Dallas Buyers Club on menevä elokuva. Se on nopeatempoinen,
sopivan rosoisesti kuvattu tarina etelän miehestä, joka huijaa, dokaa, panee ja
sammuu läpi elämänsä, kunnes lääkäri löytää mieheltä HIV:n ja antaa eliniän
odotteeksi 28 päivää. Rodeo-ratsastaja ei ole luovuttaja, niinpä hän alkaa itse
omaksi lääkäriksi, lahjoen ensiksi sairaalahenkilökuntaa saadakseen
pilottilääkettä AZT:tä ja myöhemmin salakuljettaen erilaisia vitamiineja ja
lääkkeitä aina Japanista saakka. Samalla perustetaan bisnes, joka pyörii
menestyksekkäästi siihen saakka kunnes lääkefirmat ja FDA kiinnostuvat tästä
omaa bisnestä syövästä eksklusiivisesta klubista, jossa kuukausihintaan saa
pumpata itsensä täyteen lääkkeitä.
Viihde-elokuvana Dallas Buyers Club on mitä mainion, mutta
dekonstruktion kautta sen yksinkertainen tapa käsitellä tarinaa tulee selväksi.
Ron Woodroofin matka mulkusta enkeliksi tapahtuu vähän turhan helposti. Entisen
homofoobikon sekä huume- ja seksiaddiktin ristiriidoille ei anneta tilaa
vauhdikkaassa elokuvassa. Dallas Buyers Club on Catch Me if You Can- elokuvan punkkia
ja rokkia kuuntelevan naiivi pikkuveli. Siitä olisi voinut tulla aidosti
vaikuttava elokuva, mutta nyt se on kiinnostunut käyttämään tarinan rumia
puolia vain tehdäkseen elokuvasta ”rosoisemman”, sen sijaan että se olisi
aidosti käsitellyt hahmojen problematiikkaa.
Elokuvan suurin ongelma on sen täysin yksipuolinen tapa
käsitellä elokuvan suuria kysymyksiä. Ron Woodroof on liian helppo ja
katsojaystävällinen hahmo. Lääkefirmoja ja niiden menettelytapoja taas
kritisoidaan liiankin vahvasti, ottaen huomioon kuinka elokuva viimeisessä
lauseessa annetaan ymmärtää AZT kehityksen toinen puoli. On totta, että
lääkefirmojen bisnes liikkuu usein hyvin moraalisesti arveluttavilla alueilla,
mutta samalla olisi ymmärrettävä lääkekehityksen prosessin ongelmakohdat.
Dallas Buyers Club ampuu vähän turhan paljon ajatuksia, joka suuntaan. Sen
olisi pitänyt joko keskittyä pelkästään kuolemansairaan oikeuteen hoitaa
itseään omalla tavallaan tai antaa monipuolisempi kuva lääkefirmojen
toiminnasta.
Matthew McConaughey on miellyttävä näyttelijä ja hän sopii
poikamaisen charmin omaavan Ron Woodroofin rooliin täydellisesti. Jos kuitenkin
aivan totta puhutaan, niin ei rooli kauheasti eroa McConaugheyn aiemmista
töistä muutamaa itkua ja menetettyjä kiloja lukuun ottamatta. DiCaprion
suoritus The Wolf of Wall Streetissa on huomattavasti parempi, mutta hahmo
moraaliltaan paskempi. Siksi McConaughey vie siis tulevat pystit ja ihan hyvä
niin. Jos kiinnostaa miehen pimeämpi puoli, siirtykää HBO:n loistavan True
Detectiven pariin.
Jared Leton rooli taas on jo hahmona niin pystit syliin
pyytävä, että en oikein osaa edes ilmaista mielipidettäni. Jos näyttelee
AIDSiin kuolevaa, transseksuaalia narkomaania, on selvää, että akatemia kirjoittaa
nimeä lappuun. Jared Leto näyttelee kyllä hyvin, mutta onko se todella vuoden
parasta vai maskeerausta? Hahmona Rayon on lopulta kuitenkin huomattavasti
rikkaampi ja ristiriitaisempi kuin yksiulotteinen Ron Woodroof, ja paikoitellen
Leto onnistuu tuomaan loistavasti esiin näitä kysymysmerkkejä.
Dallas Buyers Club on vähintäänkin yhtä paljon veikeä
caper-elokuva kuin vakavasti otettava HIV-draama. Se on loistavalla
soundtrackilla koristeltu tyylitajuinen elokuva, joka kuitenkin usein valitsee
sen helpoimman Hollywood-tien. Dallas Buyers Clubin maailma ja henkilöhahmot
ovat lopulta kovin yksiulotteisia ja mustavalkoisia. Mielellään sitä katsoo,
mutta tarkempaa syyniä se ei oikein kestä ja sen takia se on lopulta vähän
epärehellinen tuote.
***1/2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti