ole tarjolla. Viihde-elokuvatkin voivat olla merkityksekkäämpiä kuin nykyiset kuukausittaiset sarjakuvafilmatisoinnit. Kumpi siis on tullut ensiksi; Hollywoodin BS-filosofia vai yllätyksettömyyden myyntivaltius?

Tänään tuli sitten taas uusi 3D post-conversion uutinen. Darren Aronofskyn maaliskuussa ilmestyvä Nooan arkki filmatisointi Noah käännetään myös 3D:ksi jälkituotannossa. Astetta kiinnostavammaksi uutisen kuitenkin tekee se, että 3D-kopiot tulevat levitykseen ainoastaan kansainvälisillä markkinoilla. Yhdysvallat saavat siis levitykseen ainoastaan 2D-version elokuvasta. Vaikuttaa siltä, että amerikkalaiset ovat jo kyllästyneet paskaan 3D:hen, eikä formaatista ole enää suuria taloudellisia hyötyjä Atlantin toisella puolella. Luulenkin, että 3D:n luvattu kenttä tällä hetkellä on Aasian markkinat ja sen takia Noahistakin on siis kolmiulotteinen pieraisu tekeillä. Joka tapauksessa trendi on lupaava, jos amerikkalaiset ovat jo alkaneet äänestämään lompakoillaan.  Toivoisin, että ihmiset äänestäisivät lompakoillaan ja pystyisimme kytkemään turhan 3D:n pois tarjonnasta.

Olen nyt puhut vähän sekaisin 3D:stä ja Hollywood-sadon heikosta laadusta. Vaikka periaatteessa kyseessä on kaksi täysin eri keskustelua, näen niiden välillä selvän yhteyden. Paska 3D on geneerisen Hollywood-jätöksen yksi karaktääri. Pikkuhiljaa, pienillä kauneusleikkauksilla voimme saada Hollywood-elokuvan loistamaan, mutta siihen vaaditaan katsojien tiukkaa päätöstä olla ostamatta lippua uusimpaan efektipläjäykseen. Mieluummin katsoo vaikka sitä AMC:n, BBC:N ja HBO:n laatutelevisiota.

12 Years as a Slave - Vavahduttava ja vaikuttava elokuva orjuudesta

Tammikuussa on tapana nähdä vuoden suurimpia elokuvia, joista on jo muodostunut etukäteen valtavat odotukset ja ennakkoajatukset. Olen odottanut Steve McQueenin 12 Years as a Slavea aina ensimmäisestä trailerista lähtien ja lukemani toisen mantereen arvostelut ja analyysit eivät ole muuta kuin kasvattaneet hinkua nähdä elokuva. Sen takia lähtökohdat, joilla astuin saliin olivat alun alkaen väärät ja ne helposti vaikuttavat katsomiskokemukseen.

Ensimmäisen puolentoista tunnin aikana tiedostin elokuvan taidokkuuden, mutta pysyin siitä kaikesta silti liian etäällä. Tarina rakensi kuvaa orjuudesta ei pelkästään yksilön kautta, vaan yhteiskunnan myös. Kaikille vapaus ei ole itsestäänselvyys, vaan ihmisiä myydään samaan tapaan kuin hevosia ja joulukuusia. Äiti ja lapset eivät ole paketti, vaan kolme eri potentiaalin ja eri hinnan omaavaa yksilöä. Vaikka isännän ja orjan välille voikin syntyä side, on silti investoinnin taloudelliset yksityiskohdat tärkeämmät. 12 Years as a Slave kuvaa luokkayhteiskuntaa julmimmillaan ja orjuutta aikakautensa käytäntönä. Elokuvan päähenkilö Solomon Northup kokee vangitsemisensa suurena vääryytenä, nimenomaan sen takia, että hän oli alun perin vapaa mies. Monet muut orjat eivät olleet tätä vapautta koskaan edes kokeneet.

Viimeisen 45 minuutin aikana olin murrettu. En tarkalleen osaa selittää mitä elokuvan aikana tapahtui, mutta Steve McQueen on luonut teoksen, joka hiipii salaa iho alle ja tarraa verisesti kiinni julmassa ja tunteikkaassa lopussaan. 12 Years as a Slave on raaka elokuva, mutta myös äärettömän älykäs. Sivuhahmojensa kautta se luo aidon kuvan yhteiskunnasta, jossa suurin synti ei siltikään ole raipan isku, vaan ylipäätänsä toisen ihmisen oikeus viedä toisen ihmisen vapaus.

