David O. Russell on kaaoksen mestari. On se Persianlahden
sota, Bostonin nyrkkeilysalit tai Philadelphian lähiöelämä, niin Russell löytää
mielenvikaisuutta ympäristöstä kuin ympäristöstä. Ohjaajan hahmot ovat täynnä
neurooseja ja mielenoikkuja, ja normaali kommunikointitapa on usein huuto. Perheet
pitävät yhtä, vaikka osaset olisivatkin kuinka mielenvikaisia. Näillä lauseilla
pystyy kutakuinkin tiivistämään David O. Russelin uran.
Ohjaaja oli nuorempina vuosina kaupallisimmillaan Three
Kingisissä ja epäkaupallisimmillaan täysin hullunkurisessa
eksistentialistisessa screwball-komediassa I <3 Huckabees. Vuoden 2010 The
Fighter ja 2012 Silver Linings Playbook taas edustavat varttuneempaa ja
rauhoittunutta David O. Russellia. Vaikka ne tarinoidensa kautta ovatkin hyvin
perinteistä amerikkalaista elokuvaa, paistaa niistä silti ohjaajan oma
kädenjälki. The Fighterin olen mieltänyt yhdeksi viime vuosien eheimmistä
elokuvista ja Silver Linings Playbook taas on nautittava 2000-luvun versio
vanhoista Cary Grantin romanttisista komedioista. Molempia elokuvia yhdistää
myös ohjaajan täysin oma visuaalinen tyyli, jossa kamera heiluu vimmatulla
tavalla, vaikka sen ei olettaisikaan sitä tekevän. Tavallaan ajattelin, että O.
Russel oli löytänyt lopullisen tyylinsä ja sen takia American Hustle hämmentää…
En rehellisesti tiedä mistä American Hustlessa on kyse. Se
on elokuva frisyyreistä ja idiooteista. Jokainen hahmo on karikatyyri ja
irvikuva ihmisestä. American Hustle on elokuva, joka yhdistää Coenin veljesten
Burn After Readingin tarinan konseptin (hahmot ovat elokuva) Scorsesen
Goodfellasin visuaaliseen tyyliin. Elokuva tuntuu yksittäiseltä suurelta
parodialta, sketsiltä ja vitsiltä – mutta sen puitteet ovat hienot. Peruukit
ovat komeat ja soundtrack on jo liiankin paisuteltu. Näyttelijät itkevät,
huutavat, hakkaavat, nauravat ja naivat. Vuorosanat ovat teräviä ja tarjoillaan
napakasti. Kaikilla on hauskaa, myös yleisössä, mutta onko tässä mitään järkeä?
En tiedä.
American Hustle perustuu 70-luvun lopun Abscam-skandaaliin,
mutta ei elokuva mitään realistista moraalikertomusta pyri tekemään. Christian
Bale saattaa olla lähimpänä sympatiaa herättävää hahmoa, mutta senkin
sketsihahmohabitus syö uskottavuuden.
Jokainen osa-alue American Hustlessa on vedetty yli – näytteleminen, ohjaus,
käsikirjoitus, kuvaus, puvustus, meikkaus, lavastus ja musiikki ovat kaikki
äärimmilleen tyyliteltyä. Se on onnistunutta, mutta onttoa. Tyylittely on
elokuvan itseisarvo, mutta samalla matkan varrella on hukattu elokuvan sisältö.
American Hustle on pelkkää ulkokuorta. Näyttelijät ovat kyllä elementissään ja kaivavat karikatyyreistä yllättävän paljon sisältöä, mutta
silti loppumaku on olematon. Yhtä kermakakkua koko flikka.
Pidin elokuvasta ja viihdyin sen parissa hyvin. En
kuitenkaan osaa oikein järkevästi kuvata ajatuksiani elokuvasta, sillä se ei
jättänyt mitään jälkeensä. Siitä voi yhtä hyvin käyttää termejä mestariteos
kuin tyhjänpäiväinenkin. David O. Russell vankistaa asemaansa arvostettuna
ohjaajana, joka pystyy silti takomaan taalaa lippuluukulla – mutta American Hustle
on samaan aikaan ylimielinen ja amatöörimäinen teos. Harvoin näin pitkälle
päässyt ohjaaja tuottaa elokuvaa, joka kopio näin paljon muilta. Mieleen tulee
myös Paul Thomas Andersonin erittäin kova pornoeepos Boogie Nights, mutta se
oli Andersonin toinen ohjaustyö, tämä on Russellin seitsemäs (+ julkaisematon Nailed).
Lopulta American Hustle on kuin päähenkilönsä frisyyri. Se kurottaa tähtiin,
mutta hiuslisäkkeistä ei tukkajumalaa synny.
***1/2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti