Nymphomaniac - ( )

Lars Von Trier on pitänyt hauskaa median kustannuksella viimeiset vuodet. Surullisen kuuluisan Cannesin pressikonferenssin jälkeen taiteilija on välillä esittänyt loukkaantunutta kakaraa ja välillä taas kohauttanut tulevan ”pornoelokuvansa” mainosmateriaalilla. En muista koska viimeksi on elokuvaa markkinoitu yhtä tehokkaasti ja nyt siis puhun nimenomaan tehokkuudesta. Von Trier on luonut elokuvan, joka paperilla on puhdasta provokaatiota, mutta kankaalle sittenkin harvinaisen moniulotteinen ja ajatuksia herättävä teos, joka on kiistattoman mestarin käsialaa. Nymphomaniac on myös yhtälailla vakavasti otettava taide-elokuva kuin myös elokuvateollisuuden 57-vuotiaan kauhukakaran taide-elokuvan pilakuva. Von Trier tuntee maineensa ja tuntee yleisönsä. Hän tietää tasan tarkkaan mitä nappia painamalla syntyy mikäkin valtavirran reaktio ja hän nauttii asemastaan täysin rinnoin. Myös katsojalle on jännittävää katsoa miehen elokuva, sillä koskaan ei voi täysin olla varma miten tosissaan ohjaaja on jokaisesta elokuvallisesta ratkaisustaan. Voi vain kuvitella kuinka masentunut ohjaaja hirnuu tuolissaan, kun elokuvan päähenkilö piilottaa lukuisia pirtelölusikoita vittuunsa (lienee oikea termi ottaen huomioon elokuvan valitseman ”cunt” sanan käytön).

Elokuva kertoo Joesta, naisesta, jonka seksuaalisuus ylittää nyky-yhteiskunnan moraalin asettamat rajat. Stellan Skargårdin näyttelemä aseksuaali Segelman löytää pahoinpidellyn päähenkilön syrjäiseltä kujalta ja kantaa hänet kotiinsa turvaan. Segelmanin kotona Joe kertoo pelastajalleen kahdeksan lukua elämästään, joiden pohjalta hänet voidaan tuomita pahaksi ihmiseksi. Joe edustaa primitiivistä ihmistä, jonka äärimmäinen pyrkimys nautintoon on yhteiskunnassa hiljaisesti tuomittu. Seksuaalisuus esitetään ihmisen dominoivimpana osana, joka lopulta  ohjaa lähes kaikkea tekemistämme. Vastapainona on Segelman, mies, joka ei ole koskaan kiinnostunut seksistä muun kuin kirjallisuuden kautta. Segelman on oppinut teoreetikko, joka pyrkii kumoamaan Joen itsekriittiset väitteet yksi toisensa jälkeen. Joen luvut yhdistyvätkin Segelmanin knoppitietojen kautta, niin perhokalastukseen, Fibonaccin lukujonoon kuin kristinuskoonkin. Joen tarina kietoutuu Segelmanin tulkintojen ja keskeytysten kautta suuremmaksi elämän ja historian mysteerien ratkomiseksi. Ei Trier mitään jumaluutta etsi, mutta jonkinlaisten ihmisten välisen hengellisyyden hän silti maailmastamme löytää.

Periaatteessa Nymphomaniac on Von Trierin tulkinta omasta maailmankuvastaan, jossa ihmisen eläimelliset halut tasapainoilevat teoreettisemman ajattelun kanssa. Joe edustaa individualistisempaa, mutta samalla rehellisempää ajattelumallia. Seligman taas on tavallaan rakastunut, yhteiskunnan tavoin, omiin nokkeluuksiinsa ja saarnoihinsa. Huomattavaa on myös kuinka se sovinnaisempi osapuoli lopulta sortuu myös moraalisesti täysin rappeutuneeseen tekoon. Vaikka Von Trier tietenkin samalla osoittaa syyttävää sormeansa koko miehistä sukupuolta kohtaan, on se myös osoitus yhteiskunnan tekopyhyydestä.

Seksi on tietenkin myös suuressa osassa elokuvaa. Von Trierillä ei ole juuri minkäänlaista sensuuria valitsemissaan kuvissa ja osa onkin puhdasta provokaatiota. Samalla kuitenkin Trier pyrkii kuvaamaan ihmisen seksuaalisuutta ja sen merkitystä sukupuolten välisiin valtasuhteisiin. Miehen taskupysäköintitaitojen merkitys on itse tekoa paljon suuremmassa asemassa maskuliinisessa psyykkeessä. Seksi on nautinnon lisäksi myös vallankäytönväline ja kommunikaatiovälineenä se on yksi monimutkaisimmista elekielistä. Trier pyrkii rohkeasti selittämään  ja esittämään tätä tabua, jonka yhteiskunta kuitenkin nykyään hyväksyy pornon kautta. Trier jatkaa myös Antichristin teesejä, jossa miesten kaksinaismoralismilla on pitkät juuret ja, jossa kierre tuntuu vaan jatkuvan uudestaan ja uudestaan. Lopulta on myös mahdotonta olla kuvittelematta veijari Trieriä nauttimassa olostaan nelituntisen ”pornoeepoksen” arvostettuna ohjaajana. Vaikka Trierillä on paljon sanottavaa, hän myös rakastaa kohun herättämistä.

Visuaalisesti Nymphomaniac on tyylikäs ja leikkisä. Von Trier tekee jokaisesta elokuvan luvusta täysin oman näköisensä pienillä kikkailulla, mutta samalla kaikki sopii kuitenkin täydellisesti ohjaajan omaan universumiin. Elokuva myös kokoaa jollain tasolla ohjaajan aiempaa tuotantoa yhteen. Neljän tunnin aikana nähdään useita viittauksia Trierin aiempiin elokuviin, joista mieleenpainuvimpana katsojaa ahdistavasti härnäävä kumarrus Antichristin alkuun.Tuntuu siltä, että Nymphomaniacin kautta ohjaaja pistää omat ajatuksensa ja uransa yksiin kansiin.

Ohjaaja-näyttelijäpari Trier-Gainsbourgista on viimeistään nyt tullut uuden vuosituhannen hedelmäisin yhteistyö, vaikkakin kyseessä on samalla yksi rankimmista. Charlotte Gainsbourgin luottaa ohjaajaansa ja pistää jälleen kerran likoon kaikkensa. Myös Jamie Bell ansaitsee maininnan jäätävän kylmästä roolistaan sadomasokistisia palveluita tarjoavana K:na.

Rankasta aiheesta ja valtaisasta pituudestaan huolimatta Nymphomaniac ei ole liiallisen raskasta katsottavaa. Tanskalaisen ohjaajaneron vääristynyt huumorintaju esiintyy yllättävän usein kankaalla, eikä elokuva ota itseään missään vaiheessa haudanvakavasti. Melancholia ja Antichrist ovat katselukokemuksina huomattavasti raskaampia. Nymphomaniac on vähintäänkin Trierin paras sitten Dogvillen. Se on käsittämättömän kunnianhimoinen ja painava elokuva, joka silti uskaltaa nauraa itselleen. Se tarjoaa kaikennähneelle elokuvayleisölle jotain täysin uutta ja sen takia se ansaitsee kaiken arvostuksen. Von Trierin elokuvallinen kieli on täysin omaa luokkaansa ja tuntuu siltä, että mies saa tehdä täysin mitä itse lystää…paitsi tietenkin julkaista elokuvaansa viiden ja puolen tunnin versiona.

*****