Steve McQueen on kritisoinut elokuvateollisuutta tarttumatta orjuuteen aiheena useammin. Nyt ohjaaja on tehnyt aiheesta tulevaisuuden klassikon ja merkkipaalun. McQueen on hyvin visuaalinen ohjaaja, komeilematta sillä. Hän ymmärtää rajauksen ja kuvan päälle. Henkilöt ovat aina sijoitettu harkitusti kuvaan ja perspektiivien kautta hän luo suuria ajatuksia. Kameran liikkeet ovat aina tarkkaan mietitty, nostaen tempoa vaiteliaasti. Entisen videotaiteilijan taustat ovat näkyvissä ja sen takia McQueen onkin yksi tämän hetken kiinnostavimmista ohjaajista ja elokuvallisen kielen hallitsijoista.

On myös pakko kehua myös 12 Years as a Slaven erinomaista käsikirjoitusta, joka onnistuu kertomaan tarinansa äärettömällä tarkkaavaisuudella. Elokuvan tempo ja rakenne on yhtä paljon John Ridelyn käsikirjoituksen kuin Steve McQueeninkin ansiota.  Ne pienet lisänyanssit tulevat sitten ohjaajan laajakangasformaatin ymmärryksestä. 12 Years as a Slavesta tullaan eittämättä puhumaan ”sinä Oscar-voittaneena orjaelokuvana”, mutta todellisuudessa kyseessä on niin aiheensa käsittelyn kannalta kuin elokuvallisen kielenkin osalta mestarillinen suoritus ja viimeisten vuosien vaikuttavimpia elokuvakokemuksia.

****1/2

Dallas Buyers Club - Tyylitietoista, riskejä kaihtavaa Hollywood-draamaa

Dallas Buyers Club on menevä elokuva. Se on nopeatempoinen, sopivan rosoisesti kuvattu tarina etelän miehestä, joka huijaa, dokaa, panee ja sammuu läpi elämänsä, kunnes lääkäri löytää mieheltä HIV:n ja antaa eliniän odotteeksi 28 päivää. Rodeo-ratsastaja ei ole luovuttaja, niinpä hän alkaa itse omaksi lääkäriksi, lahjoen ensiksi sairaalahenkilökuntaa saadakseen pilottilääkettä AZT:tä ja myöhemmin salakuljettaen erilaisia vitamiineja ja lääkkeitä aina Japanista saakka. Samalla perustetaan bisnes, joka pyörii menestyksekkäästi siihen saakka kunnes lääkefirmat ja FDA kiinnostuvat tästä omaa bisnestä syövästä eksklusiivisesta klubista, jossa kuukausihintaan saa pumpata itsensä täyteen lääkkeitä.

Viihde-elokuvana Dallas Buyers Club on mitä mainion, mutta dekonstruktion kautta sen yksinkertainen tapa käsitellä tarinaa tulee selväksi. Ron Woodroofin matka mulkusta enkeliksi tapahtuu vähän turhan helposti. Entisen homofoobikon sekä huume- ja seksiaddiktin ristiriidoille ei anneta tilaa vauhdikkaassa elokuvassa. Dallas Buyers Club on Catch Me if You Can- elokuvan punkkia ja rokkia kuuntelevan naiivi pikkuveli. Siitä olisi voinut tulla aidosti vaikuttava elokuva, mutta nyt se on kiinnostunut käyttämään tarinan rumia puolia vain tehdäkseen elokuvasta ”rosoisemman”, sen sijaan että se olisi aidosti käsitellyt hahmojen problematiikkaa.

Elokuvan suurin ongelma on sen täysin yksipuolinen tapa käsitellä elokuvan suuria kysymyksiä. Ron Woodroof on liian helppo ja katsojaystävällinen hahmo. Lääkefirmoja ja niiden menettelytapoja taas kritisoidaan liiankin vahvasti, ottaen huomioon kuinka elokuva viimeisessä lauseessa annetaan ymmärtää AZT kehityksen toinen puoli. On totta, että lääkefirmojen bisnes liikkuu usein hyvin moraalisesti arveluttavilla alueilla, mutta samalla olisi ymmärrettävä lääkekehityksen prosessin ongelmakohdat. Dallas Buyers Club ampuu vähän turhan paljon ajatuksia, joka suuntaan. Sen olisi pitänyt joko keskittyä pelkästään kuolemansairaan oikeuteen hoitaa itseään omalla tavallaan tai antaa monipuolisempi kuva lääkefirmojen toiminnasta.

Matthew McConaughey on miellyttävä näyttelijä ja hän sopii poikamaisen charmin omaavan Ron Woodroofin rooliin täydellisesti. Jos kuitenkin aivan totta puhutaan, niin ei rooli kauheasti eroa McConaugheyn aiemmista töistä muutamaa itkua ja menetettyjä kiloja lukuun ottamatta. DiCaprion suoritus The Wolf of Wall Streetissa on huomattavasti parempi, mutta hahmo moraaliltaan paskempi. Siksi McConaughey vie siis tulevat pystit ja ihan hyvä niin. Jos kiinnostaa miehen pimeämpi puoli, siirtykää HBO:n loistavan True Detectiven pariin.

Jared Leton rooli taas on jo hahmona niin pystit syliin pyytävä, että en oikein osaa edes ilmaista mielipidettäni. Jos näyttelee AIDSiin kuolevaa, transseksuaalia narkomaania, on selvää, että akatemia kirjoittaa nimeä lappuun. Jared Leto näyttelee kyllä hyvin, mutta onko se todella vuoden parasta vai maskeerausta? Hahmona Rayon on lopulta kuitenkin huomattavasti rikkaampi ja ristiriitaisempi kuin yksiulotteinen Ron Woodroof, ja paikoitellen Leto onnistuu tuomaan loistavasti esiin näitä kysymysmerkkejä.

Dallas Buyers Club on vähintäänkin yhtä paljon veikeä caper-elokuva kuin vakavasti otettava HIV-draama. Se on loistavalla soundtrackilla koristeltu tyylitajuinen elokuva, joka kuitenkin usein valitsee sen helpoimman Hollywood-tien. Dallas Buyers Clubin maailma ja henkilöhahmot ovat lopulta kovin yksiulotteisia ja mustavalkoisia. Mielellään sitä katsoo, mutta tarkempaa syyniä se ei oikein kestä ja sen takia se on lopulta vähän epärehellinen tuote.

***1/2

And the Oscar goes to... osa 2/2

Paras Leikkaus

• American Hustle
• Captain Phillips
• Dallas Buyers Club
• Gravity
• 12 Years as a Slave

Paras leikkaus on siitä kiinnostava kategoria, että sillä on ollut tapana olla suuri vaikutus parhaan elokuvan pystin jakoon. Ilman parhaan leikkauksen ehdokkuutta on turha haaveilla parhaasta elokuvasta. Akatemia on usein palkinnut elokuvia, jotka myös näyttävät leikatuilta elokuvilta (esim. The Slumdog Millionaire ja Argo). Sen takia en usko näyttelijävetoiseen Dallas Buyers Clubin, enkä myös liiemmin American Hustlen mahdollisuuksiin. Captain Philips taas tarjoaa vimmattua menoa, mutta elokuva on silti ehkä liian keskiverto, jotta se lopulta anastaisi palkintoa itselleen. Ennustan siis, että kamppailu parhaasta leikkauksesta käydään parhaan elokuvan ennakkosuosikkien Gravityn ja 12 Years as a Slaven välillä. Gravity on lopulta tekninen elokuva ja sen takia se vie myös parhaan leikkauksen. 

Paras Sovitettu Käsikirjoitus

• Before Midnight
• Captain Phillips
• Philomena
• 12 Years as a Slave
• The Wolf of Wall Street

Jossain vaiheessa syksyä näytti siltä, että Richard Linklaterin trilogian päätösosa Before Midnight kerää kasan Oscar-ehdokkuuksia, mutta toisin kävi. Nebraska oli lopulta riittävästi indieä akatemian makuun. Sovitettu käsikirjoitus onkin lopulta ainoa kategoria, jossa elokuva on ehdolla. Tavallaan olisi hienoa palkita ohjaaja Linklater ,ja näyttelijät Delpy ja Hawke kunnianhimoisesta toista vuosikymmentä kestäneestä produktiosta, mutta näin tuskin tapahtuu. Captain Phillips ja Philomena ovat myös selkeätä täyttömateriaalia kategoriassa. Kisa käydään 12 Years as a Slaven ja The Wolf of Wall Streetin välillä, ja uskon että jälkimmäinen vie lopulta pidemmän korren. Paras sovitettu käsikirjoitus jää myös hyvin todennäköisesti Scorsesen hävyttömän elokuvan ainoaksi voitoksi. The Wolf of Wall Street edustaa yksinkertaisesti liikaa alastomuutta, huumeita ,ja sikailua pärjätäkseen tosissaan Oscar-kisassa.

Paras Alkuperäinen Käsikirjoitus

• American Hustle
• Blue Jasmine
• Dallas Buyers Club
• Her
• Nebraska

Parhaan alkuperäisen käsikirjoituksen saaja voi periaatteessa olla kuka tahansa ehdokkaista. American Hustlen dominointi kaikissa kategorioissa parantaa elokuvan mahdollisuuksia voittaa käsikirjoituksessa ja Woody Allen on aina Woody Allen, vaikka mitä syytöksiä kaatuisi niskaan. Uskon silti, että Spike Jonzen Her tulee viemään voiton. Her on kriitikoiden lemmitty ja akatemia haluaa varmastikin antaa jotain rakkautta elokuvaa kohtaan. Paras alkuperäinen käsikirjoitus on Jonzen hävittävänä.

Paras Naissivuosa

• Sally Hawkins - Blue Jasmine
• Jennifer Lawrence - American Hustle
• Lupita Nyong'o - 12 Years as a Slave
• Julia Roberts - August: Osage County
• June Squibb - Nebraska

Tämän pystin kamppailu käydään kahden Lawrencen ja Nyong'on välillä. Muilla ei ole mitään jakoa. Lawrence on vienyt Golden Globen ja SAGin, Nyong'o taas Critics Choicen, mutta koska Jennifer Lawrence on Hollywoodin ylivoimaisesti valovoimaisin ja pidetyin tähti tällä hetkellä, tulee hän saamaan uransa toisen Oscarin. Se ei myöskään haittaa, että Lawrence on kaapinut tänä vuonna pelkästään Yhdysvalloissa lähemmäs puoli miljardia dollaria lippuluukuilta (American Hustle + The Hunger Games 2).

Paras Miessivuosa

• Barkhad Abdi - Captain Phillips
• Bradley Cooper - American Hustle
• Michael Fassbender - 12 Years as a Slave
• Jonah Hill - The Wolf of Wall Street
• Jared Leto - Dallas Buyers Club

Kyseinen kategoria on usein gaalan suurimpia kysymysmerkkejä, mutta ei tänä vuonna. Kovasta kilpailusta huolimatta, tämä pysti menee satavarmasti Jared Letolle. Leton rooli on ensinnäkin "näyttelijätöiden elokuvassa" ja toiseksi hän näyttelee transseksuaalia. Akatemia rakastaa muuntautumisleikkejä ja tänä vuonna akatemia palkitsee kaksi...

Paras Naispääosa

• Amy Adams - American Hustle
• Cate Blanchett - Blue Jasmine
• Sandra Bullock - Gravity
• Judi Dench - Philomena
• Meryl Streep - August: Osage County

Vielä jossain vaiheessa syksyä oli puhetta Sandra Bullockin upeasta roolityöstä Gravityssä ja siitä kuinka näyttelijä joutuu kantamaan koko elokuvaa harteillaan. Mitä pidemmälle vuotta ja uutta vuotta ollaan kuitenkin menty, sitä enemmän Gravitystä on keskusteltu pääasiassa teknisenä elokuvana ja on kokonaan unohdettu sen inhimilliset voimat. Sen takia Bullock ei ole enää edes haastaja. Tämä palkinto menee mitä suurimmalla todennäköisyydellä vuoden palkituimmalle Cate Blachetille. Suurin haastaja Woody Allenin erinomaiselle draamakomedialle on Amy Adams ja American Hustle. Hyvällä lobbauksella American Hustlella on vielä kaikki voitettavana, eikä sekään haittaa, että Amy Adams vaikuttaa hyvin sympaattiselta amerikkalaiselta mediassa. Meryl Streep taitaa nykyään olla vakio kategoriassa, vaikka puolet kriitikoista ovat maininneet ylinäyttelemisen Augustin tapauksessa.

Tuli muuten vielä mieleen, että tulevaisuudessa Jennifer Lawrence tulee paikkaamaan Meryl Streepin Hollywoodin suurimpana näyttelijättärenä. 

Paras Miespääosa

• Christian Bale - American Hustle
• Bruce Dern - Nebraska
• Leonardo Dicaprio - The Wolf of Wall Street
• Chiwetel Ejiofor - 12 Years as a Slave
• Matthew McConaughey - Dallas Buyers Club

Mud, The Wolf of Wall Street, True Detective ja Dallas Buyers Club. Matthew McConaughey on elämänsä vedossa ja tulee nostamaan kultaisen pystin ilmaan vuonna 2014. Suurin haastaja on Dicaprio, mutta elokuva jakaa mielipiteet liikaa kahtia. Lisäksi McConaughey laihdutti, PALJON, rooliansa varten.

Paras Ohjaus

• David O. Russel - American Hustle
• Alfonso Cuarón - Gravity
• Alexander Payne - Nebraska
• Steve McQueen - 12 Years as a Slave
• Martin Scorsese - The Wolf of Wall Street

Alfonso Cuarón tullaan palkitsemaan illan päätteessä parhaasta ohjauksesta. Gravity on Cuarónin perheen kunnianhimoinen luomus, joka on ollut tekeillä jo vuosia. Sitä tullaan luultavasti aina käsittelemään puhtaasti ohjaajan elokuvana ja muiden työpanos hukkuu turhankin paljon taustalle. Siitä huolimatta Cuarón ansaitsee Oscarinsa visuaalisesti upeasta kokemuksesta. Suurin kilpailija on Steve McQueen, mutta taiteilijan tyly tapa esiintyä julkisesti haittaa entisestään elokuvan mahdollisuuksia parhaan ohjauksen kategoriassa. O. Russel tullaan toivon mukaan joskus vielä palkitsemaan ja jo kaksi kertaa käsikirjoituksesta voittanut Payne on liian low key voittaakseen ohjaajana. Scorsese on teräksinen veteraani, joka on tainnut olla ehdokkaana viidesti jo pelkästään 2000-luvulla. Uskon itse asiassa, että The Wolf of Wall Street olisi voinut olla vielä paljon parempi elokuva, jos aikaa leikkaamiseen olisi ollut enemmän.

Paras Elokuva

• American Hustle
• Captain Phillips
• Dallas Buyers Club
• Gravity
• Her
• Nebraska
• Philomena
• 12 Years as a Slave
• The Wolf of Wall Street

Nonniin ja lopuksi analysoidaan vielä hieman pääpalkintoa, jota todellisuudessa tavoittelee enää kolme elokuvaa. Her, Nebraska ja Philomena ovat aiheiltaan liian pieniä elokuvia voittaakseen. Captain Phillips ja Dallas Buyers Club taas ovat kehuttuja, mutta ei rakastettuja. Muutenkin DBS:n näyttelijäpalkinnot riittävät akatemialle. The Wolf of Wall Street jätti suuren osan katsojista kylmäksi, joka estää sitä nousemasta parhaan elokuvan kisaan. Jäljelle jäävät siis American Hustle, Gravity ja 12 Years as a Slave.

Alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan kyseessä on Gravityn ja 12 Years as a Slaven kilpajuoksu, jonka lopulta pitäisi päättyä 12 Years as a Slaven hyväksi. Kaikki odottavat, että Steve MqQueenin raastava orjaelokuva vie siis voiton. Akatemia nyökkää siis molemmille elokuville jakamalla klassiseen tapaan elokuvan ja ohjauksen palkinnot eri osoitteisiin. PGA:n (tuottajien killan palkinto) pääpalkintokin jouduttiin jakamaan näiden kahden elokuvan välillä ensimmäistä kertaa sen historiassa. Se tarjoaakin mustalle hevoselle, American Hustlelle, mahdollisuuden. Mikäli Gravityn ja 12 Years as a Slaven äänet jakautuvat tasapuolisesti, on mahdollista, että näyttelijöiden elokuva American Hustle viekin pääpotin.

American Hustle todisti jo voimansa voittamalla SAG:in (Screen Actors Guild) pääpalkinnon ja akatemia tunnetusti koostuu ennen kaikkea näyttelijöistä. On siis täysin mahdollista, että American Hustle vie pääpotin. Se on luultavasti ainakin todennäköisempi voittaja kuin Gravity. Vuoden 2014 Oscar-gaala on siitä hauskaa katsottavaa, että vuoden suuret palkinnot ovat tavallaan jo jaettu ja nyt American Hustle ärsyttää ja haastaa kaikkia. 12 Years as a Slavella ja Gravityllä on tulevana maaliskuun sunnuntaina pelkästään hävittävää...

Tärkeitä päiviä:

Oscar-Gaala: 2.3.2014

12 Years as a Slave: 24.1.2014

Dallas Buyers Club: 31.1.2014

Philomena: 31.1.2014

Her: 7.2.2014

American Hustle 7.3.2